Kuiskin ma tummaa
runoa Tuonen,
kuiluja, vaivaa
virkkamatonta,
 autuutta ylpeäin.

1904.

Muut sydämen saivat, ma kantelen.
Muut murehti, nautti, ma en, ma en,
en kurja ma elää, en kuolla voi,
 kun sykä ei syömeni, soi, vaan soi.

Kova kohtalo, ankara arpa tuo:
ei rauhoa yö, ei päivä suo,
ei armoa aika, ei ijäisyys;
 sama ilkkuva, helkkyvä sydämettyys.

Mun syömeni tuulikannel on,
sen kielissä laulu on lakkaamaton,
se yössä, päivässä, yksinään
 soi ilmahan ijäti väräjävään.

On tuomitun tuttuja päällä maan
pihat pilvien vaan, tuvat tuulien vaan,
en veljiä, siskoja omata voi,
 kun outo on itseni, soi, vaan soi.

Ja tuulet taivahan soittelee!
Kevät saapuu ja syys, suvi pois pakenee,
sukukunnat kulkevat Tuonelaan,
 jää kantelo jälkehen kaikumaan.

Kas, pohjainen, kuinka se myrskyää!
Taas läntinen lempeä leyhyttää,
itä ankara itkuja pitkiä tuo;
 ei hetkeä helkkymätöntä ne suo.

Ja immyt ikkunan aukaisee.
Kuu paistavi, kutri kimmeltelee.
Mi helkkävi yössä niin himmeään?
 Hän kuuntelee, käsi sydämellään.

Ja muistavi muinaista armastaan.
Ah, tuulikantele on se vaan!
Ei sielua sillä, ei tuntoa, oi,
 ei itke, ei naura, se soi, vaan soi.

Myös kuulevi joskus synnyinmaa.
Se herää ja kahleitaan kalistaa.
Joko vapaus valkeni raikahtain?
 Ei, tuulikantele kaikuu vain.

Kiro katkera, julmuus jumalien:
itse orja, ma vapautta veisailen,
itse lemmetön, lemmestä laulan ma,
 itse tunnoton, viritän tunteita!

1905.

Me olemme kuolemaan tuomittu suku;
me päivin emme valvo, öin emme nuku.

Me olemme rauhaton, roihuava rotu;
me emme muiden seuraan ja tupatöihin totu.

Me viihdymme, missä tähti viimeinen tuikkaa,
raikuu ranta autio ja meripedot luikkaa.

Me taistelemme jäässä ja hymyilemme hyyssä,
me sorrumme ypö yksin sydän-yön syyssä.

Me tahdomme nähdä, mikä on Manan mahti.
Me lienemme luomakunnan kunniavahti.

On laulanta meille kuin illalle rusko:
me suitsuamme yössä, vaikka sammui jo usko.

1905.

Yö ennen viholliseni
oli vankin, vanhin, julmin,
on nyt tullut toinen: Talvi,
  peitsi pakkasen pureva.

Valkeus sanani suurin,
 sillä voitin voimat kaikki,
kun lauloin, lakosi miekat,
kun iskin, kipunat kirpoi;
lujin tuotteeni minulla
 nyt on Lämpö.

Läylimielin
 jätän tapparan tulisen,
pistän miekan miehen vyöhön.
Teit totta sodassa, siitä
kiitos kirkas kuin salama!
 Seisoit selvänä sivulla,
vierelläni välkkyvänä,
säihkyit, kun minäkin säihkyin,
nousit, kun minäkin nousin,
 vuosit verta, kun minäkin,
huohdit, rauta, hurmehisna,
raaka kuin minäkin, rakas, —
 olit oikea toveri!

Astun nyt asehetonna
 eteesi, elämän Talvi,
muuta ei suojusta minulla,
sydämeni sylke yksin:
muill' on kansa, ei minulla,
 muilla maa, minulla korpi,
muilla ystävät ylimmät,
mulla pitkä umpipolku;
asehitta, aattehitta,
 ihanteitta, ihmisittä,
uskotta, unelmittakin,
toivehitta tohdin seista,
talven tannerta kävellä,
 käydä hallan haastelohon.

Niin olekin maani matka,
 sydän syntymäkotini,
punahurme puolueeni,
kansani polun kajastus,
oma silmä oppahani,
 oma askel aatteheni,
oma taival toiveheni,
oma itse ihmiseni,
kuolo yksin kumppanini,
 hanki hautani sininen.

1905.

Aution maan
antoi Herra meille,
 me teimme sen viinitarhoiksi.

Myrskyisän meren
antoi Herra meille,
 me aallot laivoin lannistimme.

Hehkuvat himot
antoi Herra meille,
 me valjastimme ne valon varsoiksi.

Kuoleman kauhun
antoi Herra meille,
 me voitimme sen mielen viisaudella.

Maailman tyhjän
antoi Herra meille,
 me täytimme sen ihmisneron voimalla.

Kaunis on ihminen,
koska työn hikihelmet häll' on kulmaluilla.
Kauniimpi ihminen on,
 koska koti aidattu on linnun-laulupuilla.

Kaunis on ihminen,
koska hän haudan unta, unhoitusta halaa.
Kauniimpi ihminen on,
 koska elon tulikukka poskipäillä palaa.

Kaunis on ihminen,
koska mielen-maltista hän matkasauvan vuolee.
Kauniimpi ihminen on,
 koska hän erehtyy ja etsii ja huolee.

Syksy on tullut ja syysviljat huojuu,
raskaina rypäleistä puun-oksat nuojuu.
Aik' on syödä, juoda, aik' on naida, huolla!
 Huomenna ehkä ennen ehtoota kuolla!

Kuumat on suudelmat auringon huulten,
kuumempi sylin-anti aron itätuulten.
Pala, pala heinä! vieri, vieri virta!
 Pyhä, pyhä elämän on helskyvä pirta.

Aika: vierivä kehräpuu.
Maailma: soiluva salmensuu.

Rakkaus: aurinko taivahalla.
Kuolema: pilvi päivän alla.

Hetki: ihmisen ijäisyys.
Jumala: sykkivä sydämettyys.

Sulle me lahjamme kannamme, oi kotiliesi!
Suot sinä lämpöä, lempeä turvattomalle,
 köyhälle loistat,

lohdutat myöskin murheita mahtavan, rikkaan.
Painavi pattoinen päänsä sun helmahas hellään,
 murhaaja, maanpakolainen sua unelmissansa siunaa;

syntyen sinulta
 saamme me katsehen kirkkaan;
elämän teillä
oot kova kallio keskellä kuohuja, merta;
kuoleman aution tullen
 liekutat meille viimeisen, vaikean viestin
rannoilta viidan
vihertäviltä.
 Korkea, oi kotiliesi pala siunattu liekki!

Hiilos himmenee,
 vilkkuvat sini-salaperäiset virvat,
nousevat kangastuksina kaukaa
suvun alku-äitien ammoiset tarinat,
olentosi lähteet
aukeaa,
 yksilön rajat
raukeaa,
onkalot perittyjen ominaisuuksien,
kuilut kuolleiden
 kouristaa,
aivojen outojen, villien luomat kummitus-ihmeet,
näyt näkemättömät,
sadut sanomattomat;
 pauhaten kumpuaa iankaikkinen kuoro:

"Valhetta, valhetta vaan oli leimuva liesi,
 valhetta vanhempain koti kultainen, kallis,
taruja työ, hyve, totuus,
juttuja jumalten lait, runon raikuva kangas.
Sua syytämme
 tuli turmion!
Sua kiroomme
lieska helvetin!
Sulle uhrasimme
 unemme, vaivamme,
sulle kannoimme
hikemme, heelmämme,
heijastit höyhensaaria, untuvapatjoja,
 antoi elämä
paatisen penkin,
kuolema multaisen mättään.
 Kirottu, oi kotilies! säen pettävä sammu!"

Tukkani nousee,
 kauhu selkäpiitäni karmii;
on kuin siirtyisi seinät ja katto,
kuulisin ääniä kummia vuorilta, mailta:
"Suuri on
 urhojen yön ympäri-piiri,
pieni on
auringon, kuun kultainen tanner,
autio on avaruus, tosi talvi on yksin,
kaikkeus kammottavainen, tiedoton, jäätävä tyhjyys,
 josta me tulimme,
jonne me menimme,
missä me enimmän aikamme elimme!"
— Aukaisen uksen,
 syöksyn tuiskuhun, tuuleen.

Kukka on kasvanut erämaan sannassa,
puna-raakku auennut aavikon rannassa.
Erälaivat soutaa,
 ihanansa Intian prinssi nyt noutaa.

Tulikuumat niinkuin askelet allamme
huulet heljät hilluvat saatettavallamme,
varsi kuin palmu,
 silmän suuren nurkassa nukuttava valmu.

Intia:

"Arvaatko, armas, mikä mieli on matkamme?
Tiedätkö, mitä kohti kotitietä jatkamme?"

Ninive;

"Tiedä en, oma kulta, oikeata, väärää.
Kuinka siis muistaisin matkamme määrää?"

Intia:

"Entä jos eksymme elontiellä, kukkani?
Entä jos raukeat erämaahan, rukkani?"

Ninive:

"Päivällä pilvi, yöllä tulenpatsas puuntaa,
Tiemme suru sydämen ja veren palo suuntaa.?

Kaunis on yön tähti Ganges-virran pinnalla;
katso, hän väräjävi ylkänsä rinnalla,
iho eebenpuusta,
 hampahat valkean, pyhän norsun luusta.

Bajadeerit:

Päivä pitkä, paahtava urhoille suotiin,
yö lyhyt, lämpöinen rintaamme luotiin,
Lennä, lennä, lintu, hämyn perho häily,
 virvatuli sydämissä, syty, älä säily!

Kyllin on kruunuja karkelijalla,
valtakunnat uinuvat vöittemme alla.
Kun ma hunnun heitän, kultakirstut aukee,
 kun ma soljen päästän, sotajouset laukee!

Tyttö:

Lauloin yölle, lauloin tähtösille,
kyllin lauloin kuulle kalpealle.
Miks en laulais kerran auringolle,
 sulle, sydämeni päivänkulta?

Poika:

Lauloin rakkautta onnetonta,
kyllin lauloin lemmen kyyneleitä.
Miks en laulais kerran onnellista
 osaa rakastavan onnen myyrän?

Tyttö:

Lauloin mieron linnun lehtipuita,
kyllin lauloin vierahitten viitaa.
Miks en laulais kerran kurkihirttä,
 koska kodissani ruusut kukkii?

Poika:

Lauloin kangastusta korven kolkon,
kyllin lauloin talotonta tietä.
Miks en laulais kerran keidastani,
 yrttitarhaa yöni tuoksutäyden?

Tyttö:

Lauloin äärettyyttä yksinäisen,
kyllin lauloin vaivan vuori-ilmaa.
Miks en laulais kerran äärellistä
 maata, jota sade, päivä siunaa?

Poika:

Lauloin mahteja ma murtavia,
kyllin lauloin jumalitten juhlaa.
Miks en laulais kerran ihmislasten
 häitä, joiss' on suru sulhaspoika?

Kuoro:

Murheet morsiamen helmaa kantaa,
tähtitelttaa taivaan vallat kateet,
palaa punaisena tuskan tuohus,
 mutta onnen otsalehti kiiltää.

1905.

Sanoi ennen elämä minulle:
"Kärsi ja nauti!"
 Sanoo nyt: "kärsi!" ei sano muuta.

Tahtosi tee, sun vaalin on valta,
tien päässä seison,
 tunnetko murhetta, musta tyttö?

"Tuuli on murhe, voimakas, väkevä,
syttävi, liehtovi lempeni liekin."

Kahle on murhe, sitkeä, vankka,
luuhun se puree ja jänteet se jäytää.

"Yöhyt on murhe, viileä, lauha,
sen taivaalla tähtöset tuhannet käyvät."

Miekka on murhe, murtava, lyövä,
ei ole urhoa, ken sitä kestäis.

"Lahja on murhe, laupias, hellä,
miksi et kanssani siunausta jakais?"

Riemuni sulle ma jakaa tahdoin,
murheeni yksin kantaa.

"Suuri, summaton lapsi sinä,
etkö sa lempinyt koskaan?"

"Miksi et virkkanut minulle mitään,
tuijotit tuleen,
 vaikenit vaivasi kauan?"

Pelkäsin että et leikkisi enää,
et nauraisi enää,
 naurusi mulle on kallis.

"Näethän, että ma nauran nytkin,
katso, ma nauran
 silmäripsien alta."

Nauranet, itket sydämessäsi,
kyynele kiiluu
silmäripsien alta.

"Lempivän hymy on kyynelten halki."

Miksi siis raskaasti sydämesi huokaa?

"Rakkaus rintani ahtaaksi teki."

Huoneessa tässä on kuolema käynyt.

"Aukaise silmäsi, armas!
Täss' olen minä ja täss' olet sinä,
tuossa on tuoli, tuossa on pöytä,
ikkuna tuossa,
 täällä ei muuttunut mitään."

En ole minä ja et ole sinä
eik' ole huone entinen meillä,
armaani, katso, ken tuolilla istuu,
ken vuoteella lepää,
 ken vilkuvi verhojen takaa!

"Eikö siis koskaan aurinko koita?"

 Koittavi pitkä, pilvinen päivä,
  äänetön ehtoo,
 lankee lauluton ilta,
 vailla riemuja, suruja rinnan,
 vailla vaivoja inehmon mielen,
  ilman tahtoa, tuntoa, järkeä —
 hiljainen hämärä,
 harmaja ikävä,
 huomenen huolia vailla,
 siksi kuin päättyy
   päivien uni,
siksi kuin Tuoni
 tuomitun korjaa,
  käärivi kerran
 kärsinehenki
 hivuksihinsa
  kuoleman kalpea vaimo.

"Jumalissa juoksun määrä,
Sulhoni ijäisen ehtoon."

1905.

Vanhan valtion murene,
yhteiskunnan kulmapaasi,
 Suomen säädyt, maan perustus.

Varrotte vakavat niinkuin
Luther Wormsissa.

Odotus
ei kevyt kesäinen aamu,
ei syksyn pimeä puhde:
 tyyni Suomen talvipäivä.

"Tässä seisomme."

Takana
seisovat sadattuhannet,
isät mennehet manalle,
 sukukunta syntymätön.

Miksi maassa mielten myrsky?

Sana Suomen on sanottu.

22/2 1905.

Tunto tyyni, kunto kirkas,
toimi, tarmo taipumaton.
Suomen oikeuden soturi.
 Suomen kaunis kansalainen.

Terve, terve!

Ei Sinulle
 suonehet korkeat jumalat
tyyntä juoksua elämän
eikä merta aallotonta;
antoivat väkevän virran,
 kosken kuohuvan, kivisen,
hyrskyt hyiset, pilvipäiset,
pärskyvät, pahat kurimot:
viskoivat venettä, miestä,
 eivät visko miehen mieltä.

Niin koitti kultainen vapaus.

Seisot Suomen kalliolla
nyt niinkuin lakkapää petäjä,
 suoraselkä, tuulten tuttu.

Katsoi kansasi Sinuhun,
 oli kaikki kallis saatu,
pyhä taisteltu takaisin,
painoi yksi aatos ange:
 "Vielä ei kaiu kansan kieli,
kansan kieli, kansan mieli,
laki jäykkä, järkkymätön,
 Suomen suuressa salissa."

Katsottihin, kuunneltihin.

Niin sinä äänesi korotit,
 kaikui kallis Suomen kieli;
niin sinä askareet alotit,
alkoi kaunis kansan valta;
 niin Sinä suuntasi osotit,
oli suunta suora, selvä;
astuit päähän Suomen pöydän,
 vuoret oikeuden jyrisi.

Ajan kääntyi kirjanlehti,
kävi kansassa humaus.

4/12 1905.

Runon raikui kultakannel:
"Mitä on myrskystä sanojen,
 kun soi kansan myrskykellot?"

Vastasi verinen hanki,
hukat huuti Moskovasta:
"Ruoskikaa runotkin kaikki,
 sana tuo tekojen myrskyn."

Helkähti hopeakannel:
"Mitä on usko suurten unten,
 kun soi kansan kuolinkellot?"

Tykit tuonelan jyrisi,
hukat huuti Moskovasta:
"Murskatkaa unelmat kaikki,
 usko on pohja uuden polven."

Vihan välkkyi rautakannel:
"Turhat on rinnan tuskat, riemut,
 kun soi kellot keski-öiset."

Paukkui pakkanen arojen,
hukat huuti Moskovasta:
"Surmatkaa sydämet kaikki,
 sydämestä päivän synty."

Kirkot Moskovan kimalti,
Humahtivat huomenkellot.

1906.

Syntymättä Suomen rauta.

Hettehissä kansan hengen
heiluu Suomen malmi melto,
aaltoo ponneton ajatus
 niinkuin ruoste rahkasuolla.

Ken heikon herättäjäksi?

Kevätmyrsky, maiden ryske.

Ken raudan rakentajaksi?

Ajan henki, nuorten airut.

Kuka liekin lietsojaksi?

Suuttumus valon-väkevä.

Palkehien painajaksi?

Kaikki Suomen kansan lapset.

On aika taonnan aika,
hetki tehtävän teräksen,
hikipäisen päivän tuska,
 tuokio väkivasaran.

että pois kuluisi kuona,
karkenisi kansan hammas,
seijastuisi summat aivot,
 muodostuisi musta möljä.

Miksi rauta raikumahan?

Kun on tarvis työkaluja.

Miksi hirret hilkkamahan?

Kun on kiire kynnökselle.

Miksi lempi liekkamahan?

Kun on kaunis manner meillä.

Viha miksi välkkämähän?

Kun ei kirkas kansan kilpi.

Tuli, kuule poikoasi.
 Luojan helkka, heimoasi.
Ukon tuura, tuttuasi,
lastasi, sinisalama!
Tunnen syntysi, sylistä
 kirposit ajan emojen,
piilit maassa piilokkali
kaskien kytösavuna,
nousit takkahan talojen,
 kykenit jo kynttilöiksi,
korkenit kokoiksi Herran,
helaavalkeiksi virisit,
hehkuit kansojen kevättä,
suitsuit suurta kukkimusta.
 niin sytyit sotatuliksi,
tuprahdit tulipaloiksi,
kylvit jo kyventä kuolon,
sorron siementä sirotit,
raiuit suulla rautamyrskyn,
 kiljuit suulla surmakirnun,
isänmaa nimes ihana,
toinen: kansan itsetunto;
painu nyt pajatuliksi,
 sepon suostu ahjon alle!

Kivihiili, Kimmon poika,
 vanhin vuoren veljeksiä,
sysi-hattu, synkkä-hahmo,
saalas vaivan vuossatojen!
Tunnen ma sinutkin, tuska
 olet rouhitun rotuni,
painama petäjäleivän,
sotaratsun sortelema,
kiristämä kirkon ruoskan,
 rutistama ruunun miesten,
tammikuussa tielle tehty,
pakkaskuussa työlle pantu,
teurastettu teuraskuussa,
unohdettu kukkakuussa.
 Kuku nyt kullaisna käkenä,
helkä sulka-suitsevana,
lieka lintuna pajani,
laika lauluni saenna,
kuki köyhän pihlapuuna,
 orjantappura-okana.
pistä piikkinä poveni,
omantunnon tutkaimena,
kerro työtä tuonen-tyyntä,
 tyytymystä, täytymystä!

Panu, poika aurinkoisen,
 päivän paistavan jumala,
leppeämmän hetken herra,
laupiaamman tunnin tuoja!
Kuule särjetyn säveltä,
 rikki piestyn pilpatusta,
kansan kahtia menevän,
heimon hurja-huudollisen,
joka ei seisonut surussa,
ei elon kohluissa kohonnut,
 painui maahan martahana,
poistui oikean poluilta!
Anna päivä armautta,
anna viikko viljelystä,
anna vuosi auran tointa,
 kausi kaunista keseä,
saisi korret korttumahan,
nuorten varret varttumahan,
henki uusi heilimähän,
 aika toinen alkamahan,
taisto kaunis kaikumahan,
kansan valta vankumahan,
söisi Suomi selvän leivän,
 jäisi peuroille jäkälä!

Niin kuule, nimetön luoja,
 tule, suuri tuntematon,
uskonnottoman unelma,
ihanne ivailijankin!
Tule myrskynä mereltä,
 mailta pilvenpatsahana,
jyskä tuomion jylynä,
valka maailman valona,
tapa tauti juurta myöten,
mädän syyt syvältä kynnä!
 Tyydy työmiehen talohon,
katso päälle päiväläisen,
loiselle enemmän loista,
lohduttele muonamiestä,
 myös mene mäkitupihin,
tule työpajan tomuhun,
suorenna selät kumarat,
suorita parempi palkka,
sulje kurkku kukkarolta,
 anna ääni ihmiselle,
irroita ajatus mykkä,
päästä päähän neuvospöydän,
kaitse maata kansan kautta,
 maa on tehty kansan tautta!

Mitkä äänet oudot yössä?

Kaadetahan kirkon kukko.

Mikä pauhu parsikossa?

Kohoavat koulut toiset.

Mikä terhen päivän tiessä?

Pääty pöyhkä virkavalta!

Miksi tanhu taivahilla?

Maan on varjeltu vapaus.

Näen minä ajan tulevan:
 kasvavi saloilla Suomen
kansa kuin teräslepikko,
rautatammikko tanakka,
tuhatpäinen peitsilehto,
 päivässä välähtelevä,
härmässä helähtelevä,
soinnahtava tuskan tullen,
heilahtava hetken tullen,
käypä kuolohon hymyten,
 kuurassa urosten parrat.
Seisovi selillä Pohjan
vartio vilun-väkevä,
Lappi talven-taiallinen.
 Turja turman-luottehinen,
tunturi revontulinen,
lonka Louhen-poiallinen,
kappa hyytä hartioilla,
 purnu lunta päälaella.

1905.

Tuo oli tytti Päivölässä
 Ihalempi, maammon impi,
mansikka hyvien maiden,
Herran lehtojen hedelmä;
meni karjahan kesällä,
 ei tullut takaisin tytti.

Läksi veikko vieremähän. —
Hiidet virvoja viritti. —
"Kunne sorruit kurja sisko?"
 Poika soille portahaksi.

Läksi taatto tietämähän. —
Hiidet virvoja viritti. —
"Kuhun kuljit tyhmä tyttö?"
 Taatto Kalman kartanoihin.

Läksi äiti etsimähän. —
Hiidet virvoja viritti. —
"Missä mielitiettyseni?" —
 Äiti taivahan taloihin.

Saatteli sanan Ukolle:
"Haihtui tieltä tuiretuinen."

Läksi Luoja löytämähän. —
Hiidet virvoja viritti. ~
"Kussa kuljet Herran kulta?"
 Sammui kaikki Hiiden virvat.

Istui impi maammon marja
hettehellä heiluvalla;
kysyi julkinen Jumala:
 "Miksi poskesi palavat?"

Vastasi valio korven:
"Kulki pilvi taivon kantta,
päivä pilveä punasi,
 siitä syttyi poskipääni."

Sanoi Taatto taivahinen:
"Miksi silmäsi vesissä?"

Virkkoi vieno metsän viemä:
"Lankesi kedolle kaste,
madot kiilto-kimmeltivät,
 siitä silmäni kihosi."

Tutki Tuomari sydänten:
"Miks povesi polttelevi?"

Salon arka noin saneli:
"Tähti kultainen putosi
läikkyvähän lähtehesen,
 siitä syömeni värähti."

Jo julisti hyvä Jumala:
 "Kun lie pilvi kulkenunna
olet tytti pilven tytti,
kun lie kaste langennunna,
olet siunattu kaponen,
 kun lie pudonnut tähti,
olet tähden synnyttävä,
sankarin sotasukuisen,
 miehen suuren, miekka-lemmen."

Sanoi, nosti noutamansa
ylimmäiselle sijalle,
 ylimmäisen pilven päälle.

Noin ne lauloivat jumalat,
 juorottivat jouhiparrat
rannalla Aluen järven,
Tuurin uudessa tuvassa:
"Autuas elämän arpa,
 kun on onni ottamassa,
taito kättä käyttämässä.
Ei elot eläen puutu,
 taarit tarjoten vähene."

Tuo oli Tuuri onnellinen,
 talonpoika taidollinen,
kaatoi kannuhun olutta,
lausui tuolla lausehella:
"On eloa, on iloa,
 oisi kyliin kystä meillä,
yksi on suru sydämen:
Tuoni ankara tulevi,
 Kuolo kaikki korjannevi."

Senp' on sai sanoneheksi,
kuului tiuvut talvitieltä,
kulkuset kujan periltä;
kuunteli isäntä itse,
 vaikenivat valta-luojat.

Tungeikse tupahan vieras,
hyyssä turkki, jäässä parta,
kulmakarvat kuuralliset;
pimeni tuvassa tuohus,
 Tuurin kasvot kalpenivat.

Sanoi Kuolo kutsumaton:
"Kun ei kuulu tervehdystä,
 itse tervehdin tuloni."

Tuo oli Tuuri onnellinen,
 talonpoika taidollinen,
tunsi jäätyvän verensä,
sydämensä seisahtavan
 tuskasta sanattomasta;
toki lausui laatuisasti:
"Istunet ilon tekohon,
 tuoppi oltta tarjotahan."

Virkahti viluinen vieras:
"Tullut en ilon tekohon,
 otan itse olvituopin."

Astui luokse arvollisten,
 kannun vaahtisen kumosi,
lausui tuolla lausehella:
"Ei kysytä kuulumia,
kysyn itse kuulumani:
tie on tehty miehen mennä,
 reki sankarin samota."

Lysmyi polvet ponnettoman,
 syöksyi jalkoihin jumalten,
huuti suulla surkealla:
"En jaksa erota vielä
 kodistani, konnustani,
luota vaimoni valion.
Pyydän yhden päivän armon,
 yhden viikon, yhden vuoden."

Nyykähtivät päät pyhäiset.

Kuolo kummasti hymyili:
"Ei miestä väkisin viedä,
saati veikkoa jumalten.
 On aika odotellani."

Astui jo tuvasta Tuoni,
painoi kiini pirtin uksen;
hengähti isäntä itse,
 hengähtivät vierahatkin.

Tuo oli Tuuri onnellinen,
 talonpoika taidollinen,
tunsi päihtyvän verensä,
sydämensä suurentuvan
riemusta remahtavasta;
 kaatoi kannuhun olutta,
lausui tuolla lausehella:
"On eloa, on iloa,
 pöydät pantuna parasta,
yks on riemu miehen riemu:
tulla Tuonelta takaisin,
 nähdä Kalman karkkoavan."

Jatkui juhla, täyttyi tuopit,
täyttyi, tyhjeni samassa. —
 Juopui Tuuri taidollinen.

Heräsi tyhjässä tuvassa,
kuuli pakkasen kurikan,
 ulos katsoi akkunasta:

oli orhi uksen eessä,
hepo vartoi valjastettu,
mies rehevä reen perässä,
 korkealla turkinkaulus.

Kalpenivat aamutähdet,
Päivä talvinen sarasti.

Muisti eilistä iloa,
sanan lausui leikillänsä:
"Talo työlle, vieras tielle.
 Hoi, on jo herätä aika!"

Ei ääntä väheäkänä.

Tuluksilla tulta iski.
 Katsoi pirtin, katsoi sintsin,
jo nousi ylistupahan,
niissä nukkui nuorikkonsa;
lausui päästä portahien:
"On aika herätä, armas,
 kalpenevat aamutähdet."

Vastausta ei vähintä.

Tuo oli Tuuri onnellinen,
 talonpoika taidollinen,
tunsi oudoksi olonsa,
verensä väriseväksi;
päätyi pirttihin takaisin,
luokse lieden luontelihe:
 kivi on kylmä kiukahassa.

Pilkisti pihalle tuosta:
hepo seisoi niinkuin seinä,
 mies körötti niinkuin köngäs.

Muisti eilistä muretta,
hyrähti hymyhyn huuli:
"Hyv' on olla onnen myyrä,
 kuoma julkisten jumalten."

Haukotteli haikeasti,
 tuosta lautsalle laseikse,
päätti päivän nukkuvansa;
käänti päätä, siirti kättä,
koetti kumpaakin sivua,
 ei unonen tullutkana.

Kimposi koholle Tuuri,
sanan kirkkahan kirosi:
"Ei tästä pidot parane
 ellei vierahat vähene."

Sanoi kylmä kyytimlesi:
"Niinpä tielle työntelemme."

Tunsi Tuuri vierahansa,
sydän rinnassa sävähti.
 "Sain ma vuoden armon alan."

Hyyrrepartainen hymähti:
"Liet saanut satakin vuotta,
 etkö jo erota jaksa!"

Ei muista elänehensä
Tuuri eilisiä enemmän.
 "Oli mulla poika pieni."

Haastoi Tuoni hallavainen:
"On jo kuollut, kuopattukin,
 miespolven Manalla maannut."

Tuo oli Tuuri onnellinen,
 talonpoika taidollinen,
jo tunsi jumalten lahjat,
lausui, synkästi saneli:
"Älköhöt sinä ikänä,
 älköhöt juhliko jumalat
kera kansan kuolevaisen!
Jumalill' on juhlat pitkät,
ikä kerkeä inehmon,
nopsa niinkuin pyörän kehrä.
 Päivät kultaiset kuluvi,
aika armas lankeavi,
köyrtyvi urohon selkä
noissa pitkissä pidoissa,
 jumalaisten juomingeissa."

Istui Kuolon korjasehen,
kuului kulkusten helinä
hämärässä talvi-aamun;
kuului vielä viittatieltä,
 jäälle järvien hävisi.

"Urhot urhoja sanovi,
 naiset naisten nauruloita,
sulhaiset sydänsuruja,
neiet neitihuoliansa.
Mitä sanon ma mies poloinen?
 Sanon yhtä neittä nuorta.

Hukkako sorean sorti?
Karhuko kaunihin kadotti?
Kotkako korean koppoi?
 Kyykö pisti kantapäähän?

Tuota en suuresti surisi,
 suren huolta suurempata,
koska koppoi neien nuoren
Simo Hurtta, huono miesi,
itketti ihalat silmät
hukan-hurja-silmillänsä,
 puikutti punaiset posket
karhun-karva-poskillansa,
sorteli soreat hapset
kotkan-kouru-kynsillänsä,
riudutti ripeät rinnat
 kyyn on kylmällä povella.

Tuota en suuresti surisi,
 suren huolta suurempata,
kun ei oo minussa miestä,
nuolen viejeä vaolle,
kirvehen kohottajata,
 sotakeihon kelvollista;
ikä sorti kuulun kunnon,
vaivat voimani vähenti,
 murhe murti viimeisetkin.

Tuota en suuresti surisi,
 suren huolta suurempata,
kun ei miestä Karjalassa,
koko suuressa suvussa,
 joka kostaisi korean,
kaataisi katalan urhon,
nuolella tai terällä
 taikka kirvespohjallakin.

Sotako sorti suuret sulhot?
Ruttoko väkevät ruhtoi?
Merikö nieli meidän miehet?
 Maako mahtavat kadotti?

Tuota en suuresti surisi,
 suren huolta suurempata,
kun ovat elossa urhot,
tupa täynnä miekkamiestä,
lautsat täällä täyttä miestä,
 kynnykset kypärällistä,
polvellista portahatkin;
ei kohoa koston keihäs,
 satu taivahan salama.

Pois on mennyt Mantsin riemu,
 Ilomantsi mailta poissa,
pimeät on pirtit meillä,
pimeämmät miesten mielet,
kun ei kuuhutta kujilla,
 päivänpaistetta pihoilla;
kaikki kynnykset kysyvät
kukallista kulkijaansa,
 kaikki lautsat laulelevat
heinällistä heilujaansa,
itkevät ahot ihanat
 kesällistä keikkujaansa..."

Vieri virsi vanhan Mantsin
 pirtissä helisevässä,
itku voitti miehen mielen,
painui pää varahan polven;
itki poiat, itki piiat,
 itki sankarit väkevät,
impyet enemmän itki,
tytöt tyrski Karjalassa;
helkähtivät miesten miekat,
 vainovalkeat välähti.

Puhui Pirkka puuhkalakki:
"Hoi miehet, ylös urohot,
satanut on uutta lunta,
läkkäme Lapin kylihin.
 Lapin lasta velkomahan!"

Läksivät Lapin kävijät,
 veristivät uutta lunta,
miehet miekoin surmasivat,
naurattivat naiset kaikki;
 Lappi laajalta savusi,
kylät jäivät kylmillensä,
poikaset porossa itki,
 koirat vuorilla vaelti.

Toip' on Pirkka orjapiian.

Vieri aikoa vähäisen,
 lauloi orja lapsellensa:
"Heleä emosi heimo,
heleämpi nurmen heimo;
 suku suuri tuntureilla,
suku suurempi Manalla;
eivät pistä Pirkan piikit,
 yllä tapparat yröjen."

Ärjyi ilkeä isäntä:
"Lyhyestä virsi kaunis!"

Miekan seinältä sivalti,
tappoi naisen nauramansa. --
 Se oli Pirkka puuhkalakki.

Kasvoi kaunis orjan poika.

Lähtö Lappihin läheni,
urhot tuota tuumimahan:
"Oisko orjasta apua
 retkellä re'ellisellä?"

Otetahan orjan poika.

Ajetahan ahkiossa,
 päivä suuren järven päitä,
toinen hallaista rämettä,
kolmas vuorta korkeata;
oli outo orjan mieli,
 sydän rinnassa sykytti.

Tultiin tunturin laelle;
tulet tuikki laaksoloista,
 valkeat Lapin kylistä.

Puhui Pirkka puuhkalakki:
"En usko penihin orjan,
sen on silmässä välähdys
revontulta tuikeampi;
 paras kun jälelle jääpi."

Poika puuhun kytketähän.

Palasivat pirkkalaiset,
pulkat täynnä turkiksia,
 vempelet verohelyjä.

Muisti Pirkka puuhkalakki:
"Tais jäädä jälelle poika,
 kuka kurjan päästäntähän?"

Sujahtivat suksillensa
Heimon sulhot.

Heinäkenkä
nukkui puuhun kytkettynä
 hangella hopehisella.

Näki unta maammon maista.

Puikoivat punaiset pulkat
 punaisilla kukkuloilla,
siukoivat siniset petrat
sinisillä virran-suilla,
jolui joutsenet hopeiset,
 käet kukkui kultahiset,
käet kukkui, linnut lauloi,
vihannoivat viidat kaikki
Lapin suuressa suvessa,
 yössä päivän paistamassa.

Hyrähti hymyhyn huuli.

Jousen jäntehet helähti,
suhahtivat sulkanuoiet,
kuoleman kantele kajahti
 polven päällä kaikkivallan.

Kaleva kuuluisa kuningas
käkesi kosihin käydä
 Vuoren mointa morsianta.

Hiiden neiti hiilihapsi
 kutoi verkon kutristansa,
silmän-iskuista yliset,
luomen-laskuista aliset,
pani paulat poikki tiestä,
 urhon vangitsi valion.

Valitteli valtakunta:
"Kauan on Kaleva poissa."

Etsitähän, kaivatahan.
 Tuop' on kiekui kirkon kukko:
"Kauan on Kaleva maannut
Hiiden vuoren vuotehella,
verkoissa veren väkevän;
 pääse ei sieltä päästämättä."

Pyhä Pietari käveli
 Herran Kiesuksen keralla,
kukon kuuli kiekuvaksi,
sanoi Herralle hyvälle:
"Viikon on Kaleva vierryt,
 auta miestä mielipuolta."

Kolahutti sauvallansa
Herra Hiiden kalliota,
heräsi kuuluisa kuningas.
"Kuulinko kotimäeltä
 karjankellon kaikuvaksi?"

Vuoren viekas noin saneli:
"Kuulit taattoni kujilta
 hirnuvaksi Hiiden orhin."

Kolahutti toisen kerran
Herra Hiiden kalliota,
kysyi kuuluisa kuningas:
"Kuulinko luostarin aholta
 aamukellon kaikuvaksi?"

Nimesi Metelin neiti:
"Kuulit maammoni pihoilta
 haukkuvaksi Hiiden hallin."

Kolahutti kolmannesti
 Herra Hiiden kalliota,
nousi kuuluisa kuningas,
sanoi: "Jää hyvästi, neiti,
kuulen mailta, kukkuloilta
 kaikuvaksi Herran kellon."

Sanoi hälle Herra Kiesus:
"Milläpä syntisi sovitat?"

Pannahinen mies pakisi:
"Matkannen pyhälle maalle,
j oella Joortanin peseime."

Kaleva kuuluisa kuningas
 otti ristin rintahansa,
matkasi pyhälle maalle,
pyhän virran pyörtehille;
orhit kuopi, maa tömisi,
 töyhdöt heilui, kuu sädehti.

Katrinainen kaunis neiti
kesät karjassa käveli,
näki outoja näkyjä;
katsoi taivahan sinehen,
 kuuli kuinka puut puheli.

Niin päivänä moniahana
 pilvet piirtyi torniloiksi,
nousi templit terheniset,
kirkot kultaiset kajasti
ruskossa kesäisen illan,
 häilyvissä hattaroissa.

Kertoi muillekin näkynsä.
Kuuntelivat kummastellen,
käskivät käymähän ripillä,
tekemähän ristinmerkin;
 pitivät impyen unena.

Näyn kätki neiti nuori. —
Niin päivänä moniahana
 haastoi kuuset kukkulalla:

"Ei sakene savu pyhäinen
 Karjalan sydänsaloilla,
ei kilise kirkonkellot,
vesi ei vihitty pirsku,
 vainovalkeat näkyvi,
purskuvi veri punainen,
sotakirves soittelevi
virroilla vihiseviilä,
 mailla kastamattomilla."

Sanat kätki neiti nuori. —
Rukoili, kävi ripillä,
kumarteli aamut, illat
juuressa jumalan kuvan;
 ei sammu povessa poltto.

Niin päivänä moniahana
 tunsi mielensä vetävän,
läksi maita vieremähän;
kulki, kulki korpitietä,
puut piteni, koti eteni,
 pyhät kasvoi pylvähistöt,
kaartui kappelit hämärät,
kuului kaunis kuorolaulu,
kellot kultaiset kilisi
Katrinaisen kulkiessa,
 hyvän marjan matkatessa.

Kulki kohti kuulumia,
nouti silmänsä näkyjä,
meni minne mieli käski;
tuli rannalle merosen,
 veden suuren suistamolle.

Kohosi merestä saari,
saaresta salaiset kirkot,
katot kulta- kuumottivat;
rannalla venonen valmis,
 tuuli myötäinen merellä.

Nuo munkit monasterissa
näkivät neitosen tulevan,
viittoivat nenästä niemen:
"Ken olet naisten tyttäristä,
 saavut saarelle pyhälle?"

Toi tuuli mereltä tiedon:
"Olen Herran heilimöity,
 saavun saarelle jumalan."

Pyhät rannalta pakosi,
kiini portit paiskattihin,
kahlekoirat päästettihin;
mykistyi meressä saari
 kaupungiksi kuollehien.

Neitonen mereltä nousi,
 kaikki kaikui saaren kellot;
kolkutti portille pyhälle,
rautavitjat ratkesivat;
 tuli luostarin pihalle,
koirat kättä nuolemahan;
astui Herran huonehesen,
 kuvat kultaiset kumarsi.

Hämmästyi pyhäiset miehet:
"Mittyinen tämä on neito,
koirat ei hänehen koske,
 kaikki kaikuu saaren kellot!"

Tutki Pää-pyhä tytöltä:
"Mistä tiesit tänne tulla?"

"Tuosta tunsin tänne tulla:
päivä pilkat puihin veisti,
 kuuhut rastia rakensi."

Pää-pyhä enemmän tutki:
"Lienetkö lihoa syönyt?"

"Muistin Kiesuksen kipua,
kuuntelin puhetta puiden,
 siitä virkosi väkeni."

Kyllin Pää-pyhä kyseli:
"Liet kenen majoissa maannut?"

"Itkin kastamattomia,
katsoin taivahan sinehen,
 silloin sieluni lepäsi."

Kohotti Pää-pyhä kätensä:
"Mene Herran heilimöity,
kanna kaunis päivän kukka,
 siemen siunattu sirota!"

Käännytettihin takaisin,
annettihin turvaksensa
maallikko monasterista;
läksit tietä tuntemahan
 perille pimitetyille.

Salot sakeni, kosket kiihtyi,
 virrat vuoltui, maat yleni,
jylhistyivät jyrkät vaarat,
kolkostuivat korpilaaksot,
kontiot kovin möräsi;
tulivat niemyen nenähän,
 missä läikkyi tyynet järvet.

Turva turmaksi rupesi,
 käsin kauloi kassapäätä,
pyyteli pyhäistä neittä;
neitsyt huuti huikeasti:
 "Herra, suuret on suruni,
suuremmat sinun tekosi,
älä muistele minua,
 muista kastamattomia!"

Kuuli Herra heljän huudon,
 antoi merkin, muutti immen
siniseksi ristinpuuksi
korpehen kohisevahan,
veden kahden kaltahalle,
miehen syyllisen syleillä,
 katuvaisen kaulaella.

Aika vieri, vuodet vaihtui,
 muuttui maailman menokin.
Jo sakeni savu pyhäinen,
jo kilisi kirkonkellot,
pirskui jo vesi vihitty
 perillä pimitetyillä,
Karjalan sydänsaloilla.
Toki kauan kertoi kansa
synnystä sinisen ristin
kalmistossa kaikuvassa,
 korvessa kohisevassa
veden kahden kaltahalla.
Kaikui kauemmas sitäkin
muisto miehestä pyhästä,
joka kappelin rakenti
 juurelle jumalan merkin,
kastoi kansaa ja opetti.
Kauimmaiseksi kajasti
tuo itse sininen risti
 salmen suussa, sillan päässä,
kylän kappelin kohalla,
kun kilisi kirkon kellot,
kun lepäsi tyynet järvet,
 kun meni majoille päivä.

Kun vaelti matkamiesi.

Ylermi ylpeä isäntä
 ajoi temppelin ovesta,
lausui kirkon laivan alta:
"Tass' on mies tämän sukuinen,
kadu ei tehtyä tekoa
 eikä taivasta tavota."

Paasi seinässä pakisi,
puhui Neitsyt puusta tehty:
"Äsken sie sitä katunet,
 kun on tuhkana tupasi."

Ylermi ylpeä isäntä
 kilahutti kilpehensä,
karahutti kankahalle;
näki tuhkana tupansa,
lausui hirsihiilokselta:
"Tupa uusi tehtänehe,
 tupa entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä
 ajoi keskikäytävälle,
keskiristiltä kirosi:
"Täss' on mies tämän sukuinen,
ei ole porossa polvin,
 surustansa suurentuvi."

Paasi seinässä pakisi,
sai sanat kivinen Kiesus:
"Äsken oot porossa polvin,
 kun on vaimos valkeana."

Ylermi ylpeä isäntä
 murti ruoskan mursunluisen,
karahutti kankahalle;
näki vaimon valkeana,
lausui luota lautsallisen:
"Vaimo toinen tuotanehe,
 vaimo entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä
 ajoi orhin alttarille,
herjasi veralta Herran:
"Täss' on mies tämän sukuinen,
ei murehi mennehiä,
 riensi myrskynä ratansa."

Paasi seinässä pakisi,
kuva haastoi kirjokulta:
"Äsken sie sitä murehit,
 kun on poikas mielipuoli."

Ylermi ylpeä isäntä
 iski peitsen permantohon,
karahutti kankahalle;
näki poian mielipuolen.
vyöltä tapparan tapasi,
isä poikansa omansa
 löi tasaksi tanterehen.

Huuti suulla huikealla:
"Poika toinen tehtänehe,
 poika entistä ehompi."

Ylermi ylpeä isäntä
 ajoi orhin akkunasta
messurahvahan rakohon;
tulta tuiski orhin turpa,
valoi silmät valkeata,
enemmän ylpeän isännän,
 satulassa seisovaisen.

"Täss' on mies tämän sukuinen,
ei anele armahdusta,
 itse raudalla rakasti."

Ääni pilvistä jyrähti:
"Äsken sie sitä anelet,
 kun sa tullet Tuonen maille."

Ylermi ylpeä isäntä
 tunsi lattian lahovan,
näki lieskan leimahtavan,
veti miekkansa verisen,
heitti kintahan kivehen
käden kanssa poikki lyödyn,
 virkkoi vielä vierressänsä:

"Ennen kirkko kaatunevi
 kuin kinnas kivestä irki!
Ennen muurit murtunevi,
kuin sormi seinästä murene!
 Ennen aika tulkohonkin,
aika toinen, ankarampi,
joka ei kuololle kumarra,
 ei matele Manalle mennen."

Kannusti oritta, liekit
löi yli kultaisen kypärän. —
 Vielä on kivessä kinnas.

Tuo turilas, Räikkö räähkä,
neuvoi tien viholliselle
kahden kallion lomasta,
syksy-yönä hiljaisena;
 teki sen henkensä hädässä.

Polttivat kylän poroksi,
surmasivat suuren kansan.
Yks on pirtti polttamatta,
 se on pirtti Räikön räähkän.

Tuli toisen päivän ilta. --
 Palasi paennehetkin
yksi sieltä, toinen täältä,
kurkistellen, kuuristellen,
puita, pensaita pälyen
ruumiille veristetyille,
 raunioille rakkahille.

Räikkö pirttinsä ovella
katselevi, kuuntelevi.
 "Mitä etsit vanha vaimo?"

"Etsin kullaista kotia,
Löysin suitsevat kypenet."

Räikkö pirttinsä ovella
kalpeana, kelmeänä.
 "Mitä katsot kuoma kulta?"

"Katselen veristä veistä,
Liekö veikon, liekö langon."

Räikön poika portahalla
itkeä vetistelevi.
 "Mitä itket poika parka?"

"Itken orhia iloista,
Löysin tiuvun tien ohesta."

Piili Räikkö pirttihinsä,
telkes ukset, sulki salvat,
istui pankkonsa perälle.
 "Mitä tyttöni murehit?"

"Miestä kaunoista murehin,
Syytä syntymättömäni."

Kuului jo salainen kuiske,
 sisiliskona sihisi,
viikon vierren kyynä kulki,
kuun mennen karhuna mörisi:
"Yks on pirtti polttamatta,
 miksi pirtti Räikön räähkän?"

Räikön vaimo valkeuinen
se sanan sanovi julki:
"Näytti tien viholliselle,
 neuvoi Räikkö piilopirtit."

Räikkö röyhkeä ärähti:
"Sen varsin valehtelitkin!
 Vai onko näkijä ollut?"

Vaimo valkea todisti:
"On ollut näkijät vankat,
 tähdet katsoi, kuuhut kuuli."

Ei evännyt enempi Räikkö,
 hartiat alas jysähti,
tunsi ilmi tullehensa;
otti köyden orren päältä,
poikki permannon käveli,
astui raskaasti tuvasta
 siltapalkin painuessa.

Kääntyi hän ovessa kerran:
"Vaimo, anna anteheksi,
 kun sen tein, sinua muistin."

"Luoja armon antakohon."

Painoi kiini pirtin uksen. —
 Seisahti etehisessä,
siitä siirsihe pihalle,
pihalta veräjän suulle,
 veräjältä kaivotielle,
kaivotieltä korpitielle;
silmässänsä yö ikuinen,
 mielessänsä murhe mykkä.

Kääntyi mies rajassa metsän.
 Näki hän kullaisen kotinsa
kuuli hän kesäiset äänet,
savun saunasta sinisen,
 karjankellojen kilinän,
kaivonvintin vingahduksen,
tuvan uksen aukeavan,
 emon aittahan menevän.

Sydän kiertyi synkän miehen,
 elo kaunis kangastihe,
askar autuas inehmon
maan kovalla kannikalla;
seisoi hetken, katsoi kaksi,
 metsän korpehen katosi.

Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti,
 vähä paimen pappilassa,
meni messuhun kesällä,
pisti piiat pilkkojansa:
"Tuossa Tyhjätär tulevi
 vailla kirkkovaattehia."

Tuli itkien kotihin. —
 Yksin yöhyet kutovi,
ometassa ompelevi,
joka neulan pistämättä
suli pistos sydän-alasta;
sai hamonen valmihiksi,
 meni Herran huonehesen.

Kyseli kyläinen kansa:
"Kuka Tuhkimo tulevi
 vailla Herran helmilöitä?"

Tuli itkien kotihin. —
 Kesän helmiä keräsi
karjan kaahlamo-sijoilta,
joka helmeltä hyvältä
kuivui kyynel poskipäältä;
päärlyt rihmahan pujotti,
 meni Herran huonehesen.

Seisoi sulhot tien ohessa
 kullakin kädessä kukka,
kukin kultansa varalta;
minkä otti neiti nuori,
se oli kiltti kirkkotielle,
 mitä katseli kädessä,
se oli kaunis karkeloihin,
minkä piilotti povelle,
 se oli kaupattu kananen.

Tuo oli tyhjä Tyyrin tytti
kulki Herran huonehesen
 ilman kukkaa. —

Impi rukka
Istui itkien aholla.

Kulki Luoja karjatietä
muodossa maallisen urohon.
 "Mitä itket impi rukka?"

"Tuota vaivainen valitan,
kun olen tyhjä Tyyrin tytti,
 vähä paimen pappilassa."

"Miksi et mene kisahan?"

"Kuinkapa minä kisahan,
Kun ei mulla kumppalia."

Kukan antoi armo-Luoja:
"Sulho on sinulla suuri."

Karkeli kyläinen kansa
kummulla välillä vetten,
auringon alimenossa;
siellä Tyyrin tyhjä tytti
 suuren sulhonsa keralla.

Riensi riemuiten kotihin. —
Kukan kätki lippahasen,
pani alle päänalaisen;
kun heräsi, avasi arkun:
 oli kukka kultalehti.

Tuosta tunsi suuren sulhon,
jonk' oli kanssa karkeloinut
kummulla välillä vetten;
 eikä itkenyt enempi.

Oli kerran mies Oterma,
Otermalla veli Katerma,
 kummallakin nainen nuori.

Ajoivat aamulla varahin
 hämäräisen metsän halki;
lauloi puussa Lemmon lintu:
"Ontuva on mies Oterma,
kaunoinen on mies Katerma,
hyv' on syödä Hiiden linnun
 veljen maksoa veristä."

Veli vanhempi kirosi:
"Mitä laulat Hiiden lintu!"

Sanan saattoi nuorempainen:
"Raikui matkamme ratoksi."

Veljet huhdalta palasi
 pimetessä talvipäivän;
paha hongasta pakisi:
"Verevä Oterman onni,
kapea Katerman nainen,
hyv' on syödä Hiiden linnun
 naisen nuoren rintapäitä."

Katerma karahkan otti,
heitti Lemmon lentiäistä.
 "Mitä herja hellittelet!"

Veli vanhempi murahti:
"Lauloi mieltä miehen päähän.

Vieri aikoa vähäisen,
 hanget hohti, pyyt pyrisi,
kukertivat kukkoteeret;
virkkoi kaunoinen Katerma:
"Sinä sinne päin erästä,
 minä tänne työnteleime."

Näki ontuva Oterma
edestänsä pyyn putoovan,
kohtasi salossa veljen.
 "Etpäs sie eronnutkana!"

Sanoi Kaunoinen Katerma:
"Taisin kierteä keheä."

Erosi erähän veljet,
kuuli kaunoinen Katerma
suhahtavan sulkanuolen.
 "Miksi sie minua ammuit?"

Sanoi ontuva Oterma:
"Lienen Hipaissut pahasti."

Vieri aikoa vähäisen,
päivä paistoi, pälvet nousi,
hanget suuretkin sulivat;
ei sula sydänten routa
 pimeässä veljespirtin.

Astui veljet atrialle;
puhui nuorikko Oterman
Katermalle kaunihille:
"Sinä veljesi tapakin,
 saamme toinen toisihimme!"

Virkkoi kaunoinen Katerma:
"Vuota, kun kylyhyn käymme!"

Kävivät kylyhyn veljet;
kuiskasi Katerman nainen
Otermalle ontuvalle:
"Sinä veljesi tapakin,
 sulta naista naurattavi!"

Sanoi ontuva Oterma:
"Vuota, käymme vuotehelle!"

Vieri veljet vuotehelle;
nousi kaunoinen Katerma,
kysyi vaimo vierellänsä:
 "Kunne kultani käkeät?"

Virkkoi kaunoinen Katerma:
"Annan orhille apetta."

Kuuli uksen ulvahtavan,
nousi nuorikko Oterman;
kysyi miesi kyljessänsä:
 "Minne mielit lintuseni?"

Vaimo vastasi verevä:
"Lehmiläävässä käväisen."

Pihalla neuvoa pitivät,
 puhui kaunoinen Katerma:
"En veristä veljeäni,
avo on järvi rannan alla,
vedän purjehen punaisen,
 maille muille vierikäämme!"

Kuuli tuon Katerman nainen
 halki harvan sintsin seinän,
kiirehti tupahan tuosta:
"Joudu jo Oterma, juokse,
pursi aaltoja ajavi,
 veli viepi veljen vaimon!"

Ilkkui ontuva Oterma:
"Menköhön, mikä menevi,
 pohja on puhki purtosesta."

Toki nousi nostamatta,
 orhin tallista talutti,
raikahutti rantatielle;
säikkyi vaimo vietäessä:
"Oi, Katerma, kaunoiseni!
Nousevi punainen pilvi
 kotoisilta kukkuloilta."

Hymyi kaunoinen Katerma:
"Älä kultani kujerra!
 Pilvi tuopi pitkän tuulen."

Puhui nainen purjepuulta:
"Oi, Katerma, kaunoiseni!
Aurinko alas ajavi
 kotoisilta kukkuloilta."

Hymyi kaunoinen Katerma:
"Älä itke armahani!
 Karit päivä katselevi."  ¦

Kuuli kapsavan kavion,
pahoin nuorikko parahti:
"Oi, Katerma, kaunoiseni!
Veli välkkyen tulevi,
 vyöllänsä vihainen viini."

Sanoi kaunoinen Katerma:
"Nyt taisi tuhomme tulla."

Souti vaimo, vieri venho,
 meloi kaunoinen Katerma,
tunki tulva purtosehen,
huuti mies hädässä hengen:
"Veli kuule velloasi!
Pelastanet naisen nuoren,
 mie itse merehen mennen."

Sortui venho veen varahan,
 joutui sormet soutimiksi,
ehti ontuva Oterma
rannalle someriselle;
nuolen vinkuvan lähetti
 jälkehen urohon uivan,
halki veljen hartioista,
puhki naisensa povesta,
huuti vielä, huikahutti:
 "Mik' on verta veljessäni,
painu paatena merehen,
mikä nuorta naisessani,
nouse siipenä kajavan,
 etteivät toistansa tavanne,
eivät syyllistä syliä,
eivät täällä eikä tuolla,
eivät maassa, maan sisässä
 eikä Luojan taivahassa!"

Lapin Kouta, kolkko miesi,
tuo oli suurin tietäjistä
 Turjan tunturin takana.

Kyyt viherti katsehesta,
 suusta lenti yölepakot,
jalan alta ahmat nousi,
käden päällä kärpät juoksi,
korppi koikkui päälaella,
 haaskalinnut hartioilla.

Kaikki tiesi, min inehmot,
kaikki taisi, min jumalat;
ei sitoa sinistä tulta,
 aarnihautoja avata.

Läksi tuota tuntemahan
Mannun mahtia syvintä.

Kulki teitä tiettömiä,
 matkoja mitattomia,
jäänä järvet, hyynä hyrskyt,
tunturit ukon-jylynä;
 parahti Lapissa lapset,
kovin koirat vingahteli,
meni viima usta myöten,
 hiilos himmeni kodassa.

Maahinen majassa nukkui,
 kuuli kulkevan kovasti,
haukotteli, hangotteli,
leukapielensä levitti:
päin putosi suuret hongat
suuhun purnun pohjattoman;
 eipä Kouta, kolkko miesi.

Nousi maasta Maan-venyjä:
"Ken olet kempi kulkemassa,
maan valta vaeltamassa,
 kun et suuhuni solahda?"

Lausui Kouta, kolkko miesi:
"Olen Kouta kulkemassa,
Lappi maata laulamassa,
tullut en tänne syötäväksi,
 tulin tietojen hakuhun."

Umpisilmäinen urahti:
"Annoitko oman veresi?"

Lausui Kouta, kolkko miesi:
"Tein sen poika-polvenani,
sain sanan varaväkevän:
 veri verta vahvistavi."

Homeparta paukahutti:
"Murhasitko muut ilosi?"

Lausui Kouta, kolkko miesi:
"Tein sen miesnä nuorempana,
sain sanan varaväkevän:
 rauta raudan rohkaisevi."

Saven-harmaja saneli:
"Kirositko kantajasi?"

Lausui Kouta, kolkko miesi:
"Tein sen kuolon kynnyksellä,
sain sanan varaväkevän:
 kylmä kylmän karkaisevi."

Sanoi Maahinen sanansa:
"Olet Kouta kolmi-lukko."

Kouta kolkosti hymyili:
"Kaikki tiedän, min inehmot,
kaikki taidan, min jumalat,
en sitoa sinistä tulta,
 manata mennyttä takaisin."

Virkkoi maasta Mannun vanhin:
 "Rotkohon Rutimon mennös,
missä ankara Ajatar
liehtoo liekkiä sinistä
pyhän päällä aarnihaudan.
Saat sa mahdin maan ikuisen,
 tulet Kouta kaikkitieto."

Vavahti kovakin Kouta:
"Entä en palanne tieltä?"

Pilkkasi Peri-isäntä:
"Tahdot tulla kaikkitieto,
 et antaa elämätäsi!"

Läksi Kouta kulkemahan,
 Lapin-linna liikkumahan,
Rutjan-koski kuohumahan,
Turjan-yö tohisemahan;
 tähdet tippui taivahilta,
maan alla vainajat vapisi,
oli tuska Tuonelassa,
 pelko pirteissä jumalten.

Sanoi ankara Ajatar:
"Terve Kouta tultuasi!
 Viikon varroin jo sinua."

Lausui Kouta, kolkko miesi:
"Monet on askaret inehmon,
monianne miehen aatos.
Lienet vartonut minua,
 en lie ennen ennättänyt."

Puhui ankara Ajatar,
 kuului ääni kuolon yöstä,
puun alta, petäjän alta,
korven louhien lomasta:
"Elon huoli huomisesta,
 Mana mennyttä manaapi."

Tuo oli Kouta, kolkko miesi,
tunsi kaikki tietävänsä,
astui rotkohon Rutimon,
kulki kuolon porraspuita,
 niinkuin pitkän pilven lonka.

niinkuin jäisen kosken kopru;
 ei hän taakse katsahtanut,
katsoi kohden Kalman usta,
ei hän kilvan kiirehtänyt,
astui askel askeleelta,
kun oli tuima Tuonen kulku,
 elo kuoloa kovempi.

Mikä on hanhien havina
Vienan virran kainalossa?

Ne on kolme Hiiden neittä,
riisuit sulkansa kivelle,
menit merta kylpemähän;
illan ruskossa tulevat,
 aamun koitossa katoovat.

Tuo oli Lippo linnustaja
kiven kirjavan takana,
 katsoi siivet kaunehimmat.

Pilvet päivä jo punasi.

Nousivat merestä neiet,
löyti kaksi lentimensä;
 kolmas etsi, ei tavannut.

Impi itkuhun hyrähti.

Lausui Lippo, liukas sulho;
"Saanet sulkasi takaisin,
 antanet minulle suuta."

Virkahti vilun-ihana:
"Silloin sulle suuta annan,
 koska silmäs sammunevi."

Ilkkui veitikka verevä:
"Silloin silmä sammukohon,
 kun sa kutsut kullaksesi."

Päivä vuoret jo punasi.

"Silloin kutsun kullakseni,
koska mieles muuttunevi."

"Silloin mieli muuttukohon,
kun likistät linnuksesi."

"Silloin linnuksi likistän,
koska hyytyvi hymysi."

"Silloin hyytyköön hymyni,
kun me kättä kääpätähän."

Päivä hongat jo punasi,
tuli tuska impyelle:
"Suo mulle sulkani takaisin,
 tahi taattoni toruvi!"

"Milloin oot minun omani?"

"Koska päivä koittanevi."

Päivä päätänsä kohotti.
 Sai pukunsa peilikylki,
antoi suuta sulhoselle
linnunluisella nokalla,
 veen suulla verettömällä:
hymy hyytyi, silmä sammui,
pois kulki kultainen elämä,
 muuttui mieli miehen nuoren.

Neiti lentohon lehahti
 Noustessa kesäisen päivän.

Istui impi lähtehellä,
 vieritti suruista virttä
päivän mennessä majoille,
kesähiilun himmetessä,
syttyessä syksyn lampun,
 pohjan tähden tuikkehessa.

Huone honkainen humahti,
kangas kultainen kumahti,
syöksähti sylistä illan
 tuo kaunis pajarin poika

välkkyvällä varsallansa;
hetteessä hepoa juotti,
naljaeli neitoselle:
 "Milloin sie minun omani?"

Saneli ihala impi:
"Silloin mie sinun omasi,
 kun sammuu sydänsuruni."

Tuo kaunis pajarin poika
suki orhin sulkkukarvan,
naljaeli neitoselle:
 "Milloin sammuvi surusi?"

Virkahteli vieno virpi:
"Silloin sammuvi suruni,
 kun minä sininen risti."

Tuo kaunis pajarin poika
riisui ristin rinnaltansa,
naljaeli neitoselle:
 "Muistatko minua milloin?"

Heinä himmeä helisi:
"Muistelen minä sinua,
 muistatko sinä minua?"

Tuo kaunis pajarin poika
kävi neitosen kätehen,
ristin kaulahan ripusti.
"Silloin mie sinut unohdan,
 kun minä punainen nurmi."

Singahti satulahansa,
kultanuolena katosi,
jäi impi imehtimähän
 pohjan tähden tuikkehesen.

Tuo kaunis pajarin poika
 kulki suurihin sotihin,
tasapäihin tappeloihin;
tuo impi ihalan illan
kulki kaihoten kotihin,
 kultaristi rinnallansa.

Tuo kaunis pajarin poika
vihdoin miekkansa veristi
oman veljensä veressä;
tuli portille pyhälle,
 munkiksi monasterihin.

Tuo impi ihalan illan
kauan kaipasi urosta,
kesän-mennyttä murehti;
meni miehelle hyvälle,
 vaikk'ei varsin mieluisalle.

Tuo kaunis pajarin poika
 viallista verta vitsoi
kopin kolkoilla kivillä;
tuo impi ihalan illan
se suki suruista päätä
 miehen vieraan vuotehella.

Tuo kaunis pajarin poika
 huuti suuressa hädässä,
anoi Herran armahdusta;
tuo impi ihalan illan
oudon liettä liikutteli,
 oudon lasta laulatteli,

oudon karjoja huhuili,
 oudon väänti värttinätä,
oudon kanssa illat istui,
oudon kanssa aamut astui,
oudolle tilan tekevi,
 oudon ääntä kuuntelevi.

Pyhä Yrjänä ylinkä
kuuli immen kiljahtavan
Turjan tunturin takana;
 karahutti katsomahan.

Kuikutti kukat kanervan:
 "Viety on tästä neiti nuori
pulkassa porottomassa,
reessä tarvahattomassa,
vemmel piukki, tie vikisi,
 impi itki, kallotteli."

Seisoi usma niinkuin seinä
 Turjan tunturin takana,
pakkanen pahemmin seisoi
kera pilkkoisen pimeän,
uhkasit urosta syödä;
 korskui orhi kultakenkä.

Pyhä Yrjänä ylinkä
miekalla utua iski,
valahutti valkeata:
"Kautta lempeni pyhäisen,
 kirkastu ikuinen ilta!"

Aukesi räme etehen,
 mätäs-märkä, räähkä-mänty,
purskui rimmet pohjattomat,
katsoi suo-silmät sumeat,
uhkasit urosta niellä;
 pärskyi orhi pää-hopea.

Pyhä Yrjänä ylinkä
iski suota suitsillansa,
helähytti helmivyöllä;
"Kautta mun sydänsuruni,
 karkaistu vesi vetelä!"

Rauta rahkasta helähti,
 nousi suosta suuret miekat,
käsivarret koukistetut
alla tähtien ikuisten,
uhkasit urosta kaata;
 orhi vaahtinen vapisi.

Pyhä Yrjänä ylinkä
satulassansa yleni,
sanoi alta silmä-raudan:
"Kautta julkisen Jumalan,
 pelastan ma naisen nuoren!"

Kannusti uvetta urho,
ajoi tapparan teriä,
tuli Ruijan rantamalle,
missä hyrskyi aalto hyinen,
 meri selkeä sinerti.

Syöjätär valio vaimo
 se virui vesikivellä
Lapin päivän paistehessa;
kauas kuulti kultasuomut,
 loitos loisti heljät hapset,
heijastui sepel sininen,
päällä paaden vaahtiparskun,
 iljanteella jään ikuisen.

Heittihe hepo sivulle,
Karkasi kahdelle jalalle.

Pyhä Yrjänä ylinkä
ruoskin orhia opetti,
lausui tuolla lausehella:
"Miss' on impi meiltä viety,
 kussa kastettu kaponen?"

Sihisi sininen lisko:
"On kapehet kaunihimmat,
ihanammat itsellämme,
kääntynetkin nyt takaisin
 taikka turmasi tulevi!"

Sylki Syöjätär vesille,
 meri koskena kohisi,
hyökyi hyrskyt rantamalle;
Pyhä Yrjänä ylinkä
 ajoi orhin aallokkohon,
miekan välkkyvän kohotti
pään päälle kähyjen vaimon:
"Neuvonet minulle neien,
 oman säästät herjan hengen."

Vaimo kyyn-viha vikisi:
"Tuoll' on tytti teiltä viety
Vesi-Hiiden vuotehella;
etsit impeä suruista,
 löydät naisen nauravaisen."

Kalpeni satulassansa
Pyhä Yrjänä ylinkä.
 "Sen varsin valehtelitkin."

Pilkkasi paha-niminen:
"Rakastitko naista nuorta?"

Mietti hetken hervahtuen
 Pyhä Yrjänä ylinkä,
korkeni satulassansa,
lausui äänellä lujalla:
"Rakastin ma naista nuorta
 niinkuin sankarin satua,
viatonta vainottua,
kaunista kadotettua;
tähteni pyhä aleni,
 yljän lempeni yleni."

Iski miekalla matoa,
 lisko liukahti kivehen,
tuli tuiski kalvan tiestä,
kallio kaheksi lenti;
paaden alla porras-polku,
 kuja kaita, kammottava.

Hyppäsi hevon selästä
Pyhä Yrjänä ylinkä,
heitti ohjat orhillensa.
"Saata maalleni sanoma,
 jos mun kuulet kuolleheksi."

Hirnahti hepo suruinen:
"Saatan Luojalle sanoman,
 jos sun kuulen kuolleheksi."

Kulki polkua kivistä
Pyhä Yrjänä ylinkä,
löysi naisen nauravaisen
 Vesi-Hiiden vuotehelta;

silmät sankarin pimeni,
ääni kurkussa korahti:
"Kautta ristin rinnallani,
 Luoja lapsesi lunasta!"

Tappoi naisen naurusuisen
miekalla tuliterällä
Pyhä Yrjänä ylinkä,
 kukka kaiken ristikunnan.

Tuo oli tumma mammon marja
syntymässä säikähtänyt,
näki kauhut kaikkialla,
haltiat pahat havaitsi,
 ei hyviä ensinkänä.

Pani äiti paimenehen. —
 Paimen metsästä palasi,
tuli outona tupahan,
haasteli haralla hapsin:
"Oi emoni, älä minua
 pane karjan paimenehen!
Lempo seisoi suon selällä.
Hiidet hirnui kankahalla,
juuttahat jälestä juoksi,
 maasta Maahinen kohosi."

Ei pojasta paimeneksi. —
Pantihin kalan kutuhun.

Palasi mereltä poika,
 tuli valjuna tupahan,
kertoi kynnet kylmillänsä:
"Kauhea saloilla kansa,
 meren kansa kauheampi!
Näin minä Tursahan tulevan,
meren kahtia menevän,
Kalpea karilla istui,
 Tyhjä alla ammotteli."

Ei pojasta merelle miestä. —
Pantihin palon tekohon.

Palasi palolta poika,
 tuli vauhkona tupahan,
sanoi silmin seisovaisin:
"Hirveät meriset hirmut,
 tulen hirmut hirveämmät!
Sylki kyyt kyventä, liskot
puhui liekkiä punaista,
Syöjätär porossa keitti,
 Kehno käänti kattilata."

Suku jo surmata saneli:
"Mitä työstä tyhjän miehen!"

Ennätti emo etehen,
Kyyditti kylän kisoille.

Palasi kylästä poika,
 ei tohi tupahan tulla,
kujilla kuvahtelevi,
piilee peltojen perillä;
löysi äiti seisomasta
 takaiselta tanhualta.

Poika kaulahan kavahti:
 "Oi emoni, kantajani!
Paras on minun paeta,
paras mennä näiltä mailta,
mennä Kalman karsikkohon,
 piillä Tuonelan pihoille!
Kolkkoja kotona näin ma,
kamalampia kylässä!
 Veräjällä Vento seisoi,
Vennon poika portahalla,
loukossa Vahinko vaani,
 Kouko kohtasi ovella."

Tunsi äiti tummaisensa,
 tunsi jo tuhon-alaisen
syntymässä säikkyneeksi;
itki, itki, ei evännyt,
virkkoi, vienosti saneli:
 "Niin menekin, poloinen poika,
mene kuolon kuusikkohon,
vainajien varvikkohon,
tuvan taakse taaton saaman,
 lempeän lepotiloille,
missä seisoo puut pyhäiset,
hongat himmeät puhuvat
ollehista, mennehistä,
 murehessa yön ikuisen."

Taatto haudassa havasi.
"Mitä itket, heimon helmi?"

"Tuota itken, oi isoni,
ei minuhun metsä mielly."

"Lehto laululla lepytä,
niin teki isätkin ennen."

"Tuota itken, oi isoni,
ei minusta merelle miestä."

"Ahti uhreilla aseta,
niin teki isätkin ennen."

"Tuota itken, oi isoni,
ei tuli minulle tuttu."

"Tuli kytke kahlehisin,
niin teki isätkin ennen."

Yhä itki heimon helmi,
"Mitä itket, oi iloni?"

Tuska ilmoille ajoihe:
 "Oi isoni, ota minutkin
kera Kalman kartanoihin.
kun olen maammon tumma lapsi,
syntymässä säikähtänyt,
näen kauhut kaikkialla,
 enin ihmisten elossa."

Nousi ääni nurmen alta,
 sana Tuonelta samosi:
"Säikkyivät isätkin ennen,
toki aikansa elivät.
Autio elämän aamu.
 Manan ilta autiompi.
Pirtit on pienet Tuonelassa,
maan alla kaltaiset kamarit,
kuu ei loista, päiv' ei paista,
 yksin istut, yksin astut,
toukka seuloo seinähirttä,
itse seulot itseäsi
ikävässä ainaisessa,
 haikeassa, vaikeassa."

Poika Tuonelta palasi,
 tuli miesnä hiljaisena,
istui tuttuhun tupahan;
kohenti takassa tulta,
talon töitä toimitteli,
 hymysuin hyreksi joskus
sinipiioista saloilla,
Vellamoista veen selillä;
meni merelle, metsähänkin,
 vei verkon, asetti ansan.

niin eli ikänsä kaiken,
 ei iloiten eikä surren,
pannen päivät päälletyksin
niin tulevat kuin menevät,
niin paremmat kuin pahemmat;
 päällimmäiseksi paremmat.