Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
 ja haaveet ne käy yhä haikeammiks,
ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa.
Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus
tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus!
 Yö loppuu, mut murheet ne palaa.

Ne tulevat niinkuin kotihin,
 ne tuovat uusia vieraitakin,
jotka nimeltä tunnen ma juuri.
Se murhe, mi eilen mun murtaa oli,
suli hymyks, kun tänään suurempi tuli —
 koska tulee se suurin suuri?

Koska saavut sa tuskani korkein,
 sinä maailman valtias mahtavin,
jota lapsesta saakka ma uotin,
jota vapisin öisin mä vuoteellani,
min katsehen tunsin ma kasvoillani,
 kun hetkeksi onneeni luotin?

Sun edessäs tahdon ma polvistua,
 mut silmihin katsoa tahdon ma sua
ja sanoa: Henkeni annan!
mut mieltäni nuorta en milloinkaan.
Se tuskassa tulta iskevi vaan,
 sen kanssani hautahan kannan.

1899.

Yö saapuu. Päivä on poissa.
Hämy silmiä hämmentää.
Jo kaukana korven soissa
 tulet virvojen viriää.

Ypö yksin istun ma koissa,
ei armasta, ystävää.
Vain muistoni kammioissa
 runo poistuva heläjää.

Ken siellä? Ken lehdossa läikkyy?
 Kuka huntua huiskuttaa?
Kuva valkea vierii ja väikkyy,
tutut piirtehet pilkoittaa.
Mun aatteeni seisoo ja säikkyy.
 Sumu silmiä sumentaa.

Olen kävellyt päiviä, öitä
kuin hullu ja itkenyt
sydänpilloja, pimeiköitä,
 rikkaruohoja kitkenyt.

Olen kutonut kummia vöitä,
hiushienoja helkyttänyt
utuhaaveita, unten töitä —-
 maassa kiini ma matelen nyt.

Oi, ajat te armahimmat,
kun niskan nyykähys yks
 tai kengän keikahus vimmat

sai syömehen sytytetyks
ja tuskatkin tulisimmat
 suli voittajan hymyilyksi

Noin nään sinut vieläkin edessäin:
Sinä katselit kalliolla
yli ulapan aaltojen siintäväin;
 ja mun oli autuas olla.

Sua syrjästä katselin kauan näin:
Tuul' leikki sun palmikolla.
Mut vihdoin käännyit sä minuun päin
 niin vienolla katsannolla.

Oi, silmä suuri ja suruinen,
miten saatoit sa olla niin julma!
 Mut noin sua aina ma muistelen,

sinä tyttönen mustakulma:
silmä ylitse aaltojen siintävien
 ja tuulessa tukan hulma.

Herran henki mailla kulkee,
haudat kaikki aukeaa.
Kas, jo kätkee kääriliinat!
 Sydän uuden uskon saa.

Maa, mi nukkui hangen alla,
herää uuteen elohon,
kautta ilman kannel kaikuu:
 Vapahtaja noussut on.

Herää sydän ihmisenki
iloinensa, suruineen.
Astu aatos, lennä, liidä
 kirkastuksen korkeuteen!

1901.

Yössä istuu taideniekka.
 Miksi helkkää rannan hiekka?
Yön on neitoset tulevat,
yön on mustat morsiamet
valkeilla varsoillansa,
 ruskeilla ruunillansa.

"Kunne, neitoset, kulette?
Minun luokse miks tulette?"

"Tuomme sulle tuomisia
meren suurilta seliltä,
ilman pitkiltä pihoilta;
 joko on ovesi auki?"

"On se auki auringolle,
paistoa jumalan päivän,
ei yön yrityksille.
 Manan neitten maanehille."

Ilkkuivat Manalan immet:
 "Voip' on miestä mieletöntä!
Vieläkö valohon luotat?
Jo pimeni Suomen päivä,
 sammui jo salojen huomen,
meni usko miesten nuorten;
ei ole valoa enää
 koko maassa, maailmassa."

Tuop' on tiesi taideniekka,
välkkyi nuoren hengen miekka:
"Jos menikin muilta usko,
 vielä ei minulta mennyt.

jos pimeni maani päivä,
 on mulla omakin päivä,
tyttö kultainen kylässä,
kaunokutri kartanossa,
joll' on sielu silkinhieno,
 katse kaunoinen sametin."

Tytöt Tuonen tyrskyttivät:
"Jo sameni silkkisielu
 naisten kahvinauruloissa."

Painoi päänsä taideseppä,
 juoksi julman haavan leppä,
juoksi päivän, juoksi toisen,
kunis hän kolmanna kohosi,
 kastoi kalvan hurmehesen,
nosti kohti korkeutta,
 vannoi näin valan ikuisen:

"En minä levänne ennen
kuin minun miekkani terästä
revontulet roihuavat
 yössä pohjolan pimeän."

Vyötti varren rautavyöhön,
astui yksin talvi-yöhön,
talven tähtöset näkivät,
kun hän korpehen katosi. —
 Ei ole sitten kuulununna.

1901.

Opeta minulle, aurinko,
mik' on laulajan oikea onni.

"Tee kuin minä, paista vaan,
laulajan onni on antaa."

Pilvet päiväni peittivät.
Kuinka siis kummalla annan?

"Tee kuin minä, paista vaan,
väistyvi mustinkin häivä."

Hanki kattavi kaiken maan.
Turhaan uurran ja puurran.

"Tee kuin minä, paista vaan,
sulaa hankikin suurin."

Entä jos kansa mun kiroaa?
Enkö ma kiroa vastaan?

"Tee kuin minä, paista vaan,
allasi kiro ja siunaus."