Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen,
 tuon, joka palmikon hius-ihanaisen
uhriksi isienmaallensa kantoi,
miehensä jousen jänteeksi antoi,
silloin kuin maa oli vaarassa, — milloin
 Kartagon naisen ma nähdä saan?

Ja nähdä ma tahtoisin Sveitsin miehen,
 sen, joka peittyi peitsien tiehen,
vaimoa muistaen, muistaen lastaan,
syöksyi sortajan piikkejä vastaan,
silloin kuin horjui vapaus Alppein, —
 milloin sen miehen ma nähdä saan?

Tahtoisin nähdä ma lapset ne buurein,
 leirissä, päällä kaupungin muurein,
liekissä, tulessa, leikkivän sotaa,
kylvävän ympäri kuoleman otaa,
silloin kuin tuvat on tuhkana, — milloin
 leirien lapset ne nähdä ma saan?

Tuo ylpeä temppeliherra huus:
"Pyhä hautako meiltä mennyt ois?
Meit' onhan urhoa vielä kuus.
 Käsi kalpahan, veikot, pelko pois!"

Saraseenit tunkivat päälle.   "Hei,
meit' enää kolme on, enää kaks,
yks enää, enempi tarvis ei!"
 Veri vuos, kävi kynnys punertavaks.

Hän taisteli siks kuni saapui yö.
Saraseenit tunkivat päälle.   Hän
Pyhän haudan partaalla seisoo, lyö.
 Kuu paistaa kimmeltävään terähän.

Jo kauhistuu saraseenit.   "Ken
tuo mies on miekoille tunnoton?
Aut' Allah! on suljetut silmät sen.
 Tää taistoa kanssa kuolleiden on."

Pois poistuivat.  Heidän on temppeli.
Mut kerran vuodessa — käy taru — hän
Pyhän haudan partaalle nousevi.
 Kuu paistaa kimmeltävään terähän.

Ja ympäri enkelikuoro soi:
"Ken taiston taisteli ylhäisen,
hän nukkuu vaan, ei kuolla voi,
 maan altakin iskevi miekka sen."

1902.

Kumpi on kauniimpi:
 uskoa, että vapaus koittaa,
toivoa, että valkeus voittaa,
ja taistella valkeuden eestä?
 vai taistella
tietäen, ettei valkeus koita,
varmana, ettei vapaus voita,
 ja sentään taistella?

Kumpi on kauniimpi:
 aatella: ellei vapaus voita,
tuumia: ellei valkeus koita,
miksi ma taistelen sitten?
 vai aatella:
laps olen auringonlaskun, en koiton,
mies olen valkeuden, vaikka en voiton,
 murtua mulle on elää.

Sinkoovat siniset liekit
Lapin taivahan laella.

Räiskyvät, räjähtelevät
 tulikielet Turjan yössä,
kuin kiron timanttikannel,
kuin vihan väkevä välke;
henget kuolleiden heräävät,   .
 nurmen alla nukkujatkin.

Soi yössä kumea kuoro:

"Kun ei loista Luojan lamput,
 salamoi sininen sähkö,
kun ei kohtalo hymynne,
hymyävät hyiset urhot,
 kun ei kuu kivestä nousse,
kohoavat kolkot loihdut,
päivä päässe kalliosta,
 tulet Tuonen kuumottavat."

Liekehtivi Lappi laaja,
tietäjät sotia käyvät,
näy ei kalvan kantajoita,
 näkyy kaamea kajastus.

Ryskyen kaatuvat suuret puut,
 vanhat vakaumukset.
Tulleeko synkät syksykuut
vai kesän kukoistukset?
 Tiedä en. Nään minä maailman
muuttavan muotojansa,
ähkyvän, syöksyvän, sortuvan.
 Karaistuuko kansa?

Tiedä en. Taistelo täyttää maan,
 ajan saranat kääntyy.
Suomi on synnytystuskissaan,
vuotehellaan vääntyy.
 Kuoleeko vanha kultuuri?
Tulleeko uusi esiin?
Mennyt on soitto muruiksi
 syviin sydänvesiin.

Uudet ainehet pulppuaa,
 uudet virrat vyörii,
Joukot sankat johdon saa,
hälisee ja hyörii:
 voima terve temmeltää.
Pimeys ympäri uhkaa.
Onneton, joka jälkeen jää!
 Pian on vaan pivo tuhkaa.

Näen minä nousevat tulvaveet,
 tunne en kevättuulta.
Lieneekö kullat loppuneet
auringolta ja kuulta?
 Lie tää syksyn myrskyä vaan;
perästä halla hiipii,
peittää virrat, kattaa maan,
 kukat kedolta riipii.

Hyvästi haaveet ja kukkaset,
 terve aika karu!
Hyvästi nuoret toivehet,
runous ja taru!
 Terve taistelo tasapää!
Pimeys meidät saarti.
Yöstä pohjolan välkähtää
 kuolon kamala kaarti.

Astuu miehet piilostaan
 raa'at niinkuin rauta,
ratkaisevat raudallaan,
missä ei aatos auta.
 Tulleeko hurjat huhtikuut
taikka talven puhteet?
Tiedä en. Ryskyen kaatuu puut,
 kätkee kaikki suhteet.

Kiitos jumala julkinen,
 että mun elää annoit
ajassa suurten aaltojen,
kaukaa vaikka kannoit!
 Vaikk'et voimaa suonutkaan
minulle miesnä kuolla,
anna voima astumaan
 elämän myrskypuolla!

Kansan valta kaikkivalta.
 Suomi yksi yltä, alta,
kansan mieli, kansan kieli
valtioiden valtapieli,
seisoo Suomi niinkuin vuori,
 Suomi vanha, Suomi nuori.

Laki turva miehen, naisen,
 vapaus kansan, kansalaisen,
ihmis-arvo maassa mahti,
kansan valta kansan vahti,
maa ei orjan eikä herran,
 mutta heimon vapaan kerran.

1906.

Keinutan kehtoa, laulatan lasta
 vaulussa vemmelpuun,
Nukkuos tähtiä katselemasta,
vaipuos kuusia kuuntelemasta,
uinuos äitisi lauleluun,
 keinuhun vemmelpuun!

Harva on soimi ja hieno on loimi,
kuurassa kiiltävi maa.
Lämmitä lempi, äityen lempi,
 varjele lastani valkeaa!

Ihmiset emollesi kantavat kaunaa.
Saanut en kylpyä, saanut en saunaa.
Pysty on kulkea pyytäjän tie;
 sulleko loivempi lie?

Pakkanen viiltää ja kuun sirppi kiiltää;
kuolonko kulkuset sois?
Hengitä halla, kohtalon halla,
 hengitä orponi onneton pois!

Nukkuos äityen nurmilintu,
 tuuti, tuuti lulla!
Uinuos pakkasen untuville,
armahille, harmajille,
painuos yöhyen parmahille;
 tais jo Tuoni tulla?

Yöllä syntyi Ilmarinen,
 seppojen suvun kuningas,
se syntyi sysimäellä,
kasvoi hiilikankahalla,
vaskinen vasara vyöllä,
 käsissä käverät pihdit.

Katsoi kahta kämmentänsä,
arvelee, ajattelevi:
Miks nämä minulle luotu,
 mitä varten vastuksiksi?

Läksi kontion kotihin
kuoman mieltä kuulemahan.
"Saattaako setä sanoa
 miks nämä minulle luotu?«

Ukkokarhu uksen eessä
 simoa siretti juoda
kultaisesta kannusesta,
sarkasta hopeisesta,
katsoi kannun uurta myöten,
 vantehen väliä myöten,
äkkäsi tulijan oudon,
kirposi kädestä kannu,
sima vieri suun sivutse:
"Ohoh sinua, kuoma kulta,
 kyll' on kynsiä sinulla!"

Sanoi seppo Ilmarinen:
 "Kynnet on kyynärän pituiset,
vaan en tiedä enkä taida,
kulle työlle työnteleisin.
mille tenhoisin teolle;
 saattaisko setä sanoa?"

Vaari vastahan vihelsi:
 "Oisihan talossa työtä,
kun olisi tekijä toinen!
Kovin oot koivilta kapea,
 ylen laiha lantehilta,
pää suuri, suu supukka,
iho ilkeän värinen;
 lähde toisehen talohon!"

Läksi seppo läylimielin
 kangasta kävelemähän,
läksi työtä etsimähän,
tekemistä tietämähän;
hiuka souti sormen päissä,
 nälkä suolia näversi.

Niin saapui suden kotihin.

Suden akka orren alla
kirnusi kesäistä voita
kultaisessa kirnusessa
 männällä hopeisella.

Työntyvi sisähän seppo,
yli kynnyksen kysyvi:
"Oisiko talossa tässä
 työtä tehdä tyhjän miehen?"

Kiljas akka, kirnu kaatui,
 lapset parkasi pahasti,
ukko uunilta tömähti
koivuhalko kainalossa:
"Ken olet kurja mieronkierto,
 mikä mies, mitä sukua?"

Sanoi seppo Ilmarinen:
 "En tiedä sukuni tietä,
en isoa, en emoa,
tuolla honkien humussa
synnyin mä sysimäellä,
etsisin elosijoa,
 asuinpaikkoa anoisin."

"Ei ole talossa tässä
suurusta suvuttomalle,
 tokko erkanet, elikkä — !"

Läksi seppo läylimielin
 kangasta kävelemähän,
emoansa etsimähän,
tietämään sukunsa tietä;
suupieltä suru vetävi,
 murhe mieltä mustentavi.

Kysyi puilta, pensahilta,
 kuulusti ahon kukilta,
tutki ilman lintusilta,
urkki maan matelijoilta,
eikä löytänyt emoa,
 ei tavannut taattoansa.

Niin tuli ketun kotihin.

Repolaisen renkipoika
 tervasi lylyä tiellä
ehtiäksensä erähän
illalla isännän kanssa;
katsoi tielle ja kavahti
 kannon päähän huutamahan:
"On tulossa outo mlesi,
kumma kulkija kylältä,
mies kapea, kaksijalka,
 tassut kaikki taata pitkät!"

Repo kuuli rengin huudon,
 luuli jo tuhon tulevan,
jousen vaarnalta varusti,
savuna pihalle saapi:
"Seis! Seiso henkesi uhalla!
 Mikä mies, mikä asia?"

Sanoi seppo Ilmarinen:
 "Mikä lienen miehiäni!
Liekö sotka suolle saanut,
vai rauku vesirajahan,
 ilves tehnyt iljenelle,
suokurki sulalle maalle;
oon emoa etsimässä,
 taattoa tavottamassa."

Repo vastahan remahti:
 "Ei ole sukua sulla
tämän ilman kannen alla!
Mie olen metsän henkiherra,
veen riistan verolle viejä,
 saukon kummi, mäyrän kuoma,
ylikaitsija kanojen;
tunnen kaikki tuulen karjat,
maan kävijät, tien tulijat,
 jalan neljän juoksevaiset,
siiven kahden kantamaiset,
kaikki on kirjoissa minulla,
kaikki mulla muistossani.
 Ei siellä sinun näköistä!"

Selitellä seppo koitti:
"Minkäpä minä osannen,
kun olen kerran tänne luotu,
 syntynyt sysimäelle."

"Sin' olet syntynyt luvatta,
lurjus, vastoin maan lakia —
 kursi tiehesi, tahikka —!"

Läksi seppo läylimielin
 kangasta kävelemähän;
pilkaten puut puheli,
kukat viittoi vilkusilmin,
 oravat osoittelivat,
linnut lennosta ivasi
angervon avuttomuutta,
 heimotuutta herjan lapsen.

Astui seppo allamielin,
 itkuvirttä vieritellen,
astui päivän järven päitä,
toisen vaaroja vaelsi,
niin päivänä kolmantena
 suo suuri etehen aukes.

Astui seppo allamielin,
 orvon virttä vieritellen:
"Kun oisin syntynyt sudeksi,
taikka karhuksi kasunut,
oisi turkki tuulissäällä,
koti ois kovalla säällä,
 kodissa korea liesi,
liedellä punainen loimo,
emo lieden liepehellä,
minä itse emon sylissä
 ja minun sylissä onni!"

Jo väsähti väki sepolta,
 uupui jo urohon voima,
vaipui mies maan varahan,
tuskissansa turpehelle,
otsa suohon, suu norohon,
 rinta rimpeä halaten.

Lauloi rauta rahkan alta,
 soi suosta teräksen soitto:
"Kussa viivyt, maan kuningas,
raudan ruhtinas väkevä,
joudu joukkos johtajaksi,
valtasi vapahtajaksi!
 Tääll' on miehet miekka vyöllä,
sota-orhit ohjaksissa,
pyssyt on pamahtamassa,
torvet on torahtamassa,
kun vaan saapuisi kuningas,
 sois käsky sotien herran!"

Jo tunsi sukunsa seppo,
 tiesi työnsä työn hakija,
kimmahti kohoksi maasta,
viskasi vasaratansa,
 tuli suihki suonen päissä,
koski rinnassa kohisi,
voiton lieska, voiman kopru,
 kutsumus kuningastöiden.

Kohotti kätensä seppo
 kohti kuusten korkeutta,
vannoi maalle valan ikuisen,
sanan Luojalle lupasi:
"Tahdon ma takoa ilmi
luonnon voimat maan lumosta,
 herättää vesien henget,
ainehet norojen alta,
tahdon tehdä maan hyväksi,
manteret hymyäviksi,
lehdot leivän kasvaviksi,
 pelloiksi petojen korvet,
tahdon taivahan takoa
yli maani onnellisen,
 taivahalle tähtikehrät,
kuut, Otavat, päivät kummat;
tahdon luoda luonnon onnen
 oman onneni heraksi!"

Näin se vannoi vanhin seppo,
Vannoi ruhtinasvalansa.

1897.

Kaks istui palolla paimenta,
yks verevä, toinen vaalea.

Se verevä se soitteli torveaan,
se vaalea vaieten istui vaan.

Niin saapui kolmas ja kaukaa huus:
"Hei, veikot, hei, mull' on sanoma uus!

Tuoll' äsken mä Sukkamielen näin,
kun astelin aamunkoittohon päin.

Hän oli niin viehkeä varreltaan
yli kunnahan korsien kulkeissaan.

Sinikellot soi hänen silmistään,
katinkullat kuulteli päällä pään.

Ja kun hän kulki, niin, aatelkaas,
hän viittas mulle ja viittas taas!"

Näin kolmas se haasteli riemuiten.
Ja kaiholla kuuli se verevä sen:

"Ken miekkonen näkis hänet kerrankaan!"
Se vaalea vaieten istui vaan.

Se vaalea istui itkien.
Hän oli jo nähnyt immen sen.

1896.

Tumma on Tuonelan tähdetön yö,
tummempi Tuonella raatajan työ.
Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta,
 vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.

Huuhtelen mekkoja murhaajain;
herjojen helmat jo puhtaiksi sain.
Valkeat on virrat siellä elävitten mailla,
 Tuonen vettä toki elon tahrat on vailla.

Mielelläni sentään ma työtäni teen.
Katselen kauas yli vierivän veen,
katselen kauas kohti elon kukkarantaa;
 kuplaset aatostani kulettaa ja kantaa.

Muistelen tummuutta Tuonelan yön.
Ajattelen raskautta raatajan työn.
Tuntoni on puhdas ja mieleni on tyyni —
 parempi jos pestävinä oisi omat syyni!

Kurjia kuinka jos lie ihmiset,
kerran ne on iloinneet ja nauttinehet.
Helppoja heille lie Tuonen ikivaivat,
 hetken kun rikkoa ja riemuita saivat.

Tuolla taas on kulkija päässä elon tien.
Venhoni kyykokan hälle ma vien.
Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta,
 vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.

1897.

Tuo Imatra, immyt sorja,
oli kaunehin neitoja Karjalan maan.
Tuo Ontrei, pajarin orja,
 tais laulaa ja kannelta kaiuttaa.

Hän rakasti Karjalan kukkaa.
Salot laajat soi, koska lauloi hän.
Mut Karjalan kansa rukka
 suri sorrossa isännän ilkeän.

Kuka kansan kohlitun kostaa?
Oli Ontrei mies sotakelpo tuo.
Hän Karjalan laululla nostaa!
 iloks impensä vain hän lauluja luo.

Tuo virkkavi Imatra impi:
"Maan eestä laula, mut mulle ei." —
"Sa mulle oot kallihimpi,"
 näin saneli Ontrei ja suukon vei.

"Teit kyllin jo lauluja mulle,
maan ympäri olen ma maineikas."
"Vasta kyllin on lauluja sulle,
 runo tehty kun on joka kutristas."

Ohi pajari ratsasti, yöksi
hän virran viereltä neien nai.
Tää kosken kuohuihin syöksi.
 Ne hänestä kaikuvan nimensä sai.

Mut Ontrei, Imatran orja,
hän istui rannalle kuohuvan vuon:
"Tule kuolema, lapsesi korjaa!
 Toki ensin ma lauluni parhaan luon."

Hän koski kantelon kieliin.
Soi sävelet kuin sodan myrsky nyt.
Ne Karjalan miesten mieliin
 kävi kuin Ukon vasamat kärjistetyt.

Ja Karjalan kansa nousi.
Taru tuo on tunnettu teille kai?
Teräs välkähti, viuhahti jousi.
 Jo pajari haljakan verisen sai.

Mut suur' oli pajarin suku.
Kautta korpien kostoa huudetaan.
Ja sotalaumojen luku
 yli samosi kaunihin Karjalan maan.

Jo vapaushaavehet haipui,
verivirrat peltoja purppuroi.
Moni vaipui, myös moni taipui.
 "Mut mikä on soitto, mi yhäti soi?"

Kävi sortajat soittoa kohti.
Soi sävelet kuin sodan myrsky. "Ken
vapautta viel' laulaa tohti,
 kun taittui jo tappara viimeinen?"

Oli Ontrei Imatran orja,
hän istui rannalla kuohuvan veen.
Hän lauloi: "On sota sorja,
 kun kuollahan mieheen viimeiseen.

Mut sorjempi on sota sille,
ken kaipaa maan päällä kalleimpaa.
Hän Tuonelan tanhuville
 käy niinkuin sankari kotiin saa."

Ja sortajat soittajan näki.
Tuon kohtalo kauan ei viipynyt.
Ne lyhyen tuomion teki.
 Nuoli vihainen jousesta viuhahti nyt.

Se oli laulajan surma.
Hän suistui koskehen kuohuvaan.
Mut katso! Kantelon hurma
 yhä saloja Karjalan kaiuttaa.

1902.

Asuu aamuruskon mailla kansa,
 jonka jumala on Aika. Templi
tehty hälle puistohon on pyhään,
virran vieriväisen kaltahalle.
 Loitos loistaa templin kaarikatot,
kauas kuuluu pappein kuorolaulu,
kauemmaksi vielä maine kulkee
 Ajan ankarasta uskonnosta.

Aika näät ei ole kivikuva
 käsin telity taikka luonnon muoto,
aate ei, ei tyhjä mielihoure.
Aika hirviö on julma, joka
 uhrit parhaat, vaikeimmat vaatii,
sata miestä, miehevää ja nuorta,
joka vuoden kuussa kääntyvässä.
Siit' on idän maassa itku, parku,
 paino raskas rintaluita painaa.

Mutta näin ne laulaa templin papit
 käyden kuutamossa hiljaisessa:
"Suuri, suuri, ankara on Aika!
Maailmoiden mahtaja sa olet,
 kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu,
kun sa henkäiset, niin hirret hajoo,
vaan kun sinä jalan maahan poljet,
 jää ei ykskään eloon elävistä."

Tarun kertoi mulle templin pappi
 kerran aurinkoisen alas mennen,
yössä yksinänsä koskein kuohun
pyhän virran pyörtehiltä soiden.
 Tuuli lepäsi ja lehto.   Kaukaa
kimalteli himalayan huiput.
Väkevästi loisti vanhan silmä,
 kun hän tarinansa kumman kertoi.

"Kääntyi kuu ja tuli uhrin tunti.
Yksi erällänsä nuoret tuodaan,
silmin sidotuin ja käsin. Uksi
avataan ja jälleen suljetahan.
 Hälle ei se enää koskaan aukee.

Uhrein parvessa on poika uljas,
 pitkä varreltaan kuin palmu, kaunis
kasvoiltaan kuin Buddha, jalo nähdä,
Ainoo turva on hän äidin vanhan,
 toivo tietäjien, naisten lempi,
leirin kaunistus ja kansan kaiken.
Vuoroansa vaiti odottaa hän,
 äiti vierellänsä itkee, huokaa.

Hetki lyö. Hän sisään sysätähän,
 pedon kiljunnan hän kuulee, tuntee
kasvoillansa kalman henkäyksen, —
silloin, katso: Silmäin side laukee
ja hän näkee, mit' ei kenkään nähnyt
 eikä nähdä sopis kuolevaisen.

Ajattaren ankaran hän näkee:
 puoleks lisko, suomuinen ja suuri,
puoleks nainen punalieska-huuli,
 päässä silmät niinkuin pätsi palaa,
pätsin pohjass' ajan pyyteet kiehuu,
käden kohottaa hän vetääksensä
 sulhon syleilyynsä kauheahan.

Seisoivat he hetken vastatusten,
 Ajatar ja urho miekan, mielen.
Vavahtaa jo pedon polvet, sammuu
silmä, vaipuu käsi kynnellinen;
keveästi niinkuin kesä-ilta
 sulhon huulille hän suukon painaa.

Mutta kammiosta urho astuu
 kalpeana niinkuin kuolo, kulkee
metsiin, jättää äidin, siskot, miettii,
tekee hengen töitä, jotk' ei katoo,
 vaikka katoaisi kansa kaikki,
hänehen ei Ajan hammas pysty,
voittanut hän onpi kuolon vallan,
sillä hän on unelmainsa urho
 ja hän täyttää, mitä monet tuumii."

Näin se kertoi kerran templin pappi
 mulle aurinkoisen alas mennen.
Vaiti istuin. Vaikes kertojakin.
Himmenivät Himalayan huiput.
 Yössä yksinänsä koskein kuohu
pyhän virran pyörtehiltä kuului.
Silloin sanat sattui mieleheni:
"Eikö sitten enää milloinkana
 miestä ollut Ajan voittajata?"

Väkevästi vanhan silmät loisti,
 kädet rinnoillaan hän risti, lausui;
"Aika voitetahan joka kerta,
jolloin aatos miehen mieless' syttyy,
aatos miehen mieltä ankarampi,
 kasvavainen yli kuolevaisen.

Siitä asti on hän outo täällä,
herra muille, orja itsellensä,
sillä hän on unelmainsa urho,
oman aattehensa astinlauta."
 "Entä jos hän aattehensa tahraa?"

"Silloin aate hänet alas lyöpi,
ottaa asuntonsa toiseen, jatkaa
 tietään niinkuin myrsky merta käyden."

Hetket kului. Pedot öiset heräs,
 lähti leopardi piilostansa,
tiikeri, tuo karavaanein kauhu,
leijonakin, metsästäjän mielle,
oksat risahteli, risut taittui,
 kaukaa karjunta yön ilman halkas.
Ja ma muistin Ajattaren haamun
ja ma kysyin äänin vavahtavin:
"Eikö koskaan Ajatar tuo kuole?
 Eikö koskaan koita kansain onni?"

Liene kuullut ei hän kysymystä.
 Vaiti istui hän ja vaiti minä.
Tähdet syttyi taivahalle, syttyi
ijäis-aatteet ihmissydämissä;
ja ma kuulin koskein kuorolaulun
pyhän virran pyörtehiltä soivan:
 "Suuri, suuri, ankara on Aika.
Maailmoiden mahtaja sa olet,
kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu,
kun sa henkäiset, niin hirret hajoo,
pysyväinen vain on pyhä virta,
 ijäinen vain ihmishengen kaipuu."

1902.

Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
 Yks kevään riemu
ja toinen kesän
ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu.
 Kyntää, kylvää,
korjata kokoon,
 levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.

Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
 Yks sydämen suru,
elon huoli toinen
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru.
 Ystävä pettää,
elämä jättää,
 taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.

Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu,
 riemuja muita
ja murheita muita?
 Taida en lukea tähtiä taivahan kannen,
en kaloja meren,
en kukkia nurmen.
 Laulan ma siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.

Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa,
 ei esiintuoda.
Sankarin sopii
laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot,
 miten kipinät syttyy
ja jälleen sammuu
 ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.

Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren,
 katinkultaa,
laineiden läikkyä.
Sankarin laulaa sopii niinkuin meri,
 suurena, pyhänä,
peljättävänä, —
 lempeenä niinkuin lepäävä yö yli maiden.

Monta on laulua, monta myös laulujen miestä.
 Yksi on laulu
ylitse muiden:
 ihmisen, aattehen, luonnon ankara laulu.
Kansat katoo,
ei katoa mahti,
 jonka on laulanut mahtaja heimonsa hengen.

1902.

Kimmo vuorta viertävätä
 hiihtää yössä yksinänsä,
taivaan tähtöset palavat,
palavampi Kimmon tuska,
kun hän korpia samoopi,
 yksin yössä lauleleepi:

"Tytär oli minulla nuori
 niinkuin pieni petran hieho,
jäi yksin kotahan kerran,
tuli miesi muukalainen,
tytön taljalla lepäsi;
kohdannen hänet ma kerran,
 silloin korpi kauhistuvi."

Kimmo vuorta viertävätä
Hiihtää yössä yksinänsä.

Tuiman tunturin laella
 Hiiden immet hyppelevät
kilvaten lumikiteinä,
hapset tuulessa hajalla;
 susi juosta jolkuttavi,
revontulet räiskähtävi,
huokaavat lumiset aavat,
 taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.

"On tulossa tuisku-ilma,"
tuumaa Kimmo, kiiruhummin
sauva iskee, suksi potkee,
 vuoren varsi katkeavi.

Kuulee alta korpikuusen
 äänen vaisun vaikeroivan:
"Hoi, kuka hiihtäjä oletkin,
auta miestä onnetonta!
Aavoja ajelin, petra
 katkoi ohjat, kaatoi pulkan,
metsän kohtuhun katosi;
toki säästyi herja henki.
Nyt en tiedä tietä enkä
 paikkaa pakkasen käsistä."

Tuntee miehen muukalaisen
 Kimmo kiljuvin sisuksin:
täss' on miesi, tuossa pulkka,
tänne petran jäljet toivat!
Kohoo jo verinen veitsi,
 käsi käskee, tunto kieltää.

Laki on Lapissa: auta
Aina miestä matkalaista!

"Kohoahan suksilleni,"
virkkaa, "vien sinut kylähän.
 Lämmin on kylässä kylpy."

Hiihtelevät hiljallensa,
Kimmo eessä, mies takana,
 taempana Hiiden vuori.

Tuiman tunturin laella
 Hiiden neiet hyppelevät,
laulavat hajalla hapsin
kera vinkuvan vihurin:
 "Voi, urosta voimatonta!
Kovin kostohon käkesit,
kostettavan kohtasitkin.
Hyvä on hylyn nyt olla
 kostajansa kantapäillä."

Tulevi etehen koski,
kosken poikki porras; Kimmo
virkkaa: "Vaihduhan edelle,
 somemp' on samotakseni."

Vaihtuvi edelle toinen, —
kosken kuohuihin katoopi
käden yhden kääntämällä.
Soi parahdus pakkas-yössä.
 Taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.

Kimmo katsoo kauhistuen.

Jo tulevat Hiiden immet
 tuiman tunturin laelta,
tulevat kuin tuisku-ilma,
vinkuvat kuni vihuri,
joka taholta, joka aholta,
joka vuoren vinkalosta;
 käärivät hivuksihinsa
miehen, jok' on murhan tehnyt,
sylitellen, suukotellen,
elon lämpimän imien,
ottavat omaksi Hiiden,
 alle hangen hautoavat.

Susi ulvoo, koski kuohuu. —
Aamulla auringon kimallus.

1902.

Kiesus Karjalan jumala
tuo oli karjan kaitsijana
 ruman Ruotuksen talossa.

Ruoja Ruotuksen emäntä
 pani konttihin evästä,
viisi leivän viipaletta,
kuusi suolaista kaloa,
leivät harmaassa homeessa,
 kalat kaikki vuoden vanhat.

Kenpä kontinkantajaksi?

Kultaruusu, Ruojan tytär.

Virkahti kiveltä Kiesus:
"Miksi tuot minulle näitä?"

Lausui kaunis Kultaruusu:
"Eväät on emon panemat,
 itkut immen vierittämät."

Kysyi Karjalan jumala:
"Mitä itket, miesten lempi?"

Puikutti punainen Ruusu:
"Osoa inehmon itken,
 koko kohtalon kovuutta."

Mursi Luoja leivänkyrsän,
pani palasen kannikalle.
 "Siis kera pitoihin käyös!"

Nyrpisti nenäänsä Ruusu,
 toki kuuli käskijätä,
söi palan hyvillä mielin,
toisen miellä mielemmällä;
palat on parhainta nisua,
 kalat kaikki vastasaadut.

Ihmetteli itseksensä.
Jo kysyikin Kiesukselta.

Hymähti hyvä jumala:
"Niin on laatu Luojan leivän.
Min osoa inehmon itkit,
 sen mehustit särvintäsi.

minkä kohtalon kovuutta,
sen sulostit suupaloja,
alla taivahan sinisen,
 armo-luojan atrialla."

Juoksi, joutui kohin kotia,
Ei ikinä isonnut Ruusu.

1901.

Simo Affleck, ankara mies,
hän hevosensa tallista nouti.
Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
 Simo Hurtta, Karjalan vouti!

Simo Hurtta, huikea mies,
suki hevosensa harjan ja tukan:
"Vasta voivota, kun satulassa
 tuon kotihin ma Karjalan kukan."

Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
Ilomantsi on Karjalan kukka
ja Mantsit on sukua suurta,
 Ilomantsi on Affleckin hukka.«

Simo Affleck, ankara mies,
vei hevosensa kaivolle juomaan:
"Ilomantsi on Affleckin armas,
 muu jääköhön Herramme huomaan."

Hepo hirnui: "Voi sua, voi,
koko Karjala allasi huokaa,
joka pirtissä piilut jo välkkää,
 joka korpilla kohta on ruokaa.

Simo Hurtta, huikea mies,
pani orhille ohjakset vakaat:
"Vasta voivota, kun verisellä
 sotakentällä kanssani makaat."

Jo satuloi sälkönsä mies,
löi virkkua vitsalla kerran,
hepo hirnui, soi kavioista
 hääkanteleet Karjalan herran.

1903.

Aunuksessa kauas, julki
 kuului Vorna voimallinen.
Monet Suomen retket kulki
työnä ryöstö, tappaminen.
 Varhain oli Kainuun kauhu,
pahemmaksi vielä paatui,
missä matkas, syttyi sauhu,
 missä iski, miesi kaatui.

Ryösti vihdoin nuoren naisen,
 vienot lempiviikot vietti.
Heimo neien karjalaisen
kauan kostomatkaa mietti:
 "Hirtettävä oisi Horna!"
Sulhot sotatielle suori.
Tultiin kylään, nukkui Vorna;
 liitoss' oli nainen nuori.

Nukkuessa vangiks sitoi
 vaimo viekas miehen moisen,
orteen nuoran toisen nitoi,
pankon patsahasen toisen;
 köytti kiini vankat ranteet,
pani paulat pitkin vyötä,
sitoi solmut, väänsi vanteet;
 katsoi kuuhut naisen työtä.

Köytettäissä Vorna heräs.
 "Mitä liikut, vaimo kulta?"
"Sitä liikun, silmäteräs,
pudonnut on peitto suita."
 Heräs Vorna toisen kerran:
"Miks et nuku. Luojan nuppu?"
"Siks en nuku, nuppu Herran,
 siirtyi päältäs sääskenhuppu."

Heräs Vorna kolmannesti:
 "Jäseneni jäykät ovat."
Virkkoi vaimo kiirehesti:
"Allasi on oljet kovat,
 varro, tasoitan ma tilan."
Päätti työnsä nainen nurja.
Huomas Vorna huonon pilan:
 "Mitä mulle teit sa kurja?"

"Jo nyt olet urho köytty,
 kytketty on Vornan voima,
olet turman lintu löytty,
naisen nuoren kammitsoima;
 jo on tullut tuomiosi,
sotatiellä heimo sorja;
miekoin Vorna naista kosi,
 on nyt itse naisen orja."

Potkas Vorna vuoteellansa,
 orret murtui, köydet aukes,
ponnistihe voimassansa,
pankon paadet maahan raukes,
 seisoi eessä naisen nuoren
niinkuin synkkä aarnihonka,
niinkuin myrsky päällä vuoren,
 taikka pitkän pilven lonka.

"Olin silloin urho köytty,
 kun ma äänes Heljän kuulin,
olin silloin lintu löytty,
kun ma kullaksein sun luulin,
 olin silloin vaimon vanki,
kun sa lattialla liikuit,
olin tiellä Tuonelanki,
 kun sa polven päällä kiikuit."

Koppoi keihään, miekan, syöksi
 ulos iltaan synkeähän.
Päätyi nainen nuori yöksi
lautsan päähän itkemähän.
 Saapui suku aamun tullen:
"Jo nyt kuivu silmäkulma!
Jo nyt kosto koitti sullen,
 surmattu on Vorna julma."

Huusi vastaan hurja vaimo:
 "Todeksi en tuota usko,
vielä elää urho aimo,
punertaa kuin päivän rusko."
 Näytetähän Vornan miekka:
"Totta tunnet tapporaudan?
Ruskottavi rannan hiekka,
 miss' on sorja saanut haudan."

Kylpi nainen kyyneleissä:
 "Viel' en todeks usko tuota,
varmaan vuorten jyrkänteissä
kirpoi miekka miehen luota."
 Näytetähän keihäs hälle:
"Liekö tuttu tumma veri?
Vieri maalle vehreälle,
 missä suuri surman peri."

Nyyhki vaimo voivuksissa:
 "Viel' en menoon usko miehen,
varmaan soissa soiluvissa
tarttui ruoste raudan tiehen.
 Vielä elää kuulu kulta,
vihertää kuin latva virven.
Itketätte ilmi multa,
 kunne johti jäljet hirven."

Näytetähän Vornan vyöhyt
 kera puukon helapäisen:
"Kussa paistoi kuudan-yöhyt
poikki virran vieriväisen,
 siinä kaatui kaunis vuona
Tuonen virven vihannoiden,
kuolon kukkiessa luona,
 Manan lasten laulun soiden."

"Ja jos Manan lapset lauloi,
 laulakohot maahan munki,
ja jos kuolo kullan kauloi,
löydän sulhon surmatunki,
 tulen, tunnen metsät sankat,
missä kukkii kuolon niini,
väännän sieltä vaulat vankat,
 nidon niillä kullan kiini."

1904.

Inehmot, inehmot,
 mitä tiedätte minusta,
Tursahan tuskasta,
jätin ikijanosta,
 ähkystä ärjyjen,
läähätyksestä
aallon läikkyvän urhon?
Vettä vellon,
 merta melon,
jano ainainen povessani palaa;
juon ijäti,
ijäti janoon,
 ei sammu mun sydämeni sytö.

Levitän leuat,
 aaltoja ahmaan,
ne kuivuu, kun kurkkuuni käyvät;
ajelen impiä,
aallon kukkia,
 ne kuolee, kun povelleni painuu;
myllerrän myrskyn,
juon maata, merta
ja pintoja pirstatun haahden,
 kultia, päärlyjä,
myös ihmisverta
ja rintoja neitien nuorten;
ei sammu mun sieluni ijäinen imu,
 ei kostu tulipuna kieli.

Kohotan kummina elokuun öinä
 kuutamon välkkeessä väsyneen pään,
kiinnitän vilkkuvat, viherjät silmät
taivaan tähtehen kimmeltävään,
 katsovi tähti, tuijotan, Tursas,
kohta jo korkean voitan ma tuon,
kirpoaa taivahan kultainen kehrä,
 joutsenen lailla sen silloin ma juon.

Ei sammu ahjo
 sydän-alani synkän,
ei pätsi päässäni jäähdy.
On avaruus yllä
ja avaruus alla
 ja itsessänikin on ijäisyys.
Ma vapautta pyydän,
ma valkeutta janoon,
ja kauneutta taivahan kaarten ma palan,
 mut pääse en kahleista vaikean vaivan,
voin pään nostaa,
muu muran peittoon muotoni jää.
Jos tuskan tunnet
jumal-kirottu joku,
 mun kanssani jumalia kiroo!

1905.

Päivä istuttu ol' alla haapain,
 vehreällä sammalmättähällä,
laulut liedot kertoi lemmen tulta,
naurut raikkaat rinnan puhtautta,
päämme päällä haavan lehdet helkki,
 aallot läikkyi alla jalkojemme.

Joutui ilta, painui päivän kulta,
utuisiksi lientyi lahden rannat,
tuuli tyyntyi, talttui rannan aalto,
poistui punapilvi, haapain helke
 kuiskeeks suli, tuskin kuultavaksi.

Lakkas silloin liedot lempilaulut,
naurannasta raikuneet ei rannat,
äänetönnä, sanatonna siinä
istuttiin vain käsi kättä vasten;
 tunteet yhtyi, aatos toistaan etsi.

Kumma kudos, haaveherkkä huntu
huoli yhteen kesä-yössä meidät,
kuteet toivehista kultaisista,
 niidet siinä auer-aatteihista.

Yö se kuteet kutoi, nitoi niidet,
metsärastas polkusia polki,
sukkulata heitti illan henki,
 pirtaa veti rannan viime laine.

1893.

Hän kulkevi kuin yli kukkien,
hän käy kuni sävelten siivin,
niin norjana notkuvi varsi sen,
 kun vastahan vaiti ma hiivin.

Ja kunis mun voimani kukoistaa
ja soi minun soittoni täällä,
sinis laulujen laineilla käydä hän saa
 ja kulkea kukkien päällä!

1897.

Mikä on laulu lainehilla,
 soitto aalloilla sorea? —
Laiva aaltoja ajavi,
häävene vesiä käypi. —
Kenen on kulta kulkemassa,
 kenen on häätulet hämyssä? —

Sirkan on vesillä venho,
 sirkan tuoma tuhtopuulla.
Kuka on kulta heinäsirkan? —
Lepinkäinen leppälintu.
Minne matka miekkosien? —
Saarelle selälliselle,
 terhenniemen tanterelle.

1897.

Hän onneton rannalle uinui
sinikellojen siimekseen
ja kellot ne hiljaa keinui
 ja soitteli sormet veen.

Hän onneton rannalle uinui —
käen kukkuhun heräsi hän,
hän ennen einettä kuuli
 käen kultien helkkyvän.

Hän onneton rannalle uinui —
ja poikasen povessa ain
nyt aaltojen sormet ne soittaa
 ja kellot ne keinuvi vain.

Kuu kalpea kulkevi kulkuaan,
kevät-yö on kaunis ja pyhä.
Kai aika jo ammoin erota ois,
 mut yhdessä ollaan me yhä.

Yön tuulonen hiljaa tuudittaa
lepän lehviä uinuvia.
Sydän ääneti sykkien aavistaa
 suven suuria unelmia.

1898.

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin
 niin suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen kuin kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen nyt kypsyvät unelmat
 ja toivot ja touot muut.

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
 ja tuoksuvat rauhaa syvää.

Oli kerran kuin vene vierinyt
ois kirkasta järven pintaa
ja aurinko aaltoja lämmittänyt
 ja rantakallion rintaa.

Oli kerran kuin vene laskenut
ois kallion kaunihin alle,
kaks kaahlannut hietaa valkeaa
 kaks kulkenut kukkulalle.

Ja eikö aurinko painunut
taa saarien, salmensuiden,
ja tullut ilta ja tullut yö
 yli laaksojen, laulupuiden?

Ylt' ympäri tanhusi terhenet yön,
utu ulapan aalloilla sousi,
unen vallassa laaksojen lammet ui;
 ja uni se nousi ja nousi.

Se heilahti oksalta oksalle,
se kukasta kukkahan kiipi;
me seisoimme vuorella käsikkäin
 ja kuulimme, kuinka se hiipi.

1898.

Mun onneni kukkii kuin omenapuu
kevät-öissä valoisissa,
kun kuusten latvat kumartuu
 ja immet on unelmissa.

Ne yöt pari ympäri helluntain
ne yöt on suuret ja syvät
ja silloin jos ei tule tuuli vain,
 niin kypsyvät heelmät hyvät.

Oi, antaos taivas tyyntä nyt,
jos sitten sa annatkin muuta!
Oi, varjele Luojani vakainen
 nyt orvon omenapuuta!

Lepän lehdille lauluja kirjailen
ja heitän ne virran viedä.
Yks vierivi sinne ja toinen tänne
 ja kunne ne vierii, en tiedä.

Mut jos joku lehtynen lentoon jäis
yli aaltojen ainiaaksi,
ja jos joku virsi vieriä vois
 tarusaarehen, aikojen taaksi.

niin kansalle saaren vehreän sen
se laulais laulua uutta:
miten suukkoset antaa kuoloa voi
 ja suukkoset kuolottomuutta.

Minä olen kuin metsien indiaani,
sinä valkoinen,
jonk' olin ma ryöstänyt majahan maani,
 joka jätti sen.

Minä juoksen ja uin ja tahdon kiini
taas valkoisein.
Tuost' astunut pieni on mokkasiini
 yli sammalein.

Hän täst' on tullut ja tuosta mennyt,
sen tiedän vain.
Mut mist' on tullut ja minne mennyt
 mun armahain?

1898.

Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön,
maan haltia, metsien haave,
vai lauluko laulajan rinnasta vain
 ja henkeni yöllinen aave?

En tiedä, mut aave jos ollut hän lie,
niin johtanut ei hän harhaan,
ja jos oli laulu hän rinnastain.
 niin lauloin ma lauluni parhaan.

1898.

Kukka liittyvi kukkahan,
rukka liittyvi rukkahan,
mihinkä liityn ma Mirjam rukka,
 missä on Mirjamin kukka?

Päivä painui jo vuorten taa,
kuun on helmissä metsä, maa,
helyjä välkkyvi heinät, oljet, —
 missä on Mirjamin soljet?

Missä viivyt sa sulhoni,
kussa valkea orhisi,
joudu jo luokseni angervoisen —
 vaiko jo löysit toisen?

1898.

Tuli tuoksuvat illat ja tyynet veet,
kevätkuutamot koivujen alla,
tuli lemmen kaihot ja kyyneleet
 ja lemmen hehkut ja halla.

Voi kuinka ne lemusi kukkaset
mun impeni ikkunalla!
Voi, kuinka ne helisi kanteleet
 mun impeni akkunan alla!

ja kantelo helkkää vieläkin,
mut kuihtuneet ovat kukkaset,
 syys tullut maahan ja sydämihin.

Mun lempeni kieliä kuule sa et;
minä yksin yössäni murehdin,
 mut muiden sa murheita kuuntelet.

1898.

Pois kirkolta ma muutin korpehen,
pois pienen metsälammen rannallen
ja talon tahdoin sinne rakentaa,
 mut omin voimin, ilman auttajaa.

En kylää kutsunut ma talkoihin,
en käynyt luona papin, lukkarin
ma päivätöitä heiltä kerjäten
 ja kauppamiestä miellytellyt en.

Vaan itse kaasin, veistin honkapuut
ja hankin sammaleet ja tarpeet muut,
ja kesän kirvestä kun heilutin,
 niin valmis syksyll' oli mökkikin.

Nyt etähällä metsätorpassain
ma yksin, erakkona elän vain,
en kylän karkeloiss', en häissä käy
 ja vierasta ei torpan tiellä näy.

Mut kesä-illoin peltoni kun nään
ja pellollani täyden tähkäpään
ja illan päivän päällä lampuen
 ja rantasaunan savun rauhaisen,

niin silloin tielle katson kaihoten
ja kulkijata sieltä vuottelen,
ken kanssain nauttimaan sais onnestain
 ja kera kylpemähän saunahain.

Mut eipä kuulu kulkijata vaan.
He eivät anteeks anna konsanaan,
kun kylää kutsunut en talkoihin,
 vaan itse onneni ma rakensin.

1898.

Istuin ma illalla yksinäni,
kuulin ma hyrinän sydämestäni.

Mikä siellä hyrisevi ainiaan?
Neitonen rukkia polkevi vaan.

Istuin ma illalla aatteissani,
kuulin ma laulua kupeheltani.

Kuka siellä laulavi ainiaan?
Kuolema neitoa kutsuvi vaan.

istuin ma illalla yksinäni,
kuulin ma itkua sydämestäni.

Kuka siellä itkevi ainiaan?
Impi itkevi vapauttaan.

1897.

Oi, joutuos kirkkahin joulu-yö,
 oi, syntyös sydämihin,
oi, syntyös syömehen jokaiseen,
joka tutkivi: mistä? mihin?
 Oi, syntyös rauha mun rintaani
kuin syntyi seimehen lapsi,
sinä rauhani nuori ja naurusuu,
 sinä kukkani kultahapsi!

Ja kilvan kulkisi kumartamaan
 sua turhan tietoni aatteet,
kuka kullat tois, mikä mirhamit,
mikä päärlyt ja purppuravaatteet.
 Mun henkeni tietäjät harmaapäät
erämaita ne etsien kulkee,
mut taivas on tumma ja tähdetön
 ja yö minut ympäri sulkee.

Minä lapsena vanhaksi vanhenin.
 En nuor' ole koskaan ollut.
Toki kerran ma keväästä haaveilin,
mut haavehet nuo oli hullut.
 Olen väsynyt lauluni valheeseen.
Herra, tee minut lapseksi jälleen!
Minä tahdon soittoni särkyneen
 viedä suurelle virittäjälleen.

1898.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
 kun hanki on hohtava alla,
kun taivas kirkasna kaareutuu;
mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu
tuul' ulvovi, polku on ummessa
 ja tuisku on taivahalla.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
 kun ystävä häll' on myötä,
kun latu on aukaistu edessään;
mut parempi hiihdellä yksinään,
tien itse aukaista itselleen
 ja yksin uhmata yötä.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
 kun tietty on matkan määrä,
kun liesi viittovi lämpöinen;
mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen,
joka outoja onnen vaiheita käy
 eikä tiedä, miss' oikea, väärä.

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
 kun riemu on rinnassansa,
kun toivo säihkyvi soihtuna yöss';
mut käypä se laatuun hiihtää myös
hiki otsalla, suurissa suruissa
 ja kuolema kupeellansa.

1898.

Yksi tuli sieltä ja toinen tuli täältä,
idästä, lännestä, pohjan päältä.

Yksi tuli hevosin ja välkkyvin valjain,
toinen tuli kävellen ja kyynärpäin paljain.

Maantien varteen me yhdyimme yössä;
siinä oli toiset jo tulenteon työssä.

Kohta me istuimme veljien lailla
ympäri valkean, huolia vailla.

Sanaleikit lensi ja eväsviinat kulki,
toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.

Yksi tiesi kertoa kevättuulten mailta,
toinen taisi tarut Lapin tunturin lailta.

Tuo tiesi lännestä sotasanat uudet,
tämä idän impien kuvas ihanuudet.

Toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.
Otava se kääntyi ja yön hetket kulki.

Metsä oli pimeä ja tie sumuvyössä.
Ääneti tulehen me tuijotimme yössä.

Minkä tuli mielehen vielä emovainaa,
minkä mieltä yhä muisto murhien painaa.

Yksi mietti kavaluutta ystävän armaan,
toinen suri syksyä sydämensä harmaan.

Orpo itki emoa ja murhamies rauhaa,
kaikki kaipas kotia ja lapsuutta lauhaa.

Ei ole suuri apu mieron nuotioista,
toista puolta polttaa, kun jäätää jo toista.

Metsä oli pimeä ja tie sumuvyössä.
Ääneti tuhkaan me tuijotimme yössä.