Kell' onni on, se onnen kätkeköön,
kell' aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
 ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit' ihmisten.
Kell' onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
 ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

1898.

Ken siellä? Ken metsässä huhuilee?
 Kuka viidakon oksilla vilkkaa?
Ken heittävi huntua valkeaa
 ja puuhun piirtävi pilkkaa?
Se Tellervo on,
tytär hongikon,
 opas metsien vieno ja vallaton.

Hän saapuvi, hämärän impeni mun,
 luo sen, joka vaipui varhain,
hän tarttuvi kätehen tarmottoman
 hänet ohjaten ohitse harhain.
Hän hymyilee
ja hän lymyilee
 ja hän kuusikon lehviltä kuiskailee:

"Mitä mietit sa poikanen poloinen,
 kun korpehen yöpyä aiot?
Ei vastahan Pohjolan pakkasta
 teho laulajan tieot, ei taiot.
Mut tulkosi näin
minun jäljissäin,
 niin menemme Metsolan linnoja päin.

Kas, Mielikki, metsien muori, on
 minun äitini, kultainen, kallis.
Ei koskaan hän laulajan uupuneen
 näin hangelle uinua sallis.
Näet lempeä on
emo hongikon
 ja lempeä honkien tytärkin on.

Ja vaikka sa et mua tunnekaan,
 sun tunsin jo kauan, kauan.
Kun hiljaa sa hyrisit hiihtäissäs,
 minä seurasin sompoa sauvan;
ja hiljaa vain
vaikka laulelit ain,
 minä kuulin ja riemusin rinnassain.

Sua eivät ihmiset kuullehet,
 mut metsä, metsä sun kuuli.
Minä laulua lemmin ja laulajaa
 ja mulla on lämmin huuli.
Se suukkosen saa,
joka saavuttaa.
 Tulet Metsolan tuolla jo pilkoittaa."

Ja Tellervo huntua huiskuttaa
 ja laulaja kutsun kuulee.
Hän sauvahan tarttuu ja tavoittaa,
tytön kiini jo saaneensa luulee:
suo suudelmasi
Mut kaukana, kas,
 taas tyttö on petturi, peijakas.

Hän huntua heittää ja häilähtää,
 hän vierii ja väijyy ja väikkyy,
hän milloin vierellä virnakoi,
taas milloin loitolla läikkyy.
Näet veitikka on
tytär hongikon
 ja tanssi on luontoa Tellervon.

1898.

Tuijotin tulehen kauan,
liikuttelin lieden puita,
ajattelin armastani,
 muistin mustakulmaistani.

Heräsivät hiilten henget,
 ajat armahat samosi,
liiteli suviset linnut,
keikkuivat kesäiset päivät;
poski hehkui, suu hymysi,
 silmät muita muistutteli.

Vierin maita, vierin soita,
 vierin suuria saloja,
salossa savu sininen,
savun alla armas mökki,
mökissä ihana impi,
kultakangasta kutovi,
 helmellistä helskyttävi.

Kelle kangas kultaloimi?
Häiksi metsän morsiolle.
Kelle neiti näätärinta?
 Hiihtäjälle Hiiden korven.

Ei hyvä hylätyn kauan
 liikutella lieden puita,
vesi silmihin tulevi,
pää käsihin tuiskahtavi,
kurkussa korina käypi,
 sylkytys sydänalassa.

1898.

Mun päiväni ammoin mennyt on,
yhä mailla on illan soihtu.
Mit' tää on?  Miks ei joudu jo yö,
kun hiljaa, hiljaa niin sydän lyö
 ja pettää viimeinen loihtu?

Kas, taivahat kuinka ne loimottaa!
Joko tullut on tuomion päivä?
Tää heijastus silmäni huikaisee.
Tuhat kertaa mieluummin pimeyteen,
 missä ympär' on huuru ja häivä!

Olin minäkin nuori ja onnellinen.
Näin unta ma kesästä kerta.
Kas, hämärän neittä ma lempiä sain,
ma hirveä hiihdin, mi pakeni vain —
 te nähkää hangilla verta.

Veri punanen ratkesi rinnastain.
Veit paljon sa tyttöni multa.
Mut murheeni nuori ja lämpöinen
se kirjoja kirjoitti hangillen:
 sinä siunattu, kiitetty, kulta!

Runoruusut rintani raadellun
te rastitte hiihtäjän matkaa
yli vuorien, yli laaksojen,
ohi murheen ja onnelan ovien —
 Mihin? Tee ei mieleni jatkaa.

On päivä jo ammoin laskenut,
yhä poissa on hiihtäjän rauha.
Käs' vaipuvi, henkeni herpoutuu.
Oi, eikö jo kohoa kalpea kuu
 ja lasken yöhyt lauha?

1898.

Kuljin ma kuoleman peltoja pitkin,
kuolema kynti ja minä itse itkin.

"Tule mies rengiksi!" kuolema huusi —
"saat palan peltoa ja laudanpäätä kuusi."

Tulen minä rengiksi, huusin ma vastaan.
Tottahan Tuonela hoitavi lastaan.

Siitä asti kynnän mä kuoleman sarkaa;
viikot ne vierii ja elonhetket karkaa.

Ystävä on kaukana ja sydämeni jäässä;
Herra, koska seison ma sarkani päässä?