Vielä huomattavampi mies on Pietari Wäänänen Kuopion puolelta Murtolahden kylästä nykyistä Nilsiän pitäjää. Hän oli syntynyt 1764, otti isänsä kuoltua kotitalon hoitoonsa 1791 ja saavutti ahkerana ja toimeliaana maanviljelijänä pian paikkakuntalaistensa luottamuksen. Hän oli pitäjässään lautamiehenä ja valittiin v. 1800 talonpoikais-säädyn edusmieheksi Norrköping’in valtiopäiville. Täällä ollessaan julkaisi hän runon Kustaa IV:n Aadolfin kruunaamisesta. Toisen runon sepitti hän Tukholmassa 1805 saman kuninkaan ulkomaan-matkalta palaamisen johdosta. Porvoon valtiopäiville valittuna v. 1809 oli Pietari Väänänen säätynsä enimmin käytettyjä luottamusmiehiä. Niillä tutustui hän myös Suomen uuteen, jalomieliseen hallitsijaan ja kirjoitti Napoleonin sodan jälkeen runon Aleksanteri I:stä, joka toimitettiin Pietariin keisarin itsensä nähtäväksi. V. 1828 muutti hän asumaan Kuopion kaupunkiin, jossa jonkun aikaa eli ruokatavarain kauppiaana. Viimeiset ikävuotensa vietti hän Taipalsaarella, jossa hänen poikansa nimellä Venell oli pappina, ja kuoli siellä 1846.

Toinen Wäänänen, vaikk’ei edelliselle ollenkaan sukua, oli Heikki nimeltä, myös Konsaheikiksi sanottu. Hän oli köyhä työmies Oulusta, joka kylästä kylään kulkien elätti itseään viulunsoitolla ja runonteolla. Hän kuoli lämpöiseen uuninkiukaasen, johon oli viinapäissään mennyt makaamaan. Hänen tekemänsä on v. 1801 painettu Lystillinen Runo-Laulu Sijtä kummasta Kala-Kukosta, johon oli kissa karvoineen sisään leivottu ja joka Oulun tulliportilla työnnettiin ahneelle tulliherralle kouraan. Myöhemmin on julkaistu runot Kellonkylän Mariasta ja Oulun piioista eli Orjaväestä.[92]

Viimeksi on mainittava kuuluisin kaikista talonpoikaisista runoniekoistamme, Paavo Korhonen. Hän on kuitenkin tällä aikakaudella julkaissut ainoasti Kolme Hengellistä Wirttä 1799 ja Huwittawaiset Hää-Laulut, luvultaan neljä, uudemmilla runomitoilla, v. 1807. Hänen varsinainen vaikutuksensa, niinkuin yleensä koko tämän runoudenlajin kukoistus-aika, alkaa vasta Suomen erottua Ruotsinvallan alta, jolloin talonpojissakin kansallistajunta herää.

Suorasanainen kirjallisuus tälläkin aikakaudella oli vielä melkein yksin-omaisesti hengellistä lajia. Ennen Isoavihaa painettiin varsinkin paljon saarnoja. Saarnantekijöistä näemme taaskin ensimmäisenä Lauri Pietarinpoika Tammelinus’en, joka vv. 1644-70 on painattanut kaksi saarna-kokoelmaa ja kolme erinäistä saarnaa. Toisia ahkeria saarnankirjoittajia mainittakoon Tuomas Rajalenius, kotoisin Huittisista, joka oli ollut ensimmäisiä ylioppilaita Turussa nimellä Raja, sittemmin työskennellyt kolleegana Porin koulussa sekä apulaisena ja kappalaisena kotipitäjässään, viimein kirkkoherrana Tyrväällä kuollut v. 1688; Abraham Ikalensis, Ikaalisten kirkkoherra (k. 1675) ja Kristian Procopaeus, Loimaan kirkkoherra (k. 1693). Paitsi näitä on vielä joukko semmoisia, jotka ovat julkaisseet ainoasti yhden saarnan kukin. Enimmät näistä saarnoista ovat tilapäisiä hää- ja hautapuheita. Myös suomennettiin silloin Rothovius piispan ruotsinkielinen, 20 saarnaa sisältävä kokoelma.

Samaan aikaan ilmestyi muutamia muitakin mainittavia suomennoksia, esim. tuo kansallemme niin rakas Juhana Arndt’in Paradisin Yrti tarha 1670, josta kahdeksas painos tuli v. 1863; samaten toisenkin mainion saksalaisen pietistin Juhana Gerhard’in Pyhät Tutkistelemuxet 1680, jotka yhdennentoista kerran painettiin uudestaan v. 1875. Tämän jälkimmäisen kirjan suomentaja, meille jo sananlaskuin kerääjänäkin tuttu Lohjan kirkkoherra Gabriel Tammelinus on suomentanut vielä toisen, useat kerrat uudestaan painetun kirjan, nimeltä Christillinen Muisto-Kirja 1679. Suomentajana on vielä mainittava Pirkkalan kirkkoherra Jaakko Raumannus (k. 1678), joka käänsi Augsburg’in uskontunnustuksen 1651 ja Luther’in suuren katkismuksen 1674. Tähän aikaan kuuluu myös vanhemman Gezelius’en Yxi paras Lasten tawara, aapiskirja ja katkismus, vuodelta 1666, jota on levinnyt kansaamme noin 70 painosta.

Isonvihan jälkeen on huomattavimpia suorasanaisia hengellisiä kirjailijoita, paitsi jo mainittua Abraham Achreniusta, Juhana Wegelius, Tyrvään provastin poika, syntynyt Tukholmassa 1693, tullut Turun yliopistoon 1709, ollut vanhempainsa kanssa paossa Ruotsin puolella, vihitty papiksi 1720, päässyt kappalaiseksi Enontekiäisiin 1721, opettajaksi Tornion kouluun 1726 ja viimein Oulun kirkkoherraksi 1757, jossa virassa kuoli 1764. Hänen postillaansa Se Pyhä Ewangeliumillinen Walkeus Taiwallisesa Opisa Ja Pyhäsä Elämäsä, joka ilmestyi kahdessa osassa vv. 1747 ja 1749, kiitetään suuresti. Kolmas painos tuli v. 1848,[93] ja ruotsalaista käännöstä siitä julkaistiin vv. 1853-56. Sama tekijä on vielä toimittanut kirjasen Yxi Tarpellinen Coetus ja Tutkistelemus Rippi-Wäen Canssa v. 1762. Toinen postillan kirjoittaja oli Vehmaan kappalainen Antti Björkqvist (1741-1809). Hänen v. 1801 julkaisemansa Uskon harjoitus Autuuteen on ilmestynyt kuudessa painoksessa ja myös ruotsiksi käännetty. Lisäksi mainittakoon ruumissaarnain kirjoittajina Limingan kirkkoherrat Mattias Pazelius (k. 1771) ja Tuomas Stenbäck (k. 1776) sekä Lapuan kirkkoherra Iisak Lithovius (k. 1788). Paljoa enemmän kuin alkuperäisiä teoksia on tälläkin ajalla käännöksiä, enimmiten ruotsinkielestä. Puoleksi alkuperäinen, puoleksi saksasta suomennettu on Turun kappalaisen, sittemmin Kemin kirkkoherran Iisak Ervast’in (k. 1757) Rucous-Kirja vuodelta 1734, seitsemännentoista kerran painettu v. 1880.

Maallista suorasanaista kirjallisuutta on tuskin nimeksikään ennen Porthan’in vaikutusta. Isonvihan perästä ruvettiin kyllä ahkerasti niin Suomessa kuin Ruotsissakin kirjoittamaan taloudellisista aineista, josta tämä aika sai nimekseen taloudellinen aikakausi. Mutta Suomen kansalle ja kirjallisuudelle niistä harrastuksista ei lähtenyt suurta hyötyä, sillä kaikki semmoiset kirjat toimitettiin ruotsiksi. Suomenkielellä ei ilmestynyt käytännöllisistä aineista koko tällä ajalla enempää kuin pari, kolme pientä vihkosta, niinkuin: Neuwo Palando-Wijnan Hyödytyxestä ja Wahingosta 1747, Pienden Lasten Tarpellinen Holhomus ja Perääncatzomus 1756 sekä Lyhykäinen Neuwo, Hywihin Ja Sijwollisihin Ihmisten Tapoin, Nuorudelle 1761. Paitsi näitä löytyi silloin tällöin joku sentapainen kirjoitus almanakoissa, joita matematiikan professori, sittemmin Turun piispa Lauri Tammelin (k. 1733) oli alkanut toimittaa suomeksi vuodesta 1705. Muutamissa vuosikerroissa on myös hänen tekemänsä, historioitsijoillekin tärkeä kertomus Isostavihasta.

Vasta Porthan’in aikoina saivat umpisuomalaisetkin vähän runsaammalta nauttia sen ajan hengen tuotteita. Almanakoissa alkaa siitä lähtien säännöllisesti ja yksin-omaan ilmestyä taloutta koskevia kirjoituksia. Eri kirjoina julkaistuista käytännöllisistä teoksista ovat Ganander’in molemmat lääkärikirjat ja Juhana Frosterus’en luonnonkirja jo mainitut. Niiden rinnalle ovat vielä asetettavat Suomenkieliset Tieto-Sanomat, ensimmäinen sanomalehti-yritys suomenkielellä. Siitä painettiin näytenumero Syyskuulla 1775 (nimellä Suomalaiset Tieto-Sanomat) ja sitä toimitettiin koko seuraavan vuoden kuluessa, mutta lakkautettiin sitten tilaajain puutteessa. Sen koko oli puoli oktaavi-arkkia, joka tuli painosta kaksi kertaa kuukaudessa. Lehden ilmestymiseen oli luultavasti antanut aihetta Porthan’in v. 1771 alkuunpanema ruotsinkielinen lehti. Vaan sisällykseltään se erosi tykkänään tästä vanhemmasta virkaveljestään. Se oli näet yksin-omaan aiottu talonpojille ja sisälsi pääasiallisesti kirjoituksia maanviljelyksestä ja karjanhoidosta sekä tavallisimpain ihmis- ja eläintautien parantamisesta, liittäen siihen ainoana henkisempänä lisänä alkeiskurssin maantiedossa. Lehden toimittaja Antti Lizelius oli talonpojan poika Tyrväältä, syntynyt v. 1708, tullut ylioppilaaksi 1732 ja maisteriksi 1735, saanut kolleegan paikan Turun koulussa 1737 sekä määrätty kirkkoherraksi Pöytyälle 1741 ja v. 1769 Mynämäelle, jossa kuoli 1795. Hän oli taitava suomenkielen tuntija, jonka vuoksi hänelle kaksi kertaa uskottiin uutten suomalaisten raamatunpainosten valvominen. Edellisellä kerralla sanotaan hänen oikaisseen monta kohtaa niin hyvin käännöksen tarkkuuteen kuin myös kielen puhtauteen nähden; jälkimmäisellä kerralla oli hänen toimenansa ainoasti k-kirjaimen muuttaminen vanhentuneen c-kirjaimen sijaan. Myös sanomalehdellään ilmoitti hän olevan sen käytännöllisen tehtävän ohella tarkoituksena myös ahkeroida "Suomen kielen selkeydestä, sen omasta, luonnollisesta puhen parresta, painawaisten sanain walitzemisesta ja eroittamisesta, niin myös niitten muista kielistä wuorottuin mahdollisesta wieroittamisesta".

Suomalainen kirjallisuus puheena olevalla aikakaudella on siis moninpuolin kehittynyt, vaan ei likimainkaan niin ripeästi, kuin sen elinvoimainen alku lupaili. Sen suhteellinen merkitys maamme kirjallisessa tuotannossa päinvastoin yhä vähenee. Lukumäärään nähden on suomenkielinen kirjallisuus aikakauden edellisellä puoliskolla, jos sitä vertaa ruotsinkieliseen, enää ainoasti niinkuin yksi kolmeen, tämä latinankieliseen verraten vielä niinkuin yksi kahteen. Isonvihan jälkeen suomenkielisten kirjojen suhdeluku vähitellen jälleen kohoaa kymmenennestä osasta lähes viidennekseen, vaan samalla myös ruotsinkielisten julkaisujen, joka nousee melkein latinankielisten tasalle. Ylivaltansa koko Ruotsinvallan aikana säilytti latina etupäässä tieteellisen kirjallisuuden kielenä, vaikka tälläkin alalla, niinkuin on mainittu, ruotsi v. 1749 asettui sen rinnalle. Mutta varsinaisen kaunokirjallisuuden maassamme anasti ruotsinkieli alun pitäen. Eikä ole liioin ihmeteltävää, vaikka kyllä surkuteltavaa, että ne Suomalaiset, joilla oli runsaampi runolahja, kirjoittivat ruotsiksi. Ennenkin Isoavihaa teki Ruotsissa alkuun pantu kansankielisen taiderunouden viljelys tämän kielen käyttämisen helpommaksi, jota paitsi sillä oli paljoa suurempi hetkellinen kunnia voitettavana. Isonvihan jälkeen tuli lisäksi, että mainittujen Suomalaisten äidinkielenä oli ruotsi, ja että heidän siis olisi ollut vieläkin vaikeampi suomea viljellä, Suomenkieliseen runoiluun, niinkuin olemme nähneet, eivät ryhtyneet muut kuin keskinkertaiset lauluniekat, jotka eivät ruotsinkielellä olisi saaneet ääntänsä kuuluviin.

Suomalainen kirjallisuus, joka oli kansallisen kirkon helmassa syntynyt, pysyi yhä edelleen mitä likeisimmässä yhteydessä kirkon kanssa, sillä melkein kaikki kirjallisuuden harjoittajat tälläkin aikakaudella kuuluivat pappissäätyyn. Tämä seikka oli aivan luonnollinen seuraus maamme sivistys-oloista. Porvarissäädyssä kirjallista oppia siihen aikaan vielä harvoin löytyi, ja muussa virkamiehistössä, niinkuin tiedämme, oli paljon Ruotsista verekseltä tulleita jäseniä, jotka suomea eivät osanneet ollenkaan. Papit yksistään olivat milt’ei kauttaaltaan suomalaista sukuperää, sillä yleinen sääntö oli, että papiksi pyrkijä ainoasti omassa hiippakunnassaan voi saada paikan. Suuri osa heistä oli suorastaan talonpoikais-säädystä lähteneitä ja sukulaisuuden siteitä vahvistivat yhä uudelleen naimisliitot pappein ja talonpoikain lasten välillä, varsinkin Pohjanmaalla, missä mainittu sääty oli itsenäisen asemansa paraiten säilyttänyt. Papit olivat muuten virkansakin kautta enimmän velvoitetut kansan keskellä elämään ja käyttämään sen kieltä.

Ainoasti yhdellä kirjallisuuden alalla, joka vielä on esittämättä, nimittäin lakitieteellisellä, oli koko työ jo siirtynyt milt’ei yksin-omaan maallikkojen käsiin. Vaan siitä työstä on meidän enemmän kiittäminen muutamain yksityisten virkamiesten erityistä asianharrastusta, kuin maahamme perustettujen maallisten virastojen yleistä vaikutusta, niinkuin seuraavasta kyllin selvinnee.

Olemme nähneet, mitenkä melkein yksin ajoin hengellisen kirjallisuuden kanssa oli ilmautunut muutamia kokeita kielemme käyttämiseen myös yhteiskunnallisissa ja virallisissa asioissa. Puheenaolevalla aikakaudella on niitäkin paljoa enemmän, vaikka mainituista ulkonaisista syistä työ edistyi hitaasti ja valmistui myöhään.[94]

Suuret ja alinomaiset sodat, joihin yhtenään vietiin tuhansittain Suomen poikia, tekivät sota-artikkelein kääntämisen suomenkielelle tarpeelliseksi. Hallitus ei kuitenkaan joutanut muistamaan tätä kipeää tarvetta, vaan yksityinen mies, Hartikka Speitz nimeltä, täytti sen palkattomalla vaivallaan, vieläpä omalla kustannuksellaan.

Hartikka Henrikinpoika Speitz oli syntyisin Sääksmäeltä, jossa hänen isänsä eli Hollolan ja Satakunnan tuomiokuntien lainlukijana. Hänen opinnoistaan ei ole tietoa, mutta ainakin hän oli taitava latinan ja saksan kielissä. Hän tavataan ensi kerran v. 1623 lainlukijana Korpon ja Mynämäen tuomiokunnissa, vaan menetti jo seuraavana vuonna paikkansa jonkun virkavirheen tähden. Myöhemmin esiintyy hän kaikellaisissa oikeusriidoissa, viimein itse hovioikeutta ynnä sen presidenttiä Juhana Kurck’ia vastaan. Tyytymättömänä päätöksistä, jotka arvattavasti olivat hänelle vastaisia, oli hän heitä moittinut sekä suullisesti että kirjallisesti ja tuomittiin sen vuoksi kuolemaan v. 1645. Tämän tuomion kuitenkin kuninkaan-oikeus v. 1647 helpoitti kuuden vuoden vankeudeksi. V. 1649 tiedetään hänen olleen vielä vankina Hämeenlinnassa,[95] mutta hänet tavataan samaan aikaan taas uusissa riidoissa oikeuden edessä. V. 1654 mainitaan hän jo kuolleena.

Suomennoksensa Kustaa II:n Aadolfin sota-artikkeleista painatti Hartikka Speitz rinnakkain ruotsinkielisen alkutekstin kanssa v. 1642. Siihen työhön hän sanoo, kreivi Pietari Brahelle omistetussa, sekä ruotsin- että suomenkielisessä esipuheessa, ryhtyneensä ex zelo seu amore Patriae (isänmaan kiihkosta eli rakkaudesta) ennen cachtakymmendä aijastaika sitten, eli kohta sen jälkeen kuin mainitun kuninkaan sota-artikkelit olivat alkukielellä ilmestyneet v. 1621. Vaikuttimen yritykseensä hän selittää seuraavin sanoin: "Näky likimittäin Surcoitelldawa olewan, joss eij ne uskolliset Suomen Solldatit — -- taidais jotakin niistä ymmerdä". Vielä selvemmin hän tuo esiin ajatuksensa eräässä, arvattavasti myös kreivi Brahelle kirjoitetussa kirjeessä. Hän siinä sanoo kauhistuksella nähneensä, kuinka yksinkertaisten ja ruotsinkieltä taitamattomain sotamies-parkain Suomessa tätä ennen on täytynyt mennä kuolemaan, niinkuin nauta- tai lammaskarjan, rikkomisista sota-artikkeleita vastaan, joiden sisällyksestä raukat eivät ikinä ole saaneet mitään tietoa tai selitystä. Yksistään ruotsinkielisellä nimilehdellä hän ilmoittaa nyt julkaisseensa tämän suomennoksensa Ruotsin hallituksen luultavaksi mielihyväksi, entisen Suomen kenraalikuvernöörin Pietari Brahen antamalla erityisellä luvalla ja isänmaalle sekä erittäin omalle kansalleen suosioksi. Nimensä jälkeen on hän vielä piirtänyt sanat Tavast-Finlandus (Hämäläis-Suomalainen).

Tässä muodossa ei Hartikka Speitz’in suomennosta kuitenkaan suvaittu päästää julkisuuteen. Hänen täytyi toimittaa uusi painos esipuheestansa, joka ei enää ole kreivi Brahelle, vaan "kristilliselle lukijalle" omistettu, ja josta myös valitus suomalaisten sotamiesten surkeasta kohtalosta on kokonaan kadonnut. Samalla kertaa painettiin nimilehtikin uudestaan ja poistettiin siitä sekä ilmoitus kreivi Brahen antamasta suosiollisesta luvasta että sanat "erittäin omalle kansalleen". Sitä vastoin on tekijän kansallisuudenosoituksen jälkeen lisätty Svecus (Ruotsalainen). Näyttää siis melkein siltä, kuin hallituksessa ei olisi oltu oikein hyvillään siitä, että suomalainen mies näin julkisesti ilmaisi kansallisen mielialansa. Tämä on kuitenkin ainoa esimerkki 1600 luvulta semmoisesta suomalaisuuden pelosta.

Seuraavana vuonna 1643 kustansi Speitz painosta useampia vuoritöitä koskevia asetuksia, niin-ikään sekä alkukielellä että suomeksi käännettyinä. Mainitussa kirjeessään, joka on vuodelta 1642, hän puhuu myös aikomuksestaan vast'-edes suomentaa koko Ruotsin lain. Että hän tämän aikeensa on toteuttanutkin, siitä on tohtori K.R. Melander[96] äskettäin löytänyt varman tiedon eräässä hänen poikansa anomuskirjeessä valtiokanslerille Aksel Oxenstjernalle vuodelta 1648. Siinä, näet, poika rukoilee vapautusta onnettomalle isälleen, jonka ilmoittaa vankeudessaan, valtiokanslerin aikaisemmin antamasta käskystä, suomentaneen koko lakikirjan, paitsi kirkkokaarta. Isänsä puolesta hän vielä pyytää, että valtiokansleri suosiollisesti toimittaisi tämän suomennoksen painoon, ennen kuin suru oli kalvanut katki suomentajan elämänlangan; muuten voisi tapahtua, että tämä ylen tarpeellinen teos jäisi yhä edelleen puolitekoiseksi, Suomenmaalle suureksi vahingoksi.

Valitettavasti kävi pojan ennustus toteen. Hartikka Speitz’in lainsuomennos ei ainoastaan jäänyt painattamatta, vaan sen käsikirjoituskin hävisi teille tietymättömille, niin että siitä jäi jäljelle ainoasti muisto, jonka vasta nykyinen tutkimus on saanut selvitetyksi. Ett’ei se enempää huomiota aikoinaan herättänyt, siihen lienee ollut syynä toinen lainsuomennos, joka Turun hovioikeuden esimiehen Juhana Kurck’in kannatuksella samoihin aikoihin valmistui, ja vaikk’ei sekään päässyt painetuksi, kuitenkin säilyi käsikirjoituksena.

Tämän suomennoksen tekijä oli Abraham Kollanius, samannimisen kappalaisen poika Karkusta. Tuli ylioppilaaksi ensin Upsalaan 1636, josta siirtyi Turun uuteen yliopistoon 1640. Pääsi maisteriksi ensimmäisissä vihkiäisissä 1643, vaan ainoasti armoilla ja sillä ehdolla, että vielä täydentäisi tietojansa yliopistossa. Haki v. 1645 notaarin virkaa yliopiston konsistoorilta, mutta sai kieltävän vastauksen, osaksi siitä syystä, että vastoin sitoumustansa oli oleskellut maaseudulla ja laiminlyönyt opintojansa, osaksi puutteellisen ruotsinkielen-taidon tähden. Pääsi v. 1650 hovioikeuden auskultantiksi ja määrättiin alalaamanniksi Karjalan tuomiokuntaan, johon virkaan sai hovioikeuden vahvistuksen 1652. Kun tuo vahvistus Tukholmassa kumottiin, määrättiin hänet seuraavana vuonna Yli-Satakunnan tuomarille lainlukijaksi. V. 1657 pääsi hän uudelleen Karjalan tuomiokunnan alalaamanniksi, mutta joutui kohta esimiehensä kanssa riitoihin palkasta, josta v. 1662 vielä hovioikeuteenkin valitti, ja joutui sen johdosta vähäksi aikaa virattomaksi. Kuitenkin, kun hänen esimiehensä samana vuonna kuoli, ja tämän ottama uusi alalaamanni tuli toiseen paikkaan siirretyksi, sai hän virkansa takaisin. Kollanius kuoli v. 1667 luultavasti kotipuolellaan Karkussa, jossa hänellä oli maatila Karkun kylässä ja jonka kirkkoon hänet haudattiin.

Lainsuomennokseensa oli Abraham Kollanius ryhtynyt jo v. 1645 ja kolmessa vuodessa saanut valmiiksi käännetyksi sekä maan- että kaupunginlain ynnä vielä oikeudenkäynti-järjestyksen. Tämän suomennoksensa lähetti hän sitten, luultavasti presidentti Kurck’in välityksellä, Kristiina kuningattarelle, jonka käskystä suomentamistyö mainitaan tehdyn, sillä pyynnöllä, että se valtion kustannuksella julkaistaisiin. Kuningatar toimitti sen heti Turun hovioikeudelle tarkastettavaksi, ja hovioikeus puolestaan määräsi tarkastajiksi alalaamanni Henrik Jaakonpojan ynnä kolme lainlukijaa Hämeestä ja Satakunnasta, pidättäen esimiehelleen Juhana Kurck’ille ja kolmelle assessorille oikeuden viimeiseksi tutkia vielä heidänkin työtään. Tarkastajat eivät näy ollenkaan tyytyneen Kollanius’en suomennokseen, vaan laskettelivat sen kielestä kaupungilla pilkkaa ja rupesivat itse päästänsä ihan uutta suomennosta valmistamaan. Siitä pilkasta antoi heille hovioikeus, Kollanius’en valitettua, kovat nuhteet, jonka johdosta kaksi heistä luopui toimestaan ja ainoasti mainittu Henrik Jaakonpoika[97] ynnä yksi lainlukijoista Antti Pachalenius[98] pysyivät työssä. He tekivät kuitenkin työtään hitaasti; vasta v. 1653 ilmoittaa hovioikeus kuningattarelle sen joutuneen valmiiksi. Mutta nyt moitti Kollanius vuorostaan heidän suomennostansa huonoksi, jonka tähden hallitus käski hovioikeuden verrata ja tarkastaa kumpaistakin. Siihen koko työ sitten jäikin. Juhana Kurck, joka oli asiaa hartaimmin ajanut, oli edellisenä vuonna kuollut; uusi komitea piti kyllä asetettaman, mutta assessoreilla ei näyttänyt liikenevän muilta jokapäiväisiltä toimiltaan aikaa milloinkaan tähän tehtävään. Vuoden 1668 valtiopäivillä otti Satakunnan ylisen kihlakunnan edusmies anomuksen muodossa, uudelleen esille kysymyksen Ruotsin lain suomentamisesta, johon hallitus vastasi, että valmis käännös jo oli olemassa, ja että painatuksesta päätettäisiin, niin pian kuin sitä oli ennätetty tarkastaa. Vaan samaan aikaan oli ruvettu miettimään Ruotsin lakikirjan parantamista ja siitä syystä lienee katsottu sopivimmaksi jättää suomennoksen painatus toistaiseksi, siksi kunnes tarpeelliset uudistukset itse alkuteoksessa oli pantu toimeen. Että Kollanius’en lainsuomennos näin jäi painattamatta, oli suureksi vahingoksi ei ainoastaan lainkäytölle, vaan myös kansalliselle edistymiselle maassamme. Sillä Kristiina kuningattaren käskykirjeestä hovioikeudelle näkyy, että tämä suomennos aiottiin asettaa lailliseen arvoon aivan ruotsalaisen alkutekstin rinnalle, ja epäilemättä sen lopullinen tarkastus juuri siitä syystä pidätettiin hovioikeudelle. Jos se olisi aikoinaan valmistunut, niin olisi kukaties maan oma kieli jo silloin voinut tulla lakikieleksi.

Sinnepäin alkoi tähän aikaan asia muutenkin vähän kallistua. Hyvin tavalliseksi tuli, että alituomarit pöytäkirjoihinsa panivat lyhyempiä tai pitempiä lauseita suomeksi, ottaen asian-omaisten sanat sinänsä. Ja vaikka tätä tapaa 1600 luvun lopulla ruvettiin hovioikeuden puolelta kovasti vainoamaan ja kielto toisensa perästä lähetettiin niin tuomarikunnalle yleiseen kuin yksityisille lakimiehille, kesti kuitenkin kauan vielä 1700 luvulla, ennen kuin suomenkieli saatiin pöytäkirjoista kokonaan poistetuksi.

Pian sen jälkeen, kuin Kollanius’en lainsuomennos oli ollut hovioikeuden tarkastettavana, ja mahdollisesti juuri sen johdosta, että hallituksen huomio nyt oli Suomen kansan tarpeihin tässä kohden kääntynyt, ruvettiin myös säännöllisemmin suomennuttamaan ja julkaisemaan virallisia asetuksia. Jo edellisellä aikakaudella oli niitä muutama suomenkielellä painettukin, ensikerran v. 1615; mutta enimmiten oli niiden sisällys tullut ainoasti suullisesti keräjillä tulkituksi tai kirjoitetusta luetuksi julki.

Ensimmäinen asetusten suomentaja oli ennenmainittu runouden ja logiikan professori Eerik Justander. Hän suomensi vuodesta 1655 alkaen, virallisesta määräyksestä, vaan kauan aikaa ilman mitään palkkiota, kaikki asetukset, joista arveltiin olevan yhteiselle kansalle apua, ja jatkoi tointansa vuoteen 1667, jolloin muutti pois maalle kirkkoherraksi. Hänen jälkeensä käytettiin 17:llä vuosisadalla ensin erästä toista professoria ja sitten kahta yliopiston konsistoorin notaaria peräkkäin samallaisiin toimiin, joista heille maksettiin säännöllistä palkkaa valtionvaroista.

Suomen kielen yleisestä tilasta tällä aikakaudella puhuessani mainitsin jo yhtenä syynä ylhäisten säätyimme ruotsistumiseen, että niin paljo Ruotsalaisia meidän maahamme tuli virkamiehiksi. Tästä asiasta valittivatkin Suomen talonpojat välistä. Niinpä esim. Hollolan molemmat kihlakunnat v. 1689 anoivat saadaksensa ruotuväkensä upseereiksi vast-edes vaan oman maan miehiä, jotka tunsivat kansan tavat sekä kielen, koska vieraat päälliköt pahoin kohtelivat talonpoikia. Vastauksessansa kuningas kyllä arveli mahdottomaksi ainoasti suomenkielen taidon tähden suoda kellekään viranhaussa etusijaa, mutta lupasi kuitenkin, jos kelvollisia Suomen miehiä (af Finska nationen) on hakijoina, erittäin pitää heitä muistissa, Koko 17:llä vuosisadalla näkyykin paljon pannun arvoa suomenkielen taitoon virkoja täytettäessä. Varsinkin tehtiin niin alhaisempain virkain suhteen, joissa oli välittömästi tekemistä umpisuomalaisten kanssa. Mutta on esimerkkejä, jotka osoittavat, että myös korkeampia virkoja hakiessa oli etuoikeus suomenkieltä taitavalla. Useampia semmoisia tapauksia mainitaan hovioikeuden-assessoreiksi pyrkijöistä. Samaten tiedetään monesti tehdyn maaherroja nimitettäissä. Muistuttipa kreivi Pietari Brahe, kun hän Suomeen kenraalikuvernööriksi asetettiin, ett’ei osannut maan kieltä. Ja v. 1669, holhoojahallituksen jäsenenä neuvotellessaan Kaarle XI:n kasvatuksesta, oli hän sitä mieltä, ett’ei olisi hyödytöntä, jos nuori kuningaskin oppisi jonkun verran suomenkieltä. Samaan aikaan, ei kuitenkaan tiettävästi seurauksena tästä, oli erästä Suomalaista Abraham Thauvoniusta, entistä Turun yliopiston professoria, joka siihen aikaan oli Narvassa superintendenttinä ja sittemmin tuli Viipuriin piispaksi, pyydetty kuninkaan opettajaksi, vaikk’ei hän sitä kutsumusta noudattanut.

Mainittu Pietari Brahe, jonka hallitus-aika "kreivin ajan" (s.o. hyvän ajan) nimellä on näihin asti säilynyt kiitollisen kansamme muistissa, edustaa joka suhteessa jalointa suuntaa Ruotsin hallituksen huolenpidossa Suomen kansan hyväksi. Hänellä ei ollut, näet, Suomalaisten ulkonainen vaurastuminen ja sivistyminen yleiseen ainoana huolena, vaan hän harrasti myös erittäin meidän kansallisuutemme luonnollista varttumista ja meidän kielemme edistymistä. Jo ensikirjeessään valtionholhoojille, jossa hän yliopiston ja koulujen perustamisen otti puheiksi, veti hän pääsyynä esiin sen, että ainoasti tällä keinolla "voidaan saada itse tästä kansasta nousemaan hengellisiin sekä muihin virkoihin soveliaita miehiä". Käytännössäkin hän sitten, missä vaan oli mahdollista, koki kaikin tavoin edistää maan omien lapsien pääsyä virkoihin. Esittäessään esim. Justander’ia yliopiston professoriksi, hän siitä erittäin huomautti, että tämä oli "Suomalainen kansallisuudeltaan, jotka sillä maan-äärellä paraiten tulevat toimeen ihmisten kanssa". Kun ruotsalainen mies v. 1642 oli otettu lainlukijaksi Käkisalmen lääniin, hän sitä taas kovasti moitti ja käski vaihtaa toiseen, joka oli oloihin ja kieleen perehtynyt. Samana vuonna hän muistutti Viipurin läänin kuvernööriä lääninsihteerin vaalissa katsomaan sitä, että viransaaja molempia kieliä osaisi. Hartaasti hän myös suosi suomenkielen viljelystä, tutkimista ja käyttämistä kaikilla aloilla. Tarpeellisten varain hankkimisessa Raamatun suomennosta varten oli hänellä paljon osaa. Äsken jo mainitsin, että sota-artikkelein julkaiseminen suomeksi tapahtui hänen myötävaikutuksellaan. Petraeus suomalaisen kielioppinsa esipuheessa niin-ikään sanoo sen kirjoittaneensa kreivi Brahen kehoituksesta ja todistaa hänen aina huolehtineen yhteistä etua, alamaisten onnea ja "että tämän kansan kieli tulisi kuuluisaksi". Hyvin huomattava on myös kreivi Brahen lausunto vuodelta 1666, jolloin yliopiston hallituksen puolesta oli tehty pyyntö saada joku Saksalainen professoriksi, siksi että tämä varsinaisen tieteensä ohessa voisi omaa kieltänsä Suomalaisille opettaa. Hän siihen kyllä suostui, mutta lausui samalla, että olisi vielä parempi, jos Suomessa asuvat Saksalaiset ja Ruotsalaiset oppisivat suomenkieltä, jolla on "sangen hieno puheenlaatu" (elegantia dictionis), ja että "muukalaisten taivuttaminen siihen olisi meidän maakunnillemme kunniaksi".

Eivät kuitenkaan kaikki Ruotsin valtiomiehet näin ylevästi ajatelleet. Erittäin jos oli joku runsastuloinen virka maassamme pois-annettavana, jäi kansamme etu muiden näkökohtien tähden heiltä liiankin usein valvomatta. Kohta Isonvihan jälkeen alkaa taas tiheään kuulua valituksia sen johdosta, että umpiruotsalaisia yhä pääsi maahamme virkamiehiksi. Vuoden 1731 valtiopäivillä anoivat suomalaiset talonpojat saadaksensa joko suomenkieltä taitavia tuomareita taikka vannotettuja tulkkeja joka kihlakuntaan. Kuningas heille vastasi, ett’ei valtionvarojen vähyys sallinut jälkimmäistä, mutta lupasi pitää huolta edellisen haitan poistamisesta. V. 1734 valitti Porvoon hiippakunnan papisto piispa Juslenius’en sekä Helsingin kirkkoherran Juhana Forskål’in kautta, ja v. 1738 talonpojat uudelleen samasta asiasta; edelliset vaatien asetuksia suomennettaviksi tulkkien kautta jälkimmäiset, että kaikkein heidän virkamiestensä piti osata suomea. Vastauksessansa jälkimmäiseen anomukseen sanoi kuningas jo antaneensa käskyn uuden (1734 vuoden) lakikirjan ynnä muidenkin Suomen yhteiselle kansalle tarpeellisten asetusten suomentamisesta ja lupasi myös panna tuomareiksi sekä muiksi virkamiehiksi Suomessa suomenkieltä taitavia miehiä, milloin vaan asianhaarat sekä hakijain muu taito ja virkavuodet sen sallivat. Porvoon papistolle oli kuningas jo v. 1735 vastannut asettaneensa virallisen, vannotun tulkin asetusten suomentamista varten. Tämän tulkin vaikutus alkaakin pian selvästi näkyä. Vv. 1721-39 oli tullut lähes sata asetusta suomen kielellä; vv. 1739-66 jo ilmestyi niitä enemmän kuin 300.

Ruotsin lain suomennoskin tuli jonkun ajan kuluttua painetuksi, vaikka tosin myöhemmin ja toisella tavalla, kuin mitä oikeastaan oli luvattu. Yksityinen mies se taas oli, joka kyllä yllämainitun kuninkaallisen käskykirjeen aiheesta, mutta ilman mitään virallista velvoitusta tai kehoitusta rupesi siihen toimeen. Tämä mies oli lääninsihteeri Samuli Forseen. Hän oli Lohjan kirkkoherran Juhana Forsenius’en poika, tuli ylioppilaaksi 1706 ja maisteriksi 1712, otettiin samana vuonna konsistoorin notaariksi sekä seuraavana varasihteeriksi yliopistoon, pääsi v. 1714 sihteeriksi Turun ja Porin läänin maaherran kansliaan ja oli Isonvihan aikana paolla Ruotsissa. Kohta rauhan tultua muutti hän jälleen takaisin Suomeen ja otti ahkerasti osaa läänin rappiolle joutuneitten asiain uudestaan kuntoon panemiseen. Turhaan parempia virkoja haettuansa ja muitakin vastoinkäymisiä kärsittyänsä — v. 1728 kadotti hän tulipalossa vasta valmistuneen talonsa ynnä kaiken omaisuutensa ja joutui sen kautta velkoihin — kuoli Forseen v. 1744. Hänen lainsuomennoksensa, johon hän oli ryhtynyt 1736, tuli jo v. 1738 käsikirjoituksena valmiiksi ja lähetettiin, ynnä painettu näytearkki, kuninkaalle hovioikeuden kautta. Mutta Forseen parka pettyi toivossa saavansa jotakin palkkiota työstään. Kruunu ei ruvennut kustantamaan edes painatustakaan, vaan ehdoitti, että Forseen itse pitäisi huolen sen julkaisemisesta, jossa tapauksessa hänelle olisi suotu siihen teokseen yksinomainen painattamis-oikeus. Tähän ehdoitukseen ei Forseen voinut suostua, koska ne 300 talaria, mitä hänellä oli vuotuista palkkaa, eivät riittäneet oman lukuisan perheenkään elättämiseen. Eräs kirjanpainaja, jolle teos sitten tarjottiin, vaati, että hallitus takaisi sille tuhat tilaajaa. Tuosta nyt käski hovioikeus kaikkia alaisiansa virkamiehiä ja pyysi myös konsistooreja tilaajoita keräämään. Tilauslistoja olikin koko joukko palautunut, ja Porvoon tuomiokapituli, jolle osa teosta oli arvosteltavaksi lähetetty, oli jo tehnyt siihen muistutuksensa, kun Lappeenrannan sota keskeytti kaikki. Forseen itse kuoli, niinkuin näimme, heti sodan päätyttyä. Turhaan anoi hänen leskensä jotain korvausta valtionvaroista; hallitus vaan vastasi, että palkitseminen oli sen asia, joka ottaisi teoksen kustantaaksensa. Ei hovioikeus myöskään joutanut tarpeen mukaan tarkastamaan tätä suomennosta, jonka tähden se viimein ehdoitti, että oikeuksien Suomessa oli edelleenkin noudatettava ainoasti ruotsinkielistä alkutekstiä; kuitenkin oli sen mielestä hyvin suotavaa, että suomennos yksityisenä apukirjana tulisi painetuksi. Viimein ilmestyikin Forseen’in teos v. 1759 painosta hovioikeuden notaarin Yrjö Salonius’en kustannuksella, jolle hänen vävynsä, protokollasihteeri Eerik Juhana Paleen, perillisten puolesta oli myönyt painattamis-oikeuden. Suomentajan nimeä siinä ei ole mainittu, vaan ainoasti kustantajan, jota siitä syystä kauan aikaa on luultu itse kääntäjäksi.

Tämä Forseen’in suomentama Ruotsin Waldacunnan Laki on sitten ollut toista sataa vuotta lainkäyttäjäimme apuneuvona ja on sen ajan kuluessa epäilemättä tehnyt paljon hyötyä, jos kohta sen kieli on ruotsinvoittoista, eikä se siis ole sen puolesta yhtään verrattava Ljungi Tuomaanpojan suomennoksiin. Toinen painos, joka ilmestyi v. 1808, on tosin mainion lain-oppineen Mattias Calonius’en "vastauudesta ylitsekatsoma ja moninaisesti parantama", mutta kieltä ei siinä ole juuri sanottavasti korjattu. Viides painos sitä tuli julkisuuteen vielä v. 1863, ainoasti kahta vuotta aikaisemmin kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ennätti toimittaa painosta aivan uuden suomennoksen.[99]

Muutama vuosi sen perästä kuin Ruotsin laki ensikerran suomeksi painettiin, ilmestyivät myös: Acta publica, Jotca sisällänsä-pitäwät Ruotzin Waldacunnan Perustus-Lait Arwid Carlbohmilda. Omalla culutuxella. Wuonna 1765. Stockholmisa, Prändätty Kuningallisesa Suomalaisesa Prändisä.[100]

Vielä saivat Suomalaiset tällä ajalla tutustua kansainvälisiinkin asioihin v. 1790, jolloin Sveitsiläisen Jacques Mallet du Pan’in kirja Europan Waldakundain Tasa-Woiman Waarasta ilmestyi suomalaisessa käännöksessä. Suomennoksen oli tehnyt kuninkaallinen kielenkääntäjä Eerik Juhana Polon[101] Kustaa III:n käskystä, joka siihen aikaan valmisteli uutta hyökkäyssotaa Venäjää vastaan.

Tunnettua on, että Kustaa III yleensä koetti suositella Suomalaisia ja ottaa huomioon heidän kansallisetkin tunteensa. Edellä on jo kerrottu, mitenkä hänen nuoremmat veljensä opiskelivat suomenkieltä Weman’in johdolla. Vähäistä myöhemmin, v. 1781, kun hänen poikansa Kustaa Aadolfin piti opetella lukemaan, sai tämä lahjaksi Kruununkylän kirkkoherralta Eerik Juvelius’elta hänen toimittamansa pikkulasten kirjan, jossa on ruotsia ja suomea joka rivillä rinnakkain.[102] Lahjaan liitetyssä kirjeessä tekijä pyytää, että se annettaisiin kruununperilliselle koko Suomen kansan puolesta, ja sanoo tarkoituksenaan olleen näyttää, mikä erinomainen mielihyvä siitä olisi Suomelle, jos hänen kuninkaallinen korkeutensa suvaitsisi oppia myös suomenkieltä, niin että vastaisuudessa voisi puhutella Suomen asukkaita heidän omalla kielellään. Että Kustaa III tähän rohkeaan toivomukseen osasi panna arvoa, osoitti hän matkallaan Suomeen v. 1787, jolloin otti kahdeksanvuotisen poikansa mukaan ja salli tämän suomeksi lausua tervehdyksensä ja vakuuttaa suosiollisuuttansa Suomalaisille. Itse kuninkaastakin on säilynyt se muisto, että hän matkoillaan maassamme on muutamin suomenkielisin sanoin vastannut suomalaisten talonpoikain anomuksiin.[103]

Kuitenkin oli tähän aikaan suomenkielen asema lohduttomampi kuin milloinkaan ennen. Edellämainittu hallituksen lupaus 1738 vuoden anomuksen johdosta, joka koski virkamiesten suomenkielen-taitoa, oli, niinkuin olemme nähneet, varustettu pienellä pakoreijällä, nimittäin: "jos vaan asianhaarat sekä hakijain muu taito ja virkavuodet sen sallivat". Sen kautta pysyikin tämä lupaus suureksi osaksi tyhjänä lupauksena. Löytyy kyllä esimerkkejä siitä, että korkeampainkin virkain avoinna ollessa pidettiin lukua hakijain taidosta suomenkielessä, mutta löytyy myös monta esimerkkiä, jotka todistavat päinvastoin. Ja harvoin tapahtui, että hakijain kielitaitoa tutkitutettiin jollakin virkakunnalla. Useimmiten tyydyttiin siihen, että joku yksityinen antoi todistuksen, minkälaisia ne sitten lienevät aina olleetkaan.

Samoilla 1738 vuoden valtiopäivillä oli suomenkielen asialle noussut suoranaisia vastustajiakin. Kun se n.k. suuressa sekreetideputatsioonissa oli ensikerran otettu esille, oli kyllä yksimielisesti tultu siihen päätökseen, että virkoihin Suomessa olisi etuoikeus niillä hakijoilla, joilla muitten yhtäläisten ansioitten ohella oli paras taito maan kielessä ja tieto sen oloista. Mutta kuukautta myöhemmin vaati Turun hovioikeuden presidentti, nuorempi Samuli Åkerhjelm, tosin syntyään Ruotsalainen, vaan Suomen virkamies ja aikoinaan Taneli Juslenius’en kasvatti, tätä päätöstä purettavaksi, koska siitä muka oli vaaraa valtakunnan kokonaisuudelle. Laveassa kirjallisessa lausunnossaan hän muun muassa väittää jo vanhain Ruotsin kuninkaitten harrastaneen Suomen kansan sulattamista ruotsalaiseen, mikäli vaan ovat voineet, sekä perustamalla ruotsalaisia siirtokuntia Suomeen ja suomalaisia Ruotsiin että määräämällä kaikki tuomiopäätökset ynnä muut viralliset asiakirjat yksistään ruotsinkielellä kirjoitettaviksi. Ja vaikk’ei tätä tietä oltukaan päästy tarkoituksen perille, eikä luultavasti koskaan päästäisikään, niin että puutteellista kieliyhteyttä yhä täytyisi sietää, oli hänen mielestään ainakin varottava, ett’ei sen lisäksi vielä katkaistaisi yhteisten virkaetujen sidettä.[104] Seitsemää vuotta myöhemmin lausui Suomea varten asetetun kuninkaallisen kommissioonin jäsen, maamittaustirehtööri Jaakko Faggot, virallisessa ehdoituksessaan Suomenmaan viljelyksen auttamiseksi, julkisesti sen ajatuksen, että Suomalaisten jo olisi aika oppia ruotsin valtakieltä. Että tämä ajatus alkoi olla yleinen Ruotsalaisilla, ilmeni selvästi 1747 vuoden valtiopäiväin asettamassa "deputatsioonissa Suomea koskevia asioita varten". Sen ensimmäinen mietintö, erään Myssy-puolueesen kuuluvan Ruotsalaisen kirjoittama,[105] oli tosin Suomalaisille erittäin edullinen, mutta lopullinen mietintö tuli, Hattu-puolueen kokonaan voitolle päästyä, aivan vastaiseen suuntaan laadituksi. Tässä näet, huomautetaan, mikä etu olisi koko valtakunnalle, jos sen ruotsalaiset ja suomalaiset asukkaat toisiansa ymmärtäisivät, ja mikä helpoitus olisi ruotsalaisten perheitten siirtymiselle Suomeen, joll’ei siellä olisi erinäistä kieltä ja umpisuomalaista jumalanpalvelusta vastuksena. Yhtenä keinona, jolla saataisiin ruotsinkieli Suomessa kotiutumaan, ehdoitetaan, että olisi kehoitettava Suomen rahvasta niillä seuduin, missä sillä on tilaisuutta seurusteluun ruotsinkielisen väestön kanssa, antamaan lastensa oppia ruotsia, jota varten näille valtion kustannuksella olisi vielä toimitettava ruotsinkielisiä aapisia, katkismuksia ja virsikirjoja.[106] Että samantapaisia ruotsalaistuttamis-ehdoituksia jatkettiin Porthan’inkin aikana Ruotsinmaan sanomalehdissä, olemme jo nähneet siitä vastalauseesta, jonka hän katsoi tarpeelliseksi niiden johdosta julkaista.

Jos tämän lisäksi muistamme, että juuri samaan aikaan kansallisuutemme vahvin muuri raukesi, kun ylhäisemmät säätymme kokonaan omistivat vieraan kielen ja siten vieraantuivat omasta kansastaan, niin emme saata olla näkemättä sitä vaaraa, joka kansaamme ja kieltämme uhkasi. Se on kyllä totta, että suomenkieltä yhä ahkerasti tutkittiin, että suomeksi vielä runoeltiin ja kirjoiteltiin. Mutta sitä luultavasti ei olisi kestänyt kovin kauan. Sillä jo v. 1804 Åbo Tidningar, painattaessaan 26:een numeroonsa sen runon, minkä Jaakko Juteini oli sepittänyt Porthan’in kuoleman johdosta, muistuttaa tämän suomalaisen runouden olevan kuolemaisillaan, vaikka toivoo tekijältä vielä useampia onnistuneita yrityksiä sen hyväksi. Muutamien vuosikymmenien kuluttua olisi säätyläistemme kansallistunne ollut arvattavasti sitä samaa mietoa nurkkaylpeyttä, jolla nykyinen Skotlantilainen eroittaikse Englantilaisesta, ja maamme suomenkielinen rahvas olisi vajonnut ylenkatsotuksi Paaria-joukoksi.

Vaan toisin oli säädetty. Suomen kansa joutui uusiin, itsenäisempiin oloihin, ja pian astui suomalainen kansallisuus rohkeasti esiin omaansa takaisin vaatimaan.

KOLMAS LUKU.

Kansallinen eli Fennomaanein aikakausi.

Porthan oli kerran ennustamalla sanonut: "Pietarin kaupunki viepi vielä koko Suomen myötänsä!" Ja vanhan tietäjän hautakumpu oli tuskin ennättänyt nurmettua, niin nämät sanat jo kävivätkin toteen. Suomi eroitettiin Ruotsin yhteydestä.

Että tämän vanhan siteen ratkeaminen tuntui kipeältä Suomen miesten sydämissä, sen näyttää Suomen sekä sotaväen että muunkin kansan urhoollinen, vaikka turha, vastarinta valloittajain ylivoimaa vastaan. Mitenkä Suomen miehet, välttämättömän eron tapahduttua, pelolla ja epäilyksellä katselivat sitä uutta rataa, jolle Sallimus oli heidät saattanut, näkyy siitä, että moni heistä, niiden joukossa Porthan’in sulosävelinen opetuslapsi, Franzénkin, muutti majansa Pohjanlahden taakse, entiseen emämaahan.

Mutta tulevaisuuden pelko ei kestänyt kauan, se muuttui tulevaisuuden toivoksi. Jalo valloittaja kutsui, ennen kuin sota olikaan aivan päättynyt, Suomen säädyt kokoon totutulla, vanhalla tavalla, ja samassa kuin hän ilmoitti yhdistäneensä Suomen ijäksi päiväksi muun valtakuntansa kanssa, vakuutti hän omasta ja jälkeläistensä puolesta pitävänsä Suomen kansan uskonnon, perustuslait ja kielen pyhänä, Tähän vakuutukseen hän vielä lisäsi ne sanat, joista Suomen kansa on kiinni pitävä kalleinna tavaranansa, sanat: "koroitettu kansakuntain joukkoon".

Eivätkä keisari Aleksanterin lupaukset pysyneet tyhjinä sanoina. Suomenmaan uusi tila järjestettiin kaikin puolin itsenäiselle kannalle. Suomi sai oman hallituksensa, oman rahapankkinsa, sen sotalaitos pysyi erillään venäläisestä, sen virkamiehiksi ei päässyt tästä lähin muita kuin oman maan miehiä, ja v. 1811 yhdistettiin maamme päärungon kanssa nekin osat, jotka edellisten sotain kautta olivat tulleet siitä eroitetuiksi.

Tästä kaikesta hälveni pian pelko Suomalaisten sydämestä, ja suloisimmat tulevaisuuden toiveet syttyivät sen sijaan. Suomi oli, kadottamatta yhtään ainoatakaan niistä eduista, jotka sille yhteys Ruotsin kanssa oli tuottanut: puhdasta uskon-oppiaan, kaikille oikeutta tasaavaa lakiaan ja vapaata perustuslaillista hallitusmuotoaan, lisäksi saava sen suuren edun, jota vailla se oli Ruotsin vallan aikana ollut, olla eri kansakuntana, olla sisällisissä asioissaan itsenäisenä valtiona. Suomi oli, mahtavan kotkan siipien suojassa nauttien ijän-ikuista rauhaa, saava häiritsemättä edistyä omalla, omituisella tavallaan. Niin ajattelivat, niin puhuivat sen ajan miehet, ja heidän rintaansa paisuttivat ennen tuntemattomalla voimalla kansalliset tunteet.

Myöhempinä aikoina, kun uusi polvi oli noussut, joka ei omasta kokemuksestaan tietänyt eroitusta entisen ja nykyisen tilan välillä, on paljon kiistelty siitä, olisiko Suomessa kansallistunne ja sen kanssa erottamattomassa yhteydessä oleva rakkaus kansan kieleen voinut herätä ja voimistua, vaikka Suomi olisi edelleen pysynyt Ruotsin yhteydessä.

Toivoakseni koko edellinen esitys on sitäkin kysymystä jossain määrin valaissut. Niinkuin olemme nähneet, ei Suomalaisten kansallistunnetta ja rakkautta omaan kieleen oikeastaan ole tarvinnut herättää. Ne eivät ole koskaan olleet aivan sammuksissa, ja epäilemätöntä on, että tälle vuosisadalle omituinen yleinen kansallistunteen kohoominen olisi vaikuttanut meilläkin. Siitä on hyvin todistavainen esimerkki aivan lähellä, Suomenlahden eteläpuolella, jossa kansalliset ja kielelliset seikat olivat sentapaiset, vaikka eivät juuri kuitenkaan yhdellaiset, kuin meidän maassamme. Virossakin nousi tämän vuosisadan alkukymmeninä miehiä, jotka tahtoivat saattaa kansan kielen suurempaan arvoon, tehdä sen viralliseksi ja edes osaksi koulukieleksi. Samoin olisi epäilemättä tapahtunut Suomessakin, vaikka maamme olisi pysynyt Ruotsinvallan maakuntana. Mutta melkein yhtä epäilemätöntä on, että ne sanat olisivat olleet tuuleen puhutut, että ne yritykset olisivat pian jälleen rauenneet, ja että viimein olisi myös meillä tultu siihen päätökseen, että alhainen rahvas kansakoulujen kautta on muutettava samankieliseksi kuin herransa. Muistakaamme, että Ruotsin valtiopäivillä jo oli ehdoitettu Suomen talonpoikain ruotsalaistuttamista sivistyskeinojen avulla, ja ajatelkaamme, että sama menettely, jota on noudatettu vähäisen Ruotsin yhteyteen jääneen suomenkielisen väestön suhteen, olisi voinut tulla koko Suomen kansan osaksi. Kiittäkäämme siis Jumalaa siitä, että Hän, koska Suomen kansa ei omalla voimallaan näy kyenneen kohota sivistykseen, saattoi sen Ruotsin kansan johdon alle, mutta kiittäkäämme myös siitä Jumalaamme, että Hän meidät vapautti kapaloista, kun ne alkoivat tukehduttaa henkeämme!

Muutamia vuosia kesti vielä äänettömyyttä. Suomen kansa, pitkästä horrostilasta herättyänsä, ikään kuin ojenteli jäykistyneitä raajojaan ja hieroskeli unisia silmiään. Vihdoin se tunsi voimansa ja sai silmänsä auki. Silloin tietysti ei voinut olla silmäänpistämättä tuo mahdoton ristiriitaisuus: se oli itse kansana päässyt uuteen arvoon ja asemaan, vaan sen kieli oli yhä edelleen hyljätyssä, sorretussa tilassa, suljettuna pois valtamiesten virkahuoneista, opistojen saleista sekä sivistyneitten seuraelämästä. "Suomen kieli pitää koroittaa Suomen valta- ja sivistyskieleksi; se on Suomen kansan ensi tehtävä!" Se aate leimahti nyt palavilla kirjaimilla Suomen nerollisimpain miesten silmäin eteen. Näin syntyi Fennomaniaksi[107] eli suomikiihkoisuudeksi nimitetty kansalliskielellinen liike melkein samassa silmänräpäyksessä Suomen valtion kanssa.

Ensimmäinen, joka tämän uuden aatteen julki lausui, oli ensimmäinen varsinainen suomenkielinen kirjailija, Jaakko Juteini. Vuosina 1815 ja 1816 nähdään jo muutamissa hänen runoissansa valituksia maamme herrassäädyn ylenkatseesta kansan kieltä vastaan. Hiukkaa myöhemmin v. 1817 kirjoitti hän siitä aineesta erinäisen runon. Ankara oli tämän runon nimi: Kivipiirros häpypatsaassa Suomen oppineille; yhtä ankara oli myös sen sisällys:

Häpeä Suomalaisen kansallistunteen heikkoudesta, sanoo hän niin-ikään v. 1818 ilmestyneen kielioppinsa esipuheessa, estää minua mainitsemasta syitä tuohon anteeksiantamattomaan ylenkatseesen, jota oman maan miehet kilpaa muukalaisten kanssa, parantamattomaksi vahingoksi maamme valistukselle sekä todelliselle hyödylle, ovat vuosisatojen kuluessa osoittaneet äidinkielelleen, vaikka tällä tuskin on vertaa muissa kielissä, Siksi että suomalaisen sivistyksen ratas tulisi saatetuksi enemmän hyvää vaikuttavaan liikuntoon, olisi välttämätöntä, että maan kieli autettaisiin ylös unohduksistansa. Vaikk’ei uskoisikaan suomenkielen koskaan voivan tieteelliseen sivistykseen päästä, ansaitsisi se kuitenkin harvinaisen yksinkertaisuutensa ja sulosointunsa tähden takaisinsaattamista alkuperäiseen puhtauteensa ja viljelemistä, rikastuttamista, niin että sen kautta voitaisiin myös korkeampia, puhdistettuja käsitteitä levittää kansaamme.

Mutta yleisemmin koroitti suomenkiihko äänensä vasta v. 1819. Se tapahtui yliopistossa, joka sitten tuli pysymään kaikkien kansallisten pyrintöjen keskustana. Tämän yleisemmän harrastuksen herättäjänä oli kuitenkin muukalainen, mainio tanskalainen kielentutkija Erasmus Rask, joka matkallansa Pietariin v. 1818 viipyi muutamia kuukausia Turussa suomenkieltä oppimassa. Rask oli niitä miehiä, jotka itse voivat innostua ja sen kautta myös innostuttaa toisia. Kun hän tulisimmalla ihastuksella puhui suomenkielen ihmeteltävän säännöllisestä rakennuksesta ynnä sen suloisesta soinnusta ja hartaasti kehoitti Suomen oppineita sitä tutkimaan, eivät voineet nämät sanat olla kaikua herättämättä sydämissä, joissa samat tunteet jo ennestään olivat alulla. Ja hänen sanansa vaikuttivat pian suurempaakin, kuin mitä hän niillä oikeastaan tarkoitti. Hän puhui tietysti ainoasti tieteellisestä tutkimuksesta, mutta Suomalaisten sydämissä sai tämä harrastus kohta kansallisen muodon. Ihmeellinen, voimallinen, riemullinen suomalaisuuden kevättuulahdus kävi Turun yliopiston läpi, joka paikassa elähyttäen rakkautta, toivoa ja intoa. Seuraavat otteet sen aikuisista kirjoituksista todistavat sitä tarkemmin.

Yliopiston apulaisprofessorit Juhana Gabriel Linsén ja Fredrik Bergbom rupesivat v. 1819 toimittamaan kirjallista lehteä, nimellä Mnemosyne, jolla etupäässä, niinkuin esipuheessa lausuivat, tahtoivat "herättää halua ihanan, rikkaan ja säännöllisen suomenkielen tutkimiseen". Tämän lehden 60:ssä numerossa tapaamme sangen merkillisen kirjoituksen Suomalaisesta kansallisuudesta, pääjuonteeltansa tähän tapaan: Ihmisen arvo on sitä suurempi, mitä omituisempi, itsenäisempi hänen luonteensa; samoin on myös kansojen arvo sitä suurempi, mitä omituisempana, vierailla aineilla sekoittamattomampana ne ovat säilyttäneet kansallisuutensa. Sentähden pitää Suomalaistenkin ruveta pitämään enemmän kiinni kansallisuudestansa. Kiittämättömyyttä se olisi sitä jaloa hallitsijaakin vastaan, joka on niin paljon tehnyt kansallisuutemme säilyttämiseksi, jos tässä asiassa olisimme penseät. Ne, jotka sanovat kansallisuutemme jo niin heikontuneeksi, ett’ei sen uudestaan herättämistä enää voi ajatellakaan, puhuvat näin vasten todellista vakaumustansa taikka rakkaudesta ulkomaiseen. Varsinkin on kansallisuudelle kieli tärkeä, sillä se on kansalaisten yhdistysside, siinä ilmautuu kansan omituinen luonne kaikkein selvimmin. Suomenkielen viljelys on kyllä myöhästynyt, vaan ei ole vielä mahdoton. Tällä viljelyksellä on vaan kaksi estettä. Toinen näistä esteistä on se, että suomi on hylätty sivistyneitten säätyin seuroista ja että sen viljelys kirjakielenä on laiminlyöty. Tästä on ollut suuri vahinko niin hyvin alhaiselle kansalle kuin myös sivistyneelle säädylle; edelliselle sen kautta, ett’ei kukaan voi kansaan vaikuttaa, joka ei osaa sen kieltä perinpohjin, ja jälkimmäisellekin on tullut ansaittu kosto ylenkatseestansa kansankieltä vastaan, sillä kaikella todellisella sivistyksellä pitää olla juurensa kansassa, muuten sen kukoistus lakastuu hedelmiä tuottamatta. Toinen este on ruotsinkielen valta virkakielenä, joka on vielä turmiollisempi, koska kansan asioista päätetään sille käsittämättömällä kielellä. Molemmat nämät esteet ovat kuitenkin niin helpot poistaa, ett’ei siihen olisi tarvis muuta kuin hiukkasen hyvää tahtoa.

Sama henki ilmautuu tässä sanomalehdessä yhä edelleenkin sekä toimituksen omissa että lähetetyissä kirjoituksissa. Niin esim. kuuluu Helmikuun numerossa 1821 päällekirjoituksella Kirjallisia toiveita: Ensimmäinen merkki uuden ajan vaikutuksesta Suomenkin sivistykseen on nyt herännyt hartaus kotimaan kieleen, joka vaikutus on niin tärkeä, että siitä päättäen uuden ajan muutkaan vaikutukset eivät voi olla kaukana. Sillä niinkuin ilma ruumiin toimeentulolle, samoin on kieli hengen elämälle välttämätön. Jonkun kielen sortaminen, tapahtui se vierasten tai omaisten kautta, on pyhän temppelin häväistystä. Vieraan kielen valtaanpääsö on kansan surma. Mutta se on rikos koko ihmiskuntaa vastaan, sillä siten on yksi jäsen sukukuntamme sivistysjaksosta poismurrettu ja kokonaisuus tulee vaillinaiseksi.

Nämät Mnemosynen innokkaat puolustukset suomenkielelle eivät olleet suinkaan ainoat; niille kaikui vastaan monta samallaista, yhtä voimakasta tai vielä voimakkaampaa. Rohkeampana entistänsä lauloi nyt Juteini runoelmassansa Huilun humina v. 1820:

Ruotsinkielisessä tähän liitetyssä muistutuksessa hän sitten vielä lisää: Siksi että suomenkieli, joka vielä on köyhä tieteellisiä aineita toimittamaan, siihen soveliaaksi tulisi, olisi tarpeellista, että sen viljelystä yleisemmin harrastettaisiin Suomen opistoissa; ja siksi että se lain asioihinkin taipuisi, pitäisi Suomalaisille ensialuksi suoda oikeus jättää paperinsa suomeksi virastoihin.

Vuonna 1819 oli niin-ikään Åbo Tidningar’eissa, joita dosentti Iivar Wallenius ja professori Taneli Myréen toimittivat, asia esitetty kysymysten muodossa: "Eikös pitäisi tuomarein sekä muiden virkamiesten osata maan kieltä? Eikös voisi heitä siihen lainsäännöllä velvoittaa? Eikös oppineillakin ole joku velvollisuus levittää valistusta kansallensa?"

Kaikkein suurimmalla voimalla ja selvyydellä on kuitenkin uusi herännyt kansallisuus-aate ilmilausuttuna dosentti Aadolf Iivar Arvidsson’in sanomalehdessä, Åbo Morgonblad’issa, joka tuli ulos v. 1821. Kirjoituksessaan Kansallisuudesta ja kansallishengestä hän lausuu: Samoin kuin yksityisillä on kansoillakin ainoasti siihen määrään arvoa, kuin heissä on selvä ja voimallinen omituisuus. Tätä omituista luonnettansa ovat kaikki vieraan vallan alla olleet kansat enemmän tai vähemmän kadottaneet. Pyhä velvollisuus on meilläkin kaikin voimin suojella sitä vähäistä kansallista omituisuutta, joka vielä on tallella. Vaan kuinkas tämä kansallisuus on suojeltava? Sillä tavoin että rakastamme kaikkea kotimaista ja siihen kaiken työmme perustamme. Kaikkein enimmin pitää meidän suojella ja hoitaa kotimaista kieltämme; sillä niin kauan kuin se on säilynyt, tiedämme olevamme eri kansa. Kielensä kadotettuaan, kansa itsekin on kadonnut. Mutta mitä me teemme kansallisen kielemme suojelukseksi? Yleiseen sitä ylenkatsotaan ja halveksitaan. Sitä pidetään talonpoikais-kielenä, jolla ei tahdota saastuttaa huuliansa; ei huomata, että harmaan, karhean kallion sisässä asuu jalo kulta. Jumalanpalvelus tosin toimitetaan äidinkielellä, mutta oikeus käytetään vieraalla. Oikein hirvittää ajatellessa sitä hairausten ja erhetysten äärettömyyttä, joka on mahdollinen, siitä syystä että suomenkielessä taitamaton tuomari istuu oikeutta. Koska saamme Kaikkivaltiasta lähestyä omalla kielellämme, miksi on Hänen ikuinen oikeutensa salattava ulkomaan sanojen pimeyteen?

Samasta aineesta puhuu yksi lähettäjäkin, lehtori Eerik Kustaa Ehrström kirjoituksessaan. Suomenkieli kansalliskielenä. Suomen kansa on Ruotsin yhteydessä saanut uskontonsa, lakinsa ja sivistyksensä; mutta kiitollisuus siitä ei saa estää meitä näkemästä, että saman yhteyden kautta kansan kallein, pyhin tavara tuli turmelluksi. Ruotsinkieli pantiin virka- ja opetuskieleksi. Siitä seurasi, että kansamme jakautui kahteen puoliskoon, joista toinen, ylhäiset säädyt, vieraantui pois suomenkielestä. Viimein pidettiin suomenkielen taitamattomuus sivistyksen tuntomerkkinä. Emmekä nytkään vielä poista päältämme sitä häpeää. Useimmat virkamiehet luulevat kyllin tehneensä, kun vaan tavallisimmista asioista puhuvat niin huonolla kielellä, että sitä tuskin ymmärtää. Sivistyneitten seuroissa ei kuulu suomea; lapsia varjellaan suomea oppimasta; suomen puhuminen tai suomeksi murtaminen pidetään talonpoikamaisuutena. Meidän maassamme valitetaan kotimaan-rakkauden puutetta; mutta kuinka sitä voisi ollakaan olemassa, missä kansan eri säädyt ovat eroitetut eri kielellä.

Sivistyneet säädyt, joiden syystä tämä paha on tullut, ovat myös velvoitetut sitä jälleen poistamaan. Sitä varten on ensiksikin suomenkieli pantava yhteiseksi oppi-aineeksi. Alku on jo kouluissa tehtävä; sillä siinä ijässä on lasten helpompi oppia kieliä, eikä myöhemmin opittu kieli koskaan tule niin rakkaaksi, kuin äidinkielen pitää olla. Mainitun suomenkielen opetuksen voisi aivan hyvin aloittaa jo ensisyksystä. Sitten olisi määrättävä, ett’ei yksikään nuorukainen saisi päästä yliopistosta valtion palvelukseen, ennen kuin on suorittanut tutkinnon suomenkielessä. Vaan ei siinä kyllin: suomi olisi vähitellen myös pantava yhteiseksi opetuskieleksi. Suomenkielisissä paikoissa se kävisikin aivan helposti. Jos vaan ennalta määrättäisiin, milloin mikin aine tulisi luettavaksi kansan kielellä, niin kylläpä tarpeelliset oppikirjatkin ilmestyisivät. Sillä aikaa kerkeäisivät yliopiston professorit valmistautua, niin että voisivat ruveta pitämään luentonsa suomeksi; ensin ne, joiden aineita nuoriso, ensiksi harjoittelee, sitten lakitieteen ja jumaluus-opin opettajat, viimein kaikki. Kirjain puutetta ei huolisi pelätä; eihän yliopistossa luettavat kirjat suureksi osaksi ole ruotsinkielisiäkään, ja kyllä suomalaisia tarpeen mukaan ilmestyisi. Myöskin Haminan kadettikoulussa tulisi samoja kieliohjeita noudattaa kuin muissa opistoissa. Sitten olisi aika määrättävä, jonka perästä kaikkein virkamiesten tulisi käyttää suomenkieltä virallisissa kirjoituksissaan; vaan heti kohta jo pitäisi sallia semmoista käyttämistä niille, jotka niin tahtovat ja voivat. Ei tässä, lopettaa hän viimein, ole tilaa mainita kaikkea, mikä kansallisuuden herättämiseksi ja kansankielen koroittamiseksi olisi tehtävä; mutta suuri tuki tälle työlle epäilemättä olisi, jos naisetkin siihen osallisiksi rupeaisivat.

Ei voi olla ihmettelemättä tosiaan, kuinka selvä jo siihen aikaan oli käsitys Suomen kansan kipeimmästä tarpeesta sekä sen tyydyttämisen keinoista. Ei voi myös olla ihmettelemättä, kuinka helpolta ja pian tapahtuvalta kansamme uudestisyntyminen näytti innostuksen silmissä. Tuon kaksikielisyyden syvän juovan ummistamiseksi, joka alhaisen kansan ja herrassäädyn eroitti, ei Linsén luullut tarvittavan muuta kuin hiukka hyvää tahtoa. Ensisyksynä, arveli Ehrström, pannaan suomi oppiaineeksi kouluihin ja muutamien vuosien kuluttua muutetaan koko opetus- ja virkakieli. Nämät lausunnot olivat nuorukaisen toivelmien kaltaiset, nuorukaisen, joka, maailman rantaa kokematta, todellisuudessa vastaantulevista esteistä ja vastuksista tietämättä, kuvittelee mielessänsä, kuinka hän työllänsä on uudistava koko maailman. Mutta in natura non dantur saltus![108] — se vanha sananlasku oli tässäkin toteen käyvä. Vuosisatojen kuluessa yhä syvemmälle juurtunutta muukalaisuutta poistamaan ei riittänytkään hiukkanen hyvää tahtoa eikä muutamien vuosien aika.

Suomen kansallisuus oli tosin nyt erinäisessä valtiorakennuksessa saanut vahvan perustuksen ja hartaus oman maan kieleen oli kyllä entisen suhteen levinnyt yleisemmäksi, tullut voimallisemmaksi. Mutta ei tämä hartaus vielä millään muotoa ollut yhteinen. Vaikka sen ajan suomikiihkoiset, innosta sokeentuneina, kerta kertansa jälkeen vakuuttavat kaikkien kansanluokkien olevan yksimielisinä siinä asiassa, niin pääsee kuitenkin heidän omasta suustansa joskus lauseita, jotka päinvastaisen todistuksen antavat. Linsén, siitä puheesta mainiten, jonka arkkipiispa Tengström oli pitänyt Porthan’in muistoksi, sanoo näin: Jos tarvitsisi muuta todistusta siihen, että suomenkielen viljeleminen on tarpeellinen, paitsi sitä yksinkertaista, että se on Suomen oma kieli, niin on etupäässä Porthan’in ajatus tuotava esiin niitä vastaan, jotka hartautta oman maan kieleen eivät pidä muuna kuin poikamaisena maineenhimona ja uusien tavoittelemisena. Samoin Ehrströmkin myöntää niitä olevan paljon, jotka eivät siihen ajatukseen voi taipua, että suomi tulisi sivistys- ja valtakieleksi, paljon taas toisia, jotka tätä kyllä soisivat, vaan arvelevat sen myöhäiseksi ja mahdottomaksi.

Julkisesti eivät nämät mielipiteet kuitenkaan liioin ilmautuneet; luultavasti katsoivat niin hyvin vastustajat kuin epäilijätkin suomikiihkoisten puheet tylyiksi houreiksi, joiden kumoamisella he eivät viitsineet vaivata itseänsä.

Ainoa suomenkielen vihaajaan ajatuksia ilmoittava kirjoitus, nimeltä Muutamia mietteitä koululaitoksestamme nyt aiotun Suomenmaan kouluin uudestijärjestämisen johdosta ja allekirjoitettu --c --s, löytyy v. 1825 Åbo Underrättelser lehdessä. Siinä arvellaan,[109] että kouluissa pitäisi laittaa tilaisuutta Suomen talonpoikain lapsille ruotsinkieltä oppimaan, jos nimittäin ruotsi edelleen tulisi pysymään virkakielenä. Mutta tämän sen yksinvallan sanookin lähettäjä aivan kohtuulliseksi, osaksi maassamme asuvain monien ruotsinkielisten talonpoikain tähden, osaksi vilkkaan kauppayhteyden vuoksi Ruotsin kanssa.

Toivottomain käsityksen selvimmin näemme professori Juhana Jaakko Tengström’in kirjoituksesta Muutamista Suomen kirjallisuuden ja sivistyksen esteistä runokalenterissa Aurassa 1817. Toinen haitta, lausuu hän, on se, että me tosin luonteeltamme ja kieleltämme olemme eri kansa, vaan emme ole koskaan olleet emmekä voi koskaan olla eri valtiona. Tästä tulee, ett’emme historiassa koskaan näe omaa itseämme, emmekä siis siitä voi saada tietoa itsestämme. Samasta syystä seuraa myös, että maassamme on eri kielet vallitsemassa, eikä ole mitään ominaista kirjallisuutta.

Asianhaarat näyttivätkin todella, mikä koski toiveita suomenkielen pääsemisestä voimaan yhteiskunnallisissa oloissa, melkein täydesti antavan oikeutta näille nyt viimeksimainituille arveluille. Todistusta suomenkielen taidosta ei ruvettu vielä pariinkymmeneen vuoteen vaatimaan keneltäkään virkamieheltä, ei edes papeilta. Gripenbergin koulu Haminassa, josta sittemmin kadettikoulu muodostui, oli ainoa, joka jo siihen aikaan otti suomenkielen oppiaineeksi; muihin oppikouluihin se vasta pääsi, muutamilla harvoilla tunneilla, 1842 vuoden koulu-asetuksen kautta. Yliopistossa olivat professoreinsa esimerkistä innostuneet ylioppilaat v. 1820 Turkuun tulleelle uudelle kanslerilleen, suuriruhtinas Nikolaille, tuoneet anomuksen suomenkielen opettajan saamisesta maamme korkeimpaan oppilaitokseen. Vastaus kuuluu tulleen semmoinen, että hallitus kyllä ala-ikäisten poikienkin sekaantumatta osaa pitää huolta maan tarpeista. Muistettava on näet, että juuri siihen aikaan pelättiin ja vainottiin Saksan ylioppilaitten Demagogiselle Umtriebe (kansan-yllytys-vehkeitä) ja luultavasti katsottiin meidänkin rauhallisten nuorukaisten pyyntö saman vallankumous-hengen aikaansaamaksi. Viimein perustettiin kyllä v. 1826 suomen lehtorin virka yliopistoon; mutta professoria siinä aineessa eivät nähneet sen salit, ennen kuin vielä melkein vuosisadan neljännes oli kulunut.

Tämä todellisuuden rautakäden paino näkyy pian masentaneen toivokkaimpienkin rohkeuden. Arvidsson, joka oli rohkein kaikista, oli Mnemosynessä v. 1822 julkaisemiensa Mietteitten johdosta ainaiseksi eroitettuna yliopistosta ja seuraavana vuonna ahdistettuna jättämään maansakin; hänen oma lehtensä oli lakkautettu, ennen kuin se oli vuotensakaan umpeen elänyt. Lopulla 1820-lukua ja koko seuraavan vuosikymmenen kuluessa ei näe enää juuri missään sanomalehdessä kirjoituksia suomenkielen koroittamisesta. Juteinikin oli vaipunut toivottomuuteen ja lauloi Runotähteissänsä v. 1826 katkerasti:

Samoin vielä v. 1840 Kustaa Renvall esipuheessaan suomen kielioppiinsa lausuu ilmi melkein yhtä suuren epäilyksen. Tulevaisuus on näyttävä, sanoo hän, olenko oikein käsittänyt suomenkielen hengen, jos nimittäin suomenkielelle milloinkaan koittaa se onni, että sitä ruvetaan itsenäisesti ja perinpohjaisesti tutkimaan, josta tätä nykyä ei suinkaan ole suurta toivoa. Sitten hän edelleen puhuu siitä, kuinka alhainenkin kansa, herrain esimerkkiä noudattaen, turmelee kieltänsä yhä enemmän. Vuosisadan kuluttua Suomen lapset, totuttuansa pois äidinkielestään, kenties eivät enää tiedäkään, kuinka heidän rehelliset esivanhempansa ovat sitä puhuneet. Vielä olisi kuitenkin, jatkaa hän, tämä mahdollinen auttaa, jos vaan kansalaisissamme, varsinkin korkeammissa virkamiehissä, olisi hyvää tahtoa. Mutta nämät pelkäävät, että suomen koroittamisella tarkoitetaan kaikkein muitten kielten poiskarkoittamista Suomesta. Näin suurta uhria emme millään muotoa vaadi. Istukoot vieraat kielet edelleenkin peräpenkillä, kun vaan sallittaisiin talon omistajallekin toki vähäisen sijaa tuvassa. Ensialuksi ei tarvittaisi muuta kuin: 1) että suomenkieli kaikkiin kouluihin tulisi yhteiseksi oppiaineeksi, ei opetuskieleksi, joksi se vasta pitemmän viljelyksen jälkeen saattanee soveltua; 2) että sallittaisiin kaikkein asian-omaisten sekä suullisesti että kirjallisesti suomeksi ajaa asiansa kaikissa virastoissa, josta seuraa, että virkamiehet pitäisi velvoittaa täydellisesti ja ilman tulkitta ymmärtämään tätä kieltä. Sata vuotta meidän perästämme, lopettaa hän viimein, pitäkööt jälkeisemme neuvoa ja päättäkööt mitä enempää tässä asiassa voipi tehdä.

Vähemmin toivoton, mutta kuitenkin sangen vähää vaativainen on professori Gabriel Rein puheessa, jonka hän v. 1842 piti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosijuhlassa: Mitä siis meidän Suomalaisten, erittäinkin sivistyneitten tulisi tehdä kansallisuutemme säilyttämiseksi ja edistämiseksi? Pitäisikö hylätä se kieli, joka tähän saakka on tarjonnut meille sivistyksen hedelmiä? Pitäisikö kohta kaikki sivistys suomenkieliseen muotoon pukea? Ei millään muotoa; se saattaisi meidät takaisin keskiajan raakuuteen. — Puhuttuansa sitten siitä, kuinka suomenkieli ensin olisi viljeltävä ja valmistettava soveliaaksi sivistyksen välikappaleeksi, lopettaa hän: Meidän silmämme eivät suinkaan saa nähdä sitä puuta, jonka me istutamme, mutta meidän lastemme lapset kenties saavat iloita sen varjossa. Silloin on nyt vielä syntymättömälle sukupolvelle koittava se päivä, jona suomenkieli saa sijansa sivistyneitten kielten joukossa, jolloin sivistynyt luokka, palautuen ylenkatsottuun isänkotiinsa, on ojentava kätensä niin kauan aikaa laiminlyödylle, isäin kielelle uskollisena pysyneelle veljellensä.

Näin vähiin olivat kaksikymmentä vuotta ensimmäisen kansallisen heräyksen jälkeen suomikiihkoisten toiveet käytännöllisessä suhteessa supistuneet; näin nöyränä, ujona ilmautui suomalaisuus siinäkin piirissä, joka, niinkuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, sen työhön oli itsensä nimenomaan pyhittänyt. Ja kuitenkin lausui Rein sanansa ainoasti kaksi vuotta ennen, kuin suomalaisuuden toinen heräys uuteen intoon, uuteen voimaan tapahtui Snellman’in ja Saima lehden kautta!

Vaikk’ei suomalaisuus yhteiskunnallisella alalla, niinkuin edellisessä näimme, ollut vielä saanut juuri mitään jalansijaa, ei tämä aika ollut kuitenkaan turhaan mennyt. Kielemme, joka tällä ajalla tuli tarkemmin tutkituksi ja vieraista aineksista puhdistetuksi, oli vähitellen valmistunut siksi sivistyksen kannattajaksi, jona sitä nyt meidän päivinämme käytetään.

Omituista vuosien 1809-44 väliselle ajanlohkolle on vanhan, kovin turmeltuneen kirjakielen hylkääminen ja kansan kieleen palautuminen. Pitää kirjoittaa, niinkuin kansa puhuu, tuli suomalaisen kirjallisuuden harrastajain tunnuslauseeksi, ja: pitää kirjoittaa, niinkuin kansa puhuu maamme sydänpaikoissa, joihin ei vieraan kielen turmeleva vaikutus ole ulottunut. Tämä pyrkimys ei rajoittunut yksistään siihen, että otettiin puhtaita, alkuperäisiä sanoja lainattujen sijaan, että ruvettiin käyttämään perinsuomalaisia lausetapoja ruotsinvoittoisten asemesta, vaan se tarkoitti samassa myös, että ääntämisessä piti kaikin puolin mukailtaman "syvän Suomalaisen" puhetapaa, ja vaati siitä syystä kitkettäväksi pois ne kirjaimet, jotka tekivät suomen oikeinkirjoituksen oudoksi.

Juteini oli tässäkin asiassa ensimmäinen: c:n, f:n ja q:n sekä x:n ja z:n hän kohta hylkäsi, samoin kahden kerakkeen käyttämisen lainasanain alussa. Kirjasessa Kritik öfver lånebokstäfverna uti finska språket (Lainakirjaimista suomenkielessä) 1816 hän jo todisti, ett’ei b:tä, d:tä, g:tä vastaavia äänteitä löytynyt alkuperäisessä suomenkielessä, ja ehdoitti siitä syystä nämätkin kirjaimet hylättäviksi. Myös painatti hän v. 1817 vihkosen laulujansa tällä "perustuskielellä", ilman b:tä, d:tä ja g:tä. Mutta myöhemmin hän ne otti jälleen armoihin ja piti niistä sitten lujasti kiinni, kirjoittaen: parembi, rauda, kuitengin, ikänsä loppuun asti.

Yhtä uudistushaluinen oli ensialussa myös Renvall. Kaksiosaisessa väitöskirjassaan De orthoëpia et orthographia linguae fennicae (Suomenkielen oikein lausumisesta ja kirjoittamisesta) 1810-11 hän vaati yllämainitut kolme kirjainta pois karsittaviksi suomenkielestä, niinkin että kirjoitettaisiin kuninkas. Ainoasti d:n suhteen hän epäili, arvellen sen kyllä tieteelliseltä kannalta katsoen sopimattomaksi, vaan käytännössä vaikeaksi siitä luopumisen, koska jo oli niin yleisesti tunnettu. Hän, näet, toivoi kirjakielen kuitenkin pysytettäväksi länsisuomalaisen kansankielen rajoissa, jolle se tähänkin asti pääasiallisesti oli rakennettuna, ja myöhemmällä ijällä tuli hänestä tämän murteen mitä vanki puolenpitäjä.

Mutta pian seurasi jäljessä toisia, jotka tahtoivat kerrassaan hylätä länsisuomen ja rakentaa uutta kirjakieltä itäsuomen murteitten perustukselle. Ensimmäinen heitä oli Reinhold von Becker. V. 1820 ruvetessaan toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä, nimellä Turun Viikkosanomat, hän kielen suhteen päätti noudattaa itäsuomen puhetapaa, koska se oli puhtainta, ja koska enin osa Suomen kansaa, paitsi Savossa ja Karjalassa, myös Pohjois-Hämeessä ja Satakunnassa sekä Oulunläänissä Pohjanmaalla, sitä käytti. Eikä hän ainoastaan ottanut siitä paljon uusia sanoja ja muotoja, niinkuin verbien refleksiivisiä taivutustapoja, vaan mukautti oikeinkirjoituksensakin pääasiassa sitä myöten. Paitsi että d armotta tuomittiin pois, kirjoitti hän esim. kuhtu ja kututaan, saattosi, puhu (= puhui), taitaavat, oikeeks, nähnynnä.

Vaan niin pian kuin ensimmäinen numero lehteä oli ilmestynyt, nostivat vanhan kirjakielen kannattajat yleisen hätähuudon. Ennenmainittuun Mnemosyne lehteen tuli tulvaamalla kirjoituksia, joissa moitittiin ja haukuttiin Becker’iä, varsinkin oikeinkirjoituksen tähden. Koska meillä kerran on kirjakieli, sanottiin, niin olisi se rikastutettava puhdistamalla ja sanoja lainaamalla murteista, mutta hullutusta olisi kirjakieleksi koroittaa joku viljelemätön murre, vieläpä tuo raaka savolainen. Eikä Becker’in kieli oikeastansa olekaan Savon suomea, vaan itäsuomen ja länsisuomen murteitten sekoitusta, jota lukiessaan tulee ajatelleeksi: tuon kirjoittaja on nähtävästi syntynyt Savossa, mutta sitten muukalaisten parissa kaiken aikansa seurustellut, niin että on unohtanut lapsuutensa kielen ja panee nyt kaikellaisia omiansa sekaan muka kansan suusta otettuina puheenparsina.

Nousipa kuitenkin Becker’ille myös puolustajia, jotka koettivat lauhduttaa vastustajain tuomiota, vaikk’eivät hyväksyneet juuri kaikkia Becker’in uusia kirjoitustapoja. Becker itsekin selitti syyt, joiden tähden oli ruvennut uudistuspuuhiinsa, vaan väsyneenä riitaan rupesi seuraavan vuoden alusta taas käyttämään d:tä, jonka poisjättäminen oli ollut kaikkein pahimpana loukkauskivenä.

Korkeimmilleen kohosi murrekiihko Kaarle Akseli Gottlundi’n kirjoissa, joissa entisten itäsuomalaisuuksien lisäksi nyt vielä tuli uusia kaksois-äänteitä ja k loppuhenkosen merkkinä, esim. moa, piä (= pää), sanomatak, ynnä muita samallaisia savolaisuuksia, juvalaisuuksia sekä suorastaan gottlundilaisuuksia; sillä hän todella pani usein omia, aivan olemattomia sananmuotoja, josta aivan syyttä oli moitittu Becker’iä. Jaakko Fredrik Lagervall’in kautta viimein ilmestyivät painettuina itäisten Karjalaistenkin paklat ja kakrat, putrot ja tetrit.

Tätä taistelua murteista kesti pari vuosikymmentä. Kukin kirjoittaja noudatti paikkakuntansa murretta pienimmissäkin asioissa. Kun suomalaisiin sanomalehtiin siihen aikaan lähetettiin käsikirjoituksia, tehtiin se hyvin usein sillä nimen-omaisella ehdolla, ett’ei toimitus saisi muuttaa yhtäkään kirjainta. Samassa sanomalehdessä nähtiin sillä tavoin vierekkäin mitä erilaisimpia kirjoitustapoja, ja näytti jo siltä, kuin toivotun paremman kirjakielen sijaan nyt olisi saatu koko joukko paikkakunnallisia nurkkakieliä, taikka ainakin kaksi eri kirjakieltä, niinkuin aikoinaan Räävelin ja Tarton kielet Virossa.

Siitä vaarasta pelasti meidät Elias Lönnrot. Nykyinen kirjakielemme, jonka hän lopullisesti vakautti, noudattaa sekin pääpiirteissään länsisuomen äänne- ja muoto-oppia, mutta siihen on otettu itäsuomesta avuksi puhtaampi lauserakennus ja rikkaampi sanavarasto.

Tämä taistelu kielemme eri murteitten välillä, joka on puheena olevalle ajanlohkolle niin omituinen, että sille hyvin sopii nimeksi Murteitten taistelun aika, kuvastuu niissä kieliopeissakin, jotka silloin ilmestyivät ja joista Becker’in ja Renvall’in ovat huomattavimmat.

Reinhold von Becker oli syntynyt 26 p. Jouluk. 1788 Kangasniemellä, jossa hänen isänsä, eron saanut tykkiväen kersantti, asui maanviljelijänä. Tuli ylioppilaaksi Turkuun 1807 ja vihittiin maisteriksi 1810. Määrättiin historian dosentiksi 1813 ja apulaisprofessoriksi samassa tieteessä 1816, toimitti varsinaisen historian-professorin virkaa pitkät ajat ja sai, koska tämä virka kuitenkin toiselle annettiin, professorin arvonimen 1834. Ennen sitä, v. 1829, oli hän asianomaisten kehoituksesta ottanut vastaan suomalaisen kielenkääntäjän viran senaatissa ja toimitti sitä aina vuoteen 1856. Hänen kielitaitonsa kautta saivat silloin asetukset entisestä ruotsinvoittoisesta suuresti poikkeavan, sujuvan ja puhtaan suomalaisen puvun. Becker oli jo lapsuutensa kodissa oppinut selvää suomenkieltä. Tämän taitonsa enentämiseksi hän v. 1819 oli matkustanut Pohjois-Pohjanmaalla ja Suomen Lapissa, vieläpä käväissyt hiukan rajankin takana Venäjän-Karjalassa. Paitsi ennenmainitussa sanomalehdessä, oli hän osoittanut harrastustansa puhtaan kielen hyväksi suomalaisessa kieliopissaan Finsk grammatik 1824. Tämä teos, jossa ensi kerta itämurteenkin omituisuudet ovat esitettynä, tuli sekä muoto-opissa että vielä enemmän lauseopissa perustuskiveksi myöhemmille tutkimuksille suomenkielestä. Becker kuoli 10 p. Kesäk. 1858.

Kustaa Renvall oli rusthollarinpoika Halikosta, syntynyt 23 p. Syysk. 1781. Tuli ylioppilaaksi 1801, vihittiin papiksi 1806 ja maisteriksi 1810 sekä sai v. 1811 suomenkielen dosentin paikan Turun yliopistossa. Koska tämä virka oli aivan palkaton, täytyi hänen henkensä elätteeksi hankkia itselleen toisiakin tuottavampia työpaikkoja. Sittemmin tuli hän kirkkoherraksi Uskelaan 1819, muutti sieltä Ulvilaan 1829 ja kuoli 22 p. Tammik. 1841. Kielioppinsa oli hänellä valmiina jo vuoden 1820 paikoilla, mutta Becker’in kieliopin ilmaantuminen samoihin aikoihin vaikutti, ett’ei hän painattanut omaansa ennen kuin v. 1840. Se ilmestyi nimellä: Finsk språklära enligt den rena vestfinska dialekten (Suomen kielioppi puhtaan länsisuomen murteen mukaan).

Muita suomen kielioppeja tältä ajalta on mainittava vielä "Strahlmann’in" v. 1816 painosta tullut ja paitsi sitä Juteinin v. 1818 ilmestynyt. Edellisen tekijä, nimeltä Juliana Stråhlman, oli syntynyt 1749 Valkjärvellä, jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi Turussa 1767, muutti sieltä Upsalaan 1768, pääsi opettajaksi Viipurin kouluun 1769 ja kirkkoherraksi Valkjärvelle 1780, kuoli 1840. Hänen teoksensa on siitä merkillinen, että se, ollen saksaksi kirjoitettu, kauan aikaa oli ainoana lähteenä, josta oppinut maailma voi ammentaa tietoja meidän kielestämme. Sillä on vielä sekin ansio, että siinä suomenkieltä on verrattu unkarinkieleen. Mutta kokoonpanossaan on se varsin vaillinainen ja epätarkka. Sen vuoksi heti mainittava kielentutkija Sjögren eräässä kirjoituksessa suomenkielestä ja kirjallisuudesta, joka ensin ilmestyi venäläisessä lehdessä ja joka sitten saksaksi käännettynä painettiin uudestaan v. 1821, arveli, ett’ei se täyttänyt, mitä siitä oli toivottu. Mutta tästäkös Stråhlman vasta melua nosti. Suurella kiivaudella koetti hän kohta eri kirjasessa tehdä Sjögren’in syytökset tyhjiksi ja veti tuskissansa kaikennäköisiä, lystillisiäkin todistuksia kielioppinsa muka kelvollisuudesta esiin. Muun muassa huomautti hän, että se oli painettavaksi hyväksytty Pietarin sensuurikomiteassa ja tekijällensä tuottanut Vladimir’in ritariston neljännen luokan kunniamerkin! Kuinka se siis voisi olla huono? Sjögren vastasi vuorostaan hyvin pilkallisesti.

Yhtä rikas kuin kieliopeista oli tämä aika myös sanakirjoista. Ensimmäinen niistä ilmestyi v. 1826 ennen mainitun Rask’in kehoituksesta ja toimesta. Turussa käydessään kevättalvella 1818 oli hän koko innollansa ruvennut puuhaamaan uutta suomalaista sanakirjaa, jonka avulla oppineelle maailmalle kävisi mahdolliseksi suomenkieltä tutkia. Siihen aikaan ei kuitenkaan löytynyt Suomessa kustantajaa, joka olisi uskaltanut niin suureen kirjalliseen yritykseen rahoja panna. Vaan Rask piti asian mielessään vielä Pietariin tultuaan, jossa hän oli päässyt jalon Venäläisen, kreivi Rumjantsov’in, tuttavuuteen. Tämän rikkaan tieteitten suojelijan hän helposti suostutti antamaan tarpeelliset varat teokseen, josta sanoi toivovansa niin paljon valaistusta erittäin pohjoismaiden historian tutkimukselle. Sitten hän pyysi toimittajaksi Renvall’ia, jonka työkyvyn oli Turussa oppinut tuntemaan; vieläpä lupasi koettaa hankkia hänelle suomenkielen professorin paikan yliopistossa, että voisi panna työhön enimmän osan aikaansa. Jälkimmäiselle tuumalle tuli kuitenkin, niin sanottiin, Suomen valtiovarain riittämättömyys esteeksi; sen sijaan suotiin Renvall’ille mainittu kirkkoherran virka Uskelassa. Renvall oli kaikin puolin sopiva hänelle uskottuun työhön. Umpisuomalaisena lapsuudessaan tunsi hän suomenkieltä hyvin ja oli sittemmin erityisesti antautunut sen tutkimiseen. Vuonna 1811 oli hän matkustellut Savossa ja Karjalassa ja siten oppinut tuntemaan myös itämurteen sanavaroja. Teos tulikin hänen käsissään niin hyväksi ja täydelliseksi, kuin se voi tulla, ennen kuin kansanrunoutemme rikkaat aartehistot avautuivat. Sanojen selityksissä on se vielä tänäkin päivänä kaikista tarkin ja luotettavin. Lähteinään käytti Renvall, paitsi Juslenius’en sanakirjaa, etupäässä Ganander’in, mutta myös Porthan’in, Taivassalon provastin Elias Lagus’en (1741-1819) sekä Juteinin sanakokoelmia. Suomalaiset sanat hänenkin sanakirjassaan ovat selitetyt latinaksi, enimmiten myös saksaksi, harvoin ruotsiksi. Tämä Suomen oloihin nähden outo ja epäkäytännöllinen toimitustapa riippui vieraan avusta sekä ulkomaan tiedemiehiä silmälläpitävästä tarkoituksesta. Saksalaisten selitysten panemisessa mainitaan olleen avullisena Gabriel Rein’in, joka siihen aikaan oli nuori maisteri.

Renvall’in sanakirjaa käyttämällä toimitti sitten v. 1838 Pöytyän kirkkoherra Kaarle Helenius, virsiseppänä vielä mainittava, suomalais-ruotsalaisen ja ruotsalais-suomalaisen käsi-sanakirjan, joten omain kansalaisten kipein tarve tuli tyydytetyksi. Tätä ennen, niinkuin hän esipuheessa lausuu, oli suomalaisen nuorukaisen, joka tahtoi tietää jotain sanaa suomenkielellä, ollut pakko kääntyä elävän sanakirjan puoleen taikka käyttää Raamatun konkordanssia ja hakea vastaava paikka suomalaisesta Pipliasta; muuten oli hänelle ainoaksi neuvoksi jäänyt ruotsinkielisen sanan viljeleminen suomenkielisellä päätteellä.

Erasmus Rask, jolle Suomen kansa niin monessa suhteessa saa olla kiitollinen, on myös uudestaan vireille pannut työn suomen sukukielten alalla. Rumjantsov oli kehoittanut häntä itse matkustamaan Itä-Venäjälle Suomen kansan heimolaisia tutkimaan, mutta hän oli huomauttanut, että joku Suomalainen olisi semmoiseen toimeen soveliain mies. Samaan aikaan kirjoitti hänelle nuori maisteri Sjögren Turusta ja ilmoitti, kuinka suuresti hänen tekisi mieli antautua suomen sukukielten alalle.

Antti Juhana Sjögren, suutarin poika Iitistä, syntyi 8 p. Toukok. 1794. Erinomaisen lukuhalunsa ja hyvän älynsä kautta nosti hän jo aikaiseen huomiota, josta syystä isää kehoitettiin panemaan poikaansa Loviisan kouluun. Sen läpikäytyänsä läksi Sjögren Kesäkuussa 1809 jalkaisin Porvoosen ja suoritti loistavalla tavalla pääsötutkinnon kymnaasiin. Täällä hän teki työtä rautaisella ahkeruudella, suuren osan päivää opettaen lapsia elatuksensa tähden ja jatkaen omia opintojaan yön ajalla. Kymnaasin kurssin lopetettuaan sai hän kesällä 1813 pitäjäläistensä hyväntahtoisuuden kautta kokoon hiukan rahaa ja kaikellaisia ruokatarpeita, niin että syksyllä saattoi mennä Turun yliopistoon, tietysti taas jalkaisin, mutta tällä kertaa muonakuorma kanssansa, jota isä omalla hevosella kuljetti. Turussa hän jatkoi samallaista kaksinkertaista työtä kuin Porvoossa, omien lukujensa ohessa opettaen toisia, monesti kahdeksankin tuntia päivässä. Näin elätti hän pääasiallisesti itse itseään ylioppilas-ajallansa, vieläpä lähetteli usein vanhemmillensakin vähän apua. Köyhyydestään huolimatta ei hän edes pyrkinyt suorinta tietä johonkin leipävirkaan, vaan luki maisteriksi, joksi hän seppelöittiin v. 1819. Nyt olisi hänellä ollut tilaisuus päästä lehtoriksi Viipuriin; mutta mieluummin hän vielä jonkun aikaa kärsi puutetta, päästäksensä toiveittensa perille. Hänen kerran käydessään kesäluvalla erään inkeriläisen ylioppilaskumppanin kodissa, oli näet siellä esiintyvä monikansaisuus ja erittäin sikäläiset suomalaiset suuresti vetäneet hänen huomionsa puoleensa, ja hänen täten virinneen halunsa oli Rask’in käynti Turussa pannut ilmi leimahtamaan.

Rask’in kehoittavasta vastauksesta yhä yltyneellä innostuksella, vaikka kyllä juuri sillä hetkellä tarjona oleva tilaisuus meni tyhjäksi, matkusti Sjögren kesällä 1819 Pietariin Venäjän kieltä sekä historiaa tutkimaan, jotka tuolla aijotulla matkalla olivat välttämättömän tarpeelliset. Ensialussa otti hän siellä vastaan kotiopettajan paikan piispa Cygnaeus’en luona ja sittemmin Toksovan pappilassa, voidakseen olla vapaana leipähuolista. Vieläkin parempi aika koitti hänelle, kun Rumjantsov, joka oli hyvin ihastunut hänen ennenmainittuun kirjoitukseensa Suomen kielestä ja kirjallisuudesta, persoonallisesti rupesi häntä suosimaan ja v. 1823 otti hänet suuren kirjastonsa hoitajaksi. Seuraavana vuonna Sjögren viimein pääsi toivojensa luvatulle maalle, ei kuitenkaan venäläisen ruhtinaan, vaan Suomen valtion kannatuksella. Hänen tekemänsä matkasuunnitelma oli sangen avara; se käsitti kaikki meidän heimolaisemme Euroopan-puolisessa Venäjässä sekä vielä lisäksi Samojeedit Aasiassa. Mutta, vaikka matkarahaa myönnettiin ensin kahdeksi ja sitten vielä toiseksi kahdeksi vuodeksi, ei hän ennättänyt suorittaa muuta kuin suunnitelmansa eurooppalaista osaa, eikä siitäkään täydesti enempää kuin Aunuksen, Vienan, Vologdan, Vjatkan sekä Permin läänin tutkimisen. Syynä tähän oli, että hän varsinaisen kielitutkimuksen ohessa tyystin tarkasti kaikki, mitä vaan mainittujen paikkakuntien täydelliseen tutkimiseen kuului: tilastoa, historiaa, kansatiedettä, muinaistiedettä, jopa ilmanvaiheita sekä eläin- ja kasvikuntaakin. Sen ohessa että hän kansan suusta kirjoitteli muistiin runoja ja taruja, muun muassa ensimmäiset itse runopaikoilla Vienanläänissä kirjaanpannut Kalevalan-aineiset runot v. 1825, toimitti hän myös laveita ulosvetoja kaikista eteen sattuvista arkistoista. Tämän matkan kallis-arvoiset ja monipuoliset saaliit tulivat sitten esiin lukuisina pienempinä ja suurempina kirjoituksina: Muistiinpanot seurakunnista Kemin Lapissa ruotsiksi 1828; Syrjäänin kielen rakennuksesta suomenkieleen verraten 1830, Hämäläisten aikaisemmista asuinpaikoista 1831, Milloin ja miten Zavolotshie ja sen Tshuudit joutuivat Venäjän vallan alle? 1832, Inkerin suomalaisista asukkaista sekä Inkerin nimestä 1833, kaikki saksaksi; Vanhojen Suomalaisten ynnä muiden tshuudilais-kansojen metallitiedosta latinaksi 1839, y.m.m. Tällä välin oli jo Sjögren ansioittensa tähden v. 1829 tullut valituksi Pietarin akatemian apulaiseksi Venäjän historiassa ja muinaistieteessä, puolentoista vuoden päästä ylimääräiseksi akatemikoksi sekä kaksi vuotta myöhemmin akatemian kirjaston ulkomaisen osaston hoitajaksi. Siten tuli hänen toimeentulonsa yhä paremmin turvatuksi, mutta toiselta puolen taas palvelus akatemiassa, jonka Sjögren’in tarkkuus teki vielä rasittavammaksi, paljon esteli hänen omia tutkimuksiansa. Seurauksena liiallisesta työstä sai hän v. 1834 pahan silmätaudin, jonka parantamiseksi häntä neuvottiin Kaukason kuumiin lähteihin kylpemään. Kun eivät omat varat riittäneet, pyysi hän akatemialta matkarahaa niillä paikoin asuvain, vielä aivan tuntemattomain Ossetilaisten tutkimista varten. Tässä toimessa häneltä kuitenkin kokonaan unohtui terveyden hoito, sillä huolimatta mistään vaivoista ja vastuksista hän kulki jylhässä vuoristossa raakojen, väkivaltaisten vuorelaisten keskellä, halpa vaatteuksensa sekä suora käytöstapansa ainoana puolustus-aseenaan. Kun hän matkaltansa parin vuoden kuluttua palasi, oli hänen toinen silmänsä kokonaan soennut ja muukin ruumis saanut pahoja vammoja. Mutta toiselta puolen oli hänellä taas runsas tieteellinen saalis muassaan, josta hän 1844 pani kokoon Ossetin kieliopin. Kuinka suuren arvon tiedemiehet panivat tälle teokselle, näkyy siitä, että Ranskan akatemia hänelle seuraavana vuonna antoi suuren kultaisen palkintomitalinsa, vaikka kilpailemassa oli kymmenen eri teosta, eikä Sjögren ollut omaansa edes kilpailuun ilmoittanut. Sitä ennen oli hän jo saanut vakinaisen akatemikon paikan.

Näinä samoina aikoina olisi hänellä taas ollut tilaisuus suureen tieteelliseen matkaan Pohjois-Venäjän ja Siperian suomensukuisten kansojen luokse. Silmäinsä huonouden sekä terveytensä ylimalkaisen heikkouden tähden täytyi hänen kuitenkin luopua tuon nuoruudentyönsä loppuunsaattamisesta. Mutta hän ehdoitti sijaansa toisen Suomalaisen, Mattias Aleksanteri Castrén’in, ja antoi siten alun tämän nerollisimman kielentutkijamme maineesen sekä sen kautta Suomen kansalle tulleesen kunniaan.

Pienemmälle tutkimusretkelle uskalsi Sjögren itsekin lähteä v. 1846, nimittäin Liivin- ja Kuurinmaalle, ottaakseen selvää muinoin mahtavan suomalaisen kansan, Liiviläisten, tähteistä. Tätä tutkimista hän vielä jatkoi toisellakin käynnillä v. 1852. Sen tulos Liivin kielioppi ja sanakirja ynnä historiallisen ja kansatieteellisen kertomuksen kanssa ilmestyi vasta v. 1861 hänen saksankielisissä Kootuissa kirjaelmissaan (Gesammelte Schriften). Silloin oli tekijä jo useita vuosia levännyt haudassa. Monenkertaiset vilustumiset matkoilla olivat olleet syynä rintatautiin, joka lopetti hänen elämänsä langan 18 p. Tammik. 1855.

Kysytty on joskus sitäkin: tokko suomenkielinen kirjallisuus olisi päässyt alkuun, joll’ei Suomi olisi tullut eroitetuksi Ruotsista? Tämmöisiin kysymyksiin, mitä olisi voinut tapahtua, jos niin tai näin olisi käynyt, on enimmiten vaikea, milt’ei mahdoton vastata, siitä luonnollisesta syystä että tavallisesti ei löydy todellisia, luonnollisia perusteita, joille vastausta rakentaa. Yllämainitussa asiassa on kuitenkin jonakin vastauksena, että ensimmäinen varsinainen kirjailija suomenkielellä, ensimmäinen, joka ei aivan satunnaisesti silloin tällöin viskannut ulos jotain runoa, vaan oli oikein ottanut runoilemisen ja ylimalkain kirjallisuuden elämäntyöksensä, jo alkoi tointansa ennen vuotta 1809.

Jaakko Juteini oli lähtenyt kansan "syvistä riveistä", niinkuin moni muukin Suomen paraita miehiä. Hän oli syntynyt 14 p. Heinäk. 1781 isänsä omistamassa Jutilan talossa, Rahkoilan kylässä, Hattulan pitäjässä, Hämeessä. Pienenä poikana oli hän muitten kylän lasten lailla viettänyt kesänsä

Mutta isän, Heikki Jutilan, kuoltua ei Jaakko suonut äidillensä rauhaa, ennen kuin pääsi hartaimman toivonsa perille — kouluhun. V. 1793 vietiin hän siis Hämeenlinnan pedagogiaan. Tässä tietysti oli rehtorin ensimmäinen toimi nuoren tulokkaan saattamiseksi opin tielle, että tuo sivistymätön nimi Jutila muutettiin Judéniksi, jonka kirjailijamme sitten pitikin, mutta suomalaisissa kirjoituksissaan kuitenkin aina suomalaistutti Juteiniksi. Koulussa oli pojan, niinkuin muitten kansan lasten, taisteltava niitten vaikeuksien kanssa, jotka tulivat oudosta opetuskielestä. Mutta terävällä älyllään voitti hän ne kaikki, niin että hänen, sen perästä kuin vielä oli ollut yhden lukukauden Turunkin koulussa, onnistui syksyllä 1800 päästä yliopistoon. Kymmenen vuotta oli hän nyt "Muusain vikkeläin vesain" kirjoissa, mutta niistä vuosista sai hän yhtähyvin ainoasti vähäisen osan käyttää hyväkseen "Helikon’in kukkulalla" tarjona olevaa oppia. Sillä varattomuuden tähden täytyi hänen kuluttaa enin osa sitä aikaa kaukana Turusta kotiopettajana. Hän oli muutaman vuoden Navon pitäjässä Varsinais-Suomessa, loma-aikoina siellä myös tehden vaarinottoja ilmanvaiheista, joista sai Suomen talousseuralta hopeamitalin. Samoissa opettajan toimissa hän sitten oleskeli ajoittain Juvalla Savossa, Ruokolahdella Viipurin läänissä ja Elimäellä Uudellamaalla. Hyödyttömät eivät kuitenkaan nämät väliajatkaan olleet hänelle ihmisenä ja vastaisena kirjailijana. Sivistyneissä perheissä oppi hän sen opin, jota ei kirjoista voi saada, sivistyneen käytöstavan, jossa suhteessa niinkuin myös hänelle osoitetusta ystävällisyydestä hän oli kaiken ikänsä erittäin kiitollinen vapaaherra Wreden perheelle viimeksimainitussa opetuspaikassa. Paitsi sitä oli Juteinilla näin tilaisuus maamme eri äärillä tutustua kansan eri puhetapoihin. Tämä oli hänelle sanomattomaksi hyödyksi, sillä se vapautti hänet suuresti yksipuolisesta murteellisuudesta kirjoitustavassa, jota hän muuten tuskin olisi voinut välttää, koska silloinen kirjakieli ei suinkaan voinut olla minään esikuvana, vaan juuri oli tuoreen kansanpuheen lähteestä saaduilla varoilla virutettava puhtaaksi.

Alusta aikoi Juteini papiksi, niinkuin meillä rahvaan lapset tavallisesti tekevät. Mutta kietauduttuansa epäilyksiin muutamien uskomme pääperusteitten suhteen, luopui hän rehellisesti tuumastansa. Hän ei tahtonut tulla paljaaksi palkkapapiksi, joka rahan edestä saarnaa toista, kuin mitä itse todeksi käsittää. Kun ei hän voinut täydellä uskolla ja sydämellä antautua tärkeään sielunpaimenen virkaan, päätti hän poiketa toiselle elämän tielle, vaikka kyllä jo oli kuluttanut paljon aikaa pappisviran valmistuksiin ja vaikka hänen varattomuutensa oikeastaan olisi vaatinut häntä mitä joutuisimmin leipään pyrkimään.

Totutulla ahkeruudellansa ryhtyi nyt Juteini siviilivirkamiehille tarpeellisiin opintoihin. V. 1810, ennen kuin hän vielä oli tutkintonsa suorittanut, välähti kuitenkin hänen eteensä yht’äkkiä jo aikaisemman vakinaisen toimeentulon toivo. Äsken perustetussa Suomen hallituskonseljissa oli myös asetettu suomalaisen kielenkääntäjän virka. Juteini sitä haki, ja kaikki ystävät pitivät aivan varmana, että hän sen oli saava. Hän oli jonkun aikaa jo ollut tunnettu suomalaisista kirjallisista kokeistansa ja nyt juuri toimittanut painosta ensimmäisen runovihkonsa. Asian-omaisetkin olivat jo puoleksi luvanneet sen viran hänelle, — silloin tuli odottamaton este väliin. Juteini oli runovihkossansa hiukan poikennut entisestä epäsuomalaisesta oikeinkirjoituksesta ja kirjoittanut x:n sijasta ks:n, z:n sijasta ts:n. Häntä tahdottiin lupaamaan, ett’ei hän virassa tätä uutta tapaa käytä; mutta hänen omatuntonsa ei sallinut hänen suostua semmoiseen, jota hän vääräksi tiesi. Mahdottomaksi taas toiselta puolen katsottiin virallisissa kirjoituksissa sallia tuommoista uutta hullutusta, joka kaikkea säädyllisyyttä, kaikkea vanhaa, pyhää tapaa vastaan soti. Olisihan sillä annettu itse hallituksen keskustassa sijaa tuolle levottomalle vallankumous-hengelle, joka edellisinä vuosikymmeninä oli koko maailman mullinmallin pannut, koko Euroopan edestakaisin kääntänyt! Virka siis annettiin toiselle.

Epätoivoisena nyt jätti Juteini yliopiston, oli taas kaksi vuotta kotiopettajana juuri Wreden luona Elimäellä, ja otti sitten vastaan ensimmäisen hänelle tarjotun viran. Hänet otettiin näet v. 1812 virkaatekeväksi maistraatin sihteeriksi sekä notaariksi Haminan kaupunkiin. Seuraavana vuonna pääsi hän vakinaisesti samallaiseen paikkaan Viipurissa, johon tämän kaupungin porvaristo, hänen kirjallisten ansioittensa tähden, oli hänet yksimielisesti kutsunut. Tässä matalassa, mutta kuitenkin kohtuullisen leivän antavansa virassa pysyi hän sitten 27 vuotta, kunnes v. 1840 vanhuutensa tähden siitä erosi. Hänen kuntoansa viran toimituksessa todistaa, että hän erotessaan sai porvaristolta hopeamaljan muistolahjaksi.[110] Edelleenkin piti hän vielä eronsa perästä kuitenkin laivamittarin viran, jonka v. 1814 oli saanut, siksi kuin kuolema 20 p. Kesäk. 1855 lopetti kaikki hänen työnsä ja toimensa.

Juteini oli, niinkuin sanottu, tämän sanan oikeassa merkityksessä kirjailija. Viralliset toimensa, vaikka hän niissäkin oli ahkera ja uskollinen, olivat hänelle vaan se vihreä oksa istuinsijaksi, jonka Runebergkin on sanonut välttämättömän tarpeelliseksi jokaiselle laululinnulle. Hänen sydämensä oli kokonaan kiintynyt suomenkielisiin kirjallisiin harrastuksiin. Kaikkein hänen mietteittensä sekä tekoinsa voimallisinna vaikuttimena oli se periajatus, että kukin ihminen on velvollinen harrastamaan yhteistä etua enemmän kuin omaansa. Ja kaiken yhteisen onnen ainoaksi perustukseksi katsoi hän valistuksen, tietoin levittämisen. Mutta niinkuin hän itse lauloi:

Sen tähden alkoi hän jo hyvin aikaiseen kirjoitella suomalaisia runoja ja jatkoi tätä tointa ahkerasti myöhäiseen vanhuuteensa saakka väsymättä ja monista hänelle siitä sattuneista vastuksista suuttumatta. Ensimmäiset runokokeensa oli hän sepittänyt nuorena ylioppilaana ja saanut siihen isällistä kehoitusta ja opastusta Porthan’ilta sekä ystävällisiä neuvoja Franzén’ilta. Porthan’in jälkimuisto oli, niinkuin jo näimme, ensimmäinen hänen runojansa, joka tuli painetuksi.

Kohta sen perästä kuin maamme oli Ruotsista eroitettu, v. 1810, tuli jo painosta ensimmäinen kokoelma hänen runojansa nimellä Kirjoituksia Jak. Juteinilda, I. Runokirjoituksia. Tämä vihko sisältää 21 runoa, joista useimmat pilallisia. Nähtävästi aikoi Juteini yhteen menoon toimittaa useampia osia, mutta vastoinkäyminen virkaa hakiessa ja siitä seuraava leivättömyys katkaisi joksikuksi aikaa kaiken toivon häneltä. Katkerasti valittaakin hän runossansa Runolaisille Suomessa, joka nähtävästi on tähän aikaan kirjoitettu, vaikka se on myöhemmin painettu. Hän sanoo: Nälkä sotii Suomen maassa vasten lahjaa Väinämöisen. Oman voiton pyytäjät ne nousevat kunniaan ja rikkauteen, mutta levein tie leivättömyyteen on sillä edessä, joka koettaa jotakin tehdä yhteiseksi hyödyksi. Minäkin olen köyhyydessäni jo kolme kertaa kuroitellut leipää kohden, mutta kolmasti on minut pudotettu tikapuilta.

Mutta ei! älkää kuitenkaan lakatko valistuksella kansanne onnea edistämästä!

Eikä Juteini itsekään laannut laulamasta. Kohta kun oli päässyt vakinaiseen virkaan, missä ei enää ollut murhetta jokapäiväisestä leivästä, vaan jäi joku muru ylikin, rupesi hän ihmeteltävällä ahkeruudella taas kirjoja toimittelemaan. V. 1815 ilmestyi kokoelma Juteinin sepittämiä Uusia sananlaskuja, jotka 1817 lisättyinä painettiin uudestaan. Vielä tuli v. 1815 Muistopatsas Suomessa Aleksanderille I ja v. 1816 Suomalainen elli runo ahkeruudesta Suomessa sekä Venäläinen elli runo Pohjan sodasta. Näistä kolmesta pitkästä runosta on ensimmäinen ylistysruno Euroopan rauhan rakentajalle ja kansain vapauttajalle Napoleon’in "Ilmarisen pojan" ikeestä. Sen kanssa yhteen painettuna oli muiden muassa tuo tuttu laulu: Eläköön armias. Toinen kertoilee, kuinka kansain alkuaikoina hajotessa ja levitessä ei kukaan tohtinut mennä kolkoille Pohjan perille. Mutta Suomalainen ei pelännyt; hän meni ja raivasi peltonsa kylmään korpeen. Turhaan koetteli sitten Pohjoinen, kaikkia keinojansa sortaakseen tätä urhokasta valloittajaa. Se lähetti hallan hänen työtänsä hukkaamaan, mutta Suomalainen kylvi uutterasti yhä uudestaan; se laittoi talven nälän kanssa häntä näännyttämään, mutta leivän puutteessaa kokosi Suomalainen itsellensä ravintoa puiden kuorista; se uhitti metsän pedot hänen karjaansa raatelemaan, mutta Suomalainen viihdytti pedot laulullansa taikka, jos ei se auttanut, ryösti heiltä turkit keihäällään; se nosti sodan sekä maalla että merellä hänen päänsä menoksi, mutta Suomalainen piti urheasti puoliansa; se tuotti vihdoinkin kaikellaiset pahat tavat häntä turmellakseen, mutta Suomalaisen raikas, rehellinen mieli ei taipunutkaan niihin. Näin turhaan kaikki koeteltuansa, täytyi Pohjoisen viimein tunnustaa itsensä voitetuksi. Tämän runon kanssa yhdessä ilmestyi myös ensikerran yleiseen tunnettu laulu: Arvon mekin ansaitsemme. Kolmas runo, Venäläinen, on kirjoitettu Napoleon’in retkestä Venäjälle. Kaikki kolme ovat nämät runot hyvin ikävät, johon on osaksi syynä itse aineen mahdottomuus, osaksi runojen pitkäpiimäisyys. Kuitenkin ilahuttaa meitä jolloinkulloin kaunis kuvaus, esim. kesän voitosta ja meritappelu Suomalaisessa, Venäläisessä alkupuoli.

Vielä tuli v. 1816 runokokoelma nimeltä Vaikutuksia Suomalaisen sydämessä, joka sisältää viisi runoa (niissä runon Runolaisillekin) ja tutun, soman Laulun elämän nautinnosta. Kohta sen perästä ilmestyi taas suurempi runokokoelma nimeltä Pilakirjoituksia, joka sisältää 29 pilkkarunoa (näissä kuitenkin useampia jo ennen painetuita) ja kaksi laulua; niistä mainittakoon: Kieldo panettelemisesta, Perukista, Maailman turmeluksesta ja Almusta, myöskin Juomalaulu.

Samana vuonna julkaisi hän vielä aapiskirjan nimellä Lasten kirja, jossa poikkesi vanhasta tavasta, että aapiskirjoissa ainoasti piti olla hengellistä lukemista. Tämän täytteenä oli toinen kirjanen Lyhyt neuvo lapsen opettajalle. Viimeinkin tuotti vuosi 1816 kaksi ruotsinkielistäkin kirjaa, ennen jo mainitun Kritik öfver lånebokstäfverna uti finska språket ja Anmärkningar uti finska skaldekonsten (Huomautuksia Suomen runon rakennuksesta).

Seuraava vuosi 1817 oli yhtä runsastuloinen kirjallisista tuotteista. Se toi Lausumisia ja Vilpittömiä kirjoituksia, joista edellinen sisälsi vakavia runoja, jälkimmäinen virsiä, ei kuitenkaan kirkollisia, vaan deismin perustukselle sovitettuja kehoituksia hyviin tapoihin ja Luojan voiman ylistyksiä. Ajanviete sitä vastaan oli taas enimmäkseen vihko pilkkarunoja ja iloisia lauluja, esim. Kaipaus ja lohdutus, Omenasta, Kielletystä imusta. Tämä sama vuosi toi myös kolme suorasanaistakin kirjoitusta: Puhe lapsen kasvatuksesta, Tutkinnon aineita ja Tutkindo kuolevaisuudesta, joissa kahdessa viimeksimainitussa on ensimmäiset fllosooflsen kirjoituksen kokeet suomeksi. Vielä tulivat v. 1817 Perhekunda ja Pila pahoista hengistä, joissa kumpaisessakin Juteini pilkkaa ja koettaa tehdä tyhjäksi taikauskoa ja epäluuloja. Nämät kirjoitukset ovat siitä merkilliset, että ne ovat puetut näytelmälliseen muotoon, ja siis ensimmäiset sitä lajia meidän kielellämme. Edellinen on huonosti kokoonpantu, mutta jälkimmäinen on useinkin sukkela.

Syy tähän Juteinin päätökseen oli seuraava. Niinkuin hänen teostensa luettelosta ja parista esimerkistä on näkynyt, oli Juteinin runotar pääasiallisesti opettavainen. Se enimmiten saarnasi hyviä tapoja ja taisteli turhia ennakkoluuloja vastaan. Yhtähyvin ei se ollut mikään yksivakainen itkusuu, vaan salli leikkiäkin toden vaiheella, salli viatonta iloa, vaikkapa oluthaarikan ja viinalasinkin ääressä, hyväin ystäväin seurassa. Ja opetuksissansa, saarnoissansakin se kaikkein mieluimmin aina käytti aseinaan pilkan teräviä nuolia. Näissä pilkkarunoissaan ei Juteini säästänyt ketään, milloin tuomaria tokaisi, milloin pisti pappiakin. Tohtipa hän laulaa siitä, kuinka tämä

Toisessa runossa oli hän piloillaan valitellut maailman muka turmelusta, koska pappi

Kolmantena mainittakoon vielä Paha lammas.

Kummako siis, jos koira älähti, kun kalikka niin kipeästi koski. Eräs pappi, kappalainen Fredrik Juhana Ahlqvist Virolahdella, viimeinkin tuskissaan tarttui kynään ja kyhäsi pitkän runon nimellä Jälkipuhe muutamista sihtierin J. Juteinin pilkkakirjoituksista. Tätä runoa levitettiin käsikirjoituksina postin kautta ympäri koko maata, ja tietysti ei jäänyt Juteini itsekään yhtä kappaletta saamatta. Se alkoi:

Sitten moittii hän Juteinia katkerasti siitä, että hän oli pilkannut pappeja, uhkaapa rangaistusta esivallan puolelta, joka on luvannut suojella kaikkia säätyjä. Sen lisäksi vielä haukkuu hän häntä juomalauluin tekemisestä ja väärän opin levittämisestä.

Kauan ei Juteini kuitenkaan malttanut pysyä päätöksessään. Jo seuraavana vuonna ilmoitti hän pitkällä runolla Huilun humina elli takaisin tulo Väinämöisen hyvästi jätöstä kyllä jättäneensä kanteleen Väinämöisen huostaan, mutta kuitenkin vielä mielivänsä

Yhtähyvin oli hän seuraavina vuosina melkein aivan vaiti. Ainoasti v. 1824 tuli painosta kertomus Nimipäivä. Mutta 1826 kiihtyi Juteini taas uuteen runo-intoon. Silloin toimitti hän suuren runovihkon Runon tähteitä, joka ei kuitenkaan enää sisältänyt yhtään pilkkarunoa eikä leikkilaulua. Kaikki olivat yksivakaisia mietteitä. Samana vuonna ilmestyi myöskin runo Kissan poika, jossa hän moittii pienten kissanpoikain nukuttamisesta veteen; niin-ikään vielä hengellinen runo Sangari Sionissa, joka on saman-aineinen kuin Salamnius’en Ilolaulu Jeesuksesta, vaan ei millään muotoa sen vertainen elävässä kuvaamistaidossa. Neljäntenä tämän vuoden tuotteena oli suorasanainen vertaus Viisauden vaellus maan päällä. Vuonna 1827 tuli myöskin suorasanainen kirjanen Erhetyksen vaikutus, jonka aineena on lapsenmurha. Samana vuonna toimitti Juteini taas ruotsinkielisenkin kirjan Anteckningar af tankar i varianta ämnen (Muistiinpantuja mietelmiä eri aineista), joka tuotti hänelle vielä enemmän harmia kuin kaikki pilkkarunot. Juteinia vastaan nostettiin nimittäin oikeudessa kanne kristin-uskon vastaisten oppien levittämisestä, ja seuraavana vuonna hovioikeuden päätöksestä poltettiin hänen kirjansa julkisesti Turun torilla pyövelin käden kautta.

Mitä itse tuohon tuleen tuomittuun kirjaan tulee, joka enimmäkseen sisälsi mietteitä ja tutkimuksia uskon ja autuuden asioissa, niin on sille tullut kova kohtalo hyvin kuvaavainen sen ajan ahdasmieliselle luonteelle. Sitä ei kyllä voi kieltää, että Juteinin ajatukset monessa suhteessa jyrkästi erisivät vallitsevasta uskon-opistamme, esim. siinä että hän ei tahtonut tunnustaa Kristuksen kuolemaa ristinpuussa armon perustukseksi, arvellen kirkon oppia tästä asiasta jäännökseksi vanhoista uhreista. Mutta eivät Juteinin mietteet kuitenkaan olleet millään muotoa pilkkaavaiset, vaan ilmaisevat totuutta etsivää henkeä, jota olisi ollut kunnioittaminen, vaikka arvelisikin sen olevan eksyksissä.

Juteiniin tämä asian päätös kovin kipeästi koski. Ensi tuskassansa poltti hän kaikki, mitä hänellä oli painamattomia runoelmia, ja lausui taas julkisesti päätöksensä lakata iäksi päiväksi kirjallisista toimista.

Mutta sitä lupausta ei hän kuitenkaan pitänyt tälläkään kertaa paremmin kuin edellisellä. Kun senaatti, johon hän vetosi, oli v. 1831 kumonnut hovioikeuden tuomiopäätöksen, ja kun aika vähän oli lievittänyt sydämen kipua, rupesi Juteini kuitenkin jälleen mielitoimeensa, V. 1833, näet, ruvettiin Viipurissa toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä, nimellä Sanansaattaja Viipurista, ja siihen antoi hän yhtenään sekä runoelmia että muita pieniä kirjoituksia, sekä vanhoja että uusia. Alussa ei hän tohtinut panna muuta kuin virsiä ja niiden tapaisia vakaisia runoja, mutta vähitellen näkyy synkeys hänen mielestänsä valjenneen, niin että hän alkoi taas kirjoittaa leikillisiäkin kappaleita. Useammat hänen rakkaus- ja muista lauluistansa ovat tällä ajalla syntyneet. Sanansaattajan ensimmäisissä vuosikerroissa ovat Juteinin antamat runoelmat aina nimetönnä, mutta vv. 1840 ja 1841 on niiden alla nimimerkki V-- s-- (Vanha suomalainen).

Itse tuon uuden kansallisen herätyksen vaikutuksesta häneen ei ole meillä paljon tietoa. Kirjoituksessa Pari sanaa suomeksi 1844 hyväksyy hän sen vaatimuksen, että suomi tulisi virkakieleksi, ja lohduttaa maan ruotsalaisia sillä, että ruotsalaisissa paikkakunnissa virkamiesten tulisi osata myös ruotsia. Mutta toiselta puolen ilmoittaa hän suurta toivottomuutta suomenkielen valtaanpääsöstä, siitä syystä että kaikki kirjamiehet sitä eri tavalla kukin oman puheenpartensa mukaan kirjoittavat ilman tutkimatta, ilman mitään yhteistä kirjoitustapaa. "Ei kuorma kulje matkan päähän, jos ei vetäjät yhtä pidä". Kuuluupa vastahakoisuus tuota kirjallisuudessa ilmautuvaa kirjavuutta vastaan viimein tehneen koko suomalaisuuden harrastuksen ukolle vastenmieliseksi. Suupuheen mukaan, jonka luotettavaisuutta en kuitenkaan voi taata, oli Juteini viime vuosinansa muuttunut melkein suomalaisuuden vastustajaksi.

Sallittakoon minun nyt vielä puhua pari sanaa Juteinin luonteesta ja vaikutuksesta kirjailijana. Todellista runoniekkaa hänessä ei ollut; pikemmin oli hän luotu fllosoofiksi ja puhetaituriksi. Suorasanaiset kirjoituksensa, esim. useammat tutkimukset kirjassa Tankar i varianta ämnen, ovat hyvin miellyttävät lukea, sen puolesta että niissä ajatus ilmautuu hyvin omituisessa, välähdyksen tavoin valaisevilla vertauksilla kaunistetussa muodossa. Mutta runoelmissa sitä vastaan on äly liiaksi yksinvaltiaana. Juteini itse on yllämainitussa kirjassaan kokenut myös selittää runouden luonnetta tavalla, joka hyvin valaisee hänen oman runolahjansa luonnetta. Hän sanoo: "Runouden tarkoituksena pitää olla varsinkin ihmiskunnan hyödyttäminen ja parantaminen. Järjen ja tunteen tulee johtaa totuus ikään kuin poltinkohtaan, jossa sen vaikutus on voimallisimpana. Paljas mielikuvituksen runous on kaleidoskoopin eli kaunokiikarin kaltainen, jonka vaihtelevaiset kuvat ja hohtavat värit eivät voi tuottaa pysyväistä mielihyvää, sen tähden että niillä ei ole (hyödyllistä) tarkoitusta".

Tämän Juteinin käsityksen runoudesta tuntien, me emme enää kummeksi, että hänen runoelmansa enimmäkseen ovat runomittaan puettua proosaa, vaikka kyllä innokasta kuvilla ja vertauksilla koristettua proosaa. Aine niissä on enimmiten aivan ajatteellinen, filosoofinen, ja opettavainen tarkoitus silmäänpistävä. Niinkuin olemme nähneet, ilmautui tämä opettavainen tarkoitus alussa paraiten pilkan muodossa. Se oli usein kehoittavinansa pahaan tapaan, tehdäksensä sitä oikein naurettavaksi ja inhoittavaksi. Muutamat näistä pilkkarunoista ovat jokseenkin onnistuneita. Mutta ylimalkain ei Juteinin pilkka kuitenkaan ollut oikein terävä; sen kärki oli useimmiten tylsänlainen. Myöhempinä aikoina ei hän enää kirjoittanutkaan mitään pilkkarunoja, vaan antoi opetuksensa aivan yksivakaisessa muodossa. Seurauksena Juteinin runottaren filosoofisesta, opettavaisesta luonteesta oli myös sen taipumus lyhyihin aforismeihin ja epigrammeihin. Juteini toimitti v. 1844 muun muassa vihkosen omia tekemiänsä sananlaskuja, nimellä Sananlaskun koetuksia ja runon tähteitä, ja jätti muutoinkin jäljellensä summattoman joukon pieniä "runon aineita" ja "runon päitä", joiden synnystä tiedetään kertoa, että hän, niin pian kuin hänelle joku ajatus juontui päähän, kohta pani sen muutamilla värssyillä paperille, vaikka hän olisi ollut tulisimmassa työn puuhassa taikka hänen olisi siksi täytynyt sydän-yöllä nousta sängystä. Joutessaan venytteli hän noita pätkiä sitten runoiksi, mutta hyvin moni jäi tietysti alkuperäiseen muotoonsa ja painettiin hänen kuoltuaan semmoisenaan.

Runoissansa on Juteini sotinut kaikkia paheita ja pahoja tapoja vastaan, mutta useimmin ja innokkaimmin moitti hän aina näitä kolmea: omanvoiton-pyyntöä, taikauskoa ja eläintenrääkkäystä. Omanvoiton-pyynnön syyksi hän luki senkin, että ylhäiset säädyt Suomessa olivat hylänneet kansan kielen. Uskoa taikoihin ja kummituksiin pilkkasi ja moitti hän yhtenään ja ylimalkain ei hän uskonnonkaan suhteen sallinut sokeaa, ajattelematonta uskoa. Niinkuin jo on mainittu, seisoi hän deismin kannalla ja oli 18:n vuosisadan hyvää tarkoittavan, mutta pintapuolisen valistusfilosofian edustajia maassamme. Eläimiä hän sanoi ihmisen mykiksi velipuoliksi, arvellen sitä ajatusta, ett’ei eläimillä ole kuolematonta sielua, yhtä vääräksi kuin sitä, että ainoasti aatelismiehet saavat omistaa rälssitiloja. Tämän vuoksi saarnasi hän yhtenään ja kiivaasti, että heitä piti kohdella lempeästi, arvellen syntiseksi esim. metsästystä, jopa melkein eläväin teurastamista ruuaksi. Tämä hänen mielialansa ei näyttäynyt ainoastaan kirjoituksissa, vaan teoissakin; sillä usein tapahtui, että Juteini, nähdessään jonkun talonpojan armottomasti lyövän hevostansa tai muuta elukkaa, antoi pahantekijälle kohta paikalla kelpo selkäsaunan sauvastansa.

Toinen puoli Juteinin runoilijaluonteessa on lapsellinen, viaton iloisuus. Yksi hänen periajatuksiansa oli, että tässä mailmassa hyvää ja pahaa on tasan, ja jos jälkimmäistä toisinaan tahtoo ollakin enemmän, niin pitää tyytyväisyydellä ja toivolla jälleen saattaa vaaka tasapainoon.

Juteinin runoelmia, niinkuin hän usein valittaa, ei ostettu paljon. Mutta muutamat niistä ovat levinneet ympäri koko maan ja tulleet kansan yhteiseksi omaisuudeksi enemmän kuin tuskin minkään muun runoilijamme teokset tähän asti. Semmoisia ovat varsinkin Suomalaisten laulu Suurelle Ruhtinaalle, Laulu Suomessa (Arvon mekin ansaitsemme) ja Laulu elämän nautinnosta, jotka aikanaan olivat lauletut ja rakastetut, niin avaralta kuin suomenkieli kaikui.

Vaikka siis hänen kirjansa ylipäätään eivät ole voineet paljoa vaikuttaa kansaan, on kuitenkin yhdessä kohdin hänen kirjallinen vaikutuksensa ollut silminnähtävä ja suuri, nimittäin siinä että hän herätti talonpojissamme kansallistunteen, näyttäen monessa runoelmassansa, että Suomen kansa ei olekaan se halpa, mitätön rahvas, jona sitä on pidetty, vaan että "Arvon mekin ansaitsemme". Myöskin oli hän melkein ainoa, joka ennen vuotta 1844 suomenkielellä katkerasti moitti maassamme vallitsevaa muukalaisuutta kielen suhteen ja innokkaasti vaati suomenkielen koroittamista valtakieleksi. Sen ajan suomalaisissa sanomalehdissä näkyy tosin joskus joku ainoa kirjoitus tästä aineesta, mutta ne harvatkin ovat erinomaisen miedot ja varovaiset. Sentähden sopinee pääasiallisesti Juteinin ansiona pitää, että jo kolmansilla kymmenillä kieliliikkeen ensimmäinen alku ilmausi talonpojissakin, niinkuin näkyy tunnetusta Korhosen runosta.

Juteinin kirjat yhdessä Becker’in Turun Viikkosanomain kanssa ne myös olivat, jotka ensin herättivät nuoren apteekkioppilaan Elias Lönnrot’in hartauden suomenkielen viljelykseen. Näin voimme ensialussa silmin seurata suomalaisuuden menemistä perintönä miehestä mieheen. Uutten ajatusten herääminen on siinä aivan kulkutautien leviämisen kaltainen. Kun ne ovat täydessä voimassa, on ikään kuin koko ilma olisi täynnä tarttumus-ainetta, ja harva voi välttää niiden vaikutusta. Mutta alussa voipi selvään nähdä, kuinka tauti yhdestä sairaasta toiseen tarttuu. Juteinin ansio tässä suhteessa on luultavasti hänen suurin, tiettävästi hänen pysyväisin ansionsa. Hänen kirjoituksensa tuskin nykyään enää tullee toisten kuin tutkijain silmäin alle; hänen enimmin levinneet laulunsa alkavat jäädä unohduksiin runsahampain runoin tähden. Mutta se ansio, että hän on ensiksi herättänyt itsetunnon Suomen talonpojan sydämessä, että hän on viitannut Lönnrot’ille sen tien, jota tämä Suomen kansan onneksi on astunut, se ansio on Juteinilla ijäti katoamatonna,

Juteinin into suomalaisuuden puolesta välittömästi sytytti vielä toisen suomalaisessa kirjallisuudessa merkillisen miehen innon. Ollessaan kotiopettajana Juvalla Juteini kuuli puhuttavan eräästä sen pitäjän herraspojasta, jolla kehuttiin olevan tavattoman hyvät lahjat ja jonka sanottiin yritelleen laulujen sepittämistä niin hyvin ruotsiksi kuin myös joskus suomeksi. Hän haki heti tilaisuuden tätä poikaa kohdatakseen, joka oli vasta noin yhdentoistavuotias, luetti itselleen hänen kokeensa ja puhkesi sitten, häntä käteen tarttuen, näihin sanoihin: "Älä, veikkonen, huolikaan enää ruotsalaisista runoista! Ruotsalaisilla on kyllin niitä, jotka heidän kielellään runoilevat ja heidän puhettaan viljelevät; mutta meidän suomalaisesta puheestamme ei välitä yksikään. Sitä alennetaan ja poljetaan, vaikka se on kaikkia muita suloisempi. Harjoita sinä, poikaseni, ainoasti tätä omaa kieltäsi, niin sinusta tulee aikaa myöten koko mies ja maamiehesi vielä siunaavat sinua!"

Poika, jolle Juteini ne sanat lausui, oli Kaarle Aksel Gottlund. Hän oli syntynyt 24 p. Helmik. 1796 Ruotsinpyhtään pitäjässä, jossa hänen isänsä, Mattias Gottlund, oli kappalaisena. Hänen syntymäpaikkansa oli ruotsinkielinen; vanhempain perheessä, sen ajan tavan mukaan, ei myös kuultu suomea. Hän olisi siis saanut aivan ummikkoruotsalaiseksi kasvaa, ell’ei isä, joka oli suomalaista talonpoikaista sukuperää, olisi hankkinut pojalleen pientä suomalaista leikkikumppania Savosta. Suurta apua ei ollut muuten tästäkään, sillä Antti, se oli toverin nimi, oppi kiireemmin ruotsia kuin oppilaansa suomea, ja kaikki puhe heidän keskenään kävi pian edellisellä kielellä. Toiseksi muuttui asia vasta silloin, kun, isän päästyä Juvan kirkkoherraksi, tultiin aivan suomalaiseen seurakuntaan; olipa poika täällä pian jo niin tottunut suomenkieleen, että hän, jos kohta kovin virheellisesti, oli ruvennut sitä pieniin runokokeihinkin viljelemään.

Liikutettuna Juteinin puheesta oli Gottlund lujasti, oikein kädenlyönnillä, luvannut noudattaa hänelle annettua neuvoa. Mutta lapsen mieli on niinkuin lammen pinta; sitä on helppo saada liikkeelle, mutta yhtä helposti myös liikutus jälleen asettuu, jäljettömäksi katoaa, Poika kohta yllämainitun tapauksen perästä lähetettiin Porvoon kymnaasiin; uusissa opinharjoituksissa, uusissa oloissa saatu kehoitus, annettu lupaus pian haihtui mielestä. Toista herätystä oli vielä tarvis.

Gottlund oli, päästyään ylioppilaaksi keväällä 1814 ja opiskeltuaan yhden lukuvuoden Turussa, päättänyt olla kokonaisen vuoden kotonaan. Oli jo syksypuoli, 9 päivä Lokakuuta 1815, kun hän kerran tapansa mukaan lähti metsästysretkelle, kumppaneina kaksi seudun talonpoikaa. Soudettaissa Jukajärven selkää myöten rupesi toinen miehistä laulamaan. Hän lauloi vanhan runon, jota oli muinoin tapana veisata, kun karhun kanssa otteluun mentiin. Gottlund kuunteli ihmetyksellä, ihastuksella runon syviä, synkkiä sanoja. Niissä hän kuuli kaiun kansansa silloin vielä melkein tietymättömissä olevasta muinaisrunoudesta. Hänelle muistui taas mieleen, mitä Juteini oli puhunut suomenkielen ihanuudesta; hänelle muistui myös mieleen, mitä hän itse silloin oli luvannut.[112]

Tästä lähtein alkoi hän ahkerasti keräellä vanhoja runoja, joita siihen aikaan Juvalla, niinkuin ylimalkain Savossa, vielä laulettiin sangen paljon. Kohta levisi huhu tuosta eriskummallisesta nuoresta herrasta, joka vanhan kansan muistoja niin suuressa arvossa piti ja niistä rahaakin maksoi. Talonpoikainen rahvas ajatteli aivonsa halki keksiäksensä, mitä etua hänelle noista "loruista" voisi olla. Muutama selitti sen sillä lailla, että pappilan Kalle varmaankin oli lyönyt vetoa toisen herran kanssa, kumpi heistä määrätyssä ajassa saisi enemmän runoja kokoon. Herrasväkikin nauroi ja pilkkaili luuloitellen, että hän kentiesi vaan käytti runonkeruuta peitteeksi toisille, vähemmän viattomille ajanvietteille. Mutta Gottlund jatkoi työtänsä lakkaamatta, niin kummastelijoista kuin pilkkaajistakin huolimatta, ja latoi arkin arkkinsa perästä kirstunsa pohjaan tallelle. Vähitellen siihen totuttiin, ja viimein myös ulkopitäjiltä sivumatkustavat velhot ja tietäjät alkoivat poiketa Juvan pappilaan runoja "nuorelle herralle" laulamaan. Suurena lohdutuksena ja vahvistuksena tässä pyrinnössään oli Gottlund’ille se seikka, että hänen vanhempansa sitä ensi alusta asti ilman vastahakoisuudetta, pianpa vielä suosiolla katselivat. Kirkkoherra itsekin rupesi tutkimaan suomen kieliopin sääntöjä sekä suomentamaan kirjoja, äiti, joka oli syntyisin Porvoosta ja umpiruotsalainen, oppi rakkaudesta poikaansa vähitellen jokseenkin hyvin ymmärtämään suomea. Kesällä v. 1816 läksi Gottlund opintojaan jatkamaan, tällä kertaa Upsalan yliopistoon, missä silloin vielä oli niin paljon Suomen poikia oppia harjoittamassa, että olivat erinäisenä suomalaisena osakuntana. Kumppaneissa oli useampia Savolaisia, muiden muassa eräs toinen Juvalainen Abraham Poppius; heidän kauttansa arvattavasti levisi Upsalassakin tieto siitä, että Gottlund oli kerännyt vanhoja suomalaisia runoja ja niistä tutkinut Suomalaisten muinaisuutta. Se oli syynä tuohon tavattoman suureen luottamukseen ja kunnian-osoitukseen, että professori Palmblad, Ruotsin kirjallisuuslehden Svensk Litteraturtidning’in toimittaja, kääntyi 21-vuotisen nuorukaisen puoleen ja pyysi häntä kirjoittamaan arvostelua äsken ilmestyneestä Friedr. Rühs’in kirjasta Finnland und seine Beiwohner (Suomi ja sen asukkaat). Kukas tämmöiseen toimeen olisi ollut halullisempi kuin Gottlund? Hän kävi kohta työhön käsiksi ja sepitti v. 1817 pitkän, monta lehden numeroa täyttävän kirjoituksen, jossa rohkeasti, ankarasti pohti ja seuloi tuon oppineen saksalaisen mietteitä, erittäin Suomen jumalaistaruista. Sangen vaillinainen, koska siihen aikaan vasta muutamat kultasiruset muinaisesta runoaarteestamme olivat löydettynä, on tietysti tässä ilmautuva Gottlund’in omakin tieto, harhailevainen moni hänen päätöksistään; mutta useammassa kohdin on hän kuitenkin jo osannut oikeaan kohtaan ja luonut uutta valoa aineesensa. Todella profeetallisilta kuuluvat seuraavat sanat, joilla hän koki tuoda esiin käsityksensä Suomen kansan runojen arvosta: "Tämän kirjoittaja tahtoisi väittää, että jos ne kerättäisiin järjesteelliseksi kokonaisuudeksi, muodostukoon siitä sitten kertomaruno tai näytelmä tai mikä muu hyvänsä, niin siitä syntyisi uusi Homeeron ja Ossian’in laulujen tai Niebelungenlied’in vertainen teos; ja omituisen luomisvoimansa loistossa ja kunniassa, heränneenä itsenäisen henkensä tuntoon, suomalainen kansallisuus nostaisi sekä oman että myös vastaisen ajan ihmettelemisen".

Seuraavana vuonna kirjoitti Gottlund yliopistollisen väitöksen, joka sen-aikuisen tavan mukaan oli latinankielinen, De proverbiis fennicis. Niinkuin nimi osoittaa, oli hän aineeksi valinnut Suomen kansan sananlaskut, tuoden niitä esiin sata kappaletta, jotka kaikki oli Savosta kerännyt, ja koettaen niitä tieteellisesti järjestää. Samana vuonna 1818 Gottlund myös painatti vihkosen keräilemiänsä runoja, muinaisia ja nykyisiä sekaisin. Tämä oli ensimmäinen painosta tullut varsinainen suomalaisten kansanrunoin kokoelma; Porthan ja hänen aikalaisensa, niinkuin jo tiedämme, olivat ainoasti painattaneet otteita todisteiksi runo-opillisiin ja jumalaistarullisiin teoksiinsa. V. 1821 ilmestyi toinenkin vihko Gottlund’in Pieniä runoja Suomen poijille ratoxi. V. 1828 toimitti hän vielä Väinämöiset nimisen kokoelman uudempia Savon talonpoikain runoja. Ne ovat kuitenkin aivan mitättömiä, usein ruokottomiakin; eikä hän sanonutkaan niitä painattavansa niiden runollisen arvon tähden, vaan sivistyshistoriallisina näytteinä nykyis-ajan kansanrunoudesta.

Rühs’in kirjaa lukiessaan oli Gottlund ihmeekseen nähnyt siinä mainituksi, että useammissa paikoin Ruotsissa sekä Norjassa asui Suomalaisia. Tämä tieto suuresti herätti hänen tutkimushaluansa, ja vielä samana vuonna 1817 kesällä läksi hän niille vuoriseuduille, missä heitä sanottiin löytyvän. Sillä kertaa hän kulki Helsinglannin ja Taalainmaan korpiperukat läpi; seuraavalla pitemmällä matkallansa 1821-22 kävi hän suomalaisen asutuksen oikeissa pesäpaikoissa Vermlannissa ynnä myös lähinnä sen maakunnan rajaa olevissa norjalaisissa pitäjissä. Tarkoituksena hänellä oli kuulustella tämän väestön muistoja, ottaakseen selvän siitä, olivatko ne siellä alkuperäisiä asukkaita vai myöhempiä siirtolaisia; hän tahtoi myös tutkia heidän murrettansa ja kerätä heidän runojansa, verratakseen niitä Suomenmaan murteihin ja runoihin, niin että voisi nähdä, tokko ja missä kohdin kieli eron perästä oli muuttunut, ja saattaaksensa heidän runoistansa päättää meidän runojemme vanhuutta ja alkuperäistä muotoa. Gottlund saikin selville, että nuot Suomalaiset vasta myöhempinä aikoina, enimmäkseen Kaarle herttuan aikana, olivat sinne muuttaneet ja että he vielä puhuivat melkein muuttumatonta Savon suomea. Mutta hänen runokeräelmänsä jäivät tutkimatta, vieläpä julkaisematta makaamaan arkun pohjalle, josta ne vasta hänen kuolemansa jälkeen meidän päivinämme ovat uudestaan kaivetut esille. Ainoa vermlantilainen muinaismuistelma, jonka hän itse julkaisi mainitussa väitöskirjassaan, oli suorasanainen toisinto siihen asti aivan tuntematonta Sampo-runoa.

Oleskellessaan näillä salomailla ja tultuaan likempään tuttavuuteen itse asukkaitten kanssa, Gottlund ei voinut olla huomaamatta, kuinka sorretussa tilassa he olivat niin varallisuutensa kuin myös kansallisuutensa puolesta. Heidät oli ennen muinoin houkuteltu pois kotimaastaan "suuresta Suomesta", koska heidän tiedettiin olevan ravakoita korven raivaajia, uutteria uudistaloin rakentajia. Mutta kun myöhemmin Vermlanti varsinkin tuli vilkkaan vuorityön pesäpaikaksi, joka vaati paljon puita, ruvettiin Suomalaisia ahdistamaan sillä syyllä, että heidän kaskenviljelyksensä kovin paljon metsää hävitti. Tällä vuosisadalla heitä tosin ei enää metsän petoin tavalla vainottu niinkuin ennen, mutta yhtähyvin ei ollut heillä vakinaista omistus-oikeutta itseraivaamiinsa tiloihin. Vielä surkeampi oli se, että he eivät saaneet omalla kielellään mitään opetusta, ei edes uskonnollista. Kirkoissa, joihin heillä paitsi sitä oli mahdottoman pitkät matkat, saarnattiin pelkkää ruotsia, josta siihen aikaan enin osa heistä ei ymmärtänyt mitään. Lukukinkereillä lukkari kyllä ajoi lasten päähän muutamia kappaleita ruotsalaisesta katkismuksesta, mutta se unohtui yhtä pian, koska vaan oli koneellisesti opittua ulkoläksyä.

Gottlund’in palavaa sydäntä tämä kansan kurja tila syvästi liikutti, ja koko innollansa ryhtyi hän toimiin asian auttamiseksi. Pieniä runojansa hän jälkimmäisellä matkallaan anteliaasti jakeli; myös oli hän Suomesta useammalta kustantajalta hankkinut tuhansia kappaleita varsinkin hengellisiä kirjoja. Itse hän opetti kansaa niitä lukemaan, missä tämä taito jo oli unohduksiin joutunut. Sen ohessa hän vielä kävi suurempiin, tehokkaampiin puuhiin. Hän toi v. 1823 Tukholmassa parast'-aikaa istuvien säätyjen eteen Ruotsin sekä Norjan Suomalaisten nimessä tehdyn, enemmällä kuin 600 allekirjoituksella varustetun anomuskirjan, jossa mainituille Suomalaisille pyydettiin täysi omistus-oikeus heidän tiloihinsa ja lupa erota eri seurakunniksi, joihin saivat palkata omakielisiä pappeja. Edelliseen pyyntöön suostuttiin helposti, mutta toinenkos se vasta nosti suurta melua! Pitikö keskelle Ruotsin kansaa syntyä vieras itsenäinen kansakunta, valtakunta valtakunnassa? Muutamat Vermlantilaiset suoraan väittivät, ett’ei heidän maakunnassaan muka ollutkaan mitään Suomalaisia; likempänä tehdaspaikkoja asuvat, näet, osasivat myös ruotsia, eivätkä vieraitten kuullen uskaltaneet puhua omaa kieltänsä. Gottlund silloin tuotti eläviksi todisteiksi Tukholmaan kaksitoista miestä, yhden kustakin pitäjästä, Mutta siitä huuto vielä hirveämmäksi nousi. Gottlund kun käveli katua myöten Suomalais-joukkonsa perässään, niin alkoivat pelkurit jo nähdä ilmikapinan edessänsä. Keksittiinpä siinä viimein muka Venäjänkin virittämiä salajuonia, joka tyytymättä siihen, että se oli Suomenmaan ryöstänyt, nyt vielä tahtoi jalansijan oikein Ruotsin keskisydämessä ja siksi oli lähettänyt yhden alamaisensa — koska Gottlund oli Suomesta — kansan nostajaksi ja villitsijäksi! Vermlannin Ruotsalaisten omanvoiton pyynti ja muiden lapsimainen pelko olivat näin syynä siihen, että Suomalaisten kohtuulliset toiveet raukesivat tyhjiksi. Mutta Gottlund’in yritys ja nähty vaiva on kuitenkin pysyttänyt hänen nimensä ijäti kulumattomassa, kiitollisessa muistossa Vermlannin sekä Kaakkois-Norjan korpimailla. Sen todistaa se lakkaamaton ystävällinen kirjevaihto, jota noiden seutuin rahvas viimeisiin asti viljeli hänen kanssaan; niin myös parin Vermlantilaisen käynti Helsingissä vanhaa ystäväänsä katsomassa pari vuotta ennen hänen kuolemaansa; niin-ikään viimein kaikkein noista Suomalaisista kirjoittaneiden Ruotsalaisten ja Norjalaisten yksimieliset lauseet. "Gottlund", sanoo yksi heistä, "on nimi, joka kaikissa Vermlannin suomalaismetsissä on tuoreessa muistissa. Kaikki, mitä heille hänen käyntinsä jälkeen on tullut osaksi, esim. veronhuojennukset ja uutten kirkkoin rakentaminen", — vaikka niissä ainoasti ruotsia saarnataan, — "luetaan hänen ansioksensa. Tämä suomalainen ylioppilas on näille salolaisille yhtä suuriarvoinen henkilö kuin Kustaa Vaasa Taalalaisille".

Näitten yhteiskunnallisten, puolivaltiollisten pyrintöjen rinnalla pysyivät myös kirjalliset harrastukset yhä edelleen vireillä Gottlund’in mielessä. Upsalassa oli hän jo v. 1819 siellä oleskelevain ylioppilaitten keskuudessa ottanut puheeksi, että kotimaahan palattua ruvettaisiin toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä. Tämä oli aiottu sivistyneen säädyn luettavaksi, niinkuin Gottlund sitten kertoi, "poistaivuttaakseen heidän mieltänsä ruotsinkielestä ja käännyttääkseen sitä omaamme". Becker’in alkuunpanemat Turun Viikkosanomat, jotka seuraavana vuonna ilmestyivät, tulivat kuitenkin esteeksi tuuman toteuttamiselle, vaikka kyllä hänen sanomalehdellänsä oli aivan toinen suunta, kääntyessään ainoasti talonpoikaiseen kansaan, ei sivistyneen herrasluokan puoleen, ja tarkoittaessaan ainoasti tietojen levittämistä rahvaalle, ei kansallista herätystä. Sanomalehden sijasta päätettiin nyt yhteisin voimin toimittaa kirja suomenkielellä, joka sisältäisi tieteellisiä tutkimuksia etupäässä omasta maasta, kansasta, kielestä sekä historiasta ynnä myös runokokeita niin hyvin alkuperäisiä kuin suomennoksiakin. Täten tahdottiin raivata tietä suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle ylevämmässä merkityksessä.

Toisten lupaamat kirjoitukset viipyivät kuitenkin vuosi vuodelta. Vaan tästä säikähtymättä ryhtyi Gottlund yksinäänkin työhön ja sepitti koko kirjan itse. Hyvä onni oli, että nuoret suomalaiset taiteilijat, jotka olivat luvanneet siihen tarvittavat kuvat piirustaa, veljekset Magnus ja Vilhelm von Wright ja Robert Ekman, sekä kivipainajat H.J. Strömmer ja A. Hård, paremmin muistivat suomalaista sananlaskua: "sarvesta härkää, sanasta miestä". Käsikirjoituksen valmiiksi tultua eivät olleet sittenkään vielä kaikki vaikeudet voitettuina; kirjan painosta saaminen oli yhä vaikeampi tehtävä. Turhaan Gottlund tarjoili sitä kirjankustantajille sekä Ruotsissa että Suomessa; tieteellistä kirjallisuutta viljelevä yleisö siihen aikaan oli näissä molemmissa maissa niin tuiki vähäinen, että yksityiset harvoin uskalsivat kustantaa semmoisia kirjoja. Yksi kirjakauppias Turussa monen mutkan perästä viimein olisi kuitenkin suostunut, mutta hän vaati, että teos käännettäisiin ruotsiksi, sillä tieteellinen kirja suomenkielellä --sehän toki oli aivan mahdotonta! Samaa virttä myös lauloivat Gottlund’in useimmat sukulaiset, ystävät ja tuttavat niin hyvin Suomessa kuin Ruotsissa. Mutta Gottlund’in luonteen pääominaisuuksia, niin hyvään kuin pahaankin, oli kukistumaton, perisuomalainen itsepäisyys. Esteet ja varoitukset eivät häntä peloittaneet, ne päinvastoin ainoasti kiihoittivat. Hän päätti itse kustantaa kirjansa, tarjoten sen halullisille ennalta tilattavaksi. Itse hän myös, kustannusten säästämiseksi, maalasi kivipiirrokset värillisiksi. Lopullista estettä ei tullut siitäkään, että suurin osa kahden vuoden kuluessa valmiiksi maalattuja kuvia hävisi häneltä eräässä tulipalossa. V. 1831 valmistui viimein paksu nidos Otavaa eli suomalaisia huvituksia, jota toinen, hoikempi osa seurasi v. 1832; mutta kolmas osa, joka jo oli pantu painoon alussa vuotta 1833, jäi tulematta tilaajain vähyyden tähden. Seuraavana vuonna 1834 muutti Gottlund Tukholmasta, jossa suurimman osan aikaa Otavaa toimittaessaan oli oleskellut, naineena miehenä takaisin Suomeen, asettuen ensialuksi Kuopioon.

Heti ilmestyessään sai Gottlund’in Otava sangen suuren huomion ja ihmeen osakseen, saipa se tämän huomion ja ihmeen täydestä syystä. Aineet, joita se sisälsi, olivat hyvin taitavasti valitut tarkoituksen mukaan, ollen kaikki sitä laatua, joka voi sivistyneitäkin, oppineitakin miellyttää ja isänmaallisen luonteensa kautta kansallisia tunteita virittää. Ensiksi tulee pitkä esipuhe, jossa Gottlund kertoo omasta henkisestä kehityksestänsä ja syistä, jotka olivat hänet suomalaisuuteen sekä erittäin tähän työhön saattaneet. Nykyiselle tutkijalle se on erinomaisen hauska ja opettavainen lukea, vaikka tämmöistä meillä outoa memoaarein-tapaista laveata itsestään puhumista lieneekin silloin paheksittu. Sitten seuraa tieteellisiä tutkimuksia meidän kansamme muinaisuudesta sekä myös varsinaisesta historiasta, nimittäin: Vanhain Suomalaisten viisaudesta ja opinkeinoista, jossa Gottlund todistuskappaleina tuo esiin suuren joukon Suomen kansan sananlaskuja aineenmukaisessa järjestyksessä; vanhoista kansallisista soittokaluista ja entisestä ajan luvusta; Ritvalan Helka-juhlasta; Kuusiston linnasta sekä kaikellaisista vanhoista muistomerkeistä. Niihin ovat vielä luettavat useammat merkillisten Suomen miesten elämäkerrat. Muinaistieteen ja historian rinnalla on myös vertailevainen kieli- ja kansatiede saanut sijansa. Me löydämme tässä tutkimuksen Venäjän-Karjalaisista ja heidän kielestään sekä virolaisia, vatjalaisia ja lappalaisia runoja suomennoksella varustettuina. Tieteellisten kirjoitusten välissä on myös runsaasti runoelmia sekä omia että käännöksiä. Gottlund näkyy oikein tahtoneen näyttää, että suomenkieltä sopii käyttää vaikka mihin runomittaan ja runouden lajiin. Paitsi vanhan suomalaisen runon mittaa on hän, näet, koetellut monellaisia muinaisklassillisia sekä nykyajan runomittoja, onpa myös yritellyt kaikellaisia konsteja runollisella alalla, semmoisia kuin logogryyfejä ja anagrammeja. Käännöksissä tapaamme muinaisklassillisista Homeeron säkeitä ynnä Anakreon’in runonpäitä sekä Sapphon katkelmia, uudemmista etupäässä Bellman’in juomalauluja, joita Gottlund itsekin useammissa omissa koetti jäljitellä.

Minkä arvoiset olivat sitten nämät ensimmäiset yritykset tieteen ja taiderunouden alalla? Valitettavasti vaatii totuus tähän vastaamaan, ett’ei kyky ollutkaan Gottlund’in voimallisen tahdon mukainen. Hänellä oli liian herkkä mielikuvitus ollakseen tarkka tieteellinen tutkija; hänessä oli liika vähän mielen jaloutta ollakseen oikea runoilija, Tieteellistä epätarkkuutta olisi kuitenkin voinut peittää vilkas, kekseliäs henki, jos se olisi pukeutunut huvittavaiseen, suurelle yleisölle helppotajuiseen muotoon; mutta Gottlund’in kirjoituslaatu tässä oli raskaanlainen ja vielä enemmän rasitettu lukemattomilla muistutuksilla sekä muistutusten muistutuksilla. Runoelmat puolestaan ovat enimmiten kuivia, arkipäiväisiä sisällykseltään ja usein virheellisiä mitaltaan; Gottlund, vaikka hänessä oli mielikuvitus vilkas, oli vailla hienompaa kauneuden aistia. Merkillisenä poikkeuksena ovat vaan Paimenlaulut, noin parikymmentä luvultansa, jotka hän sepitti kansassa tavallisiin torvisoiton sävelmiin. Niissä on moniaita raikkaita kaikuja Suomen saloilta, joiden koristelematon, puhtaasta mielestä tuleva suloisuus välittömästi viehättää. Ne levisivätkin siitä syystä kohta kansaan, tullen oikeiksi kansanlauluiksi, ja kansan laulellessa niveltyivät vähitellen pois ne pienet kielivirheet ja epätasaisuudet, jotka niitä painettuina vielä haittasivat,

Kieli tässä Otavassa kaikkein enimmin sai moitetta osakseen. Gottlund näet — sen hän itsekin nöyrästi tunnustaa — ei ollut silloin vielä oikein oppinut suomea; se näkyi selvästi tiheissä virheissä ja vielä enemmän sanain sepityksessä. Uudet, oudot alat, joilla hän viljeli suomenkieltä, tietysti vaativat suuren joukon uusia sanoja; mutta niiden keksiminen ei Gottlund’ilta ollenkaan onnistunut, niin että tuskin yksikään on tullut yleisempään käytäntöön. Esimerkkeinä mainittakoon: kauppakasakka (kontorist), peäpurjehtija (admiral) — ruotsalainen merkitys on aina sulkumerkkeihin pantuna vieressä, joka olikin hyvin tarpeellista, koska ei muuten olisi sanaa ymmärretty. Melkein vielä suuremman moitteen nosti se seikka, ett’ei Gottlund, niinkuin edellä on mainittu, oikeinkirjoituksessaan noudattanut yleistä kirjakieltä, vaan itsepintaisesti piti kiinni siitä periaatteesta, että jokainen kirjoittaisi oman pitäjänsä puhetavan mukaan.

"Ei yrittänyttä laiteta", sanoo vanha suomalainen sananlasku. Sitä olisi ollut mielessä pitäminen Gottlund’inkin teosta arvostellessa. Niin ei kuitenkaan aina tehty; vaillinaisuuksien, virheitten ja tekijän omituisen luonteen tähden ei kyllin otettu huomioon sitä ansiota, joka kuitenkin on Otavalla ikuisena pysyvä, että se kaikkein ensiksi on uskaltanut käydä raivaamaan tietä korkeammalle kansalliskirjallisuudelle meidän kielellämme. Toiselta puolen taas Gottlund’in mieli, kun ei hänen teostaan otettu niin suosiolla vastaan, kuin hän oli toivonut, vaan katkeroittui, ja luonteensa mukaisella ärtyisyydellä hän yhä enemmän kiintyi tuohon yksipuoliseen savolaisuuteensa, jota toiset moittivat.

Tämä hänen murteellisuudenharrastuksensa ei kuitenkaan estänyt häntä saamasta ainoata oman kielen opettajapaikkaa maassamme, suomen lehtorin virkaa Helsingin yliopistossa, joka Keckman’in kuoltua v. 1838 oli tullut avoimeksi. Se seikka todistaa paraiten, kuinka perättömät sittemmin olivat Gottlund’in valitukset alinomaisesta sorrosta, sillä Otavan tähden lykättiin silloin syrjään suomenkieltä todella hyvin taitava mies. Tässä virassa Gottlund pysyi siitä saakka eli vuodesta 1839 elämänsä loppuun asti, joka sammui 20 p. Huhtik. 1875.

Vakavalle aineelliselle pohjalle päästyänsä, oli hänellä jälleen esteetön tilaisuus kirjallisten töittensä jatkamiseen. V. 1840, kun yliopisto vietti olemassaolonsa 200-vuotista juhlaa, painattikin hän suuren eepillisen runoteoksen nimellä Runola. Gottlund’ille, joka siinä valittaa yksin laulavansa omalla halveksitulla kielellään, on unissa ilmestyvinään itse Väinämöinen. Tämä lupaa hänet viedä edesmenneitten uroitten maille, missä hän saisi kuulla suomenkieltä alkuperäisessä runsaudessaan. Kuuden portin ja kujan kautta, joiden jokaisen edessä joku -tar päätteinen jumaluusolento tulee vastaan ja sanoo sanottavansa, he viimein ovat saapuvinaan Runolan linnaan, joka on pelkistä runoista koottu. Siellä Gottlund on yrittävinään halailemaan Mieluatarta eli Kaunihitarta, vaan herääkin samassa. Lopussa, hän kehoittaa nuoria, vastavihittyjä maistereita, joille on teoksensa omistanut, runoilemaan suomeksi, että hekin kerran Runolaan pääsisivät. Tämäntapaiset allegooriset runoelmat ovat ylimalkain mahdottomat nauttia meidän aikanamme, mutta lisäksi tulee, että Runola on kokoonpantu ilman vähintäkään runollista taitoa. Sitä paitsi on siinä ruokottomuutta, jota myös Otavan runoissa joskus ikäväkseen tapaa, niin paksulta paikoittain, että oikein iljettää. Ruotsinkielisessä esipuheessa Gottlund selittää ryhtyneensä tähän työhön luodakseen jotain suomalaista tarua, joka vastaisi Kreikkalaisten Olympos- ja Parnassos-myytejä, ja tarkemmin kuvatakseen eri Luonnottarien muotoja, jotka kansanrunoissa ovat kovin vaillinaisesti esitettyinä, ynnä yleensä saadakseen aikaan jotain suurempaa alkuperäistä runoteosta, koska semmoista suomenkielellä ei ole vielä olemassa, jota voisi nimittää täydelliseksi taideteokseksi, eikä yleensä muuta kuin pelkästään lyyrillisiä laulukappaleita,

Tämän kirjoitti Gottlund viisi vuotta sen jälkeen, kuin Kalevalan ensimmäinen painos oli ilmestynyt! Että Lönnrot sillä oli heti saanut paljoa yleisemmän kiitoksen ja kunnioituksen osakseen, kuin itse ikinä sai Otavallaan, ei Gottlund voinut milloinkaan anteeksi antaa, vaan tuon tuostakin puhkesi hänen katkera mielensä ilmi. Kun useat sanomalehdet olivat karanneet kiinni Runolan esipuheesen, puolustelihe Gottlund Helsingfors Tidningar’eissa v. 1843, valittaen, että aina häntä moitittiin, joka kerta kuin Lönnrot’ia ylistettiin. Sanoo sitä kärsineensä kokonaista kolme vuotta, niin että nyt oli jo aika antaa samalla mitalla takaisin. Ei ollut koskaan halveksinut Kalevalaa (kaukana siitä!), vaikk’ei ollut voinut, yleiseen huutoon yhtyen, sitä jumaloida. Rakasti ja kunnioitti myös Lönnrot’ia, niinkuin jokaista totista kotimaan ystävää, — vaikka moni muu luultavasti oli sille enemmän uhrannut kuin hän, — mutta ei voinut sietää sitä ajattelematonta ja arvotonta imartelemista, jonka alaiseksi hän ja hänen teoksensa olivat joutuneet. Mitä sitten merkitsee Kalevala ja Kanteletar? Sitä, että Lönnrot, niinkuin moni muu ennen häntä, on kerännyt ja painattanut runoja. Eroitus on vaan siinä, että muut ovat painoon pannessaan valinneet paraita, mutta Lönnrot on mättänyt kerrassaan kaikki. Että hän on järjestänyt erinäiset kansanrunot yhdeksi kokonaisuudeksi — jonka ajatuksen oikeastaan Gottlund on ensinnä ilmi lausunut — pidetään Lönnrot’in suurimpana ansiona, mutta siinäpä juuri hän ei laisinkaan ole onnistunut. Jos todella katsotaan sopivaksi nimittää Kalevalan ja Kantelettaren koneellista kokoonpanijaa niiden "toiseksi isäksi", niin olisi johdonmukaista kutsua näiden kirjojen kustantajaa, painajaa, nitojaa ja — ostajaa niiden kolmanneksi, neljänneksi j.n.e. isäksi!

Runolassaan Gottlund vielä tarjoo tilattavaksi, paitsi Otavan kolmatta osaa, Muistelmia matkoiltansa Ruotsin ja Norjan Suomalais-metsissä, Kielitärtä eli tutkimuksia suomen kieliopin perusteista, Valaistajaa eli asiakirjoja Suomen vanhemman historian valaisemiseksi sekä Seulajaisia, vihkottani ilmestyviä kirjallisia arvosteluja. Mutta kaikki nämät jäivät kannatuksen puutteessa julkaisematta, niinkuin myös useimmat Otavan toisessa osassa painovalmiiksi ilmoitetut teokset.

Sitä vastoin ryhtyi hän Snellman’in herätyksen johdosta toteuttamaan tuumaa, joka oli ollut hänellä mielessä jo ennen Otavan julkaisemista. Hän päätti nyt ruveta toimittamaan sivistyneelle yleisölle suomenkielistä sanomalehteä, joka ilmestyikin v. 1846 nimellä Suomalainen ja jatkui Suomi-nimisenä vielä vv. 1847-49. Sekä kirjoitustavan että sisällyksen puolesta on tämä Gottlund’in yritys ihan yksinäistä laatua koko sanomalehti-kirjallisuudessamme. Kieli on tosin aivan toisellaista kuin Otavassa; jos siinä vielä löytyykin joku virhe, on se kuitenkin luontevampi, sujuvampi, tuoreempi, kuin mitä kaikki muut siihen aikaan vielä kirjoittivat. Mutta se on jonkullaista runollista suorasanaisuutta tai suorasanaista runollisuutta, täynnä alkusointua ja runomitallista poljentoa sekä vertauksilla ja sukkeluuksilla höystettyä. Sisällys on yhtä omituinen. Se ei ole nykyaikaisen sanomalehden, sillä päivän tapauksista ja kysymyksistä on tuskin hiiskahdustakaan. Se ei ole myöskään tavallisen kirjallisen lehden; tieteellistä tosin hiukan löytyy, samoin joku määrä runoja ja novelleja sekä omia että toisten lähettämiä, mutta ne eivät enintä sijaa täytä. Valta-aineita on Gottlund’illa oikeastaan kaksi: erittäin arvokkaita muistelmia suomalaisuuden sisällisestä historiasta tämän vuosisadan alkupuoliskolla ja hyvin sukkelia, vaan yhtä suuressa määrin kirjoittajan omasta kuin asian puolesta surkuteltavia kynäsotia muita suomenkielen harrastajia, erittäin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseniä vastaan. Alussa hän tosin oli ilmoittanut tahtovansa elää sovinnossa kaikkein kanssa, mutta koska hänen käyttämäänsä kieltä oli moitittu jo ennen lehden ilmestymistäkin ja yhä moitittiin, niin hän kohta huusi:

"Mitäpä luulisitte", kysyy hän Suomalaisen 11:ssä numerossa, "koko tämän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painavan, ellei heillä olisi tätä Lönnrotia, jonka kanssa hyö ovat vehkuroineet — eipä se maksaisi niin mitään; vähäpäs se maksaa vielä siittennik (meijän silmissämme), sillä myö vaaittaisimme jo paljon semmoiselta miesjoukolta, joka 600 miehen paksusti 15 vuotta on tätä ropottanut!"

Suomalaisessa oli sitä paitsi useita valtiollisia pilajuttuja, joista yhden sen-aikuisia kreikan-uskoisten käännytyshankkeita koskevan, Uskon kauppias nimisen tähden lehti kesken vuotta lakkautettiin. Suomikin oli alinomaa painoesteen alaisena, koska sensori yhä vainusteli salajuonia kaikissa Gottlund’in kirjoituksissa. Häntä peloitti, kun jotain kohtaa ei oikein ymmärtänyt, ja yhtä paljon, jos ajatus tuntui liian selvältä; silloinhan Gottlund veitikka varmaan oli siihen jotain oikein vaarallista kätkenyt. Siitä syystä eivät yhtenäkään vuonna Suomen kaikki viikkonumerot päässeet julkisuuteen; viimeistä vuosikertaa ilmestyi ainoasti 7 numeroa.

Kun Suomalainen kiellettiin, painatti Gottlund loppunumeroin korvaukseksi kirjan Sampo, runollisto vuonna 1847. Esipuheessa hän selittää sillä tavoitelleensa suomenkielistä runokalenteria muiden kielten esimerkin mukaan. Erittäin näkyy hänellä olleen siihen yllyttimenä Fredrik Berndtson’in v. 1845 toimittama, ensimmäinen Suomessa ilmestynyt ruotsinkielinen runokalenteri Necken. Tämä Sampo sisältää kuudettakymmentä pientä runoa, jotka kuitenkin enimmäkseen olivat jo ennen Otavassa tai Suomalaisessa julkaistuja. Kaikki ne ovat käännöksiä; melkoinen osa on Bellman’in laulujen suomennoksia, joita Gottlund vielä vv. 1863-64 painatti erikseen suuremman kokoelman nimellä G.M. Fredmannin lauluja ja hiluja.

Viimeksi on Gottlund’in suomenkielisistä toimituksista mainittava väitöskirja Jumalasta ja Hänen monenaisesta nimittämisestä moailman erinäisillä kielillä, jolla hän v. 1850 haki uutta Suomen kielen ja kirjallisuuden professorin virkaa kilpaa Mattias Aleksanteri Castrén’in kanssa. Tällä oli hänen tarkoituksensa vielä voittaa Castrén’in keksintö ural-altailaisesta kieliyhteydestä ja todistaa kaikkein maailman kielten alkuperäinen sukulaisuus. Mutta saman vuoden kieliasetuksen nojalla otettiin koko painos väliaikaisesti takavarikkoon, niin ett’ei Gottlund joutunut sillä edes väittelemäänkään. Kolmea vuotta myöhemmin, Lönnrot’in kanssa samasta virasta kilpaillessaan, kirjoitti hän, kun ei ennättänyt saada lupaa suomeksi väittelemiseen, ruotsinkielisen väitöskirjan Försök att förklara de finska stamordens uppkomst (Yritys selittää kantasanoja suomenkielessä), jossa hän niin-ikään ulotutti kielelliset vertauksensa enempään kuin puoleen tuhatta eri kieleen ja murteesen. Kun tämä taas tuli ala-arvoisena hylätyksi, koetti Gottlund vielä kolmannen kerran August Ahlqvist’in kera onneansa v. 1863. Väitöskirjansa Forskningar uti sjelfva grundelementerna af det finska språkets grammatik (Tutkimuksia suomen kieliopin perus-aineksista) sai hän silloin kyllä hyväksytyksi, vaikka sekin oli mitä hullunkurisinta laatua, mutta ei yli-ikäisenä voinut enää päästä ehdollekaan itse virkaan. Nämät vastoinkäymiset nähtävästi vaikuttivat, että hänen vihansa nyt kääntyi yliopiston opettajistoa vastaan. Koko konsistoori ei muka ollut muuta kuin joukko laiskureita, jotka eivät mitään toimittaneet, hän Gottlund sitä vastoin sai vanhoilla päivillään enemmän aikaan kuin he kaikki yhteensä! Sitä todistaakseen painatti hän vv. 1864-66 paksua kirjateosta nimellä Läsning för Finnar uti blandade, fosterländska ämnen (Lukemisia Suomalaisille sekalaisissa, isänmaallisissa aineissa), joka sisältää kaikennäköistä, mutta ennen kaikkea hänen omia, monia riitajuttujaan.

Ruotsinkielellä on Gottlund sitä paitsi julkaissut historiallisia ja muinaistieteellisiä kirjoituksia sanomalehdissä sekä eri kirjasena tutkimuksen Sampo-tarusta 1872; kaikkia niitä kuitenkin haittaa sama arvostelukyvyn puute. Nuorempana ollessaan oli hän antanut ruotsinkielisiä runoelmiaan useihin Ruotsissa ilmestyviin runokalentereihin; siellä oli hän niin-ikään ruotsiksi painattanut kokeensa selittää Tacitus’en arvostelua Suomalaisista, Försök att förklara Taciti omdömen öfver Finnarne, 1834 ja samana vuonna toimittanut rahvaanlehteä Tidning för Bondeståndet ynnä siihen liittyvää lastenlehteä. Ruotsiksi kirjoitetut ovat myös hänen viimeisinä ikävuosinaan painattamansa poleemiset lentokirjaset, esim. Två flugor i en smäll (Kaksi kärpästä yhdellä iskulla) 1867, Näsperlan (Näsäkuokka) 1868 ja Gud, verlden och menniskan, betraktade från en viss, annan synpunkt (Jumala, maailma ja ihminen, katsottuna eräältä toiselta näkökannalta) 1870, joiden nimet jo ovat hyvin kuvaavat hänen kautta koko elämän omituiselle luonteelleen.

Mitenkä on sitten tämä luonne kaikkine ansioineen ja vikoineen oikein käsitettävä? Siihen on Yrjö Koskinen Kirjallisen Kuukauslehden ensimmäisessä vuosikerrassa 1866 vastannut vertauksella, joka asettaa Gottlund’inkin elämäntyön historian valoon. "Synkässä korpimaassa rakentaa toisinaan uutis-asukas töllinsä, raivaa peltonsa, polttaa kaskensa, raataa ja häärää salon herrana, huolimatta miltä hänen työnsä muiden silmissä näyttää. Hänen työalansa on hänen koko maailmansa, hänen ilonsa ja kerskauksensa, ja kaikki hänen apunsa on ainoastaan omassa kyvyssä ja voimassa. Mutta hänen jälkihinsä siirtyy sitten muitakin uutis-asukkaita, tölli ei seiso enää yksinään keskellä korpea; kylä syntyy, syntyy yhteiskunta sääntöinensä, lakeinensa. Silloin on korven rauha pilattu vanhalta korvenpojalta, joka on tottunut itse oikeuttansa tekemään eikä tahdo tietää yhteiskunnan asettamista rajoista. Mutta yhteiskunta käyttää kovaa lakia ja saattaa joskus rangaista rauhanrikkojana sitä samaa miestä, jonka asunto siinä seisoi, ennen kuin yhteiskunta olikaan. Kuka voipi sanoa, mikä on tämmöisessä tapauksessa oikeus, mikä vääryys? Mutta se mielestämme kumminkin on kieltämätöntä, että korpimaan raivaajalle on kunniansa annettava, — ja semmoisena raivaavana uutis-asukkaana, semmoisena korven karkeana poikana on kirjallisuudessamme Kaarle Aksel Gottlund".

Ainoa kirjailija, joka antoi apua Gottlund’in Otavaan, oli nimimerkki Kallio (Bergh). Hänelläkään ei ollut muuta kuin viisi omatekoista pikku laulua tarjottavana. Mutta runollista arvoa on niillä yksin enemmän kuin koko muulla Otavalla.

Samuli Kustaa Bergh syntyi v. 1803 Oulussa, jossa isä oli satulantekijänä. Tuli Turun yliopistoon 1822 ja suoritti Helsingissä tuomarintutkinnon 1830 loistavalla menestyksellä. Kun hän jonkun aikaa oli ollut auskultanttina Vaasan hovioikeudessa, rupesivat silmät heikkenemään niin peloittavalla tavalla, että hänen täytyi luopua kaikesta kirjallisesta työstä, eikä aikaakaan, niin oli hän aivan sokea. Semmoisena eli hän pitkän ajan, vuoteen 1853 asti. Paitsi Otavan toiseen osaan painettuja, on Kallio vielä julkaissut muutamia runoelmia Oulun Viikkosanomissa 1840. Kovin on sääli, ett’ei niitä ole useampia, sillä aikanansa, vasta alkavassa suomalaisessa kirjallisuudessa olivat ne aivan verrattomat. Muutamat niistä, niinkuin Oma maa ja Ystävälleni (Milloin muistelet minua), ovat yleisesti tunnetut ja kauneutensa tähden hyvin suositut. Kallio mainitaan myös olleen harras musiikinharjoittaja, taitava huilunsoittaja.

Yhteydessä Gottlund’in kanssa on jo mainittu hänen pitäjäläisensä ja opintokumppaninsa Abraham Poppius, joka hänen kanssaan harrasteli ei ainoastaan suomalaisen kansanrunouden keräystä, vaan myös omintakeista suomenkielistä runoilua. Poppius on tämän ajan onnistuneimpia runoniekkoja, melkein Kallion vertainen ja paljoa tuotteliaampi. Hän oli luutnantin poika, syntynyt Juvalla 30 p. Lokak. 1793. Läpikäytyänsä Porvoon kymnaasin hän pääsi Turun yliopistoon 1813 ja meni sieltä oppiansa täydentääksensä Upsalaan 1817. Näinä ylioppilas-aikoina heräsi hänessä runointo; useimmat hänen runoelmistaan ovat vuosien 1815-22 väliltä. Hänen ensimmäinen julkaisunsa oli kuitenkin tieteellistä laatua, väitöskirja De reciproca conjugationum forma in lingua fennica (Suomenkielen refleksiivisistä verbinmuodoista), joka ilmestyi Upsalassa 1818. Poppius tahtoi näin tutuksi saattaa oman kotimurteensa ja sen varoilla rikastuttaa yhteistä kirjakieltämme; mutta hän ei koskaan taipunut Gottlund’in tuumiin, joka jo siihen aikaan harrasti erinäistä savolaista kirjakieltä. Siitä asiasta oli kumppanuksilla alinomainen kina keskenänsä, vaikka he muuten hyvässä ystävyydessä elivät. Seuraavana vuonna oli Poppius’ella tilaisuus ottaa osaa toiseen tieteelliseen, vielä tärkeämpään julkaisuun, joka ensikerran käänsi oppineen maailman silmät kansamme rikkaihin runoaarteihin. Saksalainen oppinut, tohtori H.R. von Schröter toimitti näet Upsalassa käydessään v. 1819 kokoelman suomalaisia kansanrunoja painosta niin hyvin alkukielellä kuin saksaksi käännettyinä, nimellä Finnische Runen, ja tässä työssä oli hänellä, suomenkieltä aivan taitamattomalla, Poppius, joka itsekin oli kotipuolellaan keräillyt runoja v. 1813 ja sananlaskuja v. 1815, hyvin tarpeellisena apumiehenä.

Yliopistoluvut päätettyänsä Poppius v. 1823 vihittiin papiksi Tukholmassa, missä sai apulaisviran suomalaisessa seurakunnassa. Mutta jo kaksi vuotta myöhemmin toi hänet oman maan ikävä takaisin Suomeen. Ensin pääsi hän linnapapiksi Viipuriin 1825 ja siitä sitten v. 1833 syntymäpitäjänsä Juvan kappalaiseksi. Tässä virassa hän pysyi kuolemaansa asti, joka hänet kohtasi 19 p. Kesäk. 1866.

Ensimmäiset runokokeensa painatti Poppius v. 1821 Arvidsson’in lehteen Oskyldigt Ingenting, jota jaettiin ennen vuoden loppua lakkautetun Åbo Morgonblad’in tilaajille. Pari kappaletta antoi hän myös samaan aikaan ilmestyvässä Mnemosynessä julkaistavaksi. Sittemmin lähetteli hän runoelmiansa aina suomenkielisiin lehtiin. Muutaman hän vähää ennen lähtöänsä Viipurista ennätti painattaa vasta perustettuun Sanansaattajaan. Tipahtipa niitä myöhemminkin joskus mainittuun lehteen sekä Maamiehen Ystävään, Kanavaan ja Suomettareen. Poppius’en jälkeen jääneitten paperien seassa on myös muutamia hengellisiä runoelmia ja mahdollista on, että joku osa Sanansaattajassa löytyvistä nimettömistä virsistä ovat hänen tekemiänsä. Mutta ylimalkain ei hänen runolahjansa näy olleen siihen lajiin taipuvainen.

Poppius, niinkuin on mainittu, on paraasta päästä vaan nuoruuden innossansa runoillut. Sittemmin leipähuolet, virkatoimet ja kaikkein enimmin yleisön silloinen kylmäkiskoisuus suomalaiselle laulannolle masensivat hänen äänensä. Kokonaan ei hän sentään luopunut runonteosta vanhoillakaan päivillänsä. Häneltä on jäänyt jälkeen keskeneräinen näytelmäkoe, joka on kirjoitettu 1850 luvulla. Ja vielä vuosikymmen myöhemminkin, muutamia vuosia ennen kuolemaansa, tervehti hän Suomen uudestaan herännyttä perustuslaillista elämää pitkällä runolla, verraten valtiopäiviä Kalevalan Sampoon. Samoin myös harjoitteli hän viimeisiin asti suorasanaista kirjallista tointa. Hänen suomentamansa on saksalaisen Zschokke’n kirja Viinamyrkystä surullinen tarina, joka ilmestyi Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1844. Tekeillä oli hänellä muun muassa kertomus miehestä, joka Kaarle herttuan vihaa paeten v. 1599 muutti yhteen Saimaan saareen ja siellä eli yksinään kuuluisan Robinson’in tavalla. Niin-ikään alkoi hän kirjoittaa Juvan pitäjän kertomusta, jota varten oli tarkoin kerännyt lisiä kaikista hänelle käsiin sattuvista painetuista lähteistä.

Poppius’en viimeisiä toimia vielä oli runoteostensa parsiminen ja korjaileminen. Koko joukko niistä löytyy parannetussa muodossa puhtaaksikirjoitettuna hänen paperiensa joukossa. Nähtävästi aikoi hän, uuteen toivoon kiihtyneenä suomalaisuuden voimallisemmasta edistymisestä elämänsä loppuvuosina, painattaa kaikki runoteoksensa yhteen vihkoon. Sen hankkeen, niinkuin useammat yllämainitut, keskeytti häneltä kuolema; mutta sittemmin on Savo-Karjalainen Osakunta, joka ylpeydellä lukee tämänkin raatajan suomalaisuuden uutismaalla omaksensa, täyttänyt vainajan tahdon julkaisemalla hänen kootut runoelmansa Koitar nimisen albumin ensimmäisessä osassa 1870.

Jo Arvidsson suuresti kiittää Poppius’en ensimmäisiä julkaisuja. "Nämät runoelmat todistavat", hän lausuu niitä esittäessään lehtensä lukijoille, "että muinainen suomalainen henki vielä voi herätä ja, kumminkin yhdessä miehessä, jo on herännyt, ja että neron voima saattaa sulattaa sen yhteen uudempain taiteenmuotojen kanssa". Näissä sanoissa on paljon totta. Poppius’en runoiluun näkyy kansanrunoutemme syvästi vaikuttaneen. Mieluimmin hän käytti vanhaa suomalaista runomittaa ja käytti sitä suurella taidolla, joka osoittaa, että se oli hänelle lapsuudesta hyvin tuttua. Hänen runoelmistaan enimmät ovat aivan kuin Kantelettaren runoja; ne ovat koruttomia, mutta tuntehikkaita, ja niissä on sama suloisesti tuoksuva henki, esim. Poika ja tyttö, Epäilys, Jos ma laulaja olisin; joukossa on kuitenkin joku kuivakiskoisempikin, Juteinin runojen tapainen. Toisinaan hän koettaa kansallista runomittaamme vielä kehittää, osaksi samaan malliin kuin Juhana Cajanus, esim. Kukkaisten taivas; tai muulla tavalla, niinkuin esim. runossa Rakkautta kaipaava. Poppius’en runoelmissa joskus ilmaantuva epäselvyys ja hämäryys lienee Ruotsin n.k. fosforistisen suunnan vaikuttama. Aiheensa hän valitsi, paitsi luonnosta ja elämästä, myös klassillisesta tarumaailmasta, esim. Laurin saalis ja Punnittu Amor. Myöhemmällä ijällä tuli lisäksi kansallinen aines, niinkuin runossa Laulun huomen, joka ilmestyi v. 1845, heti Snellman’in herätyksen jälkeen, samoin v. 1861 painetussa, terävässä pilkkalaulussa Valistuksen vaikutus sekä mainitussa valtiopäivä-tervehdyksessä.

Saman-aikuisia lyyrillisiä runoilijoita mainittakoon vielä veljekset Ticklén, Pyhäjoen Pyhäjärven kappalaisen pojat. Vanhempi veljeksistä, Pietari Ticklén, oli syntynyt 1792, tuli Turun yliopistoon 1811, vihittiin papiksi 1815 ja seppelöittiin maisteriksi 1823, oli enimmän ajan opettajana Oulussa, kunnes v. 1829 pääsi Teuvan pitäjän kirkkoherraksi, jossa virassa kuoli 1838. Hänen lyyrillisiä runoelmiansa löytyy Oulun Viikkosanomien parissa ensimmäisessä vuosikerrassa.

Nuorempi veli Eero Ticklén oli syntynyt 1794, tuli ylioppilaaksi 1815, vihittiin papiksi 1817 ja kuoli kappalaisena Kärsämäellä 1827. Ainoa hänen sepittämänsä runo on Neidon valitus, joka on painettuna vanhemman Sakari Topelius’en julkaisemien vanhojen runojen ja nykyisempien laulujen joukossa. Tälle on tullut se kunnia osaksi, että Runeberg sen käänsi ruotsiksi, luullen sitä kansanlauluksi, niinkuin hän itse tunnustaa Helsingfors Morgonblad’issa 1832. "Minulla on tätä ihanaa runokappaletta ruotsiksi kääntäessäni ollut sama tunne, kuin sillä, joka yrittää kukkaiskasvia kiskoa irti ja siirtää yhdestä maaperästä toiseen. Joka hetki olen pelännyt vahingoittavani sen hentoja juuria --käyttääkseni vertausta — ja hienoja lehtiä, ja toivotonna epäillyt, olenko sitä voinut varjella niin, ett’ei siinä olisi liiaksi oman käteni hävittävää jälkeä".

Bellman’in lauluja suomensi, paitsi Gottlund’ia myös Juhana Fredrik Granlund. Hän oli syntynyt aviottomana lapsena 8 p. Maalisk. 1809 Porin kaupungissa, josta kuitenkin äitinsä kanssa pian muutti Vesilähteen asumaan. Pari vuotta käytyänsä täällä olevaa Ahlman’in koulua, lähetettiin hän puotipojaksi Turkuun. Siinä virassa löysi hän, vaikka oli tehtävissään varsin ahkera, yhtähyvin myös aikaa kirjojen lukemisen, jopa pienien laulujen sepittämiseen, josta kumppanien kesken sai liikanimen "piispa". V. 1842 pääsi hän tehtaanhoitajaksi Porin seuduille. Mutta pian kyllästyi hän päällikkyyden moniin harmeihin ja palasi rauhallisempaan, jos kohta alhaisempaan kirjanpitäjän virkaan. Tällä kertaa otti hän paikan Frenckell’in kirjapainossa. Säästäväisyydellään kokosi hän vähäisen summan, jolla v. 1850 osti neljänneksen Lillja’n kirjapainosta, ja v. 1856 tuli hän, niin-ikään kaupan kautta, koko Frenckell’in kirjapainon isännäksi.

Vanhan klassillisen runouden suomentajana kilpaili menestyksellä Gottlund’in kanssa Eerik Aleksanteri Ingman. Hän oli maamittarin poika, syntynyt Lohtajalla 14 p. Helmik. 1810, tuli ylioppilaaksi Turkuun vähää ennen paloa, joten alkoi vasta Helsingissä opintonsa, vihittiin maisteriksi 1836, suoritti lääketieteen lisensiaatti-tutkinnon 1838. Määrättiin samana vuonna kaupunginlääkäriksi Kristiinaan, mutta palasi v. 1842 jälleen Helsinkiin, apulaisprofessoriksi yliopistoon. V. 1858 hän pääsi varsinaiseksi lääketieteen professoriksi, mutta kuoli muutama kuukausi nimityksen jälkeen 14 p. Toukok. 1858.

Ensimmäisessä yliopistollisessa väitöskirjassaan v. 1832 hän jo oli yrittänyt suomennosta Iliaadin ensimmäisestä laulusta, rakentaen siinä värssymitan tavuitten laajuudelle, kreikkalaisen ja roomalaisen runouden tapaan, jota myös piti alkuperäisesti suomalaisena. V. 1834 hän samalla tavalla käänsi koko vihkon Anakreon’in lauluja sekä yhden Sapphon sepittämän. Kirjoittipa hän itsekin pienen alkuperäisen kuusimittaisen idyllin Elias ja Anna (Lönnrot’in Mehiläiseen 1837), joka kuitenkin on runollisessa suhteessa aivan mitätön. Täten antoi hän alun siihen värssynrakennuksen tapaan, joka sitten noin 30 vuotta vallitsi suomalaisessa runoudessa. Tieteellisesti esitti hän ajatuksensa tästä aineesta lyhyesti väitöksessään, laveammin sitten Snellman’in Litteraturblad’issa 1852 kirjoituksessa Om finsk hexameter (Suomalaisesta kuusimitta-runosta).

Sama perisuomalaisuuden harrastus osoittihe siinä hänen mielipiteessään, että vieraskieliset historialliset sekä maantieteelliset nimet pitäisi vääntää suomen kielen omien äännelakien mukaisiksi ja niin esim. kirjoittaa Pulonja (= Boulogne), Tanssikki (= Danzig), Luorita (= Florida), Keeveli (= Gefle), Ismirna (= Smyrna). Tämä kirjoitustapa tuli käytäntöön yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painattamassa yleishistoriassa, mutta hylättiin kuitenkin pian mahdottomuutensa tähden.

Myöskin omassa tieteessään yritti Ingman käyttää rakasta suomenkieltänsä. Hän painatti Suomen lääkäriseuran toimituksiin v. 1849 suomeksi tutkimuksen: Ovatko taudit itsenäisiä olentoja? Tämä kirjoitus, jossa hän vastusti yhtä professori Immanuel Ilmon’in Pohjoismaiden tautihistoriassaan esittämää periajatusta, antoi aiheen ankaraan sanakiistaan, jossa Ilmoni myös moitti sitä, että Ingman tieteellisessä tutkimuksessa, joka ei ollut talonpojille aiottu, oli käyttänyt tuota oppineille ylen tuntematonta suomenkieltä.

Vielä on Ingmanista mainittava, että hän eräällä ulkomaan matkallansa poikkesi Unkariin ja oppi Magyarein kielen, josta on suomeksi kääntänyt Vörösmarty’n kuuluisan herätyslaulun.

Suomenkielisen näytelmärunouden ainoana edustajana tällä ajanlohkolla, joll’emme ota lukuun Juteinin näytelmäntapaisia kertomuksia, on Jaakko Fredrik Lagervall. Hän oli kappalaisen poika, syntynyt Kontiolahdella 19 p. Heinäk. 1787. Isänsä virkauraa hän ei kuitenkaan jatkanut, vaan palasi iso-isän kersantti Oxeman’in ammattiin. Hän sai v. 1805 rustmestarin paikan Karjalan jääkäriväessä, jolloin luultavasti samassa muutti perityn sukunimensä siksi komeammaksi, jolla häntä sitten aina on mainittu. V. 1806 hän koroitettiin kersantiksi ja otti semmoisena osaa 1808 vuoden sotaan. Oravaisten tappelun jälkeen hän tuli sairaaksi ja jätettiin erääsen tienviereiseen taloon hoidettavaksi; mutta sieltä läksi väki pian itsekin piiloon salolle ja Lagervall jäi ihan yksikseen autioon tupaan. Hyväksi onneksi korjasivat hänet kuitenkin jäljestä tulleet Venäläiset ja veivät sairashuoneesen. Kun sodan loputtua uusi pestattu Suomen sotaväki asetettiin v. 1812, sai Lagervall luutnantin paikan jääkärirykmentissä ja koroitettiin v. 1817 kapteeniksi. V. 1827 muutettiin Suomen jalkaväen rykmentit tarkk'-ampuja-pataljooniksi, jolloin Lagervall samalla arvolla jatkoi palvelustaan kuudennessa niistä, V. 1830 muutettiin neljä noista pataljoonista meriväeksi ja silloin Lagervall sai eronsa. Hän vuokrasi nyt Koitsanlahden kuninkaankartanon Parikkalassa ja ryhtyi maanviljelykseen. Vanhoilla päivillään sokeaksi tultuaan, meni hän asumaan vävynsä luokse Saimaan kanavan rannalle. Viimein muutti hän syksyllä 1865 Helsinkiin, jossa kuoli 7 p. Marraskuuta.

Nuoruudessaan jo oli Lagervall oppinut useampia vieraita kieliä. Myöhemmin rauhallisessa Parikkalassa oli Lagervall’illa kyllin joutoaikaa hänelle nähtävästi rakasta kaunokirjallisuutta lukemaan, ja sai hän siitä myös yllytystä omiinkin runollisiin kokeihin. V. 1831 ilmaantui Satu Sallisesta ja Uni, joista edellinen on eepillinen runo eräästä hänen omakeksimästään muinaisesta Suomen sankarista, jälkimmäinen mukailus muutamasta Oehlenschläger’in runoelmasta. V. 1834 painatti hän Ruunulinnan, Suomeen Kurkijoen tienoille sovitetun mukailuksen Shakespeare’n Macbeth’ista. Vuosi 1847 toi neljä pientä, alkuperäistä näytelmää, useimmat vanhain piplian-aineisten mysteerioin tapaisia: Tuhkapöperön, Kainin, Josephin ja Judithin. Näiden lisäksi tulee vielä mainita pari pienempää runoa Lönnrot’in Mehiläisessä ja Kanavassa sekä Jaakot, v. 1855 ilmestynyt suorasanainen kertomus Stenius-kirkkoherrain toimista Pielisjärven seudun viljelyksen edistämiseksi. Ruotsiksikin on hän kirjoittanut kaksi eepillistä runoelmaa, sangen lavean Brudskaran (Hääjoukko) 1831 ja pienemmän Blindt allarm, ett studentäfventyr (Tyhjää melua, ylioppilaskepponen) 1838, sekä En Karelsk jägares sorgliga minnen 1866 (suorasanaisia muistelmia Karjalan jääkäriväestä Kustaa III:n ja IV:n aikana).[113]

Lagervall’illa ei oikeastaan ollut runoilijan lahjaa, vaikk’ei voi kieltää hänellä löytyneen hiukan kuvitusvoimaa. Hänen runoelmansa ovat kaikki jokseenkin arkipäiväisiä, mikä erittäinkin pistää silmään Ruunulinnassa, jossa on alkuteoksesta ainoasti ulkotapaukset, vaan ei rahtuakaan sen runollisesta hengestä. Suurena haittana oli myös, että hän tässä, niinkuin muissakin näytelmissään, käytti kansamme vanhaa runomittaa, joka kertonsa kautta tulee kovin pitkäveteiseksi. Hänen kokeillaan on kuitenkin se merkitys, että ne ovat ensimmäiset näytelmärunouden yritykset suomenkielellä. Siitä syystä levisi ainakin Ruunulinnan maine ulommaksi oman maan rajoja. Ruotsissa ja Englannissakin kerrottiin kirjallisissa aikakauskirjoissa se ihme, että oli ilmestynyt Bunulinus, murhekuvaus, suomenkielinen mukailus Macbeth’ista!

Suorasanaisesta kaunokirjallisuudesta, joka tässä yhteydessä sopinee mainita, ei, paitsi Juteinin teoksia, ole muuta huomattavaa kuin v. 1838 ilmestynyt pieni kertomus kansan elämästä, nimeltä Haaksirikko, suomalainen perustuskielinen taru. Juoni on siinä mitä yksinkertaisinta lajia, kuvaus tuntuu sangen vaillinaiselta ja puolinaiselta ja esitystapa paikkapaikoin liiaksi saarnailevalta. Kuitenkin on sillä kunnia olla ensimmäinen alkuperäisen novellin koe suomenkielellä. Sen tekijä Niilo Aejmelaeus oli koulun-opettajan poika Vaasasta, syntynyt v. 1812, tuli ylioppilaaksi 1828, vihittiin papiksi 1835 ja kuoli konsistoorin notaarina Porvoossa 1854.

Niinkuin edellä esitetystä on käynyt selville, ovat uudemman taiderunoutemme kehitykseen vaikuttaneet ensi sijassa vanhat kansanrunot, joihin huomio näinä aikoina yhä enemmän alkaa kääntyä, ja toisessa sijassa viime vuosisadan ruotsalainen (Bellman, Kellgren) sekä muinaisklassillinen runous. Vähemmän on siihen vaikuttanut muiden nykykansain (Shakespeare, Oehlenschläger) sekä Ruotsin uudempi kirjallisuus (Fosforistit, Tegnér). Omassa maassamme kohoavan ruotsinkielisen jättiläisrunoilijan ensimmäisiä kantelenhelähdyksiä oli tällä ajalla vasta vähäinen kaiku Joutsen laulussa päässyt koko Suomen kansan kuuluviin. Tämän Runeberg’in runon suomentaja oli Kaarle Saxa, kappalaisen poika Suomussalmelta, syntynyt v. 1796. Tuli yliopistoon 1815, oli vv. 1817-19 opettajana Kajaanin alialkeiskoulussa, pääsi kappalaiseksi syntymäseurakuntaansa 1822, ja kuoli 1849, vuotta ennen Hyrynsalmen kirkkoherraksi nimitettynä. Hänen suomentamiansa runoelmia löytyy useammissa sanomalehdissä sekä oululaisen Frans Iisak Fortell’in v. 1828 julkaisemassa ensimmäisessä osassa Koottuja suomalaisia lauluja. Luultavasti on hän myös kirjoittanut sen kertomuksen Suomussalmen kappelista, joka löytyy Lönnrot’in Mehiläisessä. Paitsi sitä on hän kotipaikoiltaan kokoellut vanhoja runoja, joita jo v. 1823 oli painokuntoisiksi toimittanut nimellä Muinosia Suomalaisten synty-ja runolauluja, vaan jotka sitten jätti vanhemman Sakari Topelius’en julkaistavaksi.

Olemme nähneet, mitenkä Porthan’in kansalliset harrastukset menivät perinnöksi sille miespolvelle, jonka piti luoda Suomen kansalle uusi kirjakieli ja uusi kirjallisuus. Selvimmin tämä harrastuksen periytyminen on huomattava kansanrunouden alalla. Viimeisenä todistuksena Porthan’in runokeräyksistä on muudan Mäntyharjun rovastille Emanuel Berner’ille osoitettu kirje vuodelta 1801, jossa hän kiittää tämän lähettämistä runoista ja lausuu sen toivomuksen, että saisi käsiinsä myös Aunuksen runoja. Jo seuraavalla vuosikymmenellä tapaamme Poppius’en, Gottlund’in, Arvidsson’in[114] ja Becker’in keräilemässä vanhoja kansanrunoja. Julkisuuteen heidän kokoelmistaan ei kuitenkaan tullut muuta kuin ne pari pientä vihkosta, jotka Gottlund Upsalassa painatti jaellakseen lukemisiksi Vermlannin Suomalaisille, se vähänen, minkä Schröter käytti ulkomaalaisia varten aijottuun kirjakauppa-uutiseensa, sekä muutamat yksityiset sanomalehdissä julkaistut näytteet.

Kunnia siitä, että on ensimmäisenä ryhtynyt toimittamaan täydellisempää suomalaisten runojen kokoelmaa, niiden oman kauneuden tähden ja oman kansan ihailtavaksi, tulee Sakari Topelius’elle, tunnetun suuren ruotsinkielisen runoilijamme isälle.

Sakari Topelius vanhempi, niinkuin häntä eroitukseksi samannimisestä pojastaan on tapana kutsua, oli syntynyt Oulussa 13 p. Marrask. 1781; hänen isänsä oli maassamme aikoinaan hyvin kuuluisa kirkkomaalari Mikael Toppelius. Hän tuli ensin Turun yliopistoon, missä nautti Franzén’in ohjausta v. 1797, oli kaksi vuotta kotiopettajana Muhoksessa, muutti Upsalaan 1799, sai samana vuonna Tukholman lääkintä-ylihallitukselta haavuritieteen oppilaan arvon ja määrättiin v. 1801 alilääkäriksi linjalaivaan, joka muun Ruotsin laivaston kanssa läksi merelle Englantilaisia vastaan. Vv. 1803-04 hän Suomen Talousseuran lähettämänä kävi seitsemän kuukautta kestävällä rokotusmatkalla, joka ulottui Pohjois-Savosta aina Kemijärvelle saakka. Sillä matkallaan joutui hän myös taisteluun toista kansan turmiota, sen taikauskoa vastaan. Kemijärvellä esim. hän sukkelalla tavalla rankaisi ylt'-ympäri kuuluisan velhon Matti Kallahanvaaran. Hän tekeytyi, näet, sairaaksi ja kutsutti luokseen noidan. Tämä hyvin yksitotisesti selitti taudin tulevan siitä, että kolmen kirkon väki kävi Topeliusta kiusaamassa, ja kantoi sitten sairaan, joka oli olevinaan kovin heikko itse käydäkseen, selässään kirkkoon. Siellä useammat pitäjän herrasmiehet, Menninkäisiksi puettuina, välkkyvällä fosforilla voideltuina ja päässä sarvet, hyökkäsivät päälle, ryöstivät Topelius’en parantajansa käsistä ja veivät luukammioon, vaan itse poppamiehelle antoivat aika selkäsaunan, huolimatta hänen manauksistaan. Viimein he katosivat ja noidan täytyi kantaa takaisin kestikievariin parannettavansa, joka pitkin matkaa yhä kallisteli itseään syrjälle, niin että kaasi kantajansa lumeen. Päälle päätteeksi ilmoitettiin koko kepponen parast'-aikaa koossa olevalle käräjäväelle, niin että noidan aivan nolattuna ja pilkan-alaisena oli täytymys muuttaa paikkakunnalta.

Oltuaan virkaatekevänä lääkärinä Uudessa Kaarlepyyssä ja Oulussa, jatkoi Topelius opintojaan Lund’issa ja Köpenhaminassa, harjaantuakseen myös eläinlääkärin virkaan, suoritti lääketieteen kandidaatti-tutkinnon 1808 ja palveli sodan ajan saaristolaivastossa. Rauhan tultua pääsi hän köyhäin lääkäriksi Tukholmaan. Suoritettuaan Upsalassa vielä lääketieteen lisensiaatti-tutkinnon 1811, palasi hän samana vuonna kotimaahansa, jossa sai kaupunginlääkärin viran Uudessa Kaarlepyyssä ja vuotta myöhemmin myös piirilääkärin paikan samoilla seuduin. V. 1820 keväällä ajoi hän eräällä virkamatkalla jäihin, josta johtunut vilustuminen ainaiseksi mursi hänen terveytensä, kunnes kuolema hänet vapautti 23 p. Tammik. 1831.

Isältänsä, jonka perheessä oli vielä suomi puhekielenä, ja joka kirjoitti sujuvasti suomea, välistä runomitallakin, oli Topelius perinyt rakkauden kansansa kieleen. Isäänsä oli hän myös ylioppilaaksi tultuaan seurannut tämän matkustellessa rokottajana Pohjanmaalla ja mahdollisesti jo näillä matkoilla tutustunut suomalaisiin kansanrunoihin, vaikk’ei niitä vielä silloin liene kirjaanpannut. Missä määrin Porthan on häneen persoonallisesti vaikuttanut, on vaikea päättää, koska hän Turussa on luultavasti vaan yhden lukukauden ollut opiskelemassa. Mutta varmaa on, että Porthan’in herättämä harrastus suomenkieleen ja kansanrunouteen ei ole voinut olla häneen, ainakin välillisesti, vaikuttamatta. Ensimmäisen runonkeräyksensä toimitti Topelius mainitulla virkamatkallaan 1803-04, jolloin hänellä toimensa kautta oli hyvä tilaisuus päästä läheiseen yhteyteen kansan kanssa. Myös siltä ajalta, jolloin hän oleskeli vieraalla maalla, löytyy yksi hänen muistiinpanemansa kansanlaulu, kirjoitettu Lund’issa 1808 arvattavasti jonkun suomalaisen sotamiehen sanelun mukaan. Niin-ikään on hän ollessaan lääkärin-apulaisena Oulussa muutamalla toimitusmatkallansa Pulkkilaan v. 1807 saanut tämän seurakunnan kappalaiselta Jaakko Frosterus’elta kymmenkunnan loitsua sisältävän käsikirjoituksen.

Varsinaiseen keräystyöhön ryhtyi hän kuitenkin vasta Suomeen vakinaisesti palattuaan. Asuen ruotsalaisessa piirikunnassa hän ei tosin voinut virkamatkoillaan tässä suhteessa hyötyä, mutta laajan ystävä- ja tuttavapiirinsä avulla sai hän kootuksi suuren joukon runojen käsikirjoituksia, joita oli tallella monessa Pohjanmaan pappisperheessä, muiden muassa Ganander’in ja Lencqvistt’in keräelmiä. Ja kun mainittu tapaturma hänet koko loppu-ijäkseen kahlitsi sairastuoliinsa, niin onnellinen sallimus johti ikäänkuin lohdutukseksi samaan aikaan hänen luokseen kaksi Vienan läänin kulkukauppiasta, jotka avasivat hänen eteensä ennen aavistamattoman runoaarteiston. Tämä tapahtui 10 p. Kesäk. 1820, ja sen jälkeen alkoi hän varta vasten kutsuakin kotiinsa Venäjän-Karjalan laukunkantajia, kustantaen heidän matkansa ja kestiten heitä, että pysyisivät hyvällä päällä; ne eivät kuitenkaan näy kaikki osanneen runoja laulaa. Etevin Topelius’en luona käyneistä rajantakaisista runontaitajista oli Vuokkiniemen pitäjästä Tsenan kylästä Jyrki Kettunen, joka tuli Uuteen Kaarlepyyhyn alussa vuotta 1821. Kettuselta saatu runsas runosaalis, josta enin osa, esim. pitkä runo Lemminkäisestä sekä Luomisruno ynnä Sammon taonta ja ryöstö sisälsi jotain ennen aivan tuntematonta, epäilemättä vahvisti Topelius’en ajatusta runojen julkaisemisesta. Tämä ajatus oli hänellä todistettavasti jo v. 1819 Becker’in käydessä tekemässä luetteloa hänen kokoelmistaan, mutta vasta vuodesta 1822 alkoi hän toimittaa painosta keräilemiänsä Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja, joita ilmestyi kaikkiansa 5 vihkoa. Apuna toimitustyössä oli hänellä ollut nuorena kuollut veljenpoika Frans Mikael Toppelius. Viimeisen vihkon toimittivat v. 1831 hänen kuolemansa jälkeen painoon nuorempi veli Kustaa Toppelius[115] ja vastamainittava suomenkielen lehtori yliopistossa Kaarle Niilo Keckman.

Niinkuin jo nimestä näkyy, ei Topelius’en kokoelma sisällä yksistään vanhan kansan runoja, vaan myös uudempia, tunnettujen talonpoikaisten runoseppien tekemiä, vieläpä herrasmiestenkin sepittämiä taiderunoja viime vuosisadalta. Kumpaistakin laatua on jokaisessa vihkossa, kuitenkin tarkoin eroitettuna toisistaan. Runoja toimittaissaan teki hän ainoasti pienempiä muutoksia ja tasoitteli vähän oikeinkirjoitusta; mitään yhdenmukaisuutta kielessä hän ei tavoitellut, vaan piti luonnollisena, että runojen kotiperä puheenparresta voitaisiin havaita. Muutaman julkaisemansa runon on hän kahdesta eri toisinnosta pannut kokoon.[116] Paikat, mistä mikin runo on saatu, ilmoittaa Topelius, vaikk’ei aivan tarkoin; nähtävästi hän ei julkaisun tieteelliseen puoleen pannut huomiota ja tapahtui tämä ilmoittaminen vasta toisesta vihkosta alkaen muiden kehoituksesta. Sitä vastoin on hän ensimmäinen, joka on tullut ajatelleeksi, että runomme mahdollisesti eivät olekaan siellä syntyneet, missä ovat näennäisesti täydellisimpänä säilyneet. Toisen vihkon esipuheessa hän lausuu: "Muutamista keksitään myös etelämpi sekä runoin että kansan syntymämaja, koska esimerkiksi Lapin maan rajoilla runo mainittee tammipuusta, joka ei luonnan kasva koko Pohjan maalla".

Suurin merkitys on Topelius’ella kuitenkin sen vaikutuksen kautta, joka hänen julkaisullaan on ollut Lönnrot’iin. Aivan samaan tapaan, näet, Lönnrot julkaisi ensimmäisen matkansa tulokset pienissä vihkosissa, joita ilmestyi kaikkiansa neljä vv. 1829-31, nimellä Kantele taikka Suomen kansan sekä vanhoja että nykysempiä runoja ja lauluja. Topelius’en keksintö, että runoja löytyi ulkopuolellakin maamme rajoja, etenkin Vienan läänissä, antoi myös aiheen Lönnrot’in matkustuksiin sinne ja Kalevalan paraitten osien kokoonsaamiseen. Vaan ennen kaikkia omisti Lönnrot Topelius’elta hänen kansallisen käsityksensä. "Vähästä arvosta", se oli Topelius’en periajatus, "on se kansa, joka ei kieltänsä rakasta, sillä kieli on se suuri liitto, se vahva sidet, joka tekee kansan kansaksi, valtakunnan vahvaksi; ja suomen kaunista, taipuvaa ja suloista kieltä, kuka maamme mies sitä ei kalliina pitäisi?"

Puheenaolevalla ajalla astuu myös suurempi joukko yksityisiä runoniekkoja kansamme syvistä riveistä kirjallisuutemme rintamaan. Heidän edustamaansa uudempaan kansanrunouteen, niinkuin jo on mainittu, ovat vaikuttaneet sekä vanhat kansanrunot että edellisen aikakauden suomenkieliset, herrasmiesten sepittämät tilapää-runot. Tilapäistä laatua, näet, ovat näiden talonpoikaisten runoniekkojen tuotteet suurimmaksi osaksi: häissä, hautajaisissa, talkoissa ja muissa pidoissa syntyneitä hetkellisiä mielijuohteita eli n.k. improvisatsiooneja. Osaksi ne ovat kuitenkin mietiskelemällä kokoonpantuja. Maamiehen työ on sitä laatua, ett’ei se ajatusta estä muilla aloilla liikkumasta. Pitempien mietelmärunojen sepittämiseen menee usein kauan aikaa, välistä vuosikausiakin. Niin esim. mainitaan erään runoniekan tehneen runoa uudesta kirkosta, jota aloitti silloin, kun sen perustuskivi pantiin, ja johon sitten lisäsi yhä uusia säkeitä, sitä myöten kuin kirkko kohosi.

Vanhemman kansanrunouden vapaata mielikuvituksen lentoa näissä runoissa harvoin tapaa; tavallisesti ne liikkuvat arkipäiväisen todellisuuden piirissä. Niiden tehtävä rahvaamme keskuudessa on ollut sama kuin nykyisen sanomakirjallisuuden, ja aineitten valinta on ollut sen mukainen. Mitä merkillistä pitäjällä tapahtui, siitä piti heti tehtämän runo. Semmoisia runon aineita ovat kirkkoin ja ruukkien rakennukset, järvenlaskut y.m. Runoniekka kuvailee hyvin tarkasti, miten kaikki on tapahtunut, laulaa kirkon penkkinensä, nauloinensa ja ruukin rattainensa, kehrinensä; lopuksi lukee kiitokset työn sekä teettäjille että tekijöille. Näiden aineiden omasta laadusta seuraa, että niistä tehdyt runot eivät ole juuri muuta kuin värssyyn pantua proosaa, kalunkirjoitusta runoksi. Toisia aiheita runontekoon antavat merkilliset luonnon tapahtumat: valitusrunoja syntyy katovuosina, riemu- ja ylistysvirsiä taas hyvän vuodentulon johdosta. Vielä on runoja rakasten pappien ja muitten suosittujen virkamiesten kuolemasta tai poismuutosta. Vaan ei runoniekka aina pysy oman pitäjänsä rajoissa; hän laulaa myös koko kansaa koskevista asioista. Paljon on runoja uusista tärkeistä asioista ja hankkeista, esim. Saimaan kanavasta, kiitoslauluja keisarille, valitusrunoja hänen kuolemastaan, sotalauluja, riemurunoja rauhasta; joskus tapaa historiallisiakin runoja. Kaikista kansallisista aiheista on kuitenkin yksi ollut muita tenhosampi runoniekkoja lauluun nostattamaan: suomenkielen sorrettu tila. Katkerat ja surulliset ovat heidän valituksensa siitä, että kansan kieli on ollut kahleissa pidettynä ja herrojen seuroista ulos suljettuna; korkealle raikkuu heidän riemunsa joka kerta kun joku luonnoton, ikivanha este murtuu; sydämellinen on heidän kiitoksensa kaikille suomenkielen edistäjille ja puolustajille, erittäin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Kuitenkaan ei voi kieltää, että paraillakin runoniekoilla on halpa käsitys siitä, mitä kieli kansalle on. He eivät paljoa vaadi, he toivovat vaan, että virkamiehet osaisivat kansan kieltä ja antaisivat paperinsa myös suomeksi.

Kertovaisten runojen ohessa, jotka vastaavat uutisosastoa sanomalehdissä, on vielä opettavaisia runoja, joita voisi verrata sanomalehtien pääkirjoituksiin. Runoniekoilla oli enimmiten suurempi oppi kuin muilla talonpojilla. Raamatun, joka niin kauan on ollut Suomen kansan melkein ainoana tiedonlähteenä, he tavallisesti perinpohjin tunsivat. Lisäksi tulivat ne tiedonmuruset, joita he muutamista siihen aikaan ilmestyvistä viikkolehdistä ja muusta vähäisestä kirjallisuudestamme olivat voineet itsellensä koota. Tällä opillansa he toisinaan hieman kopeilivatkin ja mättivät sitä runoihinsa välistä liiaksi. Opettavaisia runoja on kahta laatua. Niitä on semmoisia, joissa runoniekka ilmaisee tietonsa jostakin aineesta, mielellään loitsurunojen tavalla tunkeutuen syvimpiin syihin ja syntyihin. Toisia on, jotka koskettelevat kansan tapoja. Niillä runoniekat ovat paljon hyvää vaikuttaneet. Sekä yksityisten että koko pitäjäin, maakuntain tai säätyin vikoja ja paheita he vetävät yleisön silmien eteen, milloin pauhaten kuten Juutalaisten muinaiset profeetat ja osoittaen Jumalan rangaistuksena yleisiä onnettomuuksia, niinkuin sotia, kulkutauteja, katovuosia y.m., milloin taas nostattaen kaikki pilkan henget liikkeille. Sarvipäitä kokkapuheita, kirvellyttäviä ivauksia, pisteleväisiä valekiitoksia satelee onnettoman uhrin päälle, sattuen kipeimmille paikoille, arimpiin kohtiin. Moni näistä rangaistusrunoista on uudemman kansanrunoutemme paraita tuotteita. Niitä ovat välistä sepittäneet useammat runoniekat yhdessä, kukin puolestaan lisäten jotakin edellisen jatkoksi.

Sattuupa välistä niinkin, että pilkkaajata toinen virkaveli samoilla aseilla kostaa. Silloin syntyy runokahakka, joka soimausten runsaudessa ja ruokottomuudessa, jos kohta ei aina terävyydessä, vetää vertoja Ruotsin kirjallishistoriassa niin mainiolle Kellgren’in taistelulle Thorild’in kanssa. Valheita ja perättömiä syytöksiä vilskuu näissä kiistelyissä yhtähyvin kuin oppineitten kirjallisissa riidoissa. Välistä vastaaja ei puhu ainoastaan omasta puolestansa, vaan puolustaa kokonaista seurakuntaa tai säätyä, jota toinen on soimannut.

Uudemman ja vanhemman kansanrunoutemme välillä on sekin eroitus, että runon tekijä on nimeltänsä tunnettu. Tätä nimen säilymistä on edistänyt se seikka, ett’ei runoja enää ainoastaan muistin säilytettäväksi uskottu, vaan tavallisesti levitettiin myös kirjoitettuina, jopa painettuina. Itse runosepätkin pitivät lukua siitä, että heidän nimensä tulisi kuuluisaksi. Vielä suurempi on eroitus uudempien ja vanhempien runojen arvossa. Harvoin enää ilmautuu mitään syvempää tuntoa, jalompaa intoa, todellisempaa runohenkeä, joka kerrottavansa ikään kuin kirkastaa. Useimmiten runoniekka esittää ainettansa aivan realistisella tavalla, semmoisena kuin sen luonnossa näkee. Vertauksia ja kuvia on vähän ja nekin harvoin uusia, omituisia; enimmät ovat Raamatusta, virsikirjasta tai vanhoista runoista lainattuja. Jos vertaus toisinaan on uusi, niin sitä sitten yhdessä runossa niin monta kertaa jätkytetään, että se käy ikäväksi. Muutenkin tulevat runot usein pitkäveteisiksi.

Tämän luettuaan moni ehkä kummeksinee, kuinka Suomen uudemmasta kansanrunoudesta sen enempää enää viitsii puhua. Toiselle kielelle käännettynä ei se juuri minkään arvoista olisikaan. Mutta suomenkielen runollinen luonne, sen rikkaus kuvailevista lausetavoista, alkusoinnun sekä kerron suloisuus vaikuttavat sen, ett’ei näitä runoja saata aivan halveksittavina pitää. Jos niissä sitä paitsi tapaamme, vaikka kohta ei syvää eikä ylevää, vaan kuitenkin vakavaa ja harrasta rakkautta hyvään ja toteen, omaan maahan ja kansaan; jos tämän tunteen näemme puettuna koristelemattomaan, mutta lapsellisella yksinkertaisuudella viehättävään kieleen ynnä sujuvaan ja sulavasti soivaan runomittaan; jos muiden huonompain joukosta löydämme rihmallisen semmoisia, jotka pitkäpiimäisyyden kuoresta irti perattuina, kiiltävät kalliina runohelminä, — niin täytynee Runottaren ihanimpiinkin antimiin tottuneen myöntää, että on oikeus puhua Suomen kansan runollisuudesta vielä tällä vuosisadalla. Rahvaallemme, jolle muinaisten runoin muistosta haihduttua ei olisi muuta runollista ravintoa jäänyt kuin virsikirjan pahanpäiväisesti katkotut ja runnellut laulut tai vielä huonommat, sisällyksensäkin puolesta usein kelvottomat arkkiveisut, on näistä runoista ollut suuri hyöty. Niiden ansioksi on luettava, ett’ei kauneuden tunto Suomalaisissa ole peräti turmeltunut; ne ovat heidän mieltänsä ylentäneet, niin ett’eivät he, niinkuin monen muun maan rahvas, ole kokonaan kiintyneet maallisiin, rahallisiin asioitsemisiin. Muistettava on myös opettavaisten ja pilkkarunoin terveellinen vaikutus kansan tapoihin, kun käydään päättämään, onko näistä runoista Suomen rahvaalle ollut etua.

Uudemman kansanrunoutemme yleistä luonnetta tarkasteltuamme, tulisi meidän siis vielä tutustua muutamiin sen etevimpiin edustajiin. Mitä elämäkertoihin tulee, niin ei kuitenkaan saa mitään erinomaista odottaa, sillä heidän elämänsä on tavallisesti kulunut kaikessa hiljaisuudessa kotipellon pientarilla, kotijärven lainehilla.

Tämän ajan talonpoikais-runoilijoista on osaksi edelliseen aikakauteen kuuluvana jo mainittu Paavo Korhonen eli Vihta-Paavo, jonka nimi on ollut laajalti tunnettu sekä talonpojille että herroille. Hänen runonsa ovat levinneet kaikkiin Suomen seutuihin ja yli maan rajainkin samonneet, Inkeriin ja Venäjän Karjalaan saakka. Eivätkä ne ole ainoastaan suusta suuhun kulkeneet; hänen runojansa on myös sanomalehdissä ja erikseen arkkiveisuina tullut painetuksi enemmän kuin minkään muun kansanrunoilijan. Vieläpä on hän ainoa, jonka sepitelmiä on yhteen kerätty ja erinäisenä kirjateoksena julkaistu.

Paavo Korhonen syntyi v. 1775 Vihtajärven talossa Rautalammilla, Hänen laululahjansa tuli ilmi hyvin aikaisin. Ulkonaisena herättimenä hänellä oli eräs nimismies Kokki, niillä tienoilla tunnettu lahjakontti ja rahankiskoja. Tästä hän, näet, laittoi pilkkalaulun, jonka maine heti levisi pitäjälle. Kaikkianne, missä vaan pitoja oli, kutsuttiin häntä sitä laulamaan. Kohta ruvettiin Korhosella muitakin runoja teettämään. Myöhemmin, kun hänen kuuluisuutensa yhä eneni, tuli usein kaukaisista pitäjistä lähettiläitä pyytämään häneltä runoja, etenkin pilkallisia. Vaan eivät Korhosen runot ole kaikki näin teettämällä syntyneet; omaksi huvikseen hän ulkotöillä ollessaan aina sepitteli runoja. Myös on monta semmoista, joita hän pidoissa äkkiä innostuneena laikahti laulamaan. Nämät hupaisen hetken lapset ovat useimmiten sen kanssa kadonneet, kun ei niitä aina älytty eikä keritty paperille panna. Yhtä lyhyt-ikäisiä ovat monet Korhosen kirjoitetuistakin runoista olleet; sillä hän jakeli niitä kenelle hyvänsä huolimatta siitä, mihin ne joutuivat. Mieleltään muutenkin nöyränä ei Korhonen runoelmistaankaan suurta lukua pitänyt. Hävinneiden runojen lukumäärän voi arvata hänen omasta vastauksestansa, kun häneltä kysyttiin, kuinka monta oli kaikkiansa sepittänyt: "saattaisi niitä tulla, mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen mahtuisivatkaan!"

Isänsä kuoltua olisi Paavon vanhimpana poikana pitänyt ruveta talon isännäksi; mutta sen kunnian ja edesvastauksen heitti hän nuoremmalle veljelleen, pitäen huoletonta elämää parempana. Tähän päätökseen taisi olla toinenkin syy: hän näet tiesi olevansa viinaan menevä ja pelkäsi talon rappiolle joutuvan, jos itse siinä tulisi hallitsemaan. Mieleisin työ oli hänelle kalastaminen ja metsänkäynti, varsinkin oli hän taitava ketunpyytäjä. Kaikki, mitä saaliistaan sai rahaa, antoi hän säännöllisesti äitinsä haltuun, sillä välipuheella että saisi pari ryyppyä päivässä. Äitiänsä hän viimeiseen asti hellyydellä ja rakkaudella kohteli, ja yleensä eli talonväen kanssa sovinnossa; ennen kärsi pientä vääryyttäkin, kuin rupesi riitelemään. Selvällä ymmärryksellään ja etevällä runotaidollaan, johon tuli lisäksi talonpojissa siihen aikaan harvinainen oppi, olisi hän kohonnut vielä suurempaan maineesen ja arvoon, joll’ei olisi antautunut viinan surkeaan orjuuteen. Itse hän sitä karvaalla mielellä ajatteli, vaan ei kyennyt siitä vapautumaan. Kuinka hän siihen oli joutunut juuri runontekonsa kautta, kuvailee hän seuraavin sanoin:

Tämän vian tähden hän ei katsonut itseään kelvolliseksi vieraaksi Herran pöydälle, eikä käynyt enää pyhällä ehtoollisella, sen jälkeen kuin oli ripille päässyt. Kuolema hänet kohtasi syksyllä 1840. Hän oli lähtenyt kalaan, vaan ei ollut tullut takaisin. Useampia päiviä etsittyään löysi hänet veljensä veneestä, jonka tuuli oli syrjäiseen lahdelmaan ajanut. Kuinka yleisen kaipauksen hän jätti jälkeensä, osoittavat ne runot, joita hänen muistokseen tekivät monet runoniekat, paitsi muita Fredrik Cygnaeus ruotsinkielellä.

Kääntykäämme nyt tarkastelemaan Paavo Korhosen runoja, joita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella Lönnrot toimitti painosta v. 1848. Niistä näemme, että häneltäkin puuttuu ylevämpää runointoa. Mutta terävällä ymmärryksellään hän asiat selvästi esittää, välistä elävästi kuvaillen ja aina hyvää puolustaen. Kun sen lisäksi näemme, että hän runsaista oppivaroistansa osasi runoihin panna säätyveljilleen tuntemattomia ja miellyttäviä tietoja, niin emme voi sitä kummeksia, että nämät häntä niin suuressa arvossa pitivät. Vielä on hänelle ansioksi luettava, että hän runoja tehdessään malttoi mielensä eikä niitä liiaksi venyttänyt. Kertovaisten runojen joukossa on hänellä kaksi 1808 vuoden sodasta, useampia kirkonrakennuksista ynnä muista seurakunnan hankkeista, yksi 1817 vuoden riemujuhlasta, jossa hän lyhykäisesti esittää uskonpuhdistuksen koko historian. Opettavaisissa runoissaan panee hän useimmiten neuvonsa vanhan ukon suuhun, joka kummastuksella ja mielikarvaudella katselee nykyisen maailman menoa. Siten kuvaa esim. runo Turhuudesta elämää kirkkomäellä. Lystillinen monin paikoin on runo Viinasta. Moiterunoista mainittakoon runo Mustilaisista ja varsinkin Herrojen kyytiajosta. Jos hän näissä säälimättä rankaisi syyllisiä, niin hän toisissa esiintyi aina valmiina puolustamaan säätyänsä ja maamiehiänsä, milloin heitä syyttömästi soimattiin, esim. runossa Savonmaan herjaamisesta. Kiitosrunojakin on hän paljon kirjoittanut sekä herrasmiehille että talonpojille, muiden muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Näille ovat myös sukua ne valitusrunot, joita hän on kirjoittanut keisari Aleksanteri I:n ynnä muiden kuolemasta. Kalevalan sankareista on kaksi Korhosen sepittämää runoa, nimittäin Väinämöisen veljenpojasta ja Ilmarisesta (hevosen kengittäjänä). Mutta turhaan niistä etsii jälkeäkään Kalevalan ihanteellisesta maailman käsityksestä ja runollisesta esitystavasta. Siinä vaan ovat nämät runot Kalevalalle sukua, että niissä paljon loitsitaan ja kaikki kalut ovat eriskummaisia. Niinpä esim. Väinämöisen veljenpoika kasvattaa oravaa hevoseksi, joka terävin kynsineen hyvin kelpaa liukkaalla jäällä liikkumaan; yhtä ihmeelliset ovat ajoneuvotkin: rahkeet tervaksista, vemmel karhun rintaluista j.n.e. Viimeksi on mainittava, että jo Korhonen kirjoitteli myös uudenmuotoisia lauluja.

Luonnollista oli, että Korhosen esimerkki vaikutti lähinnä hänen omiin pitäjäläisiinsä. Ei voikaan mikään muu pitäjä Suomessa ylpeillä niin monesta tunnetusta runoniekasta kuin Rautalampi, ja pienempiä sanaseppiä on siellä löytynyt milt’ei joka kylässä. Paitsi Paavo Korhosen omaa tytärtä Anna Reetaa, joka muun muassa on kirjoittanut isänsä kuolemasta, ovat vielä Ihalainen ja molemmat Lyytiset nimeltänsä tunnetut.

Juhana Ihalainen syntyi v. 1798 erään loisvaimon aviottomana lapsena ja sai jo pienenä poikasena itse elätellä henkeään kerjäämällä pitkin pitäjää. Myöhemmin rupesi hän ensin renginpalvelukseen, jossa oli kuusi vuotta, ja sitten, jouduttuaan kovan taudin alaiseksi, räätälin-ammattiin; mutta yhä jatkuva tauti hänet teki tähänkin työhön kykenemättömäksi, niin että hänen täytyi loppu-ikänsä taas elää ruotivaivaisena toisten armoilla. Puuttuva kasvatus saattoi hänet alussa huonoille teille, varkauteen, josta hänelle tuli raippavitsa-rangaistus. Vaan aikaisin hän näkyy kääntyneen vakaisiin ajatuksiin, niinkuin hänen runonsa näyttävät, jotka kaikki ankarilla, joskus pilkansekaisilla sanoilla moittivat kansassa vallitsevia pahoja tapoja. Hän kuoli v.