Ville. Jaa — mutta joka kahvinsa hotkii, se akkaansa potkii — etkös sitä ole kuullut? (Heikki keskeyttää juontinsa, vilkaisee Kaisaan leveästi hymyillen.)

Vappu (Villelle). Joo, kyllä tiettään — mutta se koskeekin vain miehiä.

Maiju (naurahtaen). Tuleppa nyt sinä. Vappu, tänne — pöytää pokkoottamaan. (Vappu menee, Kaisa katselee sitä.)

Vappu (nostaa päänsä ja katseensa ylös). Ilmoittakaa henget, monenko vuoden kuluttua Vappu Erkintytär Mäkelä menee naimisiin. (Maiju ja Vappu laskevat kätensä pöydän kannelle ja alkavat vaaputtaa).

Maiju (lukee koluutukset). Yksi, kaksi, kolme — no eikö enää! (Nauravat.) Kolmen vuoden kuluttua.

Sanna (tulee pöydän luo). No nyt minulle. (Sanna ja Maiju laskevat kätensä samoin pöydänkannelle.) Ilmoittakaa henget, monenko vuoden kuluttua Sanna Kustaantytär Korpela menee naimisiin.

Maiju (lukee kolahdukset). Yksi — mitä, no voi nyt ilonpäivät — yhden vuoden kuluttua!

Heikki (hymyillen). Voi, koettakaa minullekin. (Panee huulensa pitkälle.)

Maiju. Joo — nyt Heikille. (Heikki nauraa ääneensä.) Vastatkaa henget, monenko vuoden kuluttua Heikki Abrahaminpoika Karvari menee naimisiin. (Kaikki hiljaa nauravat, paitsi Kaisa hiukan punehtuu.)

Vappu. No minä luen. — No — no mitä, eikö…​

Sanna. No ei…​

Maiju (nauraen). No jo tänä vuonna — koska ei kuukahda kertaakaan. (Heikki nauraa ääneensä, samalla Kaisaan salaperäisiä silmäyksiä heittäen; Kaisa on punakkana, vieraat virnuilevat.)

Ville. Antakaapas kun minä koetan, milloin Tuppu menee naimisiin. (Hyökkää pöydän luo.)

Tuppu (nauraen). Ei sinusta ole ennustajaksi.

Ville (alkaa kolauttaa pöytää lattiaan). Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen. (Nauraa.) Vasta kymmenen vuoden kuluttua.

Tuppu. Johan sanoin, ettei sinusta ole ennustajaksi.

Lahtari (tulee kiireellä kamariin; hengästyksissä). Voi ihmeen päiviä, kun pohjantaivas komeasti leimuaa ja tähdet lentelevät kuin rakeet ilmassa! (Vieraat ällistyen ja ihmetyksissään rientävät ulos, Heikki samaten. Mutta Kaisan, joka aikoo ulos, nyppää lahtari takaisin, ja he jäävät kahden kamariin). Niin, Kaisa — se oli vain sotajuoni minulta. (Nauraen.) Ei taivas pane kuinkaan ja tähdet pysyvät paikoillaan kuin naulatut. (Ottaa Kaisaa kädestä, Kaisa on hämmennyksissä.)

Kaisa. Mitä tarkoitatte…​?

Lahtari. No, minä ajattelin ja ajattelin ajattelemasta päästyänikin, että sinä Kaisa olet liian järkevä tuolle tyhmälle Heikille — josta saisit ikuisen häpeän ja mieliharmin. Tunnethan hänen omituisuutensa…​

Kaisa (punastuen). Tunnenhan hyvinkin…​

Lahtari. Niin minä ajattelin, että ihmisten puheen ja naurun aihetta voisit välttää paljo paremmin minun kuin tuon Heikin vaimona. Minulla kun on jo kokemusta — että minä jo osaan antaa vaimolle sen kunnian kuin sille kuuluu.

Kaisa (pää alas painuneena). Niin — taitaisipa se niin olla. (Nojautuu lahtaria vasten.) Minä olin teille ynseä silloin…​

Lahtari (istuutuu tuolille, vetäisee Kaisan syliinsä). No se vanha on siis sovittu ja uusi päätetty, ja minulla on taas rakas vaimo ja emäntä kodissani! (Vieraat tulevat rähinällä kamariin takasin.)

Ville (jo ovelta). Meitä juksattiin! (Vieraat katsovat ällistyen lahtaria ja Kaisaa, Kaisa koettaa tempautua irti sylistä, mutta lahtari ei laske.) Mikäs merkillinen (katselee rakastuneita) haaksirikkoistenpatsas siinä on! (Kaikki hymyilevät, mutta Heikki on aivan ihmettelystä haleta.)

Lahtari. Niin, nuoret iloiset ja onnelliset tytöt ja pojat — me julkaisemme nyt vähä viivästyneen kihlauksemme. (Ottaa liivintaskustaan sormuksen ja pistää sen Kaisan sormeen.) Voitte onnitella. (Päästää Kaisan irti, nousee hymyillen.)