Vappu. No sano nyt sitte — mistä me sen arvaamme!

Sanna. Korttiakkako sitä ennusti — ei ne mistään tiedä. (Pojat kuiskivat toisilleen.)

Maiju. Eei — se oli meidän omaa taikaamme. Kun sikolätin seinään potkii harvakseen — ja kuinka monta kertaa ehtii potkaista ennenkuin sika vastaa — niin niin monen vuoden kuluttua joutuu naimisiin.

— Vappu. Niin — kyllä minä tuon taian tunnen.

Sanna. Olen minäkin sen kuullut.

Ville. No kukas ei tuota taikaa tuntisi!

Tuppu. No mitä se sika ennusti?

Jaska (ivallisesti). Siat niille ennustavat — eivätkä korttiakat.

Maiju (pojille). Mitä te meidän asioihimme takerrutte!

Jaska. No totta me nyt saamme sekautua siinä kuin siatkin.

(Kaikki nauravat.)

Maiju (tytöille). Ensin kun potki Toiskan Lempi, niin sika vastasi vasta kymmenennelle potkaisulle. (Tytöt naurahtavat.)

Ville. No siitä tulee sitten varmasti vanhapiika.

Maiju (pojille). Mitä te puhutte joka asiaan. (Tytöille.) Ja sitte kun viimein minä potkaisin yhden kerran, niin (nauraa) sika röhkäisi aivan yhteen ääneen. (Kaikki nauravat.)

Tuppu. No sinä Maiju Juhantytär Alamäki siis joudut tänä vuonna naimisiin…​

Jaska. Sille pitkälle Kaapolleko sinä aiot?

Ville. Eei Maiju sille, vaan Korpi-Hermannille emännäksi.

Maiju (Villelle). Ei niille kummallekaan — vaan sinulle.

Ville (Maijulle). Minä en sinusta todellakaan huoli. (Kaikki nauravat.)

Maiju (ivallisesti). Soo-o — vai et. — Noo — täytyy kärsiä.

Kaisa (tulee kahvitarjottimen kanssa, laskee tarjottimen pöydälle, kaatelee pannusta kupit täyteen). No, tulkaa nyt saamaan — että lämpiätte. (Naurahtaen.) Kaadoinkin oikein kukkurakupit.

Jaska. No se olikin jotakin, — minulle saisi kaataa aluslautasenkin täyteen.

Ville. Samoin minulle — nuo tytöt kun ovat niin kovin kylmiä tovereita, että on tulla sydänvilu.

Tuppu. Ja minun lähti panna jo halla.

Sanna (Tupulle). Sinä kun olet niin hallanarka. (Kaikki naurahtavat.)