Kaisa (Punastuen). Juotan kaiketi. (Naurahtaa.)

Lahtari. No kai minä saan luvan puhua asian halki ja suun puhtaaksi sille karvarin Heikille…​ (Vilkaisee Kaisaa silmiin.)

Kaisa (hymähtäen). No tehkää kuin haluatte. (Lahtari panee kupin tarjottimelle ja sytyttää piippunsa. Kaisa miettii ja haaveilee. Emäntä tulee kamariin, istuutuu tuolille, asettaa silmälasit ja tarkastelee "Naisten Ääntä".)

Lahtari. Jaa — no — eipä tässä taida sitten olla muuta kuin lähteä matkalle. (Lähenee Kaisaa ja taputtaa tätä hartioille.) Niin se on, hyvä Kaisa, Luojan laki, ettei ihmisen ole hyvä olla yksinään — vaan hän kaipaa apua, joka on hänelle sopivaa. (Katsoo emäntään.) Ihminen ei kykene taistelemaan Korkeimman tahtoa vastaan, vaan hänen on mukauduttava siihen.

Emäntä (ottaa nuuskarasian taskustaan ja nyysää ja aivastelee). Niin se on — niin se on. (Vilkaisee Kaisaan, tämän ilman aikojaan kahvikaluja kalistellessa ja miettiessä.)

Lahtari. Ja vasta sitten löytää ihminen onnensa — jota jotkut paatuneet aikovat karttaa ja elää onnettomina ja yhteiskunnalle hyödyttöminä syrjäisinä.

Kaisa (allapäin hymyillen). No mutta mihin sen lahtarin raakuus nyt katosi, kun noin puhuu?

Lahtari (huitaisten tupakkamassillaan reiteensä). Jaa, en minä todellisuudessa ole raaka mies, vaikka joskus piloillani niin oletan — todistaahan sen jo sekin, että olen ollut naimisissa. (Naurahtaen.) Kyllä minulla on silti sydän oikealla paikalla — vaikka olenkin lahtari.

Emäntä. Niin, mitäs se siihen kuuluu, vaikka onkin lahtari. (Hymyilee.) Eihän sitä ihmisille tarvitse samaa tehdä kuin eläimille. (Kaisa on liikutettuna, allapäin ja siinä hiljaisesti kahvikaluja tarjottimella helistellen.)

Lahtari. Onnetonta on yksinäisen ihmisen elämä, ja kunniaton on sillä kuolemakin: häntä ei jää kukaan kaipaamaan, vaan päinvastoin ilkkuen ja ilakoiden se hautaankin saatetaan. (Kaisa on yhä liikutettuna, ja pää kallellaan kuuntelee emäntäkin.) Yksinäistä on sillä elämä ja samoin kuolema.

Emäntä. Ja tuota — kun ei ole tullut merkille pantua, niin saavatko ne edes täydellistä hautaustakaan…​

Lahtari (naurahtaen). Hmh — mitä vielä — pari kertaa pilalla huitaistaan kellonlaitaan, siinä kaikki. Kohdellaan kuin koiria.

Kaisa (hymähtäen). No älkää nyt niin kovin alas painako.

Emäntä (huomaa huivinsa lattialla, Kaisan jalkain alla). No mutta etkö sinä Kaisa viheliäinen näe, että tallaat huiviani! (Nousee ja hakee huivinsa.)

Kaisa No, mikä sen lattialle on…​

Emäntä. No sinä itse — on taas siinä silmät harmaina, ettei eteensä näe…​

Lahtari (katselee hymyillen Kaisaa, huivia ja emäntää). No eipä sitten muuta kuin jääkää Herran haltuun. (Lähtee.)

Kaisa (kiirehtää lahtarin perään, huutaen ovelta). No tuokaa nyt sitten se karvarin Heikki — ja tuokaakin se sitten varmasti! (Tulee takaisin pöydän luo, istuutuu tuolille ja laskee päänsä pöydän päälle. Emäntä menee huulet pitkällä tupaan. Kuuluu kolinaa, nuorisoa tulee metelöiden tupaan. Kaisa kuulee hälyn ja nousee äkisti ylös, tarkastaa ja siistii hätäisesti paikkoja kuntoon ja astuu ovelle, aukaisten sen selälleen.) No — iltaa, iltaa. Tervetuloa, tervetuloa. (Astuu yli kynnyksen tuvan puolelle.) No mihinkäs Maiju jäi?

Ääniä. Perässä tulee, perässä tulee. (Jaska, Tuppu, Ville, Sanna, Vappu ja Maiju ryntäävät yht’aikaa ovesta, jotta ahtautuvat oviaukkoon.)

Sanna. No älkää nyt kaikki yht’aikaa tupatko.

Vappu. Niin — näettehän ettei tästä mahdu — senkin riiviöt.

Jaska. Mahtua pitää. (Koettaa vaikeuttaa läpipääsyä.)

Tuppu. Niin, kun kerran on kutsuttu. (Pääsevät sisälle.)

Ville. Eihän tässä kutsumattomina tulla. (Hakevat istuimia, istuutuvat.)

Jaska (istuutuu Kaisan sohvalle). Tästä en lähde — vaikka aamu tulisi.