Ken tulta on, se tulta palvelkoon.
Ken maata on, se maahan maatukoon.
Mut kuka tahtoo nousta taivahille,
 näin kaikuu kannelniekan virsi sille:

Mit' oomme me? Vain tuhkaa, tomua?
Ei aivan: Aatos nousee mullasta.
On kohtalosi kerran tuhkaks tulla,
 mut siihen asti aik' on palaa sulla.

Mi palaa? Aine. Mikä polttaa sen?
Jumala, henki, tuli ikuinen.
On ihmis-onni olla kivihiiltä,
 maan uumenissa unta pitkää piiltä,

herätä hehkuun, työhön, taisteloon,
kun Luoja kutsuu, luottaa aurinkoon,
toteuttaa vuosisatain unelmat,
 joit' uinuneet on isät harmajat.

On elon aika lyhyt kullakin.
Siis palakaamme lieskoin leimuvin,
tulessa kohotkaamme korkealle!
 Maa maahan jää, mut henki taivahalle.

1901.

Hän seisoi ja huusi
 tappara kädessä:
"Tulkaa, nyt tulkaa,
tulkaa kaikki,
te miel'alat apeat, te vastasäät vaikeet,
huolten huuhkalinnut ja sydänsurut haikeet,
 niin koitamme kerran,
ken meistä voittaa,
ja voitettu olkoon
ääneti niinkuin
hauta, mi kuusten
 keskellä hiljainen on."

Hän seisoi ja huusi
 tappara kädessä,
katsoi uhmaten
kalliosolaan
vuotellen kuoleman karjaa.
 "Pelkäätkö, Tuonelan
untelo ukko,
pelkäätkö vuossadan
nuorinta lasta,
 pelkäätkö päivyen poikaa?"

Eivät ne tulleet
silloin surut,
tulivat silloin,
kun makas hän maassa,
 kamppaili Luojansa kanssa.

Tulivat takaa kuin konnat, löivät
 kahleisiin hänet, mierolle möivät,
tekivät hänestä
heikon miehen,
polttivat otsaan
 orjan merkin,
jota ei huuhdo
vesi, ei veri,
 eikä huulet kauneimman neidon.

1901.

Hiljaa, hiljaa,
 muuten kuolema tulee,
nyt ollaan oudoilla ovilla.
Hiljaa, hiljaa,
tai kätkee kaikki,
 nyt jousi on liiaksi jännitetty.

Ei askeltakaan,
 ei ees, ei taaksi,
nyt parhaint' on pysyä paikoillaan.
Hiljaa, hiljaa,
aivan hiljaa,
 ettei risukaan risahtais.

On malja täysi.
 Yks pisara lisää —
ja kaikki kaatuvi kerrassaan.
Hiljaa, hiljaa,
hiiren hiljaa,
 niin pieni olla kuin mahdollista!

Mut se kestää kauan.
 En kauan jaksa,
mun valtaa raukeus, väsymys.
Hiljaa, hiljaa,
ei äänt', ei sanaa,
 yks liike pettää voi piileväisen.

Jumalan kiitos!
 Hän ohi kulkee.
Kai kohta saanen ma hengähtää.
Mut hiljaa, hiljaa,
ei viel', ei vielä,
 nyt täytyy kestää tai kaikki loppuu.

1902.

Mikä on tammipuun tohina
Minun koidon korvissani?

Tammi on Jumalan tammi
elämän aukean aholla,
päivässä pimenevässä,
 laulun yössä lankeevassa.

Pois viha, pois kateus,
 karkotkaa katalat kiistat,
haihtukaa elämän huolet
sekä järjen jäiset tuumat!
 Yön elämä ympärillä
tyynny! Tyyntykää inehmot!
Raukene ratasten räiske
 sekä seppojen jyrinä!

Minun on mieli kuullakseni
Luojan suuren puun puhetta.

Tarinoi Jumalan tammi:
 "Olen toiminnan tohina
kaaoksessa kaikkeuden;
kohtalon kohina olen
puhki ihmisten povien;
 olen pauke maan pajassa,
humu ilman huonehessa;
kuurot kuulevat minua,
 kuulevaiset eivät kuule."

Kysyn sykkivin sydämin:
"Ja mitäpä minulle huout?"

Julistaa Jumalan tammi:
 "Humisen huolia sinulle,
surun annan aateluutta,
vaivan kalvavan vakautta,
 ylevyyttä ylhän tuskan;
kynnän otsasi vakoihin,
sielusi enemmän kynnän,
panen paadet hartioille,
 käsken nuorna kärsimähän."

Kysyn kylmävin sydämin:
"Miks minua kärsimähän?"

Luojan suuren puu puhuvi:
"Siks sinua karsimahan,
kun olet lapsi laadultasi,
 itkijä elämän itkun."

Tammi vaikeni, vavahti.

Seisoi mies aholla yksin,
 yössä aukean elämän.
Tunsi polttavan povensa,
sydämensä seisahtavan
vaivasta sanattomasta,
 ailuesta ankarasta.

Pyhä on hetki hengen tuskan.

Hiljaa, hiljaa, yksitellen
helmet kirkkahat kihoovat,
sulaten polttavaa povea,
 lauhdutellen, lohdutellen.

Saa vaiva sanoiksi, virret
vierivät huulilta urohon,
mies itse haoksi muuttui,
 puuttui puuksi paikallensa.

Satu oli sanasta, taru
Tammesta taitehen jumalan.

1902.

Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta,
eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,
he heittävät häntä
välillä taivaan ja maan,
 siksi kuin järjen valon häneltä ne vievät,

Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on,
 hän tänään pilvien ääriä kulkee,
ja huomenna makaa
maassa niin syvällä
kuin koski, mi vuorten
 kuilussa kuohuu.

Kuka keinussa jumalien keinuu,
ei hällä elon aika pitkä ole.
Syyn, syyttömyyden
hän huiput nähköön;
 sitten tulkohon tuima yö.

1902.

Kolme yötä peräkkäin
suurta surun unta näin,
siitä asti murhe mulla
 mielessä on tuiretulla.

Unta näin ma miekasta,
verisestä hiekasta.
Kaitse, Kiesus, äidin lasta
 sotateille sortumasta.

Näin ma maljan kuohuvan
kuivaks saakka sakkahan.
Totta Herra hekkumasta
 estät emon lempilasta.

Nyrkin vielä viimeks näin
kohotetun taivoon päin,
huudahdin ja heräsin ma,
 hereilläkin vapisin ma.

Ethän Luoja milloinkaan
hänen salli horjahtaa
itse-uhmaan ylpeähän,
 jumalaansa kieltämähän?

Mieli nöyrä hälle suo!
Tai jos tahtosi on tuo,
tapa ennen taisteloihin,
 syökse synnin nautinnoihin!

Herra! Mitä huusinkaan!
Ethän kuullut kauheaa?
Tee kuin tahdot Kiesus aina.
 Lapseni on sulta laina.

Tuli linnahan köyhä sotamies —
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?"
 "Minä maailman matkoja astun."

"Ja jos olet suora sotamies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"niin tännekin loppua voi sinun ties."
 "Sama mulle, mut palkan ma tahdon."

"On oikein, palkkansa saa sotamies —>
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"kuus riksiä vuodessa riittää kenties?"
 "Ei, herrani, enempi ma vaadin."

"Mitä hulluja?  Hallitse järkesi mies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"mut varro, saat seitsemänkin kukaties,
 jos miekkasi totta voi tehdä."

"En myö minä miekkaani, hovimies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"riikin rikseihin, se on jumal' ties
 itse Hiidessä kuuraeltu.

Mut kuninkaan tyttären jos kukaties —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"saan palkaksein, olen kuninkaan mies."
 "Huuti, tolvana, matkaasi marssi!"

Ja ryntäsi päälle vihamies —
Kunigunda, ah, Kunigunda —
voitti joukkomme, uhkasi orjuuden ies.
 Kas, silloinpa sankari saapui.

Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies —
Kunigunda, ah, Kunigunda —
hän löi, joka iskunsa kuoloa ties,
 sota päättyi, maa oli vapaa.

"Ja saanko ma palkkani nyt kukaties —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies."
 Verijälkiä kannukset jätti.

"On oikein, palkkansa saa sotamies
Kunigunda, ah, Kunigunda —
näin lausui kuningas, "mut kukaties
 jätät sitten sa maani ja minut.

Siis myö mulle miekkasi sotamies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
Ja korkealle leimusi kuninkaan lies,
 mut vastasi sankari suuri:

"Ja vaikka ma vaan olen sotamies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"niin myö minä miekkaani en jumal' ties
 itse kuninkaan tyttärihinkään.

Mun onneni olla on sotamies —"
Kunigunda, ah, Kunigunda —
"sama, luulenpa, tahto on miekkani myös,
 se on Hiidessä kuuraeltu."

Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen sauvan pääss'
 on hopeainen tiuku.

Kun se tiuku helisee,
niin hämy maille lankee,
riutuu rinta inehmon
 ja miel' on ahdas, ankee.

Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen sauvan päässä
 kultainen on tiuku.

Kun se tiuku helisee,
niin herää hengen härmä,
kuudan maita kulkevi
 ja säihkyy unen särmä.

Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen sauvan pääss'
 on timanttinen tiuku.

Kun se tiuku helisee,
on mieli miekan alla,
astuu ilmi aurinko
 ja maailmass' on Halla.

Voi, miten halveksun minä teitä,
maidon karvaiset katsojajoukot,
te, jotka syrjästä seuraatte, kuinka
 eksyvät, syöksyvät syntiset, houkot.

Ylenkatson ma ylpein mielin
teitä te tunnot tahraa vailla.
Sen, joka seppona seisoo ja takoo,
 kourat on nokiset myös sepon lailla.

Vasten kasvoja teille ma heitän
lauluni uhman, riemun ja huolen.
Nouskatte sotaan, jos te sen voitte,
 taikka ma nauran ja nauruuni kuolen.

Eikä mun haudallani saa haastaa,
että ma koskaan töitäni kaduin.
Seisoin ma hetken, katsoin ma taakse —
 lähdin taas eespäin laajemmin laduin.

1902.

Minun tieni ovat etsijän teitä.
 Onneton, ken mua seuraa!
Ma olen huono opas. Käy tieni kautta harhain.
On kotiin jäädä parhain
jokahisen, jolla koti on.
 Mun kotini on siellä, missä taivaan tähdet tuikkii.

Minun tieni ovat taistelijan teitä!
 Sorja sotilaan on hangella maata
pään-alaisena kilpi ja vierellänsä kalpa
ja joka hetki ajatella: Henkeni on halpa,
mut pyrintöni pyhin
on kaunis, kallis, suuri
 ja ylpeä kuin jumalitten uni.

En toveria tielleni tahdo.
 Mut jollakin jos sama mieli palaa,
hän kulkekohon sinne ja minä kuljen tänne,
ja kummallakin virehessä olkoon jousen jänne.
Voi olla että yhteen
vie meidät metsäpolku —
 silloin nuoli viuhahtaa tai tullaan ystäviksi.

Ja erotahan jälleen.
 Onneton, ken mua seuraa!
Mun lauluni on latuja, ne käyvät ristin rastin,
enkä tiedä itsekään ne kunne käyvät asti,
kaupunkeihin, kyliin,
korpien syliin —
 enkä tiedä, milloin ma levähtää saan.

Mun nuori, villi viinini,
sua ilmaiseks en saanut,
niin monet yöt sun Tähtesi
 oon taivas-alla maannut.

Sun ostanut ma orjaksein
oon pohjan pakkasitta
ja siks ne sinuun koske ei,
 ei tuulet tunturilta.

Niin useasti uhrit tein
ma aarnihongan alla.
Ol' uhrit verta sydämein
 ja jumala ol' Halla.

Ja näin ma häntä rukoilin:
"Oi, sulle kaikki suon ma,
älyni, lahjat laulunkin
 ja aatteen tulet tuon ma,

unelmat ujot kunnian
ja toivot toimeentulon,
myös muistot kodin rakkahan
 ja siskoseuran sulon.

Eloni kaiken sulle suon,
mut lupaa mulle yksi:
jos koskaan, koskaan löydän tuon,
 jot' en saa löydetyksi,

et häneen koskea sa saa,
et kesäpäivän kukkaan.
Hän mulle kaikki muistuttaa,
 mi mennyt mult' on hukkaan."

1902.

La Tricoteuse! Se nimi tietää surmaa,
 sen ympär' ilma hurmehuuruss' on.
La Tricoteuse! Se hirvittää ja hurmaa
kuin onnetonta kuilut kohtalon.
Kuulkaatte, jakobiinit karjuu yössä,
 paetkaa, nähkää giljotiinit työssä,
ja sielussanne kuin Belsazarilla
saa aatos muodon tulikirjaimilla:
 La Tricoteuse!

La Tricoteuse! Sun sukkapuikkos kutoo
 vaiheita valtakuntain, kansojen,
maat järisee, päät kuninkaitten putoo,
kun vaatii verkkos langan punaisen.
La Tricoteuse! Sun vihasi on veri.
 La Tricoteuse! Sun lempesi on meri.
Ken surmais äitiään ei armahinta,
kun hälle sopertaapi sorja-rinta
 La Tricoteuse?

La Tricoteuse! Sua soimataan kentiesi,
 on onneton, ken sinut nähdä saa,
mut kaksin verroin onneton se miesi,
min tielle satu et sa milloinkaan.
La Tricoteuse! Sun olen kerran nähnyt.
 La Tricoteuse! Mun olet hulluks tehnyt.
En enää irti pääse silmistäsi.
On kutonut mun vangiks valkokäsi
 La Tricoteuse,

La Tricoteuse!  Sun suortuvaisi yössä
 on hyvä maata miehen murtuneen,
sua muistaa peltomiesi päivän työssä,
sua korven käyjä yössä yksikseen.
 La Tricoteuse! Sa elon ensi viete!
La Tricoteuse! Sa huilun viime miete!
Sua aattelen öin, päivin, aamuin, illoin.
Kun kuolen, kumpuain ei muista silloin
 La Tricoteuse.

Ah, vaeltaja elon erämailla,
 kysytkö, missä on hän, mistä, ken?
Hän menee merten lainehitten lailla,
hän tulee niinkuin tuuli, ukkonen.
Mut jos sa kysyt, ken tään laulun lauloi,
 sen teki pohjan poika, kun hän kauloi
kultaansa, joka katsein kiehtovaisin,
suin suloisin ol' ilkein, ihanaisin
 La Tricoteuse.

1902.

Tuli hieno herrasjoukko
 salon sinisen siimeksehen,
näkivät vierivän purosen,
haastelivat haavemielin:
"Katso, kaunista puroa,
 kukkarannoin rientävätä,
kuinka sen kuultava vesi on,
kuinka armas aallon päily
keskellä kesäisen lehdon,
 salon sinisen siimeksessä."

Haastelivat haavemielin.

Kulkivat kohin kotia,
 kaupunkihin kaukaisehen,
tehtaat jyskyi, koski kuohui,
kaupungin sillalla sanoivat:
"Hyi, miten rupainen virta,
 ruma, rutsattu, likainen,
osto-hyödyn orjuuttama!"
Naiset nipristi nenäänsä,
 herrat heitti keppiänsä.

ÄIIös huolko herrasjoukko!
 Virta on samainen virta,
joka pulputti purona
 sinimetsän siimeksessä.
Saasta jää jälelle, virta
vierivi eellehen, merehen,
 elontyönsä tehtyänsä.

1902.

Kaikki on kaunista minulle
 tämän ilman kannen alla,
ilo, murhe, itku, nauru,
luonto, maailma, lokakin,
rauha suuren rakkauden,
 vihurit vihan ja lemmen;
kaikell' on kajastuksensa
Luojan suuresta suvesta,
ikuisesta auringosta
 tähtitarhojen takana.

1901.

Pelkäsin unia ennen
niinkuin peikkoja; levolle
 menin kuin mestauslavalle.

Miksi? Mietin. Ol' elämä
armahampi yön unia,
nukuin nuoruuden suruihin,
 heräsin huomenen iloihin.

Siitä asti kuin pimeni
 päiväni, mustui mun eloni
onnen orsi, kaikk' on toisin:
yön unet on ystäväni,
päivät peikoista pahimmat,
vaikeinta valvominen, —
 armain kuoleman ajatus.

1902.

Kuuhut halki usva-yön
kutoo kumman helmivyön,
noin läpi mieleni utuisen
 kudot, neiti, kummat sillat, —

sillat maasta taivahahalle.
Kiitos, kiitos kirkkahalle
yön valjun valostajalle!
 Virkkaa neiti vienoin äänin:

"Utu on enne aamun koiton.
Koska päällä metsän puiden
väikkyvät punaiset hunnut,
silloin mieles kuu katoopi
 osahansa onnellisna."

Noin ällös sanele, neiti!
Ennen olkoon yö ikuinen
 kuin päivä sinua ilman.

1902.

En tiedä, oletko impi
lentotähti taivahalla,
valo maillensa menevä
 vaiko unten uusi päivä.

Ja en tiedä, oletko impi
viime tuomion tulemus
syömelleni syntiselle,
 vai tuoja elämän uuden.

Valaisit pimeän yöni,
näin ma pitkät pilven rannat —
 miksi kysyisin enempi?

1901.

Neiti, neilikka punainen,
 yrttitarhan taideluoma,
kammiossa kasvatettu,
lempeässä lämmitetty;
tuulinen sija sinulla
 oli tumman ikkunalla.

Neiti, neilikka punainen,
 kesän haave hangen maassa,
päivän kukki, toisen tuoksui,
päänsä painoi kolmantena
runolaulajan lasilla,
 ankaralla akkunalla.

Harvoin tänne päivä paistoi,
 senkin seinien lomitse;
harvoin tänne lämmin läikkyi,
senkin vaivojen välitse;
harvoin harhausi hymyily,
 senkin kautta tuskan tuiman.

Pahat suut panettelevat
lumpeeni pataluhaksi,
 jouhipääksi joutseneni.

Ylpeäksi sun sanovat.

Ollos ylväs, niin minäkin!
Kun näet kumarat niskat,
 pidät pääsi pystympänä.

Läikyt lietona elosi.

Läiky, lieto, niin minäkin!
Kun näet rapakkolammet,
 kierrät, kaunis, kauempata.

Tuhlailet hymyjä huulen.

Tuhlaa, tyttö, niin minäkin!
Yks on riemu rikkahalla:
 ylenkatseesen ylenet.

Muistelen minä sinua:
satakielet soittelevat
 yössäni hämärtyvässä.

Muistelet sinä minua:
lepinkäiset lentelevät
 pääsi päälle istumahan.

Muistelemme toisiamme:
kaksi kaunista kesällä,
 kesälehti kolmantena.

Rakastimme me molemmat:
sinä minua, minä sinua;
 ei se ollut syy.

Kiusasimme kumpaisetkin:
minä sinua, sinä minua;
 ei se ollut syy.

Oli syynä onnettuuden:
loittonit sinä minusta,
 vain vikani muistit.

Ja oli toinen turman siemen;
loittonin minä sinusta,
 ihanintas itkin.

Seisoi seijas Sukkamieli
aholla ylenevällä,
 suvi-aamun auetessa.

Hempeä, herättyänsä,
yön nuoren nukuttuansa
veltot jännitti jäsenet;
 kesä kukki kulmaluilla.

Heinä polvia halasi,
 pohkehia poimulehdet,
horsman latvat lantehia,
uumenta uninen valmu;
itse ruusuna rusotti,
 ylpeä, ylinnä muita.

Ihala ihantelihe,
Katsoi kaunis maata, merta.

Mehiläinen, mies kepeä,
 lensi kukkasen kupuhun;
punahuuli noin puheli:
"Paha poika, pois menekin
umppujani aukomasta,
juomasta juhannustani,
 ruusuja rakastamasta!"

Liverteli Lemmon lintu:
 "Armas, pois älä ajele,
mies olen me'estä tehty,
sokerista sorvaeltu,
minkä juon juhannustasi,
 sen pidät pitoja kekrin."

Seisoi seijas Sukkamieli,
haukotteli hiljaksensa
aamun alkavan punassa;
 kastehesta kutri kiilsi.

Kangastuksina katoovat
minun mieleni unelmat,
piirtyvät pihoilta ilman
 tunturit todellisuuden.

Katuisinko, jos katoovat,
 menevät, murehtisinko,
kyllin katselin kuvia,
kirjokaaria elämän,
aron astuin hiekkamerta,
 silmä taivahan sinessä.

Tule tuuli, pohjatuuli,
 tunnen keltahan keväisen,
luo lunta polulle talvi,
tunnen palmun päivälatvan,
messua jumalan myrsky,
 kuulen kukkuvan käkösen!

Uhkaa pohjan ääret aavat,
 hohkaa hanget kuolemaa,
taivaat oudon siinnon saavat,
Louhen linnat loimottaa,
 vankuu merenselkä laaka,
ulvoo hukka, yltyy yö;
painui päivän kultavaaka,
 täyttyy raudan, roudan työ.

Yks on yössä vapaa valta:
 pauhaa koski kuurapää.
Katsoo kuusi kukkulalta,
tähti päällä kimmeltää.
 Hyppii hyiset vetten hyrskyt,
hyiset sotkat soutelee,
mutta missä taukoo tyrskyt,
 jäinen joutsen joutelee.

"Hyv' on hyyssä linnun olla,
 ihanampi ihmisen,
armas Suomen suvannolla
ailakoida aatosten.
 Eipä polta päivän helle,
paistaa kuolon kuudan-yö,
vaipat vilppaat sydämelle
 utupiian pirta lyö."

Vierii virsi tammikuinen,
 kuulee mykkä metsä, maa.
"Turhaan riennät tuiretuinen,
rientos talvi taltuttaa,
 antaa aika jäätä järkeen,
loihdut synkät sydämeen,
kuolon kirjat miekan kärkeen,
 haudan hankeen siniseen.

Jäästä jäähän, hyystä hyyhyn
 vyöryy elon virran vuo,
syöksyy miesi syystä syyhyn,
koski pauhaa, luoja luo,
 pursuu puhki jäästä, yöstä
hetken kupla kultainen;
vaahto vaan jää urhon työstä,
 laulu tiestä laineiden."

Joikuu joutsen jäästä saatu,
 rantaan kuohut kolkot lyö.
Ankara on laulun laatu,
tuima talven tähti-yö.
 Värjyy metsän pyyntimiesi,
herää, säikkyy henkeään,
hiihtää, minne viittoo liesi,
 piilee pirttiin lämpimään.

1904.

Kultaiset langat
 johtavat taivaasta maahan.
Kultaiset langat
juoksevat rintahan kunkin,
 hohtavat, hehkuvat, kultaiset langat;
kulkevat, kunne ihminen kulkee,
seuraavat häntä hautahan saakka, —
 ja katkeevat poikki.

Mut astuvi joskus enkeli taivaan,
 solmivi yhtehen lankoa kaksi
keskellä ilmojen aavoa merta,
kullassa, kuun päällä, auringon alla;
 ja usein on ihminen idän puolla toinen
ja lännessä toinen
ja kumpikin katsovat tähtehen samaan
 ja silmät kyynelin kastuu.

Ja usein on mustaakin mustempi toinen
 ja valkea toinen,
eikä he eroansa huomaa;
ja usein on syntynyt sydän-yöllä toinen
ja päivällä toinen,
 mutta he hämärissä yhtyy;
ja sattuu, on synkät he kumpaisetkin
ja syntiä tehneet
ja seisovat partaalla kuolon ja kauhun
 ja purevat hampaansa yhteen
ja iskevät silmästä tulta
ja on viha rinnassa raskas kuin teräsvuori,
eikä pilkahda toivo
eikä tuikahda tähti,
 vaan salamoi ylpeyden autio yö.

Käy taru, silloin jos kultaiset langat
 toinen ne toisensa taivaalla kohtaa,
kuuluvi soitto, ei kuunneltu ennen,
kaikuvi virsi, ei virketty muinen,
humisee ilma kuin huilu,
 visertää maa kuni viulu;
ja käy taru, katkeevat kultaiset langat
ja syöksyvi kuiluhun ihmistä kaksi
ja katsovat kumpikin toistensa silmiin
 ja kasvot päivänä paistaa.

1904.

Ruislinnun laulu korvissani,
 tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
 mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
 niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan, neiti, kesäheinä,
 sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
 omani on Hiiden vuoren kulta,
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
 tuntemattomahan tupaan vie.

1903.