Terve päivä pohjolahan,
terve Suomehen suvinen aika,
 terve lepikot lehtimään,
kullan käköset helkkymään,
terve lämpimät lounatuulet,
lemmen tuulet
 tuoksumaan,
veet sinertämähän,
maat vihertämähän,
 taivahan auteret tanhuamaan!

Paistaos armahin aurinko,
hellitä hempeä huomen!
Pitkä, pitkä on pohjan yö,
 kolkko on talvi Suomen.

Kauan kattanut korpia on
 härmän ja hämärän vyö,
kauan on kuura
peittänyt maan,
kauan on huura
 huokunut mielihin hallaa vaan.

Paistaos armahin aurinko,
hellitä hempeä pouta,
että lähtisi sydänten jää
 ja sulais rintojen routa.

Suo jo lämpeni, sula on maa.
 Joutukaa
kyntäjät vakoja luomaan,
vakoja suoria vapauden,
uria uusia aattehen
 halki harmajan suo-maan!

Joutukaa, joutukaa
kylväjät siementä tuomaan,
tietojen kylvöjä,
taitojen kylvöjä
 kyntäjän uutehen uomaan!

Kyntäkää, kylväkää,
 toukojen, toivojen aika on tää!
Toivehet milloin toteutuu,
milloin halla ne syö.
 Nyt on Suomen toukokuu,
nyt on kynnön ja kylvön työ,
leikkuu, korjuu, kaikki muu
 jääköhön Herran huomaan.

Rakas on taaton raatama pelto,
makea maammon leipoma leipä,
kova on vierahan maan kamara,
 karvas kakku äitipuolen.

Kauan Suomeni pettua söi,
almuja aneli teillä,
muruja liikoja muukalaisen
 kerjäsi kyyneleillä.

Kerran loppuvi kerjuu,
 vieraan viiltävä herjuu,
Suomen selkä nousta saa,
kansa päänsä kohottaa,
 tähkivi Väinön vilja,
kasvavi Kalevan laiho,
poistuva maasta on leivän puute
 ja vierahan viljan kaiho.

Ei voimoa puutu pelto
ja väkevä, musta on multa,
kun taivas antavi sadetta vaan
 ja lämpöä päivän kulta.

Ja Jumala armon-paistettaan
 on Suomenmaalle suova
ja nostava orahat aaltoamaan
ja laihot laajat luova
 ja soipa on sorea laulu
yli peltojen mustan mullan
kyntäjille, kylväjille,
 kylmän vainion vakoajille.

Mut tyyni on kansojen surma,
Ei myrsky, ei tuulispää.

On aurinko toukojen turma,
 jos kauan kestävi kaunis sää.
Poudan poika on velttous,
tyynen tyttö on saasta,
mut ukkonen ilmoja puhdistaa
 ja tappaa tauteja maasta.

Ja idästä nouseva pilvi on
 ja kaakosta kamala lonka,
mi taivahan lientävi
myrskysäin
 ja jylisten rientävi
Suomea päin,
mustana niinkuin muuri.
Ja synkkä on yö
ja ukkonen vyöryvi, salamat lyö
 ja maassa on murhe suuri.

On meillä loihtu
 ja laulun lunnas
ja kieli joustava,
norja lie,
 siin' on noustava
kukkakunnas,
siin' on soihtu
 ja siin' on tie.

Ja jälkeen yön ja ukkosen
taas taivas seijastuu
ja helmaan Suomen järvien
 taas päivä heijastuu.

jo riemua soi pyhä syntymämaa,
runo Suomen vuossadan raikahtaa,
ja kautta kumpujen, vuorten
 helavalkeat leimuaa.

Kun Herra ynnä Pyhä Pietari
ne merta, maata muinoin matkasi,
niin kerrotaan, he kesä-illan tullen
 myös saivat Suomenmaalle siunatullen.

He alle istahtivat koivupuun,
mi kasvoi kaltahalla salmensuun,
ja tavan mukaan pikku toraan jälleen
 he joutuivat.  Sen Pietar' alkoi tälleen:

"Oi Herra, mille maalle jouduttiin!
Mi kansa, köykkyselkä, köyhä niin!
Maa karu, kallioinen, pellot pienet,
ei muuta hedelmää kuin marjat, sienet!"

Mut Herra hiljakseen vaan hymyili:
"Voi olla, maa on karu, kylmäki,
ja vilja kasvaa voisi vikkelämmin,
 mut kansa, sen on sydän kaunis, lämmin."

Näin lausuin Herra hymyi hiljakseen.
Ja katso! Kumma hohde peitti veen,
suo kuivi, korpi kaatui, metsä aukes
ja vainioilta roudan valta raukes.

Pois Herra kulki kanssa Pietarin.
Mut kerrotaan, kun illoin kesäisin
sa istut koivun alla, on kuin täällä
 viel' liikkuis Herran hymy vetten päällä.

1897.

Näin unta, että oli suuri maa,
mi päivän alla aaltos vainioina,
ja nurmet nuoret taivaan rannan taa
 ne kukki kunnahina, laaksoloina.

Näin unta, että virroin vaahtosuin
maan kaiken halki kaikui kevään valta
ja virran vieret tuoksui tuomipuin
 ja savut armaat nousi puiden alta.

Näin unta, että valkomajoissaan
siell' asui suuri, suora, ylväs kansa,
niin kuulu kunniastaan, tarmostaan
 ja vapaa, terve, täysi tavoiltansa.

Sen kansan aatos tulta salamoi,
sen tunne tuoksui suvi-aamun lailla
ja kiurun lempenä sen kieli soi,
 mut mieli päilyi niinkuin kaste mailla.

Ja maassa siinä laulu sääsi lain
ja taide hallitsi ja tieto johti
ja tuomioita jakoi tunto vain
 ja sääli syytöksien ponnet pohti.

Ja ihmis-arvo oli usko maan
ja oma sydän oli kirkko kunkin
ja Luoja oli luodun hyve vaan
 ja työt ne rukoili, ei messut munkin.

Näin unta, että oli suuri maa
ja maata suurta asui suuri kansa.
Se maa se oli niinkuin Suomenmaa,
 sen kansan nimi soi kuin Suomen kansa.

Näin unta, että päältä tämän maan
nous maailmalle uuden aamun rusko.
Sen sinne nuoret nosti voimallaan —
 ja nuorten voima oli nuorten usko.

1896.

Aina kun häntä mä aattelen,
niin aattelen suurta vuorta,
min huippu on lunta ja jäätä vaan,
 mut juuri nurmea nuorta.

Ja vuori hän onkin, hän sankari on
ja niitä on Norjassa monta —
mut yhtään ei niin ylpeää,
 niin vankkaa, vaappumatonta.

Hän seisoo niinkuin Dovrefjeld
ja katsoo kääpiö-aikaa,
ja kansa kertoo kammoksuin,
 että vuoressa siinä on taikaa.

Se vuori heimoa hiisien on,
on jättien juurta ja helmaa,
se kutsuu Alppeja kummikseen
 ja serkukseen Sulitelmaa.

Tuo aina ei vanha Dovrefjeld
ole ollut jäätä ja lunta.
Sen sydän on tulta tuprunnut
 ja uskonut suurta unta.

Se tahtonut nousta on taivaaseen,
mut pilvihin tuskin pääsi,
kun Luoja jo rohkean rankaisi
 ja lämpimän lumeksi sääsi.

Nyt lumessa seisoo Dovren ukko,
on seisonut vuosia monta,
niin pitkää, kylmää ja kaameaa,
 niin yöllistä, ilotonta.

Elä astu veikaten vuoren luo,
kun aika on ankara tällä,
se puhuu vaan lumivyöryillä
 ja ukkosen jylinällä.

Mul välistä, laaksossa lauletaan,
kun ehtoo hämärtäypi,
niin tuolla vanhassa vuoressa
 ylen kummat kuiskehet käypi.

ja on kuin joutsenet joikuisi,
suvituulet tuutisi viljaa
ja on kuin liikkuisi Dovrefjeld -
 taas sitten kaikki on hiljaa.

Ja kansa laulavi lauluaan
ja laulu on laakson kukka.
Mut lumessa seisoo Dovrefjeld
 ja lumessa Dovren on tukka.

Syntyi lapsi syksyllä —
tuulet niin vinhasti vinkui —
tuult' oli koko elämä,
nähnyt ei kesää, ei kevättä,
 eli vain syksystä jouluun.

Syksyn lapsilla kiire on —
päre pihdissä sammuu —
aatos lentävi, aivot takoo,
veri paksuna päähän sakoo,
 ovella Sylvester uottaa.

"Vuota vielä, oi vanha vuos!" —
tuulet niin vinhasti vinkuu —
"jouda en viel' sua seuraamaan!"
Vanhus ovella nyökkää vaan:
 "Saat elää syksystä jouluun."

"Viivy, viivy, oi vanha vuos!" —
päre pihdissä sammuu —
"niin täysi, niin täysi on sydämein,
sen tahtoisin antaa ma kansallein,
 en vielä jouda ma kuoloon!"

Hetket rientävi, kello lyö —
tuulet niin vinhasti vinkuu —
"Onko, onko jo keski-yö?"
"Päätä, lapsi, nyt päivätyö,
 jo aamun tähtöset tuikkii."

"Vielä hetki, oi vanha vuos!" —
päre pihdissä sammuu —
Kannel heikosti helähtää.
Kääntyvi ovella harmaapää;
 loppui laulajan vuosi.

"Minne viet mua, vanha vuos?"
tuulet niin lauhasti tuoksuu —
minä niin pelkään ja vapisen."
"Rauhoitu, rakas lapsonen,
 ovella taivaan jo ollaan."

Astuvi sisähän vanha vuos —
taivaan kynttilät loistaa —
saattavi laulajan Luojan luo:
"Tässä poian ma pienen tuon,
 jok' eli vain syksystä jouluun."

Virkkavi Herra Jumala —
tuulet niin lauhasti tuoksuu —
"Etkö kesää sä nähnytkään?"
"Näin vaan syksyn ja talven sään,"
 laulaja vavisten vastaa.

Kyyneltyy silmä Jumalan —
taivaan kynttilät loistaa —
"Suven saapa sa siis olet ikuisen!
Mut virka, poikanen poloinen,
 ken olet ja mistä sa tulet?"

"Laulaja olen ma laadultain" —
tuulet niin lauhasti tuoksuu —
"tulen tähtösestä ma pienestä,
min nimi on Maa." — "Mihin kuolit sä?"
 "Kurjuuteen kuolin ja nälkään."

Vihastuu Herra Jumala —
taivaan kynttilät sammuu —
"Sano kansas, niin kostan ma kuolosi sun!"
"Ei, ei, hyvä, suuri on kansani mun,
 et sille saa sinä kostaa.

Mut hiukan hillitse viimojas,
ne liian vinhasti vinkuu
mun maani armahan aukeoilla.
Suo päivän paistaa sa Suomen soilla!"
 Näin laulaja tuskassa huutaa.

Hymyilee hyvä Jumala —
taivaan kynttilät loistaa —
"Voi oikein olla. Ehk' koetin ma
sun kansaas liiaksi tuulilla.
 Taas kukat kummuille nouskoon!"

1901.

Sumu Suomenlahden päältä hiipii,
 peittää kaupungin ja kadut, kirkot,
ilma myrkyllinen maata myöten
kulkee, vierii, suun ja keuhkot sulkee,
kansa astuu katuvieriänsä,
astuu hiljalleen ja hiljaa kuiskii:
 tullut turman on ja taudin aika.

Yhä paisuu paksut myrkkypllvet,
 rintaa outo paino ahdistaapi,
usmaan uppos Nikolain jo kirkko,
sumu Säätytalon ukset sulki,
harja uljas Ritarhuoneen peittyi,
Senaatinkin seinät harmenevat,
Yliopisto vain yksin enää
 sekä Suomen pankki paikoillaan on.

Eipäs! Onpa muutakin! Kas, vielä
 patsas seisoo Aleksander toisen,
seisoo sumun kesken keisar'vainaa
kansan lempimänä, kaipaamana.
Katso, oikeuden jalopeuran
 silmä kirkas sumun halki säihkyy,
vielä leyhyy rauhan palmulehvä,
lyyra helkkää sekä sirppi suihkii —
 kaikki Suomen, kaikki kansan eestä.

Kansa astuu katuvieriänsä,
Astuu toivoen ja toivein kuiskii.

Silloin torin halki käynti kaikuu,
 askel marssivaisen asejoukon,
tyyni, säännöllinen, raudanraskas.
Huudetaan: smirnaa! ja takit harmaat
hetken häilähtää ja sumuun häipyy;
 sitten kaikki taas on ennallansa.

Kansa äänetönnä tuijottaapi,
Peittyy patsas Aleksander toisen.

Kuulkaa Luonnotarten kuiskausta,
Nähkää Suomen talven suuri taika!

Koko Helsinki on helmilöissä,
 puistot kaikki kuurakaunehissa,
kaasut palaa, sähkölamput loistaa,
esplanaadi on kun taikalinna,
peikkoin palatsi ja vuoren hovi,
 jossa Hiiden neien häitä juodaan.

Mutta kattoin yli sähköverkot
 mahtavina niinkuin maantiet käyvät,
valkoisina, valon rautareitit,
sakeoina, sanan ohjoajat,
sillat sielujen ja ihmismielten,
 valistuksen suuret valtaväylät.

Mistä tämä rikkaus ja tenho?
 Eilen vielä sumu maita peitti,
puut ol' paljaat, kadut kauppaa varten,
lyhdyt tuikkivat kuin tulitikut,
 sähkölangat, yli kattoin käyvät,
venyi velttoina kuin riippumatot
rantamilla kesäsiirtoloiden
 mukavuuden, laiskuudenkin langat.

Astun alla jumalaisen holvin,
 pääni päällä kuurahelmet helkkää,
helmet helkkää, runot kauniit kaikuu,
tanssii talven immet ihanaiset;
käyskelen ja kysyn itseltäni:
 Mistä tämä rikkaus ja tenho?

Tyttö tietä pitkin tepsuttaapi,
valkea kuin vaahti myrskyn jälkeen,
pysähtyy ja minuun kauan katsoo.
 Mitä minusta sa tahdot, tyttö?

Kuiskaa tyttö tuskin kuuluvasti:
 "Olen talvi, Suomen taikaneiti,
tuntenethan minut vanhastaankin,
loat peitän, saastat maahan kaivan,
sumut kaikki kudon helmivöiksi,
 joilla koristan ma maani armaan
odottamaan uutta kevättänsä.
Kautta oman rintas kammioiden
 usein unohduksena ma kuljen."

Vielä kerran mulle viittas tyttö,
hälveni kuin uni heräävältä.

Yksin seisoin keskell' esplanaadin,
 öinen Helsinki ol' heräämässä,
kahden puolen ihmiskarjat kulki,
karjat sekä karjain kaitsijatkin,
 herrat heilui, vilkkui naiset nuoret,
vaan ei valkeat kuin talven immet;
silloin multa silmäkulma kostui,
 sanat nämä nousi huulilleni:

Mitä taitaa pimeys tälle maalle?
 Ampukohot myrkkynuoliansa,
nostakohot suosta suuret usmat,
peittäköhöt taivaat talmallansa,
laskiessaan Suomen laaksoloihin
sentään helminä se sataa alas, —
 laulun helminä ja hengen töinä.

Kiitos unhoitus, sa Luojan lahja,
Kiitos sulle, Suomen suuri talvi.

8/1 1901.

Sen näön ijät kaiket muistan ma:
ylhäällä ikkunassa vanha herra,
 yö musta, katu täynnä kansoa.

Pää päässä kiinni siinä seisottiin
ja tuijotettiin tummaan varjovyöhön,
ei toistaan tunnettu, mut tunnettiin,
yks veri kuinka virtas sydämiin,
 kun sanat kaunihit ne kaikui yöhön:

"Voi paljon voima.  Se saattaa sortaa
maat, kansat, kaupungit, kylät, puut,
voi naiset raiskata, miehet murtaa
 ja tuskan huudoilta tuketa suut,

mut viel' ei syntynyt sitä miestä
ja synny ei alla taivahan,
ken ihmis-aatteen voi vangiks piestä,
 tuon ihmisvalloista vankimman."

Kävi humaus kansassa kuin suuri tuuli,
yön kauhu väistyi, orjan kahleet katkes
ja toivo tuikahti kuin tulen patsas,
 mi kansat johdattaapi halki korven.

Myös häntä kohdannut ol' isku ruoskan,
Hänt' itseänsä painoi orjan ies.

Siks näön ijät kaiket muistan ma:
ylhäällä parvekkeella vanha mies,
 yö musta, katu täynnä kansoa.

1899.

Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Tuon usein tuntenut oon raskahasti,
 kun katsoin kansan tämän vaiheisin.

Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolla
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
 Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää, — miestä toiveen tosiaan,
miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
 tai kesken toimiansa katkeaa?

Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset
 ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
 vaan kansain kohtaloita huokailen?

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit' aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
 ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
tääll' aatteet levähtää kuin lennostaan,
kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
 ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.

Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,
te suuret aatteet, teitä tervehdän!
Oi, tänne jääkää, tänne tehden pesän,
 jos muutattekin maihin etelän!

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
 ja turvaisa on rinne tunturin.

Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, mahtavoikaa maa!
Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
 ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!