Ilo on parahin lääkäri, ja eversti sai pian melkein täydelleen entisen näkönsä. Uudelleen elpyi everstinnakin; hänen monivuotinen rukouksensa oli vihdoinkin täytetyksi tullut; hänen ja hänen puolisonsa välillä oli täydellinen myötätunteisuus ja tuttavuus.

Kustaa saattoi tulla minä päivänä hyvänsä, ja nyt tuli suuri kiire taloon; kaikki piti olla kesää varten valmiina ennen hänen tuloaan.

"Tänään pannaan akkunaverhot paikoilleen", sanoi everstinna leikkisästi; "huomenna hän saapi tulla."

Silloin oli kaunis toukokuun päivä vähän ennen helluntaita. Yöllä oli satanut, ja kaikkialla alkoi nuorta vihannuutta ilmestyä. Eversti antoi parhaallansa ohjeita puutarhurille; hänen vaimonsa ja Anna olivat myös siinä katsomassa.

"Puutarha ei voi tulla valmiiksi ennenkun huomenna", sanoi eversti hymyillen; "ennemmin ei poika saa tulla."

Samassa kuului tietä päin olevassa käytävässä kahinaa. Anna tarttui peljästyneenä äidin käteen, ääni tuli aivan samasta sopesta, josta Kustaan, kun hän kadettina ollessaan lupa-ajaksi kotiin tuli, aina oli tapana juosta pensas-aidan yli puutarhaan. Vahti, joka tähän asti levollisena oli herraansa seurannut, hörkisti äkisti korviaan ja juoksi tiehensä.

"Vanha, kiltti poikani, oiva Vahtini, vieläkö tunnet minut?"

He kuulivat tuon raittiin, selkeän äänen, ja silmänräpäystä myöhemmin seisoi hän itse heidän luonansa ylevänä, hoikkana ja ruskeana, jotenkin laihana sairauden jälkeen, vaan, miten ennenkin, armaana, mielevänä ja ilosta hehkuvana.

"Olipa toki herttaista, että Anna on täällä", hän sanoi, "ja minä pöllö hukkasin koko eileisen päivän häntä hakemalla. Se oli pieni, sietämättömän ikävä kaupunki, ja väki, jota puhuttelin, oli niin hidasta sekä ilman sanaa suussaan, ett’eivät he saattaneet vastata kysymyksiini eivätkä antaa minulle mitään tietoja. Vihdoin tapasin toki oivallisen, hilpeän, pienen ressukan, jolla oli merkillinen selvyys seikoistaan, ja joka näytti tuntevan sinut, Anna, sekä ulko- että sisäpuolisesti; hänen ei todellakaan tarvinnut etsiä sanoja sinun ylistykseksesi, niitä tuli kuin vuolasta virtaa. — Minä kävin siinä pienessä, matalassa rakennuksessa, jossa sinä asuit; se oli minusta kuni pyhä paikka; olithan sinä niiden seinien sisäpuolella taistellut ja kärsinyt sekä ollut suuri palvelevassa rakkaudessasi. — Tuo vanha, inhottava rahjus oli siellä vielä, vaan hän näytti niin riutuneelta, sekä valitti ja voihkasi niin, että vihani kokonaan sammui ja minäkin olin melkein valmis surkuttelemaan häntä siitä, että hän oli sinut menettänyt. — Voitko antaa anteeksi, isä, ja sinä myös, minun oma äitini, että minä viime aikoina olen tuntenut erinomaisen halun ryhtyä teitä vastustamaan? Ja kirjeeni! Kun katsot minua noin rakkaasti, isä, niin se tuntuu tuiki raskaalta tunnolleni."

Äiti otti nyt hänen toisen käsivartensa ja antoi merkin Annalle, että hän ottaisi toisen. Eversti kulki perässä; hän ei tahtonut jättää poikaa näkyvistään ainoata silmänräpäystäkään.

"Tahdotko, Anna lähteä kanssani vähän kävelemään?" kysyi Kustaa iltapuolella. Anna nyökkäsi ja otti saalin hartioilleen.

"Jumala siunatkoon sinua, auringonsäteeni!" kuiskasi isä, kun he ohitse kulkivat.

Miten sykkäili Annan sydän! Hän tiesi, mitä oli tuleva, vaan ei ollut likimaillekkaan niin hämmennyksissä, kuin hän oli luuletellut; kaikki tyyni oli niin hyvästi ja luonnollisesti; hän oli niin onnellinen, niin kiitollinen Jumalaa kohtaan.

Kustaa ei käyttänyt monta sanaa, tunnustaaksensa rakkautensa ja pyytääksensä häntä omakseen, eikä Anna käyttänyt ainoatakaan sanaa, antoi vain hänelle kätensä, ja niin he menivät takaisin vanhempien luo.

Seuraavana päivänä kertoi Anna Kustaalle, kun he kulkivat yhdessä kirkkomaalle, kaikki, mitä Kustaan poissa ollessa tapahtunut oli.

"Varsin merkillistä kuitenkin on, miten eri lailla sama asia saatetaan käsittää", huomautti Kustaa. "Isän kertomuksen mukaan ei sinulla ollut läheskään niin paljon, vaan hänellä paljoa enemmän syytä itseänsä nuhdella. Tiedä, että minulla kotomatkallani oli monta kummallista tuumaa: me menisimme heti naimisiin ja ottaisimme sinun isäsi luoksemme. Minun vanhempaini luokse emme milloinkaan menisi; ainakin tulisi heidän ensinnä anteeksi pyytää. Minä tunsin itseni niin kovaksi isää kohtaan, ja ylpeys, minun perintöni häneltä, vaati minua ei milloinkaan myöntymään. Sinä, lempeä, kärsiväinen Annani, näet, että minä olen ollut kovin niskoitteleva enkä ansaitsisi sitä ääretöntä onnea, jonka Jumala on minulle täällä kotona sallinut. Pieni Klaara rukka", hän lisäsi. "Ah, jos hän nyt olisi luonamme ollut!"

He seisoivat nyt pienen haudan reunalla. Se näytti niin rauhaiselta valkeine ristineen ja raittiine, ystävällisine kukkaseppeleineen. Anna likisti vienosti Kustaan käsivartta ja ajatteli sisaren unta. Ja kirkkaasti ja lämpöisesti paistoi haudalle päivä; linnut laulelivat riemuiten keväästä, ilosta ja elämästä.

Serkku.

"Yrjö ei ole oikein muiden lasten kaltainen", sanoi äitini toisinaan minusta, ja ne olivat kovia sanoja hänen suustaan, sillä muut lapset olivat juuri sellaisia kuin lasten pitää olla.

Meidän sukumme oli hyvin laaja, ja ne monet, jotka vanhempieni luona seurustelivat, olivat kaikki setiä, enoja, tätiä ja serkuksia. Useimpien näiden sukulaisten muodossa oli omituinen yhteinen hyvän-luontoisuuden, säveyden ja — niin, minun täytyy se sanoa — yksinkertaisen jokapäiväisyyden merkki. Melkein kaikki naineet miehet elivät, äitini sanain mukaan, "aivan hyvissä oloissa." Heidän joukossaan ei ollut yhtään pohattaa, vaan ei yhtään köyhääkään; ehdot vaihtelivat aivan hyvästi toimeentulevista jotakuinkin aikaantuleviin. Nuorten poikain joukossa ei ollut yhtään erinomaisen lahjakasta, vaan ei yhtään visapäätäkään, ahkerat he olivat kaikki, ja melkein kaikki, he senvuoksi saavuttivat päämääränkin: hyvän arvolauseen tutkinnossa. Nuorten tytärten muoto vaihteli hyvin kaunisten ja aivan sieväin välillä. Koko suvulla oli tietty kunnollisuuden ja arvollisuuden maine, joka ei ollut ansiotta, sillä mitä suurimmasti kammosivat kaikki kehnoja tekoja, vaan, kummallista kyllä, melkein yhtä suuresti pelkäsivät jaloja ja yleviä tekoja, milloin ne poikkesivat tavallisuudesta, milloin ne vähänkin asettuivat maailman tuomiota vastaan.

"Se saattaa olla aivan kaunista teoriassa", he arvelivat, "vaan se ei sovi tässä syntisessä maailmassa. Herra varjelkoon meitä liiallisuuksiin menemästä!"

Vaan ei mitään sääntöä poikkeuksetta, ja suvussamme oli Yrjö serkku sellainen. Iso-äitini, hänen vanhempi sisarensa, kertoi minulle hänen elämäkertansa.

Hän oli ollut ilomielinen ja hilpeä upsieri, kunnes hänen morsiamensa, rakastettava ja kaunis tyttö, kuoli; silloin hän oli ollut vähällä menehtyä toivottomuuteensa, olipa mielipuolisuuden rajalla. Turhaan hänen läheisimmät omaisensa ja vainajan isä koettivat häntä lohduttaa. Jäähyväisittä jätti hän äkisti vanhempainsa kodin ja meni pitkille matkoille. Sill’aikaa kuoli hänen rakastettu isänsä ja jätti jälkeensä hänelle koko omaisuutensa sekä kauniin talonsa Fredriksbergin puistokadun varrella. Monta vuotta kului, ennenkun hän tuli takaisin, ja häntä, kun hän tuli, saattoi tuskin tuntea. Ilman varsinaista kanssakäymistä eli hän sittemmin hiljaisessa talossaan ja jäi vanhaksi pojaksi, eväten puoleksi kohteliaalla, puoleksi ilkullisella vastahakoisuudella kaikki omaisten ystävälliset yritykset häntä lähestymään. Erästä seikkaa hän ei kuitenkaan saattanut estää: lukemattomat lapset — niiden muassa minä — nimitettiin hänen nimellään.

Hän oli keskikokoinen, laiha, suora, melkein jäykkäryhtinen mies, jolla oli harmaat hiukset, ruskea iho sekä hymyily, joka saattoi olla sekä ilkullinen että hellä, niinpä toisinaan yht’aikaa kummankinlainen. Hänen terveytensä oli erinomaisen hyvä, jonka hän sanoi karaistun, vähätarpeisen elämänlaatunsa vaikuttamaksi; ainoastaan hänen silmänsä olivat ajoittaisin aivan heikot.

"Pikku Yrjö ei ole muiden lasten kaltainen", sanoi hänkin minusta, mutta, kumma kyllä, hänen suustaan se kuului enemmän kiitokselta kuin moitteelta, ja tällöin taputti hän minun päätäni sekä käski minun käydä häntä katsomassa, jota ei tarvinnut minulle kahdesti sanoa.

Minä pidin hänestä hänen surullisten elämänvaiheidensa tähden, jotka olivat syvälle minun lapselliseen sydämeeni vaikuttanet; hänen ystävällisyytensä tähden minua kohtaan, kun hän näytti minulle monta taulua ja ihmeellistä esinettä matkoiltaan; sentähden, ett’ei hän ollut muiden kaltainen, jotka tunsin; sentähden, että mielikuvitukseni sai ravintoa niistä historioista, joita hän kertoi, jopa senkin tähden, että sain nähdä häntä ja olla hänen huoneessaan.

Melkein joka sunnuntai-iltapuolena kuljin alaspäin pitkin tuota muhkeata vanhaa puistokatua hänen luoksensa, joko sitte lumi kirisi jalkaini alla tahi sade kastoi minut läpitse, tai tomu peitti minut pilveen, tai loka ylettyi aina saapasteni yli. Viimemainitussa tapauksessa en kuitenkaan saanut mennä sisälle, ennenkun piika, pitkä Annikki, oli raappinut ja pyyhkinyt jalkojani oikein äärettömästi.

Tuo pitkä juutalainen Annikki ei tosin kaunis ollut, — minä silmäilin häntä tarkoin, kun hän minua siivosi — mutta puhdas hän oli kuin vasta munittu muna. Vasemmassa poskessa oli käsnä, nenä oli hieman pystyssä, pienillä vaaleansinisillä silmillä oli rohkea, melkein kuin vähän uhkaa ilmaiseva katse, ja kuitenkin hän näytti niin sydämellisen hyvältä ja iloiselta, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku salainen ajatus, joka häntä ihastutti.

Sedän ja hänen piikansa välillä oli toisinaan kireä suhde. Sedän mielestä Annikki kulutti liian paljon rahaa, ja hän nimitti Annikkia tuhlariksi; Annikki vastasi, että setä oli saituri, nutustelija, ja hän sanoi sen kuuluvasti ja selvästi, ovesta ulos mennessään; minä en käsittänyt, kuinka hän tohti sitä tehdä, ja minä olin varsin vihainen hänelle; Yrjö setä sitä vastaan ei näyttänyt ollenkaan vihaiselta; hän hieroi käsiänsä, ja hänen ruumiinsa hytkyi ikäänkuin pidätetystä naurusta.

Kesällä puuhaili setä pienessä kauniissa puutarhassaan; minä autoin häntä kaivamisessa ja kastamisessa, ja sain siitä porkkanan, päärynän tahi kukan palkinnoksi aina sen mukaan, mikä vuodenaika oli. Puoli huoneusta oli suljettuna; siellä sisällä oli kaikki samalla tavalla, kuin hänen rakastettunsa eläissä oli ollut; hän ei hennonut siellä mitään muuttaa, sitä vähemmän vuokrata sitä. Toisessa kerrassa asui vanha rouva, joka aina istui akkunan ääressä ja katsoi minua, kun minä tulin; hänen kissansa makasi akkunalla ompelukorin vieressä; sekin silmäili minua; tuo oli oikein kammottavaa! Kammottava vaan kuitenkin houkutteleva oli porstuassa oikeanpuolinen ovikin, joka johti noihin salaperäisiin huoneihin, joita en milloinkaan ollut nähnyt; vaan hupaisaa oli Annikin kyökissä, jossa kaikki kiilsi kuni norsunluu ja kulta.

Kun Yrjö sedän silmät olivat heikkoina, niin minä menin sinne jokaisena iltapuolena ja lu’in niin hyvästi kuin osasin — parhaani todellakin panin — kuuluvasti hänelle. Hän istui silloin suorana ja jäykkänä nojatuolissaan, leikaten tauluja minulle; vehreät verhot olivat levitettyinä akkunain eteen, ja koko huoneella, hänen kasvoillaan, sanomalehdillä ja minun käsilläni oli eriskummainen, vehreänvoipa vivahdus.

Minun tuli häntä sydämestäni sääli, etenkin kun luulin hänen saaneen heikot silmät surun ja itkun vaikutuksesta; tuota arveluani en kuitenkaan muille ilmaissut.

Paremmaksi tultua poistettiin vehreät akkunaverhot, ja setä rupesi silmäinvarjostinta käyttämään.

Ilolla havaitsin, että setä piti minun käynneistäni. Hän nimitti minua pieneksi kelpo pojakseen, jutteli minulle kauniimpia kertomuksia, vieläpä toisinaan käski minun illallisellekin jäädä. Illalliseksi oli lasillinen maitoa ja kaksi killinkiä maksava ranskanleipä; mitään muuta hän ei milloinkaan nauttinut, eikä Annikki saanut mitään muuta minullekaan antaa, vaikka hän mielellänsä olisi tahtonut.

Kuitenkin tapahtui äkisti muutos sydämellisessä keskuudessamme. Oli kaunis sunnuntai elokuussa; minä kuljin, miten tavallisesti, pitkin päivänpaahteista läntistä siltaa ja iloitsin, saadakseni kävellä sedän kanssa Fredriksbergissä, miten hän oli luvannut, kun muudan serkkuni, pitkä kadettiroikkana, niinikään Yrjö nimeltään, äkkiä pysähtyi minua puhuttelemaan:

"Mihinkä, nulikka? Ahaa, tuonne kai tuon vanhuksen luo! Sinäpä vasta nokkela poika olet: keinottelet saadaksesi itsellesi koko perinnön."

Ennenkun toinnuin siitä hämmästyksestä, minkä nuo sanat vaikuttivat, oli pitkä Yrjö kadonnut tungokseen. Hänen sanansa vaivasivat ja loukkasivat minua; minä tunsin olevani karvaalla mielellä ja onnettomana sekä käännyin heti takaisin.

Kotiin saavuttuani kysyi äitini ystävällisesti, miksi en ollut sedän luokse jäänyt, ja pyysi minua, ett’en suinkaan olisi huolimaton setää kohtaan.

Tuntui siltä kuin serkun muistutus olisi ollut avaimena äidin sanoja käsittämään.

Minä hiivin makuukamariin ja itkin, itkin sydämen pohjasta; nyt en tahtonut enää milloinkaan mennä sedän luo; olin melkein kuin suutuksissani hänelle hänen rikkautensa tähden.

Viikkoa myöhemmin olin kahdella päällä: menisinkö sinne, vai enkö menisi?

"Muista nyt, poikani, mennä setää tervehtämään", sanoi äitini, ja minä vastasin heti, ett’en tahtonut mennä, enkä mennytkään seuraavina sunnuntaina, vaan minä muistelin ja ikävöin häntä.

Lähelle puoli vuotta, oli sillä lailla kulunut, kun muudan täti kertoi, että tuo rakas, omituinen Yrjö — miten häntä omaisten kesken usein nimitettiin — oli silmistänsä pahempi kuin milloinkaan ennen, josta syystä hänen täytyi sisällä pysyä.

Setä parka! Kuka nyt luki hänelle? Annikki kai, vaan se ei ollut mitään hauskaa lukemista; Annikki ajatteli ainoastaan sanoja, vaan ei ollenkaan ajatusta, sen saattoi helposti kuulla. Minä ikävöin oikein hartaasti setää, minä näin hänet niin selvästi edessäni vehreältä vivahtavassa hämärässä. Mikä taistelu oli sisässäni! Rakkaus ajoi minua sinne, vaan ylpeys veti minua takaisin; oi, kun vaan ei olisi ollut perintöä! Vaan äkkiä sain mukavan ajatuksen, otin lakkini ja riensin pois.

Oli niin pitkä aika siitä, jolloin olin siellä ollut, että talo näytti varsin vieraalta; vanha rouva ja kissa istuivat kuitenkin muuttumattomina paikoillaan ja silmäilivät minua.

Minä naputin hiljaa ovelle ja astuin sisälle epäillen, täynnä häpeätä pitkän poissa oloni tähden sekä levotonna aikeeni vuoksi, vaan vahvana päätöksessäni panna se täytäntöön.

Akkunaverhot olivat levitettyinä ja silmäinvarjostin kuitenkin virassaan. Setä kääntyi puoliksi ympäri ja kysyi:

"Kuka se on?"

"Minä olen."

"Oh!" Tuossa huokauksessa oli melkein mielipahaa. "Tulosi oli odottamaton; sinä et pitkään aikaan ole täällä käynyt."

"En, ja teistä, setä, riippuu, jäänkö nytkään, tahi menenkö pois, tulematta enää milloinkaan."

Se ponnistus, mikä minun täytyi liikutustani tukehduttaakseni tehdä, vaikutti, että ääneni kuului tuimalta, melkein sisukkaalta. Vanha herra otti varjostimen pois ja katsoi minua kummastuneena.

"Mikä poikaa vaivaa?"

"Lupaa minulle, setä, ett’en minä tule perimään ainoata killinkiäkään jälkeesi, muuten minun on täytymys mennä pois. Lupaa se — tahdotko luvata sitä?"

"Lapsi on menettänyt järkensä."

"Hyvästi sitte, setä."

"Seis, sinä siellä! Mitä historiaa se kaikki on, selitä tarkemmin!"

"Ne sanoivat, että minä kävin täällä perinnön tähden; siitä syystä näin kauan olen poissa ollut; siitä syystä en enää milloinkaan tahdo astua jalallani tähän taloon, jos sinä et lupaa minua perinnöttömäksi tehdä."

"Sitä en saata luvata."

"No, hyvästi sitte, setä."

"Pysähdy! Tuhma poika, täytyneehän minun se sitte sinulle luvata. Jos rahaa pitäisin onnena, niin en milloinkaan sellaista lupausta antaisi; vaan sellaisena en rahaa pidä. Kukin ihminen näkee kyllä minun elävän, ikäänkuin minulla ei mitään olisi. Sinä et saa periä ainoata killinkiäkään, sinä häijy, joka niin kauan olet poissa ollut — sitä syytä minä vähimmin aavistin — et äyriäkään ole saava! Kas niin, oletko nyt tyytyväinen?"

Minä vastasin heittäytymällä hänen syliinsä.

"No, Yrjö, aiotko nyt tämän kertoa muille?"

"En."

"Vaan kun he sanovat, että sinä käyt täällä perinnön tähden — häpeä jokaiselle, joka moista viattomalle lapselle puhuu! — kuinka sitte käy?"

"Antaa niiden puhua, tiedänhän minä sen seikan paremmin."

"Tiesithän sinä sen ennenkin, narri; vaan nyt tiedän minäkin sen, ja siinä se puntti lieneekin. Jumala sinun omaa voittoa pyytämätöntä, pikku sydäntäsi siunatkoon! Jok’ikinen sunnuntai olen sinua odottanut ja ollut oikein mielipahoissani, kun et milloinkaan tullut; vaan anna sen nyt olla unohdettuna. Tuolla ovat sanomalehdet; uljas poika ei saa itkeä, ja uljas poika sinä olet. Vahinko, ett’ei Annikki saanut sinua nähdä äsken, kun sinä niin mahtavasti asiaasi ajoit."

Siitä päivin tunsin minä itseni melkein kuin hänen pojakseen, ja mitä enemmän kasvoin, sitä hellemmäksi tuo suhde tuli, ja kuitenkin oli yksi seikka, jossa en oikein saattanut hänen kanssaan sopia: hänen itaruutensa. Niin, hän oli itara — sen sanoivat kaikki hänestä, sen näin itsekin! kuinka hän jok’ainoaa killinkiä käänteli ja väänteli — sen sanoi Annikki hänelle vasten silmiä.

Surullista oli tietää hänet siinä suhteessa niin koventuneeksi. Se vaivasi minua monta kertaa, ja minä rukoilin Jumalaa lapsensielun koko hartaudella, että Hän kääntäisi vanhan setä parkani.

Hän puhui usein ylpeydestä; se oli hänestä ilkeä synti. Ollenkaan katsomatta henkilöä, näki hän ylhäisessä ja alhaisessa ainoastaan ihmisen, ja tuomitsi kunkin vain sisällisen arvon mukaan. Tuhlaavaisuutta ja ylellisyyttä hän halveksui ja oli ylpeä kohtuullisuudestaan, tyytyväisyydestään sekä siitä, ett’ei hän välittänyt ulkonaisista mukavuuksista.

"Itaruus, setä", kysyin kerran, kooten kaiken rohkeuteni, "eikö sekin ole synti?"

"Kyllä, luonnollisesti. Muuten on minusta melkein mielipuolisuutta rakastaa kultaa sen itsensä tähden."

Kuinka mielelläni olisin kysynyt: "miksikä sitä sitte rakastat?" vaan en rohjennut.

Toisinaan puheli setä kihlatustaan — pienestä Henriettestä, miten hän häntä nimitti.

"Ikävää, kun ei sinulla ole hänen valokuvaansa", sanoin minä.

"Se on minulla, poikani, valokuva semmoinen, ett’ei suurinkaan mestari saattaisi senvertaista maalata, valokuva, jonka värit eivät menetä loistoaan, ja joka seuraa minua kaikkialla. Minä näen sen avoimin silmin, minä näen sen silmät ummessa; se ei kuvaa ainoastaan hänen ulkonaista ihanuuttansa, vaan pääasiallisesti hänen puhdasta, hurskasta sieluaan. Hiljaa, älkäämme enää siitä puhuko, tuossa on Annikki. — No, mitä hyvää sinulla on sanottavana?"

"Ei mitään hyvää, herra; minulla täytyy olla rahaa; taloutta ei voi rahatta hoitaa."

"Rahaa ja aina rahaa! Häpeäisinpä sinun sijassasi, Annikki; jos tätä kestää, niin me kaksi emme saata viihtyä yhdessä."

"Samantekevä minusta, vaan nälkään en tahdo nääntyä. — Kokonainen riikintaaleri! Niin, sehän nyt riittää pitkälle! Vanha saituri!"

Viimeiset sanat lausuttiin puolikuuluvasti salavihkaisen syrjäkatsahduksen ohessa, ja samassa Annikki meni ulos ovesta.

"Hän on todellakin liian nenäkäs, setä."

"Älä huoli ollenkaan siitä, lapsi; hän on parahin sielu, mikä jonkun ruumiissa voi olla."

Ja setä nauroi niin sydämellisesti, että hän näytti aivan nuorenlaiselta.

Eräänä kevätpäivänä olin poiminut suuren kukkakimpun ja asettanut sen sedän kirjoituspöydälle; vaan kun hän sai sen nähdä, niin hän pudisti päätänsä.

"Sitä et milloinkaan saa tehdä, Yrjö, et milloinkaan! Ota pois se, vie se kotiin äidillesi."

"Mutta pidäthän sinä niin paljon kukista. Minä en saata käsittää…​"

"Minä rakastan kukkia ja tahdon mielelläni pitää niitä ulkona luonnossa, vaan en huoneessa, en pöydällä, enkä akkunalla; sillä, katsopa, niiden väri ja lemu loihtivat esiin kuvan, joka tekee alakuloiseksi yksinäisen mielen — perhe-elämän, kodin kuvan. Siksipä minulla ei ole yhtään pientä lintustakaan, sillä se visertää esiin saman kuvan, ja se myöskin on syynä, miks’en minä anna Annikin, miten hän tahtoisi, tuoda teekeittiötä sisälle. Sinä tuskin käsittänet minua, mutta kirkas teekeittiö, kun se oikein porisee ja kihisee, puhuu melkein selvimmin naisellisesta kädestä, onnellisesta kodista. Tuommoiset ovat haaveita, joita yksinään ollessa syntyy; sinä, Yrjö, et ole jäävä yksinäiseksi, ja kuka tietää, ehkäpä vanha poika kerran saapi sijan sinun lietesi ääressä, unohtaa haaveensa ja ystävällisessä kodissasi iloitsee kukista, lintusten viserryksistä ja kihisevästä teekeittiöstä."

Vuodet vierivät; maneittinen voima veti minua yhä rakkaasen vanhaan taloon, voima, joka alati lisääntyi. Yrjö sedän puheet olivat sekä opettavaisia että huvittavaisia; hän oli nähnyt äärettömän paljon ja käsittänyt kaikki itsenäisellä tavallaan.

Järkähtämättömällä levollisuudella kärsein ne monet pistosanat, joihin ystävällinen suhteemme antoi aihetta; sitä vastaan tulin joskus kärsimättömäksi, kun äitini kehoitti minua olemaan hyvin huomaavaisena setää kohtaan eikä olemaan omaa itseäni varjoamassa.

"Minä pidän sedästä hänen itsensä tähden, äiti."

"Luonnollisesti, ystäväni; vaan sinun tulee se hänellekin näyttää, jotta hänkin sen havaitsisi."

Minä silmäilin äitini lempeitä, miellyttäviä kasvoja; hän tahtoi minulle niin sydämestänsä hyvää; raskasta oli, ett’emme toisiamme käsittäneet.

Kuinka selvästi on eräs kolea marraskuun päivä mielessäni! En ollut tavannut setää kotosalla ja istuin akkunan ääressä selaillen kirjaa sekä odotin häntä. Annikki teki monta asiata sisälle huoneesen, astua teputti levotonna edestakaisin ja toisinaan loi minuun pari omituista silmäystä.

"Onko teillä jotakin sanomista?"

"Kyllä, sen Jumala tietää, että minulla on, pikku Yrjö" (Annikki vielä joskus nimitti minua pikku Yrjöksi, vaikka minä olin ylioppilas ja kuusi jalkaa pitkä); "vaan minä en ole aivan varma, osaatteko olla vaiti, enkä myöskään tiedä, lieneekö oikein juoruta isännästäni ja paljastaa hänen heikkoja puoliaan."

"Se ei voi ikinä olla oikein, minä en tahdo mitään kuulla."

Hän tuli hyvin lystillisen näköiseksi.

"Noh, noh, ei niin kiivaasti sentään, ei niin paljon tulta ja liekkejä! Minä luulin teidän mieluisesti tahtovan ukon oikein pohjia myöten tuntea; luulin teidän laskevan hänelle hyväksi hänen pienen heikkoutensa, jos hän tulisi suuresta synnistä puhdistetuksi."

"Puhukaa, Annikki."

"Niin, se on helpommin sanottu kuin tehty; minun täytyy silloin itsenikin paljastaa, ja se on aina vastenmielistä. Nähkääs, minä olen kaikki, mitä tiedän, onkinut, kuuntelemalla, ja nyt minä teen teidät, pikku Yrjö, rikoskumppanikseni; vaan muu ei auta. — Luuletteko isännän saituriksi? Hän on aivan päinvastoin; kaikkea hyvää, mitä hän tekee, ei saata luetella, vaan se tapahtuu salaa, ainoastaan salaa; kovalta ja kitsaalta hän tahtoo näkyä, se hänen heikko puolensa on. Jos hän aavistaisi, että minä olen hänet läpinähnyt, niin hän minut todenteolla eroittaisi. Oi, tuskin saatan nauruani pidättää, ajatellessani kaikkia hänen käyttämiänsä keinoja, kuinka hän rahakirjeitänsä lähettäissä muuttaa käsialansa, ikäänkuin hän olisi varsinainen väärentäjä, ja sitte hän käy niin uskollisesti kaikkialla, juttelee kaikenkarvaisen väen kanssa, vakoillen, ken on hätääntyneenä, ja sitä, joka on ahkera ja kelvollinen, hän auttaa, milloin halkokuormalla, milloin tukulla rihkamaa, milloin rahakirjeellä. Katsokaa vain tuota vanhaa rouvaa tuolla yliskerrassa, hän on hirveän vähissä varoissa, ja talon omistaja on olevinaan hänen armottomana isäntänään, vaikka kuitenkin juuri hän jokaisena vuosineljänneksenä lähettää eukolle viisikymmentä riikintaalaria kirjeessä, jossa — miten omin silmin olen nähnyt — hirveimmillä vuohensorkilla on kirjoitettuna: Pieneksi vanhan velan maksuksi. Käsitättekö nyt, Yrjö herra, miksikä niin usein häntä saituriksi nimitän: enhän tiedä mitään, joka enemmän tuota kunnon ukkoa miellyttäisi."

Hänen puheensa vieritti kiven sydämeltäni; minä tunsin itseni sanomattoman iloiseksi, vaan kuitenkin minua hyvin hävetti. Oi, kuinka väärässä luulossa olin hänestä ollut! Olisihan minun koko hänen elämästään, kaikista hänen puheistaan ja hänen rakastavasta sydämestään pitänyt saada se johtopäätös, että hänen oli mahdoton saituri olla; sellaisia vastakkaisuuksia ei luonnossa ole. Se mies, joka nuoruuden rakkautensa oli 40 vuotta yhtä voimakkaana ja lämpöisenä säilyttänyt, ei voinut kylmää kultaa rakastaa.

"Kas, tuossapa on poika!" huudahti setä tyytyväisenä, sisääntullessaan. "Mutta sinähän, poikani, näytät niin tyytyväiseltä, kuin jos suoraan seitsemännestä taivaasta tulisit."

Setä näytti niin riemastuneelta ja kunnianarvoiselta; minä tunsin tarpeen rukoilla anteeksi ja siunausta häneltä; vaan enhän minä saanut Annikkia pettää. Annikki pistikin pian päänsä ovesta sisälle uhallisimmin katsein ja pyysi rahaa. Vanha näytelmä uudistettiin, ja nyt ensi kerran ei siinä ollut minulle mitään vaivaavata; se päinvastoin huvitti minua suuresti. Yrjö setä oli niin sydämellisen iloinen siitä, että hän narrasi Annikkia, ja se oli kuitenkin Annikki, joka narrasi häntä.

Siihen aikaan tutustuin erään nuoren upsierin kanssa, jonka nimi oli Otto Svärd. Hän pelasti kerran henkeni, kun me kuljimme yli jään, joka murtui altani; siitä hetkestä tuli meistä ystävät, huolimatta suuresta luonnonlaatumme erilaisuudesta. Hän oli ylevämielinen ja jalo, mutta kevytmielinen, rakastettava seurassa, pintapuolinen, hauska ja kaikkiin mieltyvä. Hän oli valmis tekemään suurempia ponnistuksia, suurempia uhrauksia ystävän kuin omaksi parhaaksi, josta hän sangen huonosti huolta piti.

Meidän välillämme oli vilpitön rakkaus, ja minä halusin tehdä häntä tutuksi Yrjö sedän kanssa; se päättyi kuitenkin onnettomasti.

Otto näki tuon vanhan pojan, Annikin, talon, rouvan, kissan, vieläpä nuo suljetut huoneetkin niiden naurettavalta puolelta ja teki pilaa niistä. Sedästä ystäväni oli keikkari, joka hänen suussaan merkitsi varsin katalaa olentoa; kuitenkin sain hänen vastaamaan vieraissa käyntiä vaan kaduin sitä sittemmin.

Me löysimme Oton makaavana sohvalla kauniissa, melkein komeassa vierashuoneessaan, mukavasti kalliisen turkkilaiseen yönuttuun käärittynä ja harvinainen sikari suussa.

Se oli Yrjö sedästä liikaa; jo yönutun näkeminen oli hänelle vastenmielistä, ja lisäksi tuo huoleton asema, kuinka miehuutta puuttuva! — hän itse istui aina, kuudestakymmenestä vuodestaan huolimatta, suorana kuin ratsun seljässä — ja päällisen päätteeksi lemuava sikari! Hän vihasi tupakkia — syntirahoja, jotka puustavillisesti menivät savuna ilmaan. Vanha herra tarkasteli teeskentelemättä halveksien itsetyytyväistä polttajaa; minulle hän lähetti musertavan katseen, ikäänkuin tahtoen sanoa: "kuinka saatat moisen ystävän kanssa seurustella?"

Tuon käynnin jälkeen olivat turhat kaikki kokeeni saada heitä toisiansa lähenemään. Setä nimitti Ottoa voidepurkiksi, vetelehtijäksi, huimapääksi, posliinijunkkariksi — kohteliaisuuksia, joita Otto palkitsi kysymyksillä vanhan myyrän terveydestä, eikö hän vilustuta itseään öisillä rahan laskemisilla, miltä vuosisadalta hänen nuttunsa polveutui, mitä hän söi, tahi oikeammin, raskitsiko hän syödä mitään.

Luonnollisesti en noita ystävällisiä lausuntoja määräpaikkaansa toimittanut, vaan pidin ne itselläni.

Eräänä päivänä tapasin Oton kadulla; hän oli parhaimmalla tuulella.

"Minä olen tullut lailliseen ikään ja saanut omaisuuteni käsiini, Yrjö; 40,000 riikintaaleria, pitäisihän se kappaleen riittää eikö niin? Nythän saavat nuo onnettomat karhutkin maksun, minua oikein ilahduttaa heidän puolestaan. Illalla minulla on osuuspidot; jos sulla on halua, niin tule pois."

Minua ei ollenkaan hänen osuuspitonsa miellyttäneet; siellä elettiin hurjasti; tyhjennettiin yksi samppanjapullo toisen jälkeen, pelattiin suurista summista, ja kohtelias isäntä maksoi kaikki mitä tapattiin.

Siitä ajasta hän eli alituisessa humussa; minä yritin pari kertaa, vilpittömän ystävyyteni pakottamana, häntä varoittaa ja muistuttaa hänelle, että 40,000 riikintaaleria saattavat loppua varsin pian, vaan hän poisti minut aina lystikkäällä pilalla. Ikäistensä neuvojana oleminen on yhtä ikävä kuin useimmiten hyödytönkin tehtävä; minä heitin sen siitä syystä pian ja vetäysin aivan erilleen hänestä. Meidän mielitekomme olivat nyt niin peräti erilaiset: minä työskentelin ahkerasti lainopillista tutkintoani varten; hän koetti vain aikaa tuhlata. Joskus toki tapasimme toisemme ja vaihdoimme silloin aina jonkun sanan.

"Hyvää päivää, Yrjö; onnittele minua, vanha poika; minä olen onnellisin kuolevaisten joukossa! Minä olen kihlannut erään enkelin, tukkukauppijas Dahlin nuorimman tyttären, Roosa Dahlin, oikein todellisen ruusun. Nyt vasta tiedän, mitä rakkaus on, niin, nyt saatan sinun vanhaa myyrääsikin käsittää; jos armaani menettäisin, niin saattaisipa minunkin päähäni pälkähtää kaivautua luolaani."

Toivoin, että kihlaus muuttaisi hänet järkevämmäksi, vaan päinvastoin; hän ei tosin enää hyväin ystäväinsä seurassa niin huimasti elänyt, vaan sen sijaan hän menetti suuria summia lahjoihin morsiamelleen, huvimatkoihin ja äkillisiin ihastuttamisiin; heillä piti aina jotakin olla. — Minä aloin tulla todella levottomaksi ystäväni tähden.

Kuukausi toisen jälkeen kului; koko suuren sukumme iloksi suoritin tutkintoni parhaimmalla arvolauseella. Äitini alkoi jo tuumailla kihlaustani — suvussamme oli nimittäin tapana kihlautua heti suoritetun tutkinnon jälkeen --, vaan itse en ollenkaan sitä ajatellut, iloitsin vain elämästä ja hain virkistystä ponnistavain luentojen päätyttyä.

Eräänä iltana huhtikuussa istuin kotona, polvillani nuorin sisareni, pieni sinisilmäinen pyryharakka, minun lemmikkini, ja pelasin "liitusarkaa" nuorinta likimmäisen sisareni kanssa, joka oli lempeä yhdentoista vanha tyttö, äitini elävä kuva. Huoneessa oli niin herttaisen ystävällistä ja hauskaa; lamppu oli juuri sytytetty; isäni luki sanomalehtiä, äitini ompeli, vanhin sisareni seisoi pianon ääressä serkkunsa, sulhasensa kanssa kuiskutellen.

"Täällä on oikein hauskaa", sanoi veljeni Kristian — apulaispappi, josta oli suuret toiveet — astuen sisälle, asettuen kakluunin eteen ja hieroen käsiään mitä tyytyväisimmällä muodolla; "oikein hauskaa; nyt tuulee vinhasti ja on pistävän kylmää ulkona. Kuuleppa, Yrjö, olipa hyvä, että katkaisit yhteytesi Otto Svärdin kanssa ennen tuota katalaa historiaa."

"Mitä historiaa?"

"Vai et sinä siitä tiedä? Niin, hän on solvaissut päällikköään ja saa pitää itsensä onnellisena, jos hän selviää seikasta virkaerolla. Hirveästi hän lienee velassa, ja nyt hyökkäävät luonnollisesti kaikki velkojat hänen niskaansa, edes jotakin saadakseen. Tosiaankin, miten vasta sanoin, on hyvä, että sinä olet katkaissut yhteytesi moisen olennon kanssa."

Äkisti laskin pikku Fannyn permannolle ja syöksyin ulos.

Tuima tuuli pieksi minua kasvoille, pitkin katuja kiitäessäni. Otto parka, niinkö pitkälle jo oli tultu! Ystävyyteni, joka niin kauan oli uinaillut, heräsi nyt uusin voimin; minä unohdin hänen virheensä ja heikkoutensa ja muistin vain hänen lämpöistä, rehellistä sydäntään.

Tultuani sen talon luo, jossa hän asui, kurkistin ylös; pimeä oli hänen nuorenmiehen-kertansa; aivan lyhyt aika sitte olin mennyt siitä ohitse; silloin loisti sieltä valo ja ylimielisiä ääniä ja hauskoja lauluja kuului.

Hänen ovensa ei ollut lukossa; astuin sisälle; huone oli niin pimeä, että suurimmalla vaikeudella saatoin erottaa olennon toisen akkunan ääressä.

"Kuka siellä?" — Hänen äänensä kuului onealta ja kolkolta.

"Minä — ystäväsi Yrjö."

"Minulla ei ole ystäviä ollenkaan! Mitä tahdot?" kuului kova, kylmä vastaus; oli oikein kammottavaa tuossa pimeässä huoneessa.

"Ottakaamme tulta, Otto, jotta voimme jutella." Hän raapaisi tulitikulla seinään ja sytytti kynttilän. "Jos tahdot nähdä epätoivoisen ihmisen, niin silmäile minua! Se, mitä edeltäpäin sanoit, on paljoa hirveämmällä tavalla tapahtunut. Sinä olet varoittanut; sinä olet tehnyt velvollisuutesi, sinulla on levollinen omatunto; mitä tahdot muuta? Mene!"

Muistatko, Otto, kun kuljimme jäällä salmen yli, niin sinä varoitit minua sivulle poikkeamasta, vaan minä en seurannut neuvoasi, ja jää ratisi sekä murtui allani: minä upposin. Kuitenkaan en sanonut sinulle: mene, sinähän varoitit minua! — En, minä huusin sinua, kurotin käteni sinua kohden, sallein sinun oman henkesi kaupalla minut pelastaa.

Hän painoi päänsä alas, hänen povensa kohoili ikäänkuin pidätetyistä nyyhkytyksistä, minä otin hänet syliini ja pyysin; "Sinulla ei voi olla sydäntä minua luotasi sysäämään."

"Kiitoksia, Yrjö! On siis olemassa todellinen ystävyys, sillä mikäpä muu saattaisi sinut etsimään minua, kadotettua olentoa? — Virkaeron olen jo saanut, enkä kuitenkaan voi katua nuhdetta, minkä annoin ylenvaltijaalle, kun hän solvaisi halpaa vaan kunniallista sotilasta. — Näeppä kaikkia noita lappuja, ne ovat laskuja, minulla ei ole ollenkaan, millä niitä maksaisin. Ja kuitenkin — mitä merkitsee se, että ratani on katkaistu, että kaikki tiet ovat minulta suljetut, sen tuskan rinnalla, jonka hän, kihlattuni, on minulle saattanut! Ainoatakaan ystävällistä sanaa ei ollut hänen kirjeessään — lyhyt, kylmä kuni jää, ohitse ainaiseksi! Minun tulee kiittää sallimusta, että sain oppia tuntemaan teidät, ennenkun liian myöhäistä oli, niin oli kirjeessä, niin kirjoitti se vaimo, joka vielä joku päivä sitte painoi huulensa poskelleni ja vannoi minulle ikuisen, vilpittömän rakkauden. Jos minulla ei olisi mitään uskoa, niin ottaisin pistoolin ja tekisin silmänräpäyksessä kurjasta elämästäni lopun, vaan minä onneton ihminen, uskon toisella puolella hautaa olevan elämän, minun täytyy siis elää, vaan kuinka jaksan elää? Minkä hyväksi eläisin?"

"Hyvittääksesi, mitä olet rikkonut, noustaksesi kuni mies, maksaaksesi velkasi, uuden radan itsellesi raivataksesi ja onnelliseksi tullaksesi. Sen täytyy voida tapahtua, sen pitää tapahtua; se Jumala, johon uskot, ei ole sinua hylkäävä."

Hän pudisti päätänsä ja alkoi uudelleen intohimoisesti armaansa tähden valittaa. Hänen toivoton asemansa, hänen synkkä tulevaisuutensa, kaikki väistyi syrjään sen ajatuksen edestä, ett’ei Roosa rakastanut häntä eikä milloinkaan ollut häntä rakastanut, ja että hänen kaunis ulkomuotonsa oli vain kylmän ja itsekkään sielun verhona.

Rajun mielenliikutuksen väsyttämänä hän lopullisesti uupui sohvalle. Minä otin kaikki laskut, lupasin puhua hänen velkojainsa kanssa, saadakseni, jos mahdollista, heitä kärsiväisyyteen, sekä saapua seuraavana päivänä kertomaan, mitä tulokseksi saisin.

Sydämeni oli täynnä sääliä ja surua, ja minun täytyi ponnistaa sieluni voimia, saattaakseni hänet jättää. Mitä kykenin tekemään? En mitään. Yhden kokeen tahdoin kuitenkin uskaltaa; riensin läntistä siltaa ja Fredriksbergin puistokatua kohden.

Kun saavuin sedän talolle, niin soitin reippaasti, ja vasta kun kello soi kuuluvasti ja selvästi syvässä hiljaisuudessa, tuli mieleeni, että mahtoi olla varsin myöhäistä; kynttilät olivat sammutetut, he olivat varmaankin levolle menneet.

Silmänräpäystä myöhemmin tuli Annikki näkyviin, liehuen palava kynttilä kädessä; hänellä oli vain alushame yllä ja suuri saali hartioille käärittynä, ja hän värisi vilusta ja peljästyksestä.

"Onko tulipalo talossa?"

"Eihän toki; minä se olen, Annikki!"

Hän näytti hämmästyvän melkein enemmän minun tähteni kuin tulipalon tähden.

"Tekö, herra Yrjö? Mitä tähän aikaan päivää tahdotte? Mitä on tapahtunut?"

Samassa saapui setä, täysissä vaatteissa, pinkka paperia kainalossa, porstuaan ja kysyi kylmäverisesti: "Täälläkö se on, Annikki?"

Minä olin jotensakin pahoilla mielin; tilani oli tosiaankin vähän lupaava, ja vaikk’ei intoni ollut laimentunut, oli minulla selittämätön epäluulo aikeitteni onnistumisesta. Pyysin heti saada sedän kanssa puhella, jonka hän myönsi kummastunein vaan ystävällisin, niinpä tuskallisin katsein.

Kuljimme edestakaisin huoneessa, minun kertoessani onnettoman ystäväni mielialaa; kynttilä liehui edestakaisin; minulla oli himmeä tieto siitä, että Annikki seisoi oven takana kuuntelemassa.

Puhuessani muuttui Yrjö sedän katse ankaraksi ja kovaksi, ja lopetettuani kysyi hän tuimasti:

"Mitä se kaikki minuun kuuluu?"

"Minä toivoin, että sinä tahtoisit auttaa häntä, pelastaa hänet täydellisestä häviöstä."

"Luulitko tosiaankin minua moiseksi narriksi? Luulitko, että minä maksaisin sen suklaan, liköörin ja viinin, jonka hän ja hänen juomatoverinsa ovat sisäänsä särpäneet? Luulitko, että minä maksaisin hänen turkkilaiset yönuttunsa, valkoiset hansikkaansa, hajuvetensä, tanssikenkänsä ja sikarinsa? Hyi, häpeäisimpä itseäni, jos sen tekisin, halveksisin itseäni hänen rikoskumppaninaan. Anna sen irstaan roikaleen kärsiä töidensä palkka, minun ei ole häntä ollenkaan sääli. Kun ahkera työmies joutuu sairasvuoteelle, kun vaimo ja viattomat lapset puuttuvat leipää, silloin tunnen sääliä. Häpeä sille ihmiselle, joka ei ennen auta rehellistä köyhää kurjuudesta, kuin saattaa pelaajan ja tuhlaajan tilaisuuteen aloittamaan elämänsä uudelleen. — Mitään enempää ei siitä seikasta sanottavaa ole. Hyvää yötä, äläkä toista kertaa vanhan setäsi yörauhaa häiritse."

Hän aukaisi sänkykamarin oven, vaan kääntyi äkisti ympäri.

"Niin totta, Yrjö, kuin olet kunniallinen mies, älä syöksy onnettomuuteen takaamalla tahi muulla ajattelemattomuudella."

Annikki laski minut ulos, vaan ei katsonut kannattavan minulle hyvää yötä vastata. Ensi erän erosin heistä epäsuosiossa.

Seuraavana päivänä tein varsin harmillisen kierroksen monien velkojien luona, jotka kaikki olivat sangen kiihottuneet ja katkeroituneet eivätkä tahtoneet kuulla odottamisesta tahi sovinnosta puhuttavankaan.

Ne olivat huonoja kuulumisia Otto rukalle; aivan alakuloisena kolkutin hänen lukittua oveaan.

Sen aukaisi aivan nuori tyttö, joka oli kelmeä ja itkenyt sekä katsoi minua suurilla, ihmeellisen tummilla silmillään sellaisella tuskallisuudella, ett’en ikinä saata unohtaa.

"Mitä tahdotte?"

"Tahtoisin mielelläni puhua luutnantti Svärdin kanssa; nimeni on Lund."

Hän antoi minun astua sisälle, katsoi taas totisilla, leppeillä silmillään minua ja teki sänkykamarin ovea kohden merkin, osoittaakseen, että Otto oli siellä, ja että meidän täytyi hiljaa puhua. Minä tarkastin häntä tarkoin; ken hän oli — oliko hän Roosa Dahl, joka siis kuitenkin oli uskollinen?

"Tiesin teidän tulevan", sanoi hän melkein kuiskuttamalla; "minä olen suuresti odottanut, saadakseni kanssanne puhella ja kysyä neuvoa teiltä; mutta kaikkein ensimmäiseksi minun täytyy koko sielustani kiittää sitä ainoata ystävää, joka on veljelleni uskollisena hänen hädässänsä pysynyt."

Hän tarttui käteeni, jolle polttava kyynel putosi.

"Ettekö ole lakimies?" hän kysyi, samassa pyytäen minua istumaan.

"Olen."

"Voiko holhojani kieltää minua veljeni velkaa maksamasta?"

"Kyllä, hän voi kieltää ja, vielä enemmän, hän onkin kieltävä."

"Mutta onhan se mahdotonta, luonnotonta! Minulla on kymmenentuhatta; minä saattaisin häntä auttaa, vaan siipeni ovat leikatut. Kun he nyt vain eivät häntä personalliseen vankeuteen panisi; jos hän vapautensa pitää saisi, niin he saisivat jok’ikisen killinkinsä. — Korkojahan multa ei toki saatettane kieltää?"

"Ei, ei tosiaankaan."

"Nyt saatte kuulla minun tuumani. Tähän maahan veljeni ei saata pysähtyä; kaikki täällä häntä entisyydestä piinallisesti muistuttaisi. Sitä paitsi huonot ystävät — surullista, että minun täytyy sellaista jalosta, rakastetusta veljestäni sanoa — kenties taas hänet minulta riistäisivät seuraansa. Hän tarvitsee toisen olopaikan, toisia tuttavia, toisen vaikutusalan; Nevyorkissa meillä on ystäviä; me lähdemme sinne."

"Me? Tekö myös?"

"Oi niin"; — hän puhui vieläkin hiljemmin — "jos minä en seuraisi muassa, niin hän olisi pian mennyt mies; hänellä täytyy olla joku, josta hän pitää huolta, ja jonka hyväksi hän ahkeroitsee. Se on antava hänelle halua ja voimaa uusiin ponnistuksiin, kun hän näkee olevansa heikon olennon tukena. Ettekö tunne häntä kylliksi, myöntääksenne olevani oikeassa?"

"Kyllä, te olette aivan oikeassa."

Minä silmäilin hänen hienoa, melkein lapsellista olentoaan, tuota lempeätä, vaan kuitenkin niin varmaa katsantoa; saattoiko häntä heikoksi olennoksi nimittää?

"Toivon", hän jatkoi, "että tuttavamme norjalainen perhe helposti saattaa hankkia veljelleni työtä, joko tilintekolaskuja, kirjanpitoa tahi muuta sellaista. Minä antaisin opetusta musiikissa ja Ranskan kielessä; korkorahani olisivat hyvänä tukenamme. — Oi, Jumalan avulla on se onnistuva! — Tämä pieni lipas ja tämä rasia sisältävät koristuksia, jotka olen äidiltäni perinyt — tahdotteko muuttaa ne rahaksi? Toivon niiden riittävän matkakulunkeihin. Mutta velkojat, antanevatko ne meidän lähteä? Enkö saata antaa heille vakuuskirjoitusta omaisuudestani? Te, herra Lund, käsitätte sellaisia seikkoja; tehän järjestätte seikat parhaiten, tehän autatte meitä; minä luotan turvallisesti teihin."

Samassa aukeni ovi, ja Otto astui sisälle vaaleana vaan tyynenä.

"Sinä täällä, Yrjö! Sellaista ystävää ja sellaista sisarta en ole ansainnut. Oletteko keskenänne jutelleet? Onko tuo narrimainen tyttö ehkä jo uskonut sinulle tuumansa?"

Sisar silmäili rukoilevaisesti minua.

"Sisaresi, Otto, ei mikään narrimainen tyttö ole, ja hänen tuumansa ovat minusta varsin järkeviä ja hyvin ajateltuja."

Otto kulki kiivaasti edestakaisin ja sanoi innokkaasti:

"Kenkään ei tiedä, mitä tunnen, kuinka häpeän, nähdessäni sinun ystävyyttäsi ja Klaaran hellyyttä. Unohdinhan pitkäksi ajaksi sinut, Yrjö, vääräin ystäväin tähden, jotka nyt minulle selkänsä kääntävät! Melkeinpä unohdin tuon lapsen kauniin vaksinuken tähden, ja nyt tulee hän, ilman soimauksen vivahdustakaan, ja lohduttaa minua, pitää minua pystyssä, tahtoo hyljätä kaikki, uhrata kaikki minun, tähteni, vaan minä en voi sallia sitä."

"Kuka uhrauksesta puhuu? Ketään maan päällä en rakasta niin suuresti kuin sinua, Otto — en ketään. Me molemmat orvot lapset olemme pysyvät yhdessä, olemme uljaasti kamppailevat onnettomuutta vastaan, ja Jumala on meitä siunaava. Tosin on isänmaani minulle rakas; mutta tuhannen kertaa enemmin siellä kaukana sinun kanssasi kuin täällä ilman sinua. Sinä et voi uskoa, veljeni, kuinka ikävöin, kun olit poissa, ja kuinka pitkiä päivät sinun, lyhyiden, ja harvain käyntiesi välillä olivat. Suuri, onni on aina saada luonasi olla, — ei, älä pudista päätäsi — toden totta, en puhu niin, lohduttaakseni sinua, se on vilpitön ajatukseni."

Hän kietoi kätensä veljensä kaulan ympäri ja kallisti päänsä hänen rinnalleen. Minä säpsähdin heidän suuren yhtäläisyytensä ja omituisen erilaisuutensa tähden. Otto seisoi siinä niin vartevana ja voimakkaana mutta arkana, alakuloisena ja itsesoimausten lannistamana; hänen sisarensa niin hienona ja hentona, vaan uljaana, täynnä toivoa, voimakkaana puhtaassa tietoisuudessaan ja sydämellisessä rakkaudessaan.

He itkivät molemmat hiljaa; minä otin sisaren koristukset ja nuo onnettomat velkalaskut sekä jätin heidät. Sisar oli sanonut luottavaisimmin katsein: "minä luotan turvallisesti teihin"; hän saattoikin luottaa, minä tahdoin tehdä kaikki hänen tähtensä.

Silmänräpäystäkään ajattelematta kiirehdin vanhan setäni luokse; tunsin viehätystä, jonka täytyi kaikki vastukset voittaa, kaikki esteet pois raivata. En välittänyt Annikin tuimasta tervehdyksestä enkä sedän jurosta hyvääpäivästä; vetosin sedän tunteihin hänen rakastettunsa nimessä; hän ei olisi kylmästi, auttamatta takaisin vetäytynyt.

Lämpöisesti esittelin nuoren tytön ylevän harrastuksen ja näytin sitte sedälle hänen koristuksensa, lippaan ja rasian. Viimemainittu sisälti esineitä, jotka olivat olleet alituisessa käytännössä, miten selvästi saattoi nähdä: kellon, kaulaketjut, joitakuita sormuksia ja rintaneulan; hän oli varmaan vast’ikään niistä luopunut.

"Oletko häntä ennemmin nähnyt?" kysyi setä lyhyesti.

"En milloinkaan; tiesin tuskin, että häntä oli olemassakaan."

Tuo vastaus näytti rauhoittavan häntä; hän nousi ylös, kuitenkin yhä kurtistunein kulmakarvoin, otti hattunsa sanoi:

"Yrjö, minä en anna sulle milloinkaan anteeksi, jos olet vedonnut Henrietten muistoon sellaisen eduksi, joka ei sitä ansaitse."

"Seuraa muassa ja päätä itse!" oli tyven vastaukseni.

Kaikeksi onneksi ei Otto ollut kotona. Yrjö setä loi terävän ihmistuntijan-katseensa läpitunkevasti Klaaraan; hän näki heti, että Klaara oli luonnollinen, teeskentelemätön. Kuivannäköisenä, ikäänkuin vain jotakin asiaa toimittamassa, hän istui sohvalle ja antoi Klaaran kehittää tuumansa, selvittää, kuinka paljon rahaa tarvitsisivat, kuinka paljon hän toivoi saattavansa vuosittain maksaa, ja minkä vakuuden hänen omaisuutensa antaisi, jos kuolemantapaus sattuisi.

Setä oli nähtävästi liikutettuna ja lupasi auttaa, vaan ei kuitenkaan voinut pidättää päästämästä pari katkeraa sanaa nuoresta tuhlarista.

"Kiitän teitä hyvästä tahdostanne", sanoi Klaara pikaisesti, nousten ylös, "vaan en saata vastaanottaa niin suurta hyväntekoa mieheltä, joka rakastettua veljeäni halveksii."

Se ei ollenkaan Yrjö setää pahoittanut; hän veti Klaaran leppeästi alas viereensä.

"No, noh, lapsi, ei niin kiivaasti; teidän tulee katsoa hieman läpi sormien vanhaa juroa, joka kuitenkin tarkoittaa hyvää."

Tuon pienen kinan ja sovinnon jälkeen antoi Klaara hänelle luettelon omaisuudestaan, jonka setä tarkasti luki läpitse ja huolellisesti pani lompakkoonsa, ikäänkuin se olisi ollut aivan tärkeä, lainmukainen ja täysikelpoinen asiapaperi.

He keskustelivat kauan keskenään; näytti ikäänkuin tuo vanha intoilija ja nuori tyttö jo olisivat toisistaan pitäneet, ja kun me lähdimme, niin Klaara, ennenkun setä saattoi estää, tarttui hänen ryhmyiseen käteensä ja vei sen huulilleen.

Matkaa varten oli paljo puuhaa; setä maksoi, minä pidin asioista huolta, ja Annikki oli väsymätön antamaan hyviä neuvoja taloudentoimiin melkein tottumattomalle Klaaralle.

Me kävimme usein heidän luonaan; vielä useammin kävin minä yksinäni, eikä viipynyt kauan, ennenkun minulle selvisi, että rakastin Klaaraa, rakastin häntä niin hartaasti, kuin ainoastaan sellainen nainen saattaa rakastetuksi tulla.

Oli heidän lähtönsä edellinen päivä; sisässäni kuohui ja elämöi; en saattanut kestää, minun täytyi puhua hänen kanssansa.

Sinne tullessani oli hän yksin; hän seisoi akkunan ääressä ja itki, vaan pyyhki heti kyyneleet ja hymyili minulle.

Sana kuoli huulilleni; noille nuorille hartioille laskettu taakka oli kyllä raskas muutoinkin, minulla ei ollut sydäntä sitä lisäämään; en tahtonut eripuraisuutta hänen sieluunsa kylvää; hänen piti saada kokonaan pyhään kutsumiseensa antautua. Sopikohan sitä paitsi minun käyttää hyväntekijän-asemaani, vaikuttaakseni hänen tunteihinsa? Oi, ei! Itsessä rakkaudessani löysin voimaa, minä rakastin häntä kyllin suuresti, saattaakseni vaijeta.

"Uskotteko", kysyi hän, "että me kerran tulemme takaisin?"

"Sen uskon ihan varmaan; minä tunnen sen itsessäni; Jumala on tuova teidät takaisin ystäväinne luo."

"Jumala on ollut aivan armollinen meille, kun Hän on meille sellaisia ystäviä antanut; te olette ollut meidän pelastaja-enkelimme, meidän tulee teitä kaikesta kiittää."

Hän oli tuskin sen sanonut, kun Yrjö setä tuli sisälle; hän oli hikinen ja hengästyksissä vastoin tapaansa, ikäänkuin hän olisi rientänyt, ajoissa ennättääkseen. Tuskaisesti vakoilevalla katseella, joka toki sittemmin rauhoittui, silmäili hän vuoroin Klaaraa ja minua.

Seuraavana päivänä saatoimme heitä laivalle. Milloinkaan en unohda niitä monenlaisia, riitaisia tunteita, jotka tuolla matkallani sielussani risteilivät.

Otto oli tyyni, vaan hyvin totinen; kun tukkukauppijas Dahlin talon ohitse kuljimme, niin hän painoi päänsä alas, vaan ei katsonut sinne päin. Klaara koki kaikin voiminsa näyttää malttuneelta, vaan minä näin kuitenkin selvästi, että hän oli syvästi liikutettuna ja murheisena. Hänen kätensä oli käsivarrellani, tuo kätönen vapisi; vielä saatoin puhua, silmänräpäyksen perästä se oli liian myöhäistä.

Ja tuo silmänräpäys meni ohitse; Klaara syleili setää, ojensi minulle kätensä ja meni sitte laivaan, veljen käsivarteen nojaten, ja he purjehtivat pois pitkiksi, pitkiksi vuosiksi.

"Seuraa minua kotiin", sanoi setä; "Jumala siunatkoon sinua, Yrjö, sinä olet taistellut kuin mies; tule meille ja puhu suusi puhtaaksi, huojenna sydämesi perinpohjin."

"Sinä olet siis sen arvannut?"

Annikki, joka oli seurannut höyrylaivalle, otti nyyhkyttäin tukehtuneella äänellä vastatakseen:

"Hyvänen aika, pikku Yrjö, sokeiksiko te meidät luulitte?"

Minä menin heidän seurassaan, ja tuo vanhapoika sekä vanha palveluspiika tulivat rakkauteni ainoiksi todistajiksi.

Kuinka odotimme ensimmäistä kirjettä, kuinka pikaisesti se nielaistiin, ja kuinka hitaasti se luettiin toinen kerta läpitse!

Matka oli käynyt onnellisesti; Otto oli heti saanut työtä tuon norjalaisen rikkaan pankkiirin konttorissa; Klaara oli toivossa saada pienen koulun käymään.

Kirje oli avosydämisesti, uskotusti, ystävällisesti kirjoitettu; minun nimeni mainittiin siinä ystävällisimmästi useita kertoja. Se teki minuun omituisen vaikutuksen; se ei oikein sointunut yhteen tuon karttavan häveliäisyyden kanssa, jota hän, hartaasta seurustelustamme huolimatta, aina oli minulle osoittanut. Oliko se hyvä vai huono merkki?

Seuraava kirje oli enemmän juurtajaksainen; hän teki selvän heidän tyynestä, levollisesta elämästään; hän puhui paljon veljen ahkeruudesta, kestäväisyydestä ja hellyydestä; hänestä oli niin tärkeätä kohottaa veljeänsä sedän silmissä.

Kului vuosi, kaksi, kolme vuotta; omaiseni eivät käsittänet, miks’en minä kihloihin mennyt; olihan minulla hyvä paikka — se oli kummaa, se.

"Eikö hän kuitenkin liene rakastunut?" sanoi tosin eräs vanha täti, vaan kaikki toiset kielsivät. "Eihän hän ole allapäin, hän toimittaa tehtävänsä ja ottaa osaa kaikkeen", ja niin teinkin, vaan Klaara ei toki milloinkaan poissa ajatuksistani ollut.

Minä kävin joka päivä Yrjö sedän luona. Hänen silmäinsä heikkoina ollessa luin minä hänelle ja juttelin hänen kanssansa, vaan kuinka hyvänsä keskustelun aloitimmekin, niin aina Klaaraan lopetimme. Toisinaan hän otti esille Klaaran koristukset ja huvitteli kuni lapsi niitä silmäillemällä.

Heidän kirjeensä henkäili aina tyytyväisyyttä; kuitenkin haamoitti Klaaran kirjeiden jok’ainoalta riviltä kotoikävä, mikä seikka minusta oli varsin rauhoittavaa. Maksu tapahtui paljoa nopeammin kuin Klaara oli luvannut, eikä kauan viipynyt ennenkuin viimeinen summa saapui kahdessa kauniissa kukkarossa, "toinen rakkaalle sedälle" — Klaara nimitti häntä aina sedäksi — "ja toinen rakkaalle Yrjölle." Niin, sillä lailla kirjeessä oli, me silmäilimme toisiamme — mitä se merkitsisi; Annikki tarkasteli somatekoista kukkaroa, johon oli lemmikkejä virkattu; se, arveli hän, oli hyvä merkki.

"Minua ilahduttaa todella", sanoi setä, työntäen silmäinverhoa takaisinpäin ja tarkasti laskien rahat, "että sain tämän takaisin. Se olisi hukattavaksi ollut liian suuri summa; nyt on huimapää ne itse maksanut; se on aivan kuin olla pitää."

"Raha! Aina te ajattelette rahaa; teidän tulisi enemmän Yrjö herran tulevaisuutta ajatella."

"Ajattelenpa sitäkin, Annikki, ja seuraavassa kirjeessäni kysyn Klaaralta, onko hänen sydämensä vielä vapaa."

Olipa raskas ja pitkä aika, ennenkun vastaus saapui. Se kuului näin:

"Siinä merkityksessä, missä te, setä, ajattelette, on — ja on aivan varmaan edelleenkin pysyvä — sydämeni täydellisesti vapaana. Luulen, että veljeni, te ja veljenpoikanne ovat siinä määrässä saaneet rakkauteni, ett’ei ole mitään enää ylitse jäämisen varaa. Jahka vain toivoni toteutuisi, jahka vain saisin taas teidät kerran nähdä, puhua kanssanne, Tanskaani takaisin tulla! Nyt, kun Otto on voittanut surunsa, nyt, kun hän on onnellinen, itsenäinen ja kunnioitettu, ikävöin enemmän kuin ennen."

"Hän ei rakasta minua, setä!"

"Saattaa niin olla, poikani."

Ovella kahisi, ja Annikki, joka oli kuunnellut, ilmaisi itsensä pistämällä päänsä sisälle ja sanomalla:

"Hän rakastaa teitä kuitenkin, Yrjö herra."

Sillä välin meni veljeni Kristian naimisiin, ei paljoa myöhemmin olivat sisareni häät, ja kaksi nuorempaa venyivät nopeasti. Fanny oli pieni narrinsilmä, hän nimitti minua "vanhaksi Yrjöksi" ja kysyi, aioinko sedän tavoin vanhaksi pojaksi jäädä.

"Kenties; siitä ei varmaa tietoa ole; vaan sittehän saanen sinun luonasi asua?"

"Kyllä, kyllä! Ja me, mieheni, minä ja kaikki lapsemme olemme oikein hyvät sinua kohtaan."

Minun täytyi hymyillä hänen pitkänäköisyydelleen; äitini seisoi teetä kuppeihin kaatamassa, hänkin hymyili. Oli niin miellyttävää, niin kodikasta; minä katsoin kirkasta, porisevaa teekeittiötä, ja tuntui ikäänkuin se olisi nuoresta, tummasilmäisestä tytöstäni laulanut. Vasta nyt käsitin vanhaa setää: se laulu saattoi olla mielenrauhalle vaarallista.

Eräänä kylmänä talviaamuna, juuri kun olin toimilleni menemässä, astui Yrjö setä omassa korkeassa persoonassaan ensi kerran huoneeseni.

"Alkaa selvetä, ystäväni", hän sanoi, tyytyväisesti nyökäten; "odotusaika on pitkä, vaan vihdoin se toki lopun saa. Minulla on hyviä uutisia ystäviltämme. Kihlaus! Häät! No, noh ole levossa, kysymys ei ole Klaarasta, vaan hänen veljestään. Hän nai isäntänsä tyttären ja matkustaa sitte hänen kanssansa Norjaan, jossa Otto saa morsiamensa isoäidille kuuluvassa isossa tehtaassa ylihoidon. Kevääksi he tulevat; lapsi — tarkoitan Klaaraa — on ilosta aivan poissa suunniltaan. Tänne he pysähtyvät kuukaudeksi hänen tähtensä; sitte he menevät kaikki kolme Norjaan, jos ei, miten Jumalan avulla toivon, lujemmat siteet häntä Tanskaan kiinnitä. — Sinä näytät minusta niin arvelevalta, Yrjö."

"Ajatteleppa, setä, jos nyt saisin hänet nähdä ainoastaan kadottaakseni hänet ainaiseksi!"

"Tiedä siinä tapauksessa kantaa kohtaloasi kuin mies. Mutta minulla on kaikkein parhaimmat toiveet."

Huhtikuussa olin neljätoista päivää sisareni luona; kun tulin sieltä, niin menin heti setää katsomaan. Kaikki akkunat olivat kummakseni auki. Annikin luuta hankasi voimakkaasti noiden salaperäisten huoneiden lattiata, huoneiden, joilla oli niin suurenmoinen osa lapsuuteni unelmissa. Ehdottomasti käänsin pääni toisaalle, ikäänkuin sinne sisälle katsominen olisi ollut pyhyyden häväistys.

"Tervetuloa, Yrjö! Silmäileppä ympärillesi huoneissa, täällä on tullut maalatuksi ja seinät tapeteilla peitetyiksi; minä olen voittanut kivuloiset haaveeni; ilo ja hauskuus tulevat taas saamaan sijan tässä asunnossa…​" Hän pysähtyi, ikäänkuin hän olisi tullut liian paljon sanoneeksi, ja lisäsi kuivasti: "Tarkoitan, että tästä on tuleva mieluisa asunto vieraillemme siksi kuukaudeksi, jonka he tässä maassa viettävät."

Mitä enemmän heidän tulemisensa aika lähestyi, sitä useampia epäilyksiä Yrjö setä keksei. Hän, luullakseni, piti velvollisuutenaan valmistaa minua mitä pahinta varten, ja hänellä oli senkin seitsemän jos ja mutta saatavissa. Menipä niin pitkälle, että hän kerran kysyi:

"Mutta oletko aivan varma, että sinä todella häntä rakastat?"

"Olen, setä."

"Kuusi vuotta on kulunut; hän on nyt kolmenkolmatta vuoden vanha, aivan varmaan hän on muuttunut, kenties paljon muuttunut. Oletko sitä oikein ajatellut ja siihen itseäsi valmistanut?"

En tosiaankaan ollut; aina olin ajatellut häntä suloisena, lapsellisena tyttönä, jolla oli mielenilmeiset kasvot. Mutta setä oli oikeassa; hän oli luonnollisesti muuttunut, ei kuitenkaan paljon, toivoakseni.

Oli toukokuun 27:s päivä; selkeämpää auringonpaisteista päivää ei ollut milloinkaan ollut; me odotimme heitä iltapuolella junalla tulevaksi.

"Minua ilahduttaa, että olet niin tyyni", sanoi Yrjö setä, kun astuimme ylös asemahuoneen portaita, ja samassa hän katsahti minua, ikäänkuin hän ei kuitenkaan oikein olisi tyyneyteeni luottanut.

Se tulikin odottaissamme kovasti koetelluksi; vaan vihdoin toki tuli juna; matkustajat tunkivat kiireisesti ulos.

"Yrjö, ystäväni!" Otto likisti minua lämpöisesti vasten rintaansa; hän oli muuttunut tanakammaksi, näytti miehekkäältä ja hyvännäköiseltä. Hänen vieressänsä seisoi kaunis valkeanverinen nainen, hänen nuori vaimonsa.

Minä katselin Klaaraa nähdäkseni — oliko se hän, joka Yrjö sedän sylissä lepäsi? Oliko se todellakin hän? Tuo varteva tyttö rusottavin poskin ja ilosta sädehtivin katsein — oliko tuo nyt vaalea, murheinen pieni Klaara?

"Te ette varmaankaan enää tunne minua?" sanoi se ja kurotti minulle molemmat kädet.

Kyllä, minä tunsin hänet; mustat silmät olivat muuttumattomat.

Hän tarttui käsivarteeni; mieleni oli yht’aikaa tuskallinen ja autuas. Kärsimättömyys, levottomuus, pelko ja ilo taistelivat ylivallasta rinnassani.

"Sydämeni on niin täynnä", sanoi hän; "tuskin saatan kävellä kuin tavallinen järkevä ihminen; tahtoisin suudella maata ja syleillä kaikkia ihmisiä; saatatteko uskoa — melkeen loukkaannun, nähdessäni ohikäyvien niin välinpitämättömästi minua katsovan; olen kuni lapsi, joka on kotiin omaistensa luo tullut. Oi, kuni musiikki korvilleni on tuo kaikkialta kaikuva hyvä, vanha Tanskan kieli. — Oletteko tekin nyt iloinen, kun meidät takaisin saitte?"

"Sanomattoman iloinen?"

"Te olette melkein muuttumaton — hieman tummempi, hiukkaa totisempi."

Hän katsoi niin ystävällisesti ja ujostelematta kasvoihini; hänen kätensä lepäsi turvaisesti kädessäni, ja kuitenkin oli minusta, juurikuin olisimme enemmän toisistamme erotettuina, kuin milloin meret meitä toisistamme erottivat. Minä rakastin häntä, hän piti minusta — mitähän sitte välillämme oli? Sillä jotakin oli siinä.

"Kuinka herttaista", hän alotti uudelleen, "kuinka vaaleanvehreää ja hymyilevää täällä lehtikujassa on! Katsokaa noita herttaisia ihmisiä ja monia lapsia sekä suunnattoman suurta ruokakoria; he menevät tietysti vehreään luontoon huvitteleimaan. Noin herttaisen hyväntahtoisia kasvoja ei miettiväin amerikkalaisten seassa näe. Kuinka uhkeita narsisseja ja sireenejä! Poikkeammeko tästä? Onko tuo kaunis talo sedän?"

Vanha rouva istui akkunan ääressä ja katsoi häntä; kissa katsoi häntä; hän nyökkäsi ja heitti heille sormi suukkosia.

"Suokaa anteeksi", hän sanoi minulle; "tuo teko ei tosin ollut sopiva, vaan en voinut muuten olla."

Hän oli hyvin kaunis, kun hän seisoi puutarhapaviljongissa, matkapuvusta riisuttuna; hän oli hyvin ihana, kun hän vanhan, jäykän herran kanssa pyöri ympäri, sanoen:

"Antakaa minulle hyvä neuvo, setä kulta! Tuleeko minun nauraa tai itkeä? Minulla on hartain halu tehdä kumpaistakin."

Annikki tuli parhaimmissa juhlavaatteissaan ja julisti, että teepöytä oli katettuna. Hän vilkutti silmiänsä Klaaralle, ikäänkuin tahtoen sanoa: "tunnetteko vielä minua?" Ja hän tunsi! Onnellista Annikkia tuli syleillyksi, kiitetyksi ja ylistetyksi niistä hyvistä ohjeista ja neuvoista, joita hän taloutta koskevissa seikoissa oli antanut.

Paljon ei nautittu, vaan sitä enemmän puheltiin! He kertoivat kaikki kolme yht’aikaa, ja Klaaralla sitä paitsi oli tuhansia seikkoja kysyttävänä.

Oloni sisällä tuli tukehduttavaksi; minä menin ulos pieneen puutarhaan.

Nyt oli tapahtunut se, jota niin kauan olin ikävöinnyt; hän oli tullut takaisin; miksikä siis katkera toivottomuuden tunne sekaantui ilooni?

Kuulin heidän nauravan ja juttelevan paviljongissa; vähän jälkeemmin ovi avattiin, keveitä askelia kuului minua lähestyvän; Klaara tuli luokseni, laski kätösensä olkapäälleni ja katsoi tutkien minua silmiin.

"Minun on sydämmestäni sääli, luulen, ett’ette ole onnellinen. Minä toivoin tapaavani hänetkin täällä."

"Hänet? Kenet?"

"Serkkunne, morsiamenne. Älkää vihastuko; Otto on kauan sitte uskonut minulle sen, ja nyt toivoin, ett’ei se enään mikään salaisuus ollut."

En vastannut hänelle sanaakaan, vaan riensin sisälle ja huusin Ottoa.

"Sinä olet luuletellut sisarellesi, että minä olen kihloissa!"

"Niin olen — vaan kuulehan minua, ihminen, ennenkun minua tuomitset! Klaaran ihastus sinuun paisui matkalla niin mahtavaksi, että se saattoi minut melkein levottomaksi. Sinä olitkin tehnyt liian paljon meidän hyväksemme, jott’en saattanut enkä tahtonutkaan sitä hillitä, vaan vahingoittamattomaksi tahdoin sen mielelläni tehdä, ja sitä varten keksein, että sinä olit salaisesti erään serkkusi kanssa kihloissa. Suo anteeksi, Yrjö; sen tein, sisareni mielenrauhan pelastaakseni; sitä paitsi pidin hyvin todenmukaisena, että sinä kerran nait jonkun monilukuisista serkuistasi. — Jos todellakin Klaaraa rakastat, niin voihan sen epähuomion helposti selittää."

"Jumala sen sinulle anteeksi antakoon, Otto!" Klaara seisoi samalla paikalla, johon olin hänet jättänyt. Palattuani sanoi hän häveliäästi:

"Älkää toki luulko, että minä tahdon teidän luottamustanne itselleni pakottaa; minä pyydän anteeksi, jos olin tyhmänrohkea eli karttamaton; olkoon harras ystävyyteni puolustuksenani."

"Mielelläni te luottamukseni saatte; olen tosiaankin onneton, sillä minun ja sen naisen välille, jota rakastan, on asettunut haamu. Rakastettuni luulee sydämeni kuuluvan jollekin toiselle."

"Noh, helpostihan se este on poistettu; rakastettunne on tuleva vakuutetuksi asian totuudesta, hän on uskova teitä."

"Suokoon Jumala, että ennustuksenne olisi tosi! Oton kertoma serkku on se haamu, joka on teidän ja minun välille asettunut."

Hän värisi, hän vaaleni; hänen katseensa muuttui tuskaiseksi; hän oli aivan samannäköinen kuin hänet ensi kerran nähdessäni.

"Siinä näette, Klaara, teillä ei ole uskallusta estettä poistaa, te annatte kieltävän vastauksen."

"En voi antaa myöntävää vastausta enkä kieltävätäkään. Suokaa minulle anteeksi, olkaa kärsiväinen; se tuli niin äkisti, niin käsittämättä. Ettekö siis milloinkaan…​?"

"En milloinkaan ole rakastanut ketään muuta kuin teitä. Älkää menkö vielä! Luvatkaa minulle ensin, ett’ei se velka, jossa luulette minua kohtaan olevanne, ole päätökseenne vaikuttava."

"Sen lupaan!" Hän kumarsi päätänsä ja kiiruhti sisälle.

"Kuinka kävi?" kysyi Yrjö setä. Kun kerroin asianlaidan, niin hän tuli vihan vimmaan.

"Enkö ollut oikeassa siinä, ett’ei sen miehen kanssa milloinkaan tule mitään änttiin; nyt hän metkuineen pilaa meiltä koko ilomme! Äh! Minä en siedä enää nähdä koko miestä. Sänkyyn minä menen — sinä saat heitä hoitaa."

Ja setä meni sänkyyn, ja minun täytyi epätoivoisin mielin nuorten puolisojen kanssa jutella.

Yö tuli; kävelin edestakaisin puutarhassa; minulla ei ollut lepoa eikä rauhaa; en saattanut tuota taloa jättää.

Oi, kuinka vihasin tuota haamuserkkua! Todelliset serkkuni olivat minua tarpeeksi vaivanneet; he olivat, lapsena ollessani, ilveilleet minulle ja turmelleet leikkikaluni; nuorena miehenä olin velvoitettu heidän kanssansa tanssimaan, kun he tanssisalin seiniä kaunistamassa istuivat, pidoista heitä kotiin saattamaan, vieläpä toisinaan kaupungin ulkopuolella heidän asioitansa toimittamaan. Heistä ei minulla ollut milloinkaan muuta kuin kiusaa, ja nyt päällisen päätteeksi piti tuo luuloteltu serkku tulla koko elämäni onnea hävittämään.

Muistelin Klaaran käytöstä; nyt käsitin hänen vapaan, pakottoman käytöksensä, hänen arastelemattoman ystävällisyytensä.

Ja tähdet loistivat ja tuikkivat, vaan minun sieluni ei voinut ottaa vastaan sitä lohdutusta, josta ne puhuivat. Silmänräpäyksen tuska oli liian suuri, saattaakseni kohottautua kohden loppumattomuutta.

Vihdoinkin koitti päivä; tuuli henkäili vilpoisesti; linnut alkoivat visertää; aurinko oli noussut. Minä kuljin edestakaisin ja katsoin asuntoa kohden; he tietysti nukkuivat siellä kaikki rauhassa. Vaan ei! Puutarhan portti aukeni — uskoisinko silmiäni? Klaara seisoi siinä.

"En jaksa kärsiä", hän sanoi kainosti, "että minun tähteni niin levoton olette, siihen ei teillä ole mitään syytä. Jumala parhaiten tietää, mikä sija teillä sydämessäni on, vaan teidän tulee muistaa, että minä olen teitä toisen omana ajatellut. Nyt pyydän vain hiukkasen aikaa, saattaakseni tutustua onneeni."

Hänen onneensa! Riensin häntä kohden, vaan hän oli jo hiipinyt pois.

"Jos Yrjön naimisasia viipyi kauan", sanottiin omaisten keskuudessa, "niin se tapahtui taas aivan äkisti, kun se tapahtui, olihan tyttövunukka vast’ikään Amerikasta tullut!"

Ja he pudistivat päätänsä; he eivät pitäneet siitä, että hän oli Amerikassa ollut; se oli niin omituista, niin tavatonta. Kuitenkin, kun hän tuli esitetyksi heille, niin hänen naisellinen, vaatimaton olentonsa voitti kaikkein sydämet puolelleen. Kieltää ei voinut, että hän oli aivan herttainen, ja sitte hänellä oli kymmenentuhatta riikintaaleria myötäjäisiä; se oli niin kohtalaisesti, ei liian vähän eikä liian paljon.

Oli kaunis heinäkuun aamu; ruusujen ja jasminien lemu tunkeutui huoneesen; kirkas teekeittiö porisi ja kihisi; Yrjö setä istui kukkapöydän ääressä ja antoi lintuselle tuoreita kasviksia; puutarhan portilla seisoi kaunis nuori vaimoni, ja puolittain ilkamoinen, puolittain surumielinen hymy oli hänen huulillaan.

"Mitä ajattelet, armaani?"

"Ajattelen, kuinka lyhytnäköisiä me ihmiset olemme: kuutena pitkänä vuotena olen joka päivä rukoillut Jumalaa sinun ja sinun serkkusi puolesta, sen naisen, jota sinä rakastit, ja lähetin ajatukseni etäiseen maahan rukouksilla, että hän tekisi sinut onnelliseksi. Itseni puolesta siis rukoilinkin, Yrjö. Jos vain sinnepäinkään saattaisin täyttää ne suuret vaatimukset, jotka hänelle sälytin, sillä suuria vaatimuksia minulla oli."

"Kuulkaappa, lapset", huudahti setä vilkkaasti, luoksemme saapuen; "ei ole mitään, jota vihaan enemmän kuin unennäkyjä, unikuvia ja kummituksia; jos siis tahdotte, että tuntisin itseni onnelliseksi kodissanne, niin antakaa tämä olla viimeinen erä, milloin serkusta puhutte."

Elisabet.