Urkuri pysähtyi läheiseen kaupunkiin; jalkaisin ja yksinään Anna tahtoi kotihin palata. Kuinka hyvin hän tunsi oikotien yli niittyjen! Klaara ja hän olivat niin usein iloisin sydämin ja kevein askelin sitä käyneet. Hän tunsi joka puun, joka pensaan. Suuri kivi, jonka Kustaa kerran oli vierittänyt ojaan, jotta he kuivin jaloin yli pääsisivät, oli vielä paikallaan; lähimmässä aidassa oli ollut linnunpesä, jota he joka aamu olivat katsomassa käyneet.

Mitä likemmä määrää hän pääsi, sitä hitaammin hän kulki, ja kun hän seisoi portin ulkopuolella, niin hänen sydämensä oli raskas kuin lyyjy ja hänen rohkeutensa melkein kokonaan poissa. Talo näytti ystävälliseltä ja hauskalta kuten ainakin; villi viiniköynnös kiemuroi purppuranpunaisissa köynnöksissä ylös pitkin seinää ja kattoa; salin avonaisella akkunalla oli kukkiva ruusu. Hidastellen laski Anna kätensä lukolle; tuntui niin omituiselta, hän ei kuullut ainoatakaan ääntä, ei nähnyt yhtään ihmistä. Etehisessä hän kohtasi hänelle vieraan palvelijan, joka ei ollut siellä hänen aikanaan ollut. Se pidätti häntä ja sanoi, kohtelijaasti anteeksi pyytäen, ett’ei herrasväki ottanut ketään vastaan.

"Minä teen siitä poikkeuksen." Hän sanoi tuon sellaisella varmuudella, että palvelija heti astui sivulle ja aukaisi oven.

Eversti ja hänen rouvansa istuivat työkamarin pienessä nurkkasohvassa. He hypähtivät molemmat ylös, kun hän sisään astui; mutta kun äiti tuli häntä vastaan, niin eversti jäi samalle paikalle seisomaan.

Kuinka kylmännäköinen eversti oli! Sanat Annan huulilla kuolivat; mutta hänen piti, hänen täytyi puhua, nyt taikka ei milloinkaan! Hän astui everstin luo, äidin käsi kädessään, saaden toivoa ja rohkeutta äidin vienosta puristamisesta, ja kertoi, ett’ei muurari ollut hänen isänsä, ja että hän nyt oli aivan yksinään maailmassa. Sitte hän kuvaili, kuinka hyljättynä hän oli, ja kuinka sanomattomasti hän heitä ikävöi, vaan ei virkkanut sanaakaan heidän surustaan; hän pyysi vain säälimistä, mutta ei itse sitä osoittanut; tunsihan hän everstin. Ja hän puhui everstin pitkämielisyydestä tuona onnettomana iltana; silloin hän oli tuskin kuullut everstin puhetta, vaan sittemmin oli joka sana siitä hänen korvissaan kaikunut ja tehnyt hänen katumuksensa toista vertaa kalvavaisemmaksi.

"Saanko jäädä tänne?" hän lopetti. "Minä en odota, että oloni tulisi samallaiseksi kuin ennen; tyydyn, jos minua vain kärsitään."

Hän ei tohtinut katsoa everstiä. Eversti oli vaalea kuin marmori ja hänen äänensä värisi, kuin hän sanoi:

"Teidän säälinne meitä kohtaan täytyy olla erinomaisen suuri; itse tähtenne te ette milloinkaan olisi niin nöyristynyt."

"Sinulla on aivan oikein", virkkoi everstinna tavattomalla lujuudella; "hänen sääliväisyytensä on aivan suuri ja samoin, hänen rakkautensa. Lapsi raukka, sinä et ole ajatellut löytyvän ihmisiä, jotka eivät siedä, että he tulevat jalomielisyydessä voitetuiksi. — Saako hän jäädä, Hugo?"

"Luonnollisesti, niin kauan kun hän haluaa."

Eversti jätti huoneen pystypäisenä ja tyvenellä ryhdillä. Anna oli odottanut niin käyvän, vaan kuitenkin hän pillahti itkemään.

"Sinä et saa kadottaa rohkeuttasi, rakas tyttäreni. Kuinka suuri lohdutus on, että sinä olet täällä taas! Ja hänkin tuntee sen, siitä olen aivan varma. Sinun, Anna, tulee ryhtyä vanhoihin toimiisi, ikäänkuin et milloinkaan olisi kotoa jättänyt: soittaa meille, laittaa hänelle tee, lukea kuuluvasti sanomalehtiä ja asettaa kukkia hänen kirjoituspöydälleen. Minä olen tahallani jättänyt kaiken tuon tekemättä. — Sinä olet kuullut Kustaan sairastumisesta ja siitä syystä sinä tulit; minä tiesin sen heti, kun sinut näin. Minä puolestani en usko, että hän on kuollut, minä en saata sitä uskoa; sieluni syvyydessä on ihmeellinen toivo, joka pitää minut pystyssä ja lupaa, että hän on takaisin tuleva. Tyttö raukkaseni, miten kelmeä ja totisen näköinen sinä olet!"

"Jos minä vain en tulisi olemaan hänen silmätikkunaan, äiti; jos ei hän, minua välttääkseen, vain riistäisi itseltään sinun seuraasi! Sitte menen paljoa mieluummin täältä pois."

Eversti palasi toki, kun lamppu oli sytytetty ja teepöytä katettu, ja Anna kaatoi kuppiin miten vanhoina hyvinä aikoina.

"Saanko laittaa tämän valmiiksi?" hän kysyi, everstille kuppia kurottaissaan.

"Kiitos!" Annasta näytti, että eversti oli hieman kummastuneen vaan ei toki tylyn näköinen.

"Mitä minä lukisin?" kysyi Anna vähän jälkeemmin.

Everstinna kurotti hänelle pikaisesti sanomalehdet.

"Tästä, rakas lapsi; mutta etkö sinä vain ole liiaksi väsyksissä?"

"Minä en ole ollenkaan väsyksissä." Ja hän pidätti kyyneleensä sekä hillitsi äänen tärisemisen niin hyvästi kuin hän kykeni.

"Nyt saat todellakin lopettaa, tyttö kultani", keskeytti everstinna hetken kuluttua. "Pieni sininen kulmakamari on järjestetty sinua varten, ja sinä tarvitset matkan jälkeen levätä. — Minä käväisen ensin katsomassa, onko kaikki oikein järjestyksessä."

Tahallaanko hän heidät kahdenkesken jätti? Anna oli hirveässä tuskassa; hän luuli kuulevansa sydämensä sykinnän. Eversti istui näennäisesti levollisena ja jatkoi lukemista siitä, johon Anna oli lopettanut.

"Hyvää yötä!" Eversti näytti siltä, ikäänkuin hän ei olisi sitä kuullut. "Hyvää yötä, herra eversti!"

"Oi, Anna!" Eversti hypähti seisomaan ja lähestyi Annaa. "Kuinka saatoit niin sanoa!"

"Miten sitte saan sanoa?"

Tunteidensa valtaamana eversti vaikeni tuokion ajaksi; sitte hän kietoi käsivartensa Annan vyötäisten ympärille ja veti hänet likelleen.

"Sano isä!"

"Saanko? Jumala olkoon ylistetty! Minä olenkin aina ajatuksissani sinua isäksi nimittänyt. Oi, nyt minun on mahdoton levolle lähteä; minä saan luvan istua sinua katsomaan, ei salaisin, pikaisin silmäyksin, vaan oikein. Sinun pääsi on kipeä, isä, minä näen sen otsastasi; saanko panna käteni otsallesi? — Se on joskus tehnyt sinun hyvää, ja se on niin kylmä."

"Tiedätkö, mitä en milloinkaan saata itselleni anteeksi antaa, Anna? Sitä, että annoin sinun Klaaran kuoltua lähteä ilman sovittavaista sanaa. Se oli julmasti tehty."

"Mutta minä olinkin sinua julmasti loukannut, isä."

Heti sen jäljestä tuli everstinna; hän nyökkäsi lempeästi, vaan ei näyttänyt ollenkaan kummastuvan.

"Huomenna myöskin on päivä", hän sanoi vain, "ja lapsi tarvitsee levätä. Meidän täytyy hyvin varoa häntä; hän, pieni raukka, näyttää niin menehtyneeltä."

"Suuri Jumala, sairastuisiko hänkin!" Eversti tarkasteli Annaa kauhistuneena. "Jos tunnet hiukkasenkin itsesi kipeäksi, Anna, niin meidän täytyy heti, jo tänä iltana, lähettää sana tohtorille."

Anna vakuutti olevansa aivan terve ja seurasi sitte äitiä huoneesensa. Pieni, sininen kamari oli niin sievä ja hauska, vaan hän olisi toki mieluummin entisessä huoneessaan maannut; murheiset muistot tekivät sen hänelle vielä rakkaammaksi.

"Siis vihdoinkin olet taas kotona sinä, oma aarteheni — kotona huoneissamme ja kotona sydämissämme! Ylistetty olkoon Herra, joka soi sinulle rohkeutta tulemaan! Ah, uskonet, että isä on tänä yönä nukkuva paremmin kuin hamasta siitä asti, jolloin sinä meidät jätit."

Anna makasi kauan hereillä ja ajatteli, olikohan Kustaa todellakin kuollut; hän ei olisi milloinkaan tohtinut kotiin tulla, jos hän ei olisi uskonut Kustaan elävän. Oi, Herra oli toki äärettömän armollinen ollut! Hän ikävöi aamua, saadakseen heitä taas nähdä; olikohan isä häntä kohtaan silloin yhtä lemmellinen?

Oli, isä oli yhtä, kenties enemmänkin lemmellinen; puolinaisuutta ei hänen luonteessaan ollut, ja jos hän kerta antoi myöten, niin hän teki sen tinkimättä.

"Kuinka saisimme nyt taas ruusut takaisin?" hän sanoi, Annan poskea taputtaen.

"Sinun, Hugo, tarvitsee joka päivä käydä hänen kanssaan kävelyllä ja ratsastamassa", sanoi everstinna, iloiten, että hän siten saisi hänetkin ulos menemään; eversti oli viime aikoina melkein salvannut itsensä sisälle. "Siten ruusut kyllä taas tulevat. — Ah, tuossa on posti."

Hän tuli liikutuksesta aivan kelmeäksi. Eversti aukaisi nopeasti laukun ja otti esille kirjeet.

"Ei mitään tietoja!" hän sanoi, syvästi huoahtain. Sama kohtaus oli uudistunut joka aamuna koko suven; kuinka oli mahdollista, että äiti vielä toivoa saattoi!

Aamupäivällä saapui herra Fogelsang parhaimmassa puvussaan; hänen kasvonsa olivat kiihottuneen näköiset. Hänen vakaana päätöksenänsä oli oikein lukea lakia everstille, ja hän tuli aivan kummiinsa, kun eversti kurotetuin käsin tuli häntä vastaan.

"Terve tuloa, vanha ystävä! Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa teitä kohtaan. Kukin tyttärelleni tehty palvelus on minulle tehty. Suokaa minun lähettää arkkuanne noutamaan; teidän täytyy toden totta jäädä tänne ainakin muutamiksi päiviksi."

Everstinna yhtyi miehensä pyyntöön, ja Anna, muitta mutkitta, otti hatun ja sauvan häneltä.

"Hän jää", sanoi hän varmasti.

"Te käännätte suhteen nurin, herra eversti", sanoi urkuri; "minä päinvastoin olen velassa teidän tyttärellenne. Kutsumuksesta kiitän muuten sydämellisesti, vaan huomenna minun täytyy mennä; minun täytyy välttämättä: sunnuntaiksi kotiin päästä ja sitä paitsi ikävöin jo pientä, pimeää nuorenmiehen huonettani; vasta kun siellä taas hyvästi olen, saatan oikein matkasta iloita."

Annan järjestäissä kahvipöytää, esitteli herra Fogelsang elävästi ja lämpimästi kaikki, mitä Anna oli kärsinyt ja taistellut: hänen katumuksensa, hänen ikävöimisensä, kuinka kärsiväisesti hän oli kestänyt oloa muurarin kanssa, kuinka uljaasti hän oli heidän toimeentuloansa varten taistellut.

"Eikö rouva Klemme auttanut häntä?" kysyi eversti.

"Ei; hän lainasi tosin huonekaluja, mutta minä tiedän, että niistä maksettiin kylläinen voura ja samaten asunnosta."

Eversti meni ulos ruokasaliin Annan luo ja otti hänet syliinsä.

"Oma tyttöni, silmäini riemu, ylpeyteni!"

Ja eversti kertoi Annalle rouva Klemmen haltuun uskomasta rahastaan sekä kysyi häneltä, mitä hän nyt sillä tekisi; tuo pieni, vilpillinen vaimo ei todellakaan saisi sitä pitää.

Anna määräsi tuon pienen summan Kristoffersenille ja hänen Tiinalleen, ja eversti kirjoitti jo samana päivänä rouva Klemmelle, pyytäen häntä jättämään nuo neljäsataa riikintaalaria nuorelle sepän sällille.

Äärettömästi suuttui prokuraattorin vaimo kirjeen saatuaan, puhui laajalti ja lavealti mustasta kiittämättömyydestä ja tunsi voimakkaan halun olla käskyä täyttämättä; hänellä ei toki ollut onneksi rohkeutta siihen, ja Kristoffersen sai rahan. Hän oli sanomattoman iloinen; olihan tuo jo koko pieni pääoma kodin laittamista varten!

"Mutta eikö tuo ole tulisten hiilten kokoomista päämme päälle?" huomautti hän kuitenkin riemuitsevalle Tiinalle.

Miten onnelliseksi tunsi itsensä Anna, kun isä pyysi hänen käsivarttansa nojatakseen; miten suotuiselta kuului hänen korvaansa isän kysymys: "Minne menet, lapsi? Tule pian takaisin!"

Eversti oli niin levoton hänen terveydestään, niin pelokas siitä, eikö hän olisi tyytyväinen.

"Sinä olet itkenyt", sanoi eversti eräänä aamuna, kun Anna tuli sisälle puutarhasta; "miksikä olet itkenyt?"

Anna hymyili ja koki hiipiä hänen ohitsensa, mutta kun hän piti häntä kädestä kiinni, niin hän taas hyrähti itkemään.

"Oi, minä en saata muuta! Poissa ollessani oli mieleni niin levoton; minä olin niin onneton ja ikävöin niin hartaasti sinua ja äitiä; mutta nyt, kun olen täällä taas ja minulla on niin hyvä ja siunattu olo, niin herää suru pienestä Klaarasta. Muistanethan, isä, että meillä oli kaikki yhteistä, eikä ole mitään paikkaa, joka ei hänestä muistuttaisi. — Synti teitä kohtaan on niin puhua, vaan kun kysyit minulta, niin täytyihän minun vastata."

"Jumala sinua, rakastettu lapseni, jokaisesta kyyneleestä siunatkoon", sanoi äiti, häntä hellästi otsalle suudellen. "Luuletko, että mikään saattaisi sinua lujemmin sitein sydämeeni kiinnittää kuin surusi Klaaran tähden? Mutta me emme saa unohtaa, että hän pyysi meidän häntä ilolla muistelemaan."

Se syksy oli kaunis ja he tekivät melkein joka päivä pienen retken. Anna halusi sitä heidän tähtensä, ja he seurasivat muassa hänen tähtensä, ja täten kaikki elähtyivät ja voimistuivat. Ei saata sanoa, että he olivat onnelliset — siihen nähden oli suru Klaaran tähden liian tuore ja epävarmuus Kustaan suhteen ylen piinallinen --; mutta, iloiset he olivat toistensa tähden sekä kiitolliset Jumalaa kohtaan. Joskus tuli eriskummainen, levoton olo everstille, ikäänkuin hän olisi tuntenut, että hänen tuli äärettömän paljon heille molemmille sovittaa.

"Miten lemmekäs vaimo sinä olet ollut!" noin hän saattoi äkkiä puhjeta sanomaan, "ja miten monia suruja minä olen sinulle ihan ajattelemattani saattanut! Nyt näen oman elämäni sellaisella selkeydellä, joka melkein kauhistaa minua. Herra olkoon kiitetty, että silmäni tulivat avatuiksi, ennenkun oli liian myöhäistä!"

Ja hän, tuo pöyhkeä mies, pyysi Annan lukemaan vertausta tuhlaajapojasta ja kadonneesta lampaasta, ja hän kumarsi päänsä nöyrällä kiitollisuudella tuon jumalallisen lohdutuksen tähden.

Joka aamu, kun postilaukku tuli, oli silmänräpäyksen kestävä, jännittävä hiljaisuus; sitte kuului tuo masentava: "ei mitään tietoja."

"Jos hän kuollut olisi, niin saisimme kyllä tietoja", sanoi äiti toisinaan. Eversti pudisti päätänsä.

"Kuinka saatamme häntä lohduttaa?" kysyi eversti Annalta. "Hänen tapansa ei ole niin itsepäisesti toivossa kiinni riippua. Minä pelkään, että hän kieltäytyy uskomasta hänen kuolemaansa siitä syystä, ett’ei hän kestä sitä. — Onko sinulla, lapseni mitään toivoa?"

"Ei paljon."

Hän olisi kyllä saattanut sanoa: ei mitään; hän piti Kustaan kuolleena ja ajatteli häntä ja Klaaraa uudelleen yhtyneinä.

Ja talvi kului hiljaista, säännöllistä kulkuaan. Hämärässä Anna useimmiten soitti vanhemmilleen; joskus hän lauloikin, vaan se oli ani harvoin; hän ei ollut sillä hauskalla mielellä, joka ennen ehdottomasti oli pakottanut häntä laulamaan.

Miten iloiseksi tuli eversti, kun Anna tuli sisälle hänen luoksensa ja luottamuksella, miten entisinä aikoina, laski hienon kätösensä hänen käsivarrelleen sekä pyysi häneltä yhtä tahi toista. Eikä se sattunut aivan harvoin; hän oli ottanut pitääkseen huolta Klaaran köyhistä ja tarvitsi toisinaan paljo rahaa, etenkin kun tuli kylmä ja elämäntarpeet olivat kalliit. Ennen hän usein oli nauranut äidin väsymätöntä ahkeruutta kaikkein noiden pienten röijyin ja sukkien kanssa; nyt hän oli niin onnellinen siitä, että sai ottaa osaa työhön, ja hänen auttavaa kättänsä sekä lempeätä, säälivää olentoansa siunattiin monessa sen seudun köyhässä kodissa.

Vähää enemmän kuin vuosi Klaaran kuolemasta istuivat he eräänä aamuna ruokasalissa. Oli kylmä, rankka huhtikuun ilma; suuret rakeet paukkuivat ruutuihin, taivas oli täynnä mustia pilviä ja ilma, kylmästä huolimatta, niin painava, että mieli ehdottomasti tuntui tuskalliselta ja raskaalta. Kun he olivat teen juoneet, niin tuli, miten tavallisesti, postilaukku.

Äiti istui akkunan ääressä, ompeluksensa yli nojautuneena; isä huokasi toivottomasti, laukkua avatessaan; Anna katsahti samassa häntä ja havaitsi, että hän muutti väriä, ja että hänen kätensä alkoi äkkiä väristä; eversti oli kuitenkin vaiti ja sysäsi nopeasti suuren, vieraalla päällekirjoituksella varustetun kirjeen sanomalehtien sekaan. "Eihän se vain mitään lie ollut?" kysyi everstinna, ylös katsahtain. Eversti pudisti päätänsä, nousi ylös ja lähti ulos.

Se oli kauhistava silmänräpäys. Anna oli melkein varma, että kirje sisälti kertomuksen Kustaan kuolemasta, ja hänen kävi niin sanomattomasti sääliksi äiti, joka istui niin tyynenä ja turvallisena, lempeän ja rauhallisen näköisenä. Kuinka saattaisi hän häntä, äiti parkaa, lohduttaa! — Isä tuli — nyt oli isku kohtaava!

Kun eversti aukaisi oven, niin molemmat katsahtivat häntä ja huudahtivat sitte samassa henkäyksessä:

"Kustaa elää!"

"Niin, Herra olkoon kiitetty, hän elää!"

Kirje oli sairashuoneen lääkäriltä. Enää ei ollut mitään vaaraa, mutta sairasta ei vielä tohtinut laskea ulos; hän oli jättänyt kirjoittamatta kotiin siksi, kunnes saattoi tarkemmin tulonsa määrätä.

Olipa se hurmaava, onnellinen hetki. He eivät pitäneet lukua pahasta säästä ulkona, tahi oikeammin, he eivät havainneet sitä.

"Jos sinä, Anna, olisit pysynyt poissa", sanoi eversti, "niin mikä kaipaus sitte olisi sydämessäni ollut! Nyt ilo on sekoittamaton."

Anna hymyili ja suuteli hänen kättänsä, vaan ajatteli samassa, ett’ei hänen oma ilonsa kuitenkaan ollut sekoittamaton; hän oli niin kummallisen levoton ja sanoi ensi kerran itselleen: kenties sinä erehdyt, ehkäpä hän pitääkin jostakin toisesta.

"Äiti", hän kysyi hetken perästä, erinomaisen ahkerasti neuloessaan, "tietääkö Kustaa, että minä jätin kodin?"

"Hän sai sen vähän ennen sairastumistansa tietää, ja nuori laivalääkäri kertoi minulle, että hän taukoamatta houraili siitä. Paino on ylen suuri, Anna uupuu, sanoi hän houreissaan; se vanha mies on niin hirveän raskas; Klaara on kuollut, eikä kukaan, paitsi minua, tahdo häntä auttaa, enkä minä kykene, minä olen taottu kahleihin, vaan minä tahdon ne murtaa. Kärsi vain lyhyt hetkinen, rakastettu tyttöni, niin minä tulen! Eivätkö nuo olleet merkillisiä sanoja, Anna? Ennen en ole tahtonut tätä kertoa pelosta, että murehduttaisin sinua, mutta nyt, kun hän elää ja tulee takaisin, niin arvelen, että sinua ilahduttaa tietää, kuinka rakas sinä hänelle olet — eikö niin?"

"Niin, äiti." Neula lensi niin nopeasti ylös ja alas, että eversti tuli aivan kärsimättömäksi.

"Pane pois tuo ikävä työ", hän pyysi, "ja tule tänne luokseni; minun kukkani on niin vaalea vielä, mistä se tulee?"

"Tänään täytyy sinun, lapsi, panna musta pukusi pois", kuiskasi everstinna, "ja laittaa hiuksesi entiseen tapaasi; se on isään hyvän vaikutuksen tekevä."

Ja niin se tekikin. Anna näytti aivan miellyttävältä vaaleassa leningissä, ja vaikka hän ei ollut niin kukoistava kuin ennen, niin hänessä oli jotakin suloista, lempeätä, puhdistettua, jota häneltä ennen oli puuttunut.

Noin kahdeksan päivää jälemmin tuli lyhyt kirje Kustaalta itseltään. Eversti luki sen ensin ja ojensi sen sitte, sydämellisesti nauraen, vaimolleen. Hänkin hymyili.

"Sinä et saa sitä lukea", sanoi äiti Annalle. "Paha poika! Se ei ole muuta kuin moitetta ja morkkausta alusta loppuun; ja kaikkea tuota täytyy kärsiä sinun tähtesi, paha lapsi! Kovat, armottomat, tunnottomat — niin, hän ei meitä tosiaankaan säästä!"