Jo samana päivänä ryhtyi Anna entisiin toimiinsa; hän tunsi, että hänen tuli olla äärettömän ahkerana, jotta elämä kärsittävältä tuntuisi. Olivatpa ne pitkiä, raskaita päiviä; mutta hän taisteli urheasti epätoivoa vastaan, kantoi surunsa hiljaisuudessa ja koetti kaikin keinoin tehdä kotia hauskaksi isälle. Helppo tehtävä tuo ei kuitenkaan ollut. Kun hän luki kuuluvasti, niin isä uupui uneen, eikä heidän keskustelustaan milloinkaan tullut mitään; mistäpä he olisivatkaan saattaneet keskustella — olihan heidän elämänkäsityksensä aivan perinpohjin erilainen. Jos Anna vain olisi isässä keksinyt ainoankin ominaisuuden, jota hän olisi saattanut kunnioittaa ja rakastaa, niin olisi hän paljon anteeksi suonut --, vaan ei, hän etsei turhaan. Ainoa yhdysside heidän välillänsä oli isän saamattomuus, mutta se side olikin paljoa lujempi.

Ja viikot vieri ja kuukaudet kului, kunnes vihdoin syyskuun 28 päivä, hopeahääpäivä, sarasti. Olivat juuri markkinat tuossa pienessä kaupungissa, ja Annalla oli lupapäivä; oi, jos hän olisi kaikesta tuosta hälystä ja melakasta saattanut pois rientää ja hiljaisessa yksinäisyydessä, rukouksella ja mietinnällä sen päivän viettää!

"Minne menet, isä!"

"Menen ulos vähän katselemaan; hauskaa ei ole alituisesti sisällä istua, ikäänkuin vankeudessa olisi, etkä sinäkään minua suuresti kaivanne. Hohhoo, jaa, jaa, mitä on tekeminen!"

Anna ei todellakaaan häntä kaivannut; hän hengitti paljoa huokeammin, kun muurari oli huoneesta mennyt.

Kuinkahan rakkaassa, siunatussa kodissa tänään jaksetttiin? Kävivätkö he kahden, murheisin sydämin, haudalle, vai oliko Kustaa heidän luonansa? Hän muisteli äidin lausetta: "minun silmiini siintää jo muudan keino", ah, hän itse ei mitään keinoa havainnut. Jos Kustaa rupeaisi hänen puolestansa isää vastaan — sen hän oli tekevä, tunsihan hän hänet — eikö kotona siten syntyisi uusi taistelu ja levottomuus? Oi, olkoon Kustaa senvuoksi ennemmin poissa! Hän tahtoi mieluummin luopua kaikesta elämän onnesta kuin olla isän ja pojan välisen riidan aineena.

Kun muurari hetken perästä kotiin tuli, niin Annaa kummastutti hänen omituinen, levoton olonsa; tuo tavallinen levollisuus oli kuin puhallettu pois, ja hän heitti epäluuloisia silmäyksiä ympäri huonetta; sitte hän katsahti ulos kadulle ja vihdoin Annaa.

"Eihän täällä vain kenkään ole käynyt?"

"Ei ainoatakaan ihmistä."

Jussi näytti levollisemmalta ja jatkoi ystävällisemmin:

"Jos sinä, hyvä tyttöni, menisit ulos markkinain komeutta katsomaan; minä olen, huomaan ma, jo liian vanha ja väsyn pian. Ah, Jumala tietää, kuinka kauan saat minua pitää."

Anna ei tietänyt oikein, mitä hän tuohon vastaisi. Kuinka kummalliselta tuo vanha mies näytti! Mikähän hänellä hätänä lienee?

"No, etkö mene nyt, Anna kulta?"

"Minä pysyn mieluummin kotona: sinä et varmaankaan ole terve."

"Turhaa, milloinkaan en ole terveempi ollut. Minä vain tarvitsen vähän lepoa ja ojentaa pikkuisen itseäni nojatuolissa. Hohhoo, jaa, kun sinä vain ulos menisit!"

Anna, kun hänen läsnäolonsa näytti Jussia häiritsevän, kiirehti pois, turhaan vaivaten päätänsä hänen käytöksensä syytä miettimällä. Oliko hän kenties, miten kerran ennen, tehnyt velkaa, ja pelkäsi Annalta sen maksua vaadittavan? Vai oliko jotakin vielä pahempaa? Anna oli aivan apealla mielellä ja hämmennyksissä.

"No, neiti", kuului äkisti Pekan ääni aivan hänen vierestään, "saiko hän selvän teistä?"

"Kuka?"

"Oh, se oli sellainen hieno, vanha herra, joka kysyi, missä muurari Mårtensen asui, ja sanoi tuntevansa hänet vanhastaan sekä mielellään puhuvansa hänen kanssansa. Hän sanoi nähneensä vilahdukselta isänne erään markkinakojun vieressä, vaan hänen siihen tultuaan isänne oli mennyt pois."

"Oletko häntä milloinkaan ennen nähnyt?"

"En milloinkaan; vaan minä tohdin luvata lootun siitä, että se oli joku koulumestari."

Olikohan tuolla miehellä mitään yhteyttä isän levottomuuden ja halun kanssa häntä pois tieltä saada, kysyi hän itseltään, mennen kotiin takaisin; se oli melkein uskottavaa. Jumalan kiitos, ett’ei se toki mikään poliisimies ollut!

Korkeita ääniä kuului hänen korvaansa, kun hän akkunan ohitse meni, ja kun hän oven aukaisi, niin hän kuuli isän sanovan: "No, Jumala minua auttakoon, tuossa hän on!" Annan sisään päästyä muurari oli mennyt pois, ja aivan vanha mies, jolla oli valkoinen varatukka, ystävälliset, siniset silmät ja suuri, valkoinen kaulahuivi, oli ottanut hänen paikkansa nojatuolissa. Se oli, miten Pekka oli sanonut, pulskea, vanha mies, jolla oli viisaan, rauhallisen ja hyväntahtoisen näköinen muoto. Hän nojasi molemmin käsin sauvaansa, ja leuka oli kätten päällä, ja hän tuijotti miettiväisesti eteensä päin.

"Rakas, nuori tyttöni", hän aloitti hitaasti, ystävällisesti ja tutusti Annaa katsoen, "minulla on teille jotakin ilmoitettavaa; teidän täytyy valmistua odottamatonta tietoa saamaan. No noh, ei teidän peljätä tarvitse, se ei ole mikään onnettomuus, lapseni, päinvastoin. — Kas, kuinka te olette hänen näköisensä!"

"Kenen näköinen minä olen? Oi, minua värisyttää, mieleni on niin eriskummainen, mitä kaikki tämä merkitsee? Te ette saa suuttua minulle, mutta kertokaa Jumalan tähden lyhyesti, minä en muuten voi kestää."

Kunnon koulumestari hukkasi kokonaan aivoinsa avaimet hänen kiivautensa tähden.

"Minä en tosiaankaan saata niin oikopäätä asiaan tarttua, se on vastoin luontoani. Minä en ole aavistanut, että te täällä olitte. Luulin teidän olevan hyvässä säilyssä kasvatusvanhempainne luona; muutoin olisin ennemmin tullut, luuvalosta ja pienistä kivuistani huolimatta. Tänään, kun näin muurari Jussin torilla, viittasin kuitenkin hänelle, ainoastaan ajatellen, että hän mahdollisesti on jo jotakin teistä kuullut; mutta hän ei ollut minua tuntevinaan ja hiipi tiehensä, miten luonnollista oli, kun hänellä ei ollut puhtaita jauhoja pussissaan. Hän on kovin tunnottomasti teitä kohtaan tehnyt, kun hän ei heti teille erehdystänsä ilmoittanut."

"Mitä erehdystä?" Huone kävi aivan ympäri hänen silmissään, ja hän näki tuon vanhan miehen ikäänkuin sumun läpitse. "Mikä erehdys?"

"Se, ett’ei hän ole teidän isänne."

"Eikö hän sitte ole? Oi, minä olen vähällä menettää järkeni!"

"Kaikissa elämän vaiheissa tulee kokea levollisena olla", neuvoi koulumestari. "Mutta teillä on äitinne luonto, huomaan ma; hän rakas vainaja, oli myöskin aina niin innokas. Ei, muurari ei teidän isänne ole. Kun teidän molemmat vanhempanne olivat kuolleet, niin hänen Amaliansa tarjoutui otollisilla ehdoilla hoitamaan teitä oman pienen tyttönsä keralla. No, minä tiesin hänet ripeäksi, ahkeraksi vaimoksi, ja hän suostui ehdotukseen. Sittemmin kuulin, että kunnianarvoisa, hyvinvoipa perhe oli teidät omaksi lapseksensa ottanut, ja minä luulin siis, että kaikki oli hyvästi."

"Tohdinko uskoa sitä?" kysyi Anna melkein polvistuneena. "Ettehän vain pilaa puhune?"

"Mikähän saattaisi haudan partaalla olevan ihmisen niin totisista asioista pilaa puhumaan?" lausui vanhus samalla määräkkäällä, muuttumattomalla äänellä. "Jussi Mårtensen ei, niin totta kuin Jumala on olemassa, ole teidän isänne. Teitä on häijysti kohdeltu, ja teillä on todellakin syytä kiivastuneena olla. Minä saatan kyllä käsittää, että teistä nykyisessä silmänräpäyksessä tuntuu vaikealta hänelle anteeksi antaa."

Anna seisoi aivan hiljaa ja kuunteli ihastuneena hänen selitystään. Oliko tuo peljättävä, häntä maahan painanut kuorma todellakin kerrassaan pois otettu; oliko häntä niin lujasti sitonut kahle pudonnut pois?

"Te erehdytte", hän vastasi; "minä olen ylen onnellinen, aivan sydämellisesti, sanomattomasti kiitollinen, saattaakseni kiivastunut ja vihollinen olla. — Onko hän tuolla sisällä, ja peljänneekö hän tosiaankin minua."

Muurari seisoi nyykistyneenä eräässä nurkassa kuni surkea pelon ja häpeän kuva. Kun ovi avattiin, niin hän loi hämmentyneen katseen nuoreen tyttöön. Anna lähestyi ystävällisesti ja kurotti sääliväisin, melkein sydämellisin katsein hänelle kätensä. Nyt hän saattoi hänelle kaikki anteeksi antaa, kun ei hän hänen isänsä ollut.

Jussi sai tämän odottamattoman lempeyden vaikutuksesta rohkeutta puolusteleimaan. Hän ei ollut Annalle sanaa lähettänyt, Anna oli itsestään tullut, eivätkä kasvatusvanhemmat olisi häntä ottaneet vastaan, jos hän olisi takaisin mennyt. Jos hän, muurari, olisi terve ja työhön kykenevä ollut, niin hän ei suinkaan totuutta salannut olisi; mutta kiusaus oli ollut ylen suuri tuollaiselle viheliäiselle, vanhalle rämälle. No, nyt oli kyllä köyhäinhuone paljoa pahemmalta maistuva; sillä sinnehän nyt täytyi joutua: eihän Anna luonnollisesti hänestä enää huolta rupeaisi pitämään.

Tuossa muistutuksessa oli puolinainen kysymys, ja Anna vastasi iloissaan, ett’ei hänen aikomuksensa ollut häntä heti onnensa nojaan heittää.

"Itsehän olen teidät pilannut, Jussi (kuinka herttaista, ett’ei enää tarvinnut isäksi sanoa!), täytyyhän minun koettaa mitä voin tehdä."

Koulumestari pyysi sitte Annan häntä hänen kotiinsa seuraamaan, niin hän kertoisi hänelle tiellä hänen vanhemmistaan. Matka oli tuskin peninkulma, jos he metsän läpi menisivät, ja Anna saattoi maata yön kouluhuoneessa. Koulumestarin miniä ihastuisi, jos saisi hänet nähdä.

Oi, herttaista ja virkistävää oli ulos vapaasen ilmaan tulla. Hän ei alakuloisessa mielentilassaan ollut iloinnut kesälle eikä oikein havainnut luonnon suloutta, ja nyt tuntui hänestä kaikki niin uudelta ja viehättävältä. Se olikin herttainen metsä. Auringon säteet lankesivat vinoon korkeille, solakoille puiden rungoille ja saattoivat kellastuneet lehdet, joita jo toisin paikoin näkyi, kiiltämään kuni kulta. Oli aivan hiljaista, ei liikkunut lehtikään, ja ilma oli niin sininen, niin selkeä ja läpikuultava. Kun vanha koulumestari oli kehno kävelijä, niin matka kului aivan hitaasti; mutta eihän heillä, miten hän sanoi, mitään kiirettä ollut.

"Olen usein toivonut", aloitti koulumestari, "saavani, tavata teitä ja puhua teille äidistänne. Uskoin todellakin, että teillä oli hyvä olo, ja että elitte onnessa ja hyvinvoinnissa; vaan kuitenkin olen sitä halunnut ja ajatellut, että minä, tarkasti katsoen, olin hänen tähtensä velvollinen sen tekemään. Hän tuli kouluun kahdeksanvuotisena lapsena ja kaitsi meidän hanhiamme. Tuolla pienellä raukalla ei ollut isää eikä äitiä, ei veljeä eikä sisarta, ja hän kiintyi siis kokonaan meihin. Hän oli ketterä tyttönen, ja kun hän oli kasvanut, niin otimme hänet palvelustytöksi, ja vihdoin hän tuli melkein kuin meidän tyttäreksemme; meillä itsellä oli vain poikia. Äiti, minun vaimoni, sanoi aina, että Sissa oli siunaus perheellemme, ja silloin hymyili tyttönen niin tyytyväisenä sekä vakuutti, ett’ei hän milloinkaan pois halunnutkaan. Vaan meillä vanhoilla olivat meidän ajatuksemme; sillä poikani Maunu — jolla nyt koulunpito on — piti hänestä, ja me tiesimme sen. Mutta ihminen päättää, Jumala säätää. Eräänä päivänä Sissa — hän oli silloin noin kahdenkymmenen — ilmoitti äidille, että muudan kalastaja kalastuspaikalla oli kysynyt häneltä, tahtoisiko hän mennä hänelle, ja hän tahtoi sitä hartaasti. Äiti väitti sitä liian halvaksi, pyysi ja torui, itki ja esitti Maunua, mutta mikään ei auttanut ollenkaan. Noh, minä menin senvuoksi katsomaan tuota poikaa, ja olipa se kaunis, pulska mies, mustin hivuksin ja ruskein silmin ja sellainen käytös kuin prinssillä. Hänen isänsä oli ulkomaalainen, ja toiset kalastajat nimittivät häntä espanjalaiseksi sekä väittivät että hän oli katoolilainen, vaan sitä en usko. Hyvä kristitty hän varmaankin oli sekä ahkera, vankka poika. Hän oli kulkenut merillä ja saanut kunniarahan ihmishengen pelastamisesta; sen hän näytti minulle ynnä mökkinsä ja vähälukuiset huonekalunsa, ja sitte hän lupasi tulla oikein hyväksi mieheksi Sissalle. Häät pidettiin meillä, ja pulskasti se kävi; äiti oli pannut oikein parhaansa. Vanha konsistorineuvos eli silloin vielä; hän esitti morsiamen maljan ja sanoi monta kaunista asiaa. — Luonnollista oli, että kaipasimme häntä joka nurkassa; äiti muuttui kärttyiseksi, eikä uudella piialla ollut aivan hauskoja päiviä, ainakaan alussa. Minä kävin usein nuoren väen luona ja kysyttyäni Sissalta, millainen olo hänellä oli, vastasi hän aina: Oi, minä olen kuin taivaassa. Mutta harvoin on pitkäaikainen sellainen onni, ja he eivät olleet täyttä vuotta naimisissa ennenkun meri vei miehen. Päivää jälkeemmin te synnyitte, vaan Sissa kuoli. Se oli parasta, mitä Herra minulle tehdä saattoi, sanoi hän hetkistä ennen viimeiseen uneen nukkumistaan. Hän pitää kyllä pienokaisestakin huolen; minä en ole ollenkaan levoton. — Vanha vaimoni oli vähällä itkeä silmänsä pilalle. Hän olisi mieluisesti ottanut heti lapsen, vaan minä pidin viisaampana jättää sen sellaiselle vaimolle, jolla itsellään oli pieni lapsi, kunnes se tulisi vuoden vanhaksi, ja sillä lailla te jouduitte Amalialle. Äiti tuli sillä väliä sairaaksi ja kuoli, ja kun Jussi Mårtensen palon jälkeen tuli luokseni ja kertoi minulle, että lapsi on hyvissä käsissä, niin minä luulin kaikki tapahtuneen parhain päin. Minun olisi kenties tullut vähän tarkemmin tiedustella, mutta minun omasta voinnistani ei siihen aikaan juuri ollut tietoa, iloisuus oli kokonaan poissa, eikä minulla ollut halua mihinkään. — Nyt saatte nähdä haudat kirkkomaalla ja maata siinä pienessä kamarissa, joka oli Sissalla, kun hän meillä oli; miniäni käyttää sitä juuri vierashuoneeksi. Äitinne todistuskirjan saatte myös nähdä, ja kunniarahan, jota olen monta kertaa teille lähettää aikonut."

Annan sydän oli täynnä, kun hän kuunteli vanhan miehen kertomusta; hän ei saattanut olla itkemättä ja oli kuitenkin niin sydämellisen iloinen ja kiitollinen.

"Te olette aivan isänne näköinen", lopetti koulumestari; "mutta kun oikein teitä katson, niin on teissä jotakin, joka Sissastammekin muistuttaa. Kas tuossa kouluhuone on; miniäni on varmaankin appivaarinsa tähden huolestuneena, kun näin ilta ennätti; hän seisoo ovella, näen mä, pienosin käsivarrella, ja vakoilee minua."

Miniä rauhoittui silminnähtävästi, kun hän vanhuksen äkkäsi, ja huiskutti nenäliinallaan tervetuloa. Se oli vilpitön, ystävällinen ja kaunis pieni vaimo, ja hän otti Annan teeskentelemättömällä vierasvaraisuudella vastaan. Saatuaan kuulla, ken tuo nuori tyttö oli, hän löi kätensä yhteen ja huudahti:

"No, suuri Jumala, mikä merkillinen sallimus! Ja minä kun hetkinen sitte sanoin Maunulle: Kun appivaarille ei vaan liene sattunut mitään onnettomuutta; hänellä oli aamulla matkalle päästäkseen sellainen levottomuus, joka ei aavistanut hyvää. Niin, sen verran me käsitämme, me ihmiset!"

Kun ystävällinen ukko oli jonkun silmänräpäyksen levännyt, niin hän seurasi Annaa kirkkomaalle.

"Tässä se on", hän sanoi ja meni sitte itse pois toiselle suunnalle; Anna tietysti oli mieluimmin yksinään.

Anna polvistui pienen, yksinkertaisen puuristin eteen ja kiitti Jumalaa vanhemmistaan. Hän oli ylpeä tuosta köyhästä palvelustytöstä ja halvasta kalastajasta ja tahtoi säilyttää heidän muistonsa pyhänä ja kalliina aarteena.

Tuntui niin omituiselta illalla istua siinä huoneessa, jossa äiti oli oleskellut. Taivas oli aivan selkeä, etäällä näkyi valoisa juova; se oli ranta, jossa hänen isänsä oli kuolemansa löytänyt. Ja hän ajatteli sitä uskollista rakkautta, joka hänen vanhempansa oli yhdistänyt, ja kuinka turvaisesti äiti oli pienen lapsensa Jumalan käsiin antanut.

Sen jälkeen hän rukoili palavasti rakastettuin kasvatusvanhempainsa puolesta; jos hän oikean suhteen olisi tuntenut, niin hän olisi heidän luoksensa jäänyt. Mutta olisiko se ollut hyvä? Ei, sen hän näki selvästi. Tuo näennäisesti hukkaan kulunut vuosi oli kantanut hedelmän; hän tunnusti sen nöyrällä kiitollisuudella Jumalaa kohtaan. Hän tiesi nyt olevansa heikko, huono olento; vaan hän tiesi myöskin, mistä hän etsisi voimaa; hän tiesi Herran tahtovan antaa hänelle kaikki, jos Hän vain hänen vaivaisen syntisen sydämensä vastalahjaksi saisi.

Seuraavana päivänä hän jätti aikaisin hyvästi ja lähti pois keveällä ja iloisella mielellä. Yksi suuri hänen ja hänen kasvatusvanhempaasi yhdistymisen este oli pois raivattuna; eiköhän Herra ollut voimakas toistakin estettä poistamaan, isän mieltä taivuttamaan? Hän kulki kerkein askelin, vaan pysähtyi toki toisinaan avatakseen kunniarahan ja todistuskirjan, siten varmistuakseen, ett’ei kaikki tyyni vain unta ollut.

Kun hän kotiin ehti, niin Tiina ja Kristoffersen olivat siellä, edellinen itkeneenä, jälkimmäinen ankaran vihaisena.

"Ettehän vain uskone, neitsyt, että me tiesimme tuosta konnan työstä?"

"En; olen varma, ett’ette tienneet; älkää niin kiivas olko, minä en ole ollenkaan vihainen, ainoastaan iloinen."

"Iloinen! Niin, sen kyllä uskon! En tiedä, mitä tahtoisin antaa sille, joka saattaisi sanoa, ett’ei tuo vanha veijari ole Tiinankaan isä."

"Oh, minä pidän kuitenkin tuosta katalasta", lausui Tiina; "mutta sinua tahi teitä on todella häijysti kohdeltu, sitä en milloinkaan kiellä. No, mitä nyt mielitte tehdä?"

"Toistaiseksi vartoon sopivaa aikaa; meistä ei millään muotoa saa vihamiehiä tämän asian tähden tulla."

Ja hän kurotti heille kumpaisellekin kätensä ja jutteli vapaammin ja ystävällisemmin heidän kanssansa kuin milloinkaan ennen.

Pesijätär tuli tavattoman iloiseksi, kun Anna hänelle asian laidan ilmoitti, ja Pekka kysyi innokkaasti, mitä hän nyt aikoi tehdä. "Varrota sopivaa aikaa", vastasi hän taas, ja saman vastauksen saivat myöskin urkuri ja pieni Johanna kysymykselleen.

"Muuttakaa kaikissa tapauksissa meille", pyysi rovasti ystävällisesti; "Johanna jakaa varsin mielellään huoneensa kanssanne, enkä minä saata kärsiä sitä ajatusta, että te siihen paikkaan jäätte."

Hän kiitti vilkkaasti, vaan tahtoi toki mieluimmin varrota vähän ja hiljaisuudessa koota ajatuksiaan.

Rovastilta palatessaan hän kulki rouva Klemmen asunnon ohitse. Tuo pieni rouva ei vielä tiennyt, mitä tapahtunut oli, ja nyökkäsi yhtä ujostelematta kuin ennenkin ulos hänelle, vieläpä aukaisi akkunankin, saattaaksensa hänen kanssaan puhella.

"Kuinka jaksatte?" kysyi rouva. "Minä saavuin juuri äsken kotiin sisareni luota ja voin siis sanoa terveisiä teille entisestä kodistanne."

"He kai jaksoivat hyvin?"

"Oh, Jumala nähköön, sen seikan laita oli niin ja näin. Eversti on vain itsensä varjo; palvelijan täytyy auttaa häntä ulos vaunuista, ja hänen hiuksensa ovat tulleet aivan valkoisiksi; minä tuskin enää tunsin häntä. Kauheata myöskin on, kuinka kovia kohtauksia muutamat ihmiset saavat. Se reipas, voimakas poika!"

"Mitä hänestä? Onko hänelle mitään tapahtunut? Onko hän kuollut?"

Annan täytyi pitää kiinni akkunalaudasta, ett’ei vaipuisi maahan. Rouva Klemme jatkoi levollisesti:

"Vai niin, vai te ette tiedä siitä? Näyttääpä oikein olevan kohtalon tahto, että minun aina pitää teille onnettomia sanomia tuoda. Niin, minä en tiedä niin varmasti sanoa, onko hän kuollut, mutta viimeksi kun hänestä kuulivat, hän makasi sairaana vieraan ilman-alan vaikuttamassa kuumeessa jonkun toisen maan-osan sairashuoneessa; minulla on niin huono muisti, ett’en tiedä niin tarkalleen, missä. Laivan täytyi purjehtia pois hänen luotaan, ja kapteeni on itse sanonut, ett’ei hänen parantumisestaan ollut suuria toiveita. — Herra Jumala, ettekö tahdo tulla sisälle juomaan lasillista vettä? Te olette varmaankin kipeä!"

"En, kiitoksia, minä olen täydelleen terve."

Hän jätti pikaisesti hyvästi, riensi kotiin ja sulkeutui pieneen makuukamariin.

Oliko Kustaa todellakin kuollut? Hän tuskin saattoi sitä uskoa; hänen ajatuksissaan oli Kustaa niin voimakkaana, iloisena ja toivorikkaana. Ja vanhat, rakkaat muistot — joita hän viimeisinä aikoina oli koko sielunsa voimalla takaisin pakottanut — valtasivat nyt hänet. Oi, kuinka sydämellisesti hän oli Kustaasta pitänyt ja ollut hänen rehellisestä, jalomielisestä luonteestansa ylpeä! Ja kuinka Kustaa oli myöskin hänestä pitänyt! vaan oli kuitenkin hänen vikansa havainnut. Kerran, hän muisti sen niin hyvästi, oli Kustaa sanonut: Sinä saat kernaasti olla isän kaltainen kaikessa muussa paitsi yhdessä suhteessa.

 — Oi; kaikissa ilman poikkeusta! oli hän vastannut. — Ei, Anna, sinä et saa luulla olevasi parempi muita ihmisiä. — Hän on parempi, minä ahkeroin myöskin sellaiseksi tulla. — Puhu äidin kanssa, pyysi Kustaa silloin, hän on parempi saarnaaja kuin minä, minulla kun itselläni on niin monta vikaa, vaan minä tunnen toki, että ne vikoja ovat. Älä suutu, Anna; juuri siitä syystä, että jalokiveni on niin puhdas, en kärsisi siinä pienintäkään tahraa.

Nyt Anna tiesi, oi, niin hyvin, niin hyvin, ett’ei hän muita parempi ollut, eikä hän, Jumalan avulla, ollut sitä milloinkaan unohtava; mutta hänestä oli tullut hiljainen, vakaamielinen tyttö, ja mahtaisiko Kustaa nyt saattaa rakastaa häntä, miten ennen? Kyllä, kyllä saattaisi tuo rakas, uskollinen Kustaa; hän tunsi sen, hän olisi saattanut vaikka vannoa sen johdosta. Oi, Jumala, oliko Kustaa todellakin kuollut, vai makasiko hän — mikä tietysti oli vielä paljoa pahempi — kuoleman kielissä kaukaisessa maassa, vierasten ihmisten ympäröimänä?

Annan valtava suru oli ensinnä itsekäs; hän ajatteli vain omaa tappiotaan, mutta pian hän itki yksinäisessä kodissa olevia lapsettomia vanhuksiakin. Kustaa oli ollut heidän toivonsa ja ylpeytensä; oi, ihme ei ollut, että isän uljuus oli murtunut ja hiukset valkoisiksi tulleet. Ja äiti — oliko mahdollista, että hän saattoi kantaa tämänkin hiljaisella, kärsiväisellä tavallaan, valittamatta tahi nurkumatta?

"Matkusta sinne!" kuului äkisti ääni Annan sisässä. "Mikä sinua täällä kauemmin pidättää? Pyydä isältä anteeksi; jos hän sinut sysää pois, niin palaa takaisin; älä pyydä hänen rakkauttaan, vaan ainoastansa lupaa saada olla hänen lähellään. Hän tarvitsee sinua, äiti tarvitsee sinua; ei ole mitään syytä viipyä tahi epäillä."

Hän hypähti nopeasti ylös; ajatus oli kerrassaan päätökseksi muuttunut; omassa syvässä surussaan hän tunsi ihmeellisen voiman heitä lohduttamaan. Isä ei kodittomalta oveaan sulkisi, vaan soisi hänelle jonkun nurkan lietensä ääressä, ja tuo liesi tulisi samalla vähemmän yksinäiseksi, vähemmän surulliseksi. Velvollisuus ja taipumus pakoittivat häntä yhtä voimakkaasti sinne, ja hän tunsi olevansa rohkea ja päättäväinen.

Kauan ei viipynyt, ennenkun keltainen arkku oli pakattuna. Hänen perintönsä vanhemmilta oli ylimmäisenä. Kunnioittavalla varovaisuudella hän aukaisi todistuskirjan. "Sissa Hannuntytär", niin siinä oli, "on palvellut minua kolmetoista vuotta ja sen ajan ollut ahkera ja kunnollinen, uskollinen kuin kulta ja kaikin puolin hyvästi itsensä käyttänyt." Oi, olipa se oivallinen muistomerkki! Olihan vanha koulumestari sanonutkin hänen olleen perheen siunauksena sekä melkein kuin tytär. Oi, hän, Anna, tyytyisi myöskin olemaan melkein kuin tytär, kun hän vain tulisi siunaukseksi kotona oleville.

"No, kiitos Jumalan, että olette päättänyt matkustaa!" sanoi pesijätär, samalla kuitenkin kyyneleitä silmistänsä pyyhkien. "Totisesti olen toivonut teitä pois täältä ensi silmänräpäyksestä teidät nähtyäni; huono rakkaus, Riikka, on murehtia silloin, kun niille, joita rakastamme, hyvin käy."

"Te olette alati ollut niin lemmekäs ja hyvä minua kohtaan", sanoi Anna sydämellisesti, "ja minulle jää niin suloinen muisto teidän siunatusta, pienestä kodistanne; minä olen, uskokaa minua, paljon täällä oppinut."

"Oh, nyt puhutte pilaa, neiti; mitähän te meistä saattaisitte oppia!"

"Paljon, muun muassa olemaan ahkera ja tyytyväinen, hyväntahtoinen muita kohtaan, kiitollinen ja jumalaapelkääväinen."

Pesijätär otti nuoren tytön syliinsä ja suuteli häntä jäähyväisiksi.

"Jumala teitä, rakas, nuori neitini, kaikkina elonne päivinä siunatkoon!" hän lausui.

Anna lähetti sitte sanan urkurille ja pyysi hänen häntä saattamaan. Hän teki tuon pikemmin urkurin jäähyväisiä keventääksensä, kuin siitä syystä, että hän olisi tuon vanhan, saamattoman miehen turvaa tarvitsevansa tuntenut. Herra Fogelsangin elämälle oli matkalle lähtö oikea käännekohta; enempään kuin kolmeenkymmeneen vuoteen ei hän ollut kotinurkkia ulompana käynyt; hän näyttikin aivan hilpeältä ja hääri niin toimekkaasti, että oli hauskaa nähdä.

Heidän piti lähteä seuraavana aamuna aikaisin, jotta Annan täytyi jo samana päivänä kaikki järjestykseen laittaa. Tiina sai kaikki hänen rahansa — suuri summa se ei ollut — ja lupasi joka killingin muurarin hyväksi käyttää. Muurari seisoi Tiinan vieressä, nyyhkytti ja ruikutti:

"Niin, nyt saan niitä kaloja, joita olen pyytänytkin, hohhoo! Niin, aina ei saada aivan kuin Abrahamin sylissä olla."

Pieni Johanna joi Annan luona teetä ja viipyi siellä koko illan: mutta hänellekkään ei Anna kertonut uudesta, suuresta surustaan, hänen lähtönsä varsinaisesta vaikuttajasta; hänen oli mahdoton saada sitä sanotuksi.

Oli pimeä ja kolea aamu; sankka ja kylmä sumu peitti seudun. Oikeaan aikaan saapui vanha urkuri, hyvästi käärittynä vanhan-aikaiseen viittaan, jota aimollinen hopeahaka kiinnitti. Kädessä hänellä oli aikamoinen sauva ja sateenvarjo kainalossa.

Vaunujen vieriessä ohitse nyökkäsi Anna ystävällisesti Tiinalle, joka kamarinsa akkunan ääressä silmät punaisina seisoi; sitte hän käänsi päänsä ja viittasi viimeisen jäähyvästin pienelle, hyväntahtoiselle Pekalle sekä Kristoffersenille, jotka olivat vaunuja saattaneet.