Niin keväänlaisesti loisti maaliskuun aurinko pieneen tupaan. Anna oli suurta valkovuokkokimppua veteen asettamassa. Muurari istui akkunan ääressä, suussa piippunysä ja polvilla suuri, musta kissa, jota hän muun toimen puutteessa taukoomatta taputti.

"No noh, kisu; kas sitä vintiötä, kuinka se kiemuroi, irti päästäkseen!"

"Antakaa sen mennä, isä; onhan se oikein synti!"

Jussi päästi sen nyreännäköisenä, mumisten, että hänkin tarvitsi jonkun kanssa huvitella, vaan ett’ei kenkään ajatellut häntä.

"Katsokaa noita pieniä, valkeita kellokukkia", sanoi Anna pienen vaitiolon perästä, kukkavaasia häntä kohden kurottaen; "eivätkö ne ole oikein raittiita ja sieviä? Herra Fogelsang teki oikein kauniisti, kun tuli niitä minulle tuomaan."

"Sehän oli vähin teko, minkä hän saattoi tehdä", väitti Jussi, jonka oli mahdoton huonoa tuultaan salata.

"Tuleehan hän tänne joka päivä, jonka Jumala antaa, ja saa kahvinsa sekä hyvän kestityksensä. Minua suututtaa hän, sen minä sanon, hänellä ei ole monta sanaa vanhan isäsi varalle. Hohhoo, jaa, mitä on tekeminen? Millaisessa maailmassa me elämme!"

Jussi nousi seisomaan, nilkutti pari kertaa edestakaisin tuvassa ja sanoi sitte mielittelevästi, laskien kätensä Annan tuolin selkälaudalle:

"Minä menen pikkuisen ulos; onko sulla kenties jotakin, jota voin sinulle toimittaa?"

"Ei, kiitoksia; tohditko yksinäsi mennä, isä?"

"Tohdin, tohdin. Mutta kauniisti kyllä on sinulta, että pidät minusta huolta. Oi, niin, sinä olet hyvä tyttö; kuule, eihän meillä liene muutamia killinkejä liikenemään, vai?"

Anna antoi hänelle heti kukkaronsa ja pyysi hänen ottamaan mitä tarvitsi. Jussi olisi mielukkaimmin pitänyt kaikki tyyni, mutta katsoi toki — saattaakseen toistekin samaa keinoa käyttää — neuvollisimmaksi olla jotakuinkin kohtuullinen ja tyytyi siis yhteen riikintaaleriin.

"Jumala sinua siunatkoon! Minä tulen kyllä päivälliseksi takaisin. Hohhoo, jaa-ah, minä heikko raukka!"

Muurarin mentyä, väristytti Annaa ehdottomasti. Hänen itsekkäisyytensä ja arastelemattomuutensa hän jaksoi sietää; vaan kun hän näki hänen kasvoillaan jonkinlaista alhaista, imelää liukastelemista, niin hän kauhistui, sisimmäiseen sieluunsa asti ja oli vähällä kaatua. Miten tukehduttava tuo pieni tupa oli! Hän aukaisi akkunan ja hengitti syvään puhdasta, raitista ilmaa. Korkealla liritteli avaruudessa pieni leivo. Hän seurasi sitä katseellansa; mutta kauan kuului sen iloinen liritys vielä sitte, kun hän ei sitä nähnytkään.

Millaisella ilolla Anna ennen oli kevään tuloa tervehtänyt! Kolkko, synkkä vuoden-aika nyt paraiten hänen mielialalleen soveltui, ja kukkia nähdessään hän tunsi halun itkeä. Kuinka selvästi hän muisti pienen, syrjäisen niitynkulman, josta hän kotona joka vuosi oli ensimmäiset valkovuokot poiminut — oi, niitä aivan onnellisia aikoja!

Niin ihmeellisen hiljaista ja tyyntä oli kaikkialla. Koko kadullakaan ei yhtään ihmistä ollut. Nuori tyttö antoi polvilleen vaipua työn, ja hänen mielikuvituksensa pääsi vapaasti liikkumaan. Kotiin se hänet vei, miten tavallisesti; hän istui Klaaran vieressä ja kuuli isän tulevan. Mutta hiljaa! Mitä se oli? Hän hypähti vapisten pystyyn ja kuunteli. Pettivätkö häntä vielä mielikuvien unelmat? Pettivätkö hänen korvansa hänet? Saattoiko hän pitää jonkun muun askeleita isän askeleina? Ei, ei, hän, hänen isänsä se oli! Hänen sielunsa täytti valtava ilo, riemu, joka tuskin hänen sieluunsa mahtui. Suuri Jumala, isä tuli hänen luoksensa — oi, hän tahtoi laskeutua polvilleen isän eteen ja häneltä anteeksi pyytää.

Isän varjo laskeutui huoneesen, kun hän ohitse kulki. Silmänräpäystä myöhemmin hän aukaisi oven ja astui sisälle.

Kuni kiinni kasvettuneena jäi Anna seisomaan. Hän ei saattanut häntä vastaan rientää. Isän totisessa katseessa, juhlallisessa muodossa ja kohtelijaassa kumarruksessa oli jotakin, joka sanoja selvemmin ilmaisi, ett’ei hän tullut, tehdäkseen kaikki hyväksi taas.

"Te antanette anteeksi", hän aloitti, ja tuo vieras te laskeutui kuni jää Annan sydämen ympärille, "että häiritsen teitä; vaan minulla on pyyntö teille."

Anna ei vastannut, vaan odotti jännittävällä hiljaisuudella ja alaspainunein päin.

"Tyttäreni", jatkoi isä, "on varsin vaarallisesti sairaana ja odottaa kuumeentapaisella levottomuudella saadakseen nähdä teitä. Tahdotteko matkustaa hänen luokseen? Ymmärrän aivan hyvin, että se on suuri uhraus, jota pyydämme; vaan se tauti ei ole tarttuvaa, ja sitä paitsi tuskin kestänee kauan, ennenkun kaikki on ohitse ja te saatte tänne palata."

"Suuri Jumala! Eikö siis ole toivoa ollenkaan?…​" Huone kävi ympäri hänen silmissään, ja hän katseli tuota totista, kookasta olentoa melkein kauhulla.

"Ei ole toivoa ollenkaan." Isä sanoi tuon matalalla, painuneella äänellä. Miksikä hän olisikaan, Annaa säästääkseen, totuutta lieventänyt? Sehän oli isän suru, Annalla ei ollut mitään oikeutta siihen osaa ottamaan.

"Jos tahdotte pyyntömme täyttää ja päätätte lähteä, niin kuinka pian saan teitä ottamaan tulla?"

"Heti, heti! Mitä pikemmin, sitä parempi!"

"Teillä on ihan varmaan jotakin järjestettävä ensinnä", sanoi isä, ja hänen kasvoillansa näkyi kovuutta ilmaiseva muoto; hän kenties muisti heidän viimeiset jäähyväisensä, jolloin Anna myöskin oli sanonut: heti, heti!

"Oi, minä olen pian valmiina — korkeintaan neljännestunnin kuluttua."

Isä kumarsi, kiitti ja jätti huoneen. Seuraavassa silmänräpäyksessä kävi Annan silmissä kaikki ympäri; mutta hän kokosi nopeasti koko sielunsa voiman. Kotona olijat tarvitsivat häntä, he ikävöivät häntä, ja välttämätöntä oli olla malttuneena ja levollisena. Hän antoi pesijävaimolle lyhyen selityksen ja pyysi häntä niin kauan hoitamaan isää ja antoi hänelle rahaa. Sitte hän pukeutui matkaa varten ja käveli senjälkeen edestakaisin, kärsimätönnä vaunuja vartoen. Jos vain hänen isänsä viipyisi poissa niin kauan, että he ennättäisivät lähteä! Hän kuolisi häpeästä, jos hänen isänsä ja kasvatus-isä toisensa kohtaisivat.

Vihdoinkin tulivat kattovaunut. Eversti auttoi häntä ylös ja peitti häntä tyvenesti sekä kohtelijaasti; hän itse istui ajajan viereen. Kun he ajoivat yli torin, niin Anna näki vilahdukselta muurarin, joka seisoi lörpötellen erään renttumaisesti puetun miehen kanssa ja pitäen sen eräästä röijynnapista kiinni. He molemmat näyttivät aivan elähtyneiltä, ja Annan korviin kuului heidän raaka naurunsa.

Kuinka kummalliselta tuntui tuossa aivan yksinään istua! Hän olisi kuitenkin niin mielellään halunnut saada tarkempia tietoja Klaarasta, rakkaasta, siunatusta Klaarasta. Ei tarttuvaa, oli isä sanonut, ikäänkuin hän tarttumisesta välittäisi, ikäänkuin ei olisi ollut onni saada kotona kuolla! Hän oli syvästi, sanomattomasti murheellinen, ja kuitenkin oli hänessä keskellä surussaankin ehdoton turvallisuuden tunne sen johdosta, että hän oli isän läheisyydessä ja hänen turvissaan.

"Tahdotteko muuttaa paikkaa kanssani", sanoi isä, heidän rautatievaunuissa istuessaan, "akkunasta vetää."

Anna katsoi arasti häneen. Eikö hänellä ollut säälin kipinää, eikö hän saattanut tajuta, että tuo muodollinen kohtelijaisuus kävi kuin miekka hänen sydämensä läpitse? Hän ei tohtinut sanoa sanaakaan pelosta, että tukahdutetut nyyhkytykset puhkeaisivat; sanatonna, kelmeänä ja raskasmielisenä hän istui isän vieressä. Hän oli yhteen yhtymisen ajatuksissaan tuhansin tavoin kuvitellut, vaan ei milloinkaan siten. Oliko tuo kylmyys teeskenneltyä, vai eikö isällä todellakaan ollut mitään hellää tunnetta häntä kohtaan? Oliko hän peräti unohtanut, että hän ennen tavallisesti oli nimittänyt häntä kukakseen, auringonsäteekseen, ilokseen?

Eversti vaipui tunnin kuluttua uneen, surusta, sielunponnistuksesta ja yövalvonnasta uupuneena. Anna rohkaisi itseänsä ja levitti saalinsa hänen ylitsensä sekä ripusti nenäliinansa akkunan raon eteen; senjälkeen hän varkaammiten tarkasteli häntä. Kuinka jalo ja mielevä se pää oli; mutta hän oli tuolla lyhyellä ajalla vanhentunut: hiukset olivat enemmän harmaat ja otsa ryppyisempi. Anna tuskin rohkeni hengittää, pelosta, että hän karkoittaisi sen ystävällisen unen, joka isän kasvoja hymyilyllä valaisi.

"Isänne nukkuu levollisesti", sanoi pieni, vanhanaikainen, vehreäharsoinen rouvasihminen, joka vastapäisessä nurkassa nyykistyneenä istui ja turhaan unta odotti.

"Anna nyökkäsi vain"; hän ei saanut huuliltaan sanoja: "te erehdytte, hän ei ole minun isäni."

Kun eversti heräsi, niin Annasta näytti, että hän silmäili häntä entisellä sydämellisellä katseellaan, mutta sitä kesti vain lyhyen sekunnin; niin pian, kun hän oli täydelleen unesta selvinnyt ja ajatuksensa koonnut, niin tuo katse oli poissa.

"Ei, vilustuttehan minun tähteni, sitä en tosiaankaan salli", sanoi hän, käärien Annan ympärille saalin ja kurottaen hänelle nenäliinaa. Samassa kohtasivat everstin silmät Annan rukoilevan, kyyneleisen katseen. Tuo ylpeä mies käänsi päänsä pikaisesti pois, ja hänen muotonsa ilmaisi omituisen sekoituksen katkeraa surua, sääliä ja järkähtämätöntä lujuutta.

Köpenhaminan aseman edustalla odottivat everstin omat vaunut. Ajaja vastasi kysymykseen, että kotona kaikki oli entisellään, ja eversti huokasi murheisena. Pieni Klaara-neiti oli perheen silmäterä.

Annan sydän kutistui kokoon yhä enemmän, mitä likemmä kotoa tultiin ja mitä tutummiksi paikat tulivat. Hänestä oli kulunut niin paljon, paljon aikaa siitä, jolloin hän täällä oli ollut, ja nyt hän tuli kuolinvuoteen ääreen; kestäisikö hän tätä koetusta? Hartaasti ja nöyrästi hän rukoili Jumalalta apua.

"Vielä yksi pyyntö minulla on", alkoi eversti, kun he olivat aivan likellä määrän päätä, niin likellä, että Anna saattoi nähdä korkeat, lehdettömät lehtikujan poppelit ja puutarhan pensaat, "se, nimittäin, ett’ette sanoisi tytärtäni vastaan, vaan suostuisitte hänen mielikuvituksiinsa, ikäänkuin ne olisivat todellisia. Miksikä hänen viimeisiä silmänräpäyksiään tarpeettomasti katkeroittaisimme?"

Lääkäri seisoi ovella.

"Onko hän muassa?" hän kysyi kiihkeästi. "Ah, se ilahduttaa minua! Tervetuloa, rakas, nuori neitini; niin, tämä on raskas hetki, vaan useita vuosia olen tietänyt, että se oli tuleva. Tahdottehan koettaa parastanne — eikö niin --, ollaksenne levollinen ja malttunut?"

"Tahdon, Jumalan avulla; oi suokaa minun heti hänen luoksensa mennä!"

Anna kiiti läpi salin ja kapinetin sekä aukaisi hiljaa heidän entisen yhteisen kamarinsa oven.

Oli niin hupaisaa tuossa ystävällisessä, valoisassa huoneessa; päivä paisti hauskasti lattiamatolle; pieni Klaara istui sängyssä levitetyin käsivarsin.

"Oi, Jumalan kiitos! Hän on vihdoinkin täällä!"

Anna tukehdutti nyyhkytyksensä ja yritti hymyillä. Sitte hän hellästi ja hiljaa suuteli laihaa kätöstä, kauneita, vaaleita kutreja, puhdasta, valkoista otsaa.

"Sisarueni, rakas sisarkultaseni, sinä kyllä tulet terveeksi taas!"

"Sitä en pyydä; nyt, kun sinut näen, olen iloinen. Mutta äiti, sinä et ole äitiä nähnyt!"

Nuori tyttö katsahti ylös levottomana; miten oli äiti hänet vastaan ottava?

Everstinna oli istunut puolittain väliseinän taakse kätkeytyneenä. Nyt hän lähestyi ja tarttui ystävällisesti Annan käteen.

"Jumala siunatkoon sinua, lapsi! Minä tiesin kyllä sinun tulevan."

Mahdotonta oli Annan pitemmältä liikutustaan pidättää. Hän heittäytyi äidin syliin ja antoi kyynelten vapaasti tulvehtia. Oi, miten suloista se oli, ja kuinka hyvää se hänelle teki! Hän oli sitä kauan, kauan ikävöinnyt.

"Hiljaa, rakas lapsi, hiljaa! Käy tänne sisälle, Klaara ei saa sitä nähdä."

"Voi, äiti parka ja raukka, kun sinun pitää hänet kadottaa! Ja kuitenkin sinä olet niin lempeä ja hurskas, ja sinulla on vielä muitakin kohtaan rakkautta ja sääliä; miten voitkaan sitä? Oi, ennen en ole sinua kyllin rakastanut, vaan nyt rakastan."

Koko päivän istui Anna sisaren vuoteen vieressä. Pieni Klaara tunsi itsensä niin paljon paremmaksi ja hymyili niin hyvästi, että hän melkein alkoi toivoa; mutta kun hän sitte silmäili tulikuumaa, punaista pilkkua poskella ja kirkastunutta katsetta ja kuuli käheän, kuivan yskän, niin toivo katosi.

"Isäkö ovessa kulki?" kysyi Klaara eräänä iltana. "Niin, nyt näen sen. Älä soita, äiti, kynttilän tuomista varten; minä pidän niin paljon valkian ja kuun valosta. Kas, kuinka ne molemmat yhtyvät lattialla! Istu nojatuoliin, isä kulta, jotta saatan sinut nähdä, ja ota Anna polvellesi samoinkuin entisinä hyvinä päivinä, se on ilahduttava silmääni. Oi, Jumalan kiitos, että kaikki on hyvin taas!"

Eversti istui ja teki liikkeen Annaa kohden, ikäänkuin pyytäen häntä tuon sairaan lapsiraukan oikkuihin mukaantumaan. Annan tultua kuului hänen korvaansa hiljainen: "suokaa anteeksi!" ja niin keveästi sepäili hänen vyötäisiään isän käsivarsi, ikäänkuin sekin olisi tahtonut sanoa: "suokaa anteeksi!" Oi, tuo oli surullista, kamalaa, liikuttavaa ilveilyä! Nytpä käsitti Anna, mitä isä oli tarkoittanut Klaaran mielikuvituksiin mukaantumisesta puhuessaan. Tuo oli melkein enemmän kuin hän jaksoi sietää.

Mutta hän sieti toki sitä päivän toisensa perään ja sai voimaa unohtaa itsensä sekä ainoastaan sisartaan ajatella. Se oli hiljainen, rauhallinen, melkeinpä onnellinen sairasvuode; Klaaralla ei ollut kovia tuskia, ja hän oli niin iloinen sekä kiitollinen kaikesta hänelle osoitetusta rakkaudesta.

"Anna", hän pyysi eräänä päivänä, "kerro minulle vähäsen isä parastasi! Onko hän vielä sairaana, ja oliko hän kyllä murheellinen, kun sinä hänet jätit?"

"Hän on nyt melkein terve, rakastettuni, ja saattoi hyvin minutta toimeen tulla."

"Mutta hänen täytyy toki kaivata sinua joka päivän hetki. Oi, kuinka suuresti hän sinua rakastanee!"

Äidin silmä tarkasti hellästi ja tutkivasti Annaa; mitä oli hän vastaava?

"Tiedätkö, mitä minä olen ajatellut", jatkoi Klaara. "Sitä, että hän nyt, kun sinä tänne jäät, on tuleva asumaan siihen pieneen, keltaiseen, kunnaalla olevaan huoneesen, jonka seinää pitkin viiniköynnös kasvaa, ja jonka ulkopuolella on riippakoivuja. Sinä saatat sen akkunasta nähdä ja neljännestunnissa sinne juosta; vai ajattelitko, kenties, että…​ ett’ei isä antaisi hänelle lupaa täällä asua?"

"Oi, en, en!"

"Sinä näytät niin murheelliselta, Anna; minunko tähteni? Sinä et saa murehtia; minä olen sellainen pieni heikko raukka, jonka on vaikea surua ja vastoinkäymistä kantaa, ja minun tulee olla iloinen, että Herra tahtoo minut vapauttaa. Eihän, sisareni, meidän, jotka Vapahtajaan uskomme, peljätä tarvitse? Teidän täytyy minua ilolla muistella ja tottua minusta kyynelittä puhumaan; ja jos äiti ei heti sitä jaksaisi, niin sinun tulee häntä lohduttaa. Oi, minulla oli niin kaunis uni viime yönä. Minä näin sinun ja Kustaan käsi kädessä seisomassa erään pienen, kokonaan kukilla peitetyn haudan reunalla. Sinä puhelit hänelle minusta ja sanoit minun tähteni tulleesi kotiin. Jos vain hän olisi luonamme ollut, vastasi Kustaa; mutta minä ajattelin onnellisuudessani, että jos tietäisitte, millainen olo minulla on, niin sanoisittepa: Ah, jos me olisimme hänen luonansa!"

Hänen tuskin lopetettuaan tuli eversti sisälle ja näytti hyvin murheiselta; oikein oli piinallista nähdä hänen kuitenkin hymyilevän sänkyä kohden.

"Kas, Klaara, mitä minä olen pienelle tyttöselleni löytänyt."

Se oli koko kouran täysi orvokkeja. Klaara hengitti haluisesti niiden lemua, suuteli kättä, joka niistä kiinni piti, nyökkäsi kiitollisesti ja nukkui sitte hiljalleen.

Synkin, toivottomin katsein tarkasteli häntä isä; näin nukkuessa näki paraiten, kuinka kelmeä ja laiha hän oli. Mutta tuo toinen nuori tyttö, joka Klaaran vieressä polvistui, eikö hänkin ollut melkein yhtä kelmeä, eikö hänen katseessaan ollut luonnoton loiste?

"Se ei käy laatuun pitemmälle", sanoi eversti, Annaa lähestyen, ja ihmeellistä oli, kuinka paljon hyvyyttä ilmausi tuossa äänessä, ja kuinka vieras se kuitenkin oli "Te ette saa omaa terveyttänne alttiiksi panna; kun valvotte yöllä, niin teidän täytyy päivällä maata."

Anna kumarsi päätänsä, nousi ylös ja meni ulos. Hänet valtasi everstin läsnäollessa omituinen puhumattomuuden henki, eikä hän rohjennut mitään vastaanväitettä tehdä; mutta everstin mentyä hän hiipi hiljaa sisään taas.

"Minä en voi mennä pois, äiti; täällä sisällä on minulla paraiten rauha."

"No, istu sitte tänne jakkaralle ja laske pääsi polvilleni, kenties uni sitte tulee. Lapsi raukka, miks’et milloinkaan äidillesi tilaasi valita? Miksi olet yhä hiljaa, sanatonna?"

"Luuletko, äiti, kannattavan minun sanoa hänelle, että kadun seniltaista käytöstäni? Kun näen hänet, niin kadotan koko rohkeuteni; vaan kenties minun täytyy sentään sanoa se."

"Ei vielä; hän ei kuitenkaan taipuisi, ja se vain saattaisi hänelle tunnonsoimauksia hänen povessansa vallitsevan surun ja taistelun lisäksi. Hän on sinua, Anna, sanomattomasti surrut. Usein, kun hän luuli minun nukkuvan, olen kuullut hänen nyyhkyttävän sydäntä viiltäviä, tukahdutettuja, kyynelettömiä nyyhkytyksiä. Mutta Herra on sen asian kyllä hyvään päätökseen saattava. Sinä olet lemmellisellä, kärsiväisellä käytökselläsi ajattelemattomuutesi sovittanut, ja syvässä surussani minä tunnustan hartaalla kiitollisuudella Jumalaa kohtaan, että koetus on taivuttanut sinun luontosi, puhdistanut ja jalostanut sinut. Katso, lapsi, silloin, kun sinä olit niin täynnä luottamusta itseesi, niin ylpeä, niin onnellinen, niin äitisi oli usein kovin, kovin suruinen sinun tähtesi; mutta kun kotiin tultuani kuulin, että sinä olit mennyt ja koti oli suljettu sinulta, niin tulin tosin tuskalliseksi ja levottomaksi, vaan ajattelin heti: Herra tahtoo häntä luoksensa vetää — ja niin se olikin. Jumala sinua, rakastettu lapseni, siunatkoon! Nuku nyt, että saat uusia voimia ja heräät toivolla."

Anna raukesi todellakin uneen ja heräsi ihmeellisellä rauhan tunteella sekä päänsä päällä äidin käsi.

Vähää myöhemmin aukasi Klaara silmänsä ja katseli levotonna ympärilleen.

"Missä minun kukkani ovat?" kysyi hän; "oi, rakastettu sisareni, nouda isä tänne!"

Anna seisoi taas pienessä lukukamarissa kelmeänä ja väristen; eversti, hänet nähtyään, nousi silmänräpäyksessä ja seurasi häntä.

"Suokaa minun oikein teitä katsoa", pyysi hiljaisella äänellä Klaara. "Sinä et saa olla murheisena, Anna! Sinunhan tulee lohduttaa heitä kaikkia, Kustaatakin. — Mitä minä taas uneksuinkaan? Niin, nyt muistan. Jumala on niin armollinen minulle; täällä on niin valoista, äiti…​ niin valoista!"

Ja hän vaipui hiljaa takaisin — se oli kuolema.

Seuraavana aamuna sai Anna everstiltä pienen piljetin, jossa hän kiitti häntä siitä väsymättömästä rakkaudesta, jota hän hänen tyttärensä sairauden aikana oli osoittanut. "Me olemme ikuisesti teille velassa", hän kirjoitti. Anna jaksoi tuskin enempää lukea; eikö everstin tytär hänen sisarensa ollut? Oi, kuinka saattoi everstillä tässä silmänräpäyksessä olla sydäntä häntä kiitollisuudellansa loukkaamaan! He eivät tahtoneet häntä kauemmin pidättää, luki hän eteenpäin, ja vaunut olivat hänen käytettävinään, milloin hän halusi. Hänellä, everstillä, ei ollut nyt voimaa ketään nähdä tahi kenenkään kanssa puhua, ja siitä syystä hän kirjallisesti lähetti hänelle syvästi tunnetun kiitoksensa sekä jäähyväisensä.

Vieraalle se olisi ollut kaunis kirje, vaan hänelle se oli katkera ja kova. Vetikö eversti siis entisyyden yli täydelleen peitteen, ja unohtiko hän, että Annallakin oli osa suruun ja tappioon?

Vähäistä jälkeemmin tuli äiti. Hän oli kauan tätä silmänräpäystä varten valmistunut, ja hänen hurskasta nöyryyttänsä oli liikuttava nähdä.

"Isä parka!" sanoi hän, tuon kirjeen luettuaan; "hän tekee ristinsä niin raskaaksi kuin voi. Minä en sinua, Anna, kiittää tahdo, vaan itkekäämme yhdessä; rakastimmehan molemmat häntä niin suuresti, niin suuresti. Olipa se ihana kuolema — eikö niin? — lohdullinen, autuaallinen hyvästijättö. Oi Jumala, että sinutkin nyt minulta otetaan! Mutta olkaamme, pieni tyttöraukkani, hyvin kärsivälliset, ja pitäkäämme lujasti toivosta kiinni. Minun silmiini siintää jo muudan keino; kaikki on Jumalan avulla selviävä. — Oletko ajatellut Kustaata, kuinka murheiseksi hän on tuleva? Sinä pidit kuitenkin, luullakseni, hänestä enemmän kuin Klaarasta."

"Sitä en nyt saata tuntea, äiti. Klaara oli aina kuin enkeli, ja minä olen ollut sellainen maailman lapsi. Minä tunsin itseni niin vahvaksi ja luulin hänet heikoksi, ja hän oli kuitenkin paljoa, paljoa vahvempi. — Mutta miten on minun käyvä, kun takaisin palaan? Sydämeni on niin köyhä rakkaudesta, ett’et saata sitä uskoa. Oi, opeta minua, äiti, mitä tulee tehdä, kun tahtoo jotakin rakastaa eikä voi. Vaan minä en saa sinua pidättää; isä varmaan tarvitsee sinua vielä paremmin kuin minä. Suo minun suudella vielä kerran kättäsi, ja nyt hyvästi sekä kiitoksia jokaisesta rakkaasta sanasta; minä lähden nyt heti, koska hän sitä halajaa."

Oliko hän milloinkaan enää sinne tuleva, kysyi Anna itseltään, kun vaunut pitkin lehtikujaa vilkkaasti vierivät. Niin luonnotonta, niin kovaa oli heitä suruunsa jättää. Jos hän hyppäisi ulos vaunuista, palaisi takaisin ja laskeuisi polvilleen isän eteen, niin ajaisikohan hän hänet pois? Ajaisi, hän tiesi, että hän sen tekisi; olihan koko hänen olentonsa kaikkena tuona aikana ollut kuin pois luotansa ajava.

Miten nopeasti nyt matka kului, vai oliko se kenties siitä syystä, ett’ei hän kotiin ikävöinnyt? Vanhan muurarin ynnä ikävän jokapäiväisen elämän kuva väikkyi kauhean peljättäväisenä hänen mielikuvituksessaan, ja hän oli mieleltään samallainen kuin vuori-ilmaa hengittänyt ihminen, jonka täytyy mennä alas pimeään, maanalaiseen kaivokseen. Hän ei kuitenkaan tahtonut napista, vaan olla tyyni ja kärsiväinen. Tulevaisuuteen hän ei kuitenkaan saattanut toivoa, ei ainakaan vielä; ja hän itki raskaita, katkeria kyyneleitä isän, — lempeitä, lohdullisia pienen sisaren tähden.

Postihuoneella hän astui vaunuista ja meni kotiin jalkaisin. Selkiseljällään oli tuon pienen asunnon ovi, ja jokapäiväishuoneen ovi oli longallaan. Kissa istui kynnyksellä ja tirkisti kammottavasti häntä kirkkailla, vehreillä silmillään; huonon tupakan ja punssin iljettävä löyhkä virtasi huoneesta; hän voi kuulla siellä pelattavan korttia, ja hän erotti isän äänen.

"Mitä sanot ristipampusta, poikaseni? — Pistätkö sen, häh?"

Annan käsi, joka jo oli ojennettu kohden lukkoa, taipui alas; hän ei saattanut nykyisessä mielentilassaan hänelle näyttäytyä. Mutta minne hän menisi? Pikaisesti muisti hän tyytyväiset ystävänsä takapihalla ja hän kiirehti sinne.

"Astukaa sisään! Astukaa sisään! Herra Jumala, neitikö?" kuului, kuten tavallisesti iloisella, vieraanvaraisella äänellä. Tuo pieni huone oli vielä tavallista sievempi ja hienompi; valkeita narsisseja ja aurikleja oli lasissa piirongilla, eikä mitään jokapäiväistä työtä ollut näkyvissä; pesijävaimo oli mustassa juhlapuvussaan, ja kaksoisilla olivat uudet mekot yllä; siellä oli nähtävästi jotakin erinomaisempaa.

"Tervetuloa, rakas, nuori neiti! Ah, minä luulin teidän jääneen sinne, kun niin paljon aikaa kului, ja minä oikein iloitsin teidän puolestanne, vaikka meillä oli kyllä vaikea Riikkaa lohduttaa. Hän, pieni tyllerö, on nyt Pekan kanssa ulkona; he menivät isän haudalle seppelettä viemään, sillä tänään, tietäkää, neiti, on minun Pekkani syntymäpäivä, ja silloin tietysti on hauta kaunistettava. Olipa oikein, että tulitte tänne; minä näen, että tarvitsette lepoa! Herra Jumala, kuinka kelmeä te olette! Istukaa nojatuoliin, siunattu lapseni, niin minä asetan pienet jalkanne toiselle tuolille ja peitän teidät vähäsen. Kas niin; tänne ei tule ainoatakaan elävää sielua muita kuin Pekka, enkä minä ole teidän vierestänne poistuva."

Annan herätessä oli hämärä. Pieni Riikka astua tipsutti varovasti varpaillaan, kaksoiset leikkivät ja nauroivat kyökissä; Pekka seisoi seinään nojaantuneena ripilläkäyntipuvussaan eikä tietänyt oikein, mitä hän tekisi.

"Tiedätkö mitä, äiti", sanoi hän, "on niin ikävä koko päivä työtönnä olla; luuletko Herran todella siitä pitävän?"

"Herran tarkoitus tietysti on, että ajattelisimme Häntä ja koettelisimme sydäntämme."

"Niin, mutta sitä saatan paljoa paremmin työssä ollessani tehdä. — Kuule, äiti, herra Sivertsen tehtaalla lienee sanonut rovastille tahtovansa pitää minusta huolta ja antaa minun jotakin oppia. Se on paljon mahdollista, ja sitte tahdon kokea ja ahkeroita tullakseni kelvolliseksi ja siistiksi mieheksi, jott’ei lasteni tarvitse minun tähteni hävetä, miten tuo nuori neiti parka saa hävetä ryysymekkoisen isänsä tähden."

"Hiljaa, Pekka, hiljaa!"

"Niin, sen sanon", jatkoi hän vakavasti, keskeytyksestä huolimatta, "jos ei hän olisi ollut tuon neidin isä ja sellainen raajarikko raukka, niin olisin häntä lyönyt päin silmiä, kun hän tuonnoin oli sinua kohtaan hävytön."

"Hiljaa nyt, Pekka; hän liikuttaa itseään. — Oi, kuinka kunniallisesti se oli herra Sivertseniltä; kun siitä nyt vain tulisi tosi! — Mitä sinä tahdot, pikku Riikka?"

"Niin, äiti, eikö sinulla ole niistä ylitse jääneistä leivoksista yhtään häntä varten, kun hän herää?"

"Onpa kyllä, pienoseni, minä olen itse ajatellut sitä. — No, kuinka jaksatte, neitiseni? Oletteko nukkunut hyvästi? Toivon, ett’ei, meidän pakinamme ole teitä häirinnyt?"

"Ei, ei ollenkaan. Te olette niin sydämellisen hyvä ja ystävällinen minua kohtaan; minä en tiedä, kuinka voin teitä kiittää. Onnea ja Jumalan siunausta, Pekka hyvä! Ja kas tuossa on Riikka! Mutta onko se todella pieni Riikka? Sinähän olet tullut niin punaposkiseksi ja reippaaksi, että tuskin enää tunnen sinua."

"Niin, Jumalan kiitos! On aivan kuin toinen elo olisi lapseen tullut. Juokaa nyt, neiti, Pekan malja; täällä on vähän simaa ja hiukkasen omenahilloa; se on tosin jäännös sunnuntaisesta, mutta toivon toki rohkenevani sitä tarjota. No, älkää vielä menkö; me lähetimme sanan sisarellenne, ja hän on nyt tuolla vastapäätä siivoomassa. Minä en voinut olla ukolle mieliksi ja pysyin sentähden erilläni. Hän on itse puuhannut ja puhdistanut koko ajan; niin, kullakin on omat huvituksensa."

Annan tullessa isän luokse istui isä, puolittain sävein, puolittain harmillisin katsein, nojatuolissa. Tiina hääräsi tomuttamassa, hiljalleen jupisten.

"Vai tulit sinä kumminkin taas", sanoi muurari; "hohhoo, jaa, jaa; tiedä, että minä olen kaivannut sinua, tyttöni; eipä ole kaikilla sydäntä tällaista vanhaa hylkyä kohtaan, ei maarin."

Annalla oli tässä silmänräpäyksessä sangen vähän sydäntä häntä kohtaan. Oli jotakin hänen sisässään, joka nosti kapinan sitä vastaan, että hän oli hänen isänsä.

"No", jatkoi muurari, raskaalla puukengällä tahtia polkien, "kuoliko vaimo?"

"Ah ei, vaan nuori tytär,"

"Kas vain; niin, meidän pitää kaikkein sitä tietä kulkea, ennemmin tahi myöhemmin."

"Kuinka sinä olet huononnäköinen", sanoi Tiina, jonkunmoisella ystävyydellä kätensä sisaren olkapäälle laskien; "älä nyt vain sinäkin laita itseäsi kipeäksi meidän tähtemme! Toinen seikka vielä! Sinä et milloinkaan saa isälle rahaa antaa; hän vain hukkaa sitä ja saattaa meille häpeätä kaupan päälle; niin Kristoffersenkin sanoo. Usko pois, täällä oli siivoa, ennenkun minä sain vähän tuulettaa; minä kyllä osaisin hoitaa häntä, kun hän lisäksi on sairas, jos hän minun luonani olisi."

"Oi, kuinka kauhea ilta se oli! Anna kiitti Jumalaa, kun hän vihdoinkin pääsi yksikseen ahtaasen makuukamariin, jossa olivat valkoiseksi kalkitut seinät."

Seuraavana aamuna hän meni ulos aivan aikaisin; hän tunsi vastustamattoman halun tavata pientä Johannaa ja kuulla kenties sääliväisiä sanoja häneltä. Onneksi oli tuo nuori tyttö salissa yksinään; hän istui akkunan ääressä ja leikitteli kanarialinnun kanssa ja katsahti kummastuneena, kun kelmeä, mustapukuinen Anna astui sisälle.

"Pieni kasvatussisareni on kuollut", sanoi tukehtuneella äänellä Anna, "ja minä olen niin murheinen; ah, jos tietäisitte, kuinka kadun, että sysäsin luotani teidän ystävyytenne sen sijaan, kun minun olisi tullut kiittää Jumalaa siitä; minä pidän niin sydämellisesti teistä, Johanna!"

Ennenkun hän vielä oli loppuun puhunut, lepäsi Johannan käsivarsi hänen kaulansa ympärillä, ja hän tunsi poskillaan hänen kyynelensä. Tuo hyvä, pieni olento oli yhtä valmis muiden kanssa itkemään kuin nauramaankin.

"Teidän täytyy tietää, mitä isä teistä sanoo", sanoi hän hyvästi jättäessä; "hän sanoo, että te olette oikein kunnon tyttö, ja ett’ei Herra ole teitä unohtava."