Seuraavana aamuna nousi Anna aikaisin. Hän oli aivan apeamielisenä, vaan täynnä hyviä aikeita. Hän oli rakastava isää. Eihän se ollut isän vika, että hän oli yksinkertainen ja sivistymätön, enempää kuin se oli Annan ansio, että hän oli tullut hyvin kasvatetuksi ja opetetuksi.

Reippaasti hän aukaisi jokapäiväishuoneen akkunat, otti parhaimmalla tahdolla luudan tottumattomaan käteensä ja alkoi lakaista lattiaa. Sen jälkeen hän tomutti, otti sitte tuhan kakluunista, mutta se tuprusi ylös hänen silmiinsä, ja kun hän vihdoinkin oli sen järjestykseen saanut, niin hänen täytyi taas lakaista ja tomuttaa. Muurari nukkui vielä; Annan täytyi laittaa veden kiehumaan, ennenkun hän heräisi. Mutta mistä hän oli vettä ja tulta saava? Aivan alakuloisena hän katsoa tuijotti tyhjää ämpäriä ja hiiliä, jotka näyttivät niin mustilta ja kuolleilta. Vaan kuitenkin — hänen täytyi ruveta toimeen. Hän otti ämpärin hienoon kätöseensä, kantoi sen pihalle ja pani pumppuun riippumaan. Hän oli uljas tyttö ja valmis luopumaan kaikista sivistyneistä tavoistaan. Raskas pumpunsalko kulki ylös ja alas, ylös ja alas, kunnes hänen kätensä varsin väsyivät, ja kun vihdoinkin tuli pirahdus vettä, niin tuona tärkeänä silmänräpäyksenä hänen juuri täytyi pysähtyä ja levähtää. Kello, jonka hän edellisenä yönä oli kuullut, löi samassa kahdeksan. Lyönnit kuuluivat niin leikillisinä ja seurasivat toisiaan niin vilkkaasti, kuin jos ne olisivat kiirehtineet joutumaan valmiiksi, ennenkun kirkonkellon lyönnit alkoivat ja ne ennättivätkin ihan täsmälleen. Ääni kuului ihan taemmaisesta, pihaanpäin antauvasta huoneesta. Anna katsahti sinne ja kohtasi akkunan läpitse erään lihavan punaposkisen vaimon ystävällisen katseen. Tuo vaimo, jolla oli häikäisevän valkoinen esiliina, seisoi oikeassa höyrypilvessä ja pesi. Ystävällistä katsetta seurasi samallainen nyökkäys ynnä koko joukko merkkejä, joita nuori tyttö ei kuitenkaan tajunnut. Vaimo aukaisi viimein akkunan ja sanoi:

"Vartokaa, se on vähäpätöinen asia Pekalle. Hän tulee heti; minä en saata ymmärtää sitä, ett’ei hän jo ole täällä."

Tuskin oli vaimo tuon sanonut, ennenkun mainittu Pekka lentävässä vauhdissa oli siinä, luistaen pitkin jäätynyttä katuojaa ja välkkyvää maitohinkkiä ilmassa heiluttaen. Kainalossa hän kantoi suurta leipää, jonka hän kurotti äidille, samassa antaen hänelle iloisen läpsäyksen sekä katsoen häntä puoleksi veitikkamaisella, puoleksi kunnioittavalla katseella, joka köyhäin lapsilla on tavattavana. Sen jälkeen hän hyökäsi pumpulle, nosti karvaista lakkiaan kohtelijaasti nuorelle tytölle ja rupesi pumppuamaan.

Se oli tukeva, kolmentoista vuotinen poika, jolla oli vaalea, kihara tukka, korkea, valkoinen otsa, sininen, selkeä silmäpari, pisamaiset, punakkaat kasvot ja erinomaisen rohkeannäköinen muoto. Hänen lapsekas vartalonsa muodosti koomillisen eli leikillisen vastakohdan hänen sangen itsenäiselle katsannolleen, melkein perheen isän katsannolle, ja perheen isä hän tavallaan olikin. Hän oli jo, ennenkun Anna ehti ympärilleen katsahtaa, pesän edessä polvillaan ja oli pian tulitikkujen, polttopuiden ja lastujen avulla sytyttänyt iloisen tulen. Sitte hän kaasi vettä kattilaan, asetti sen tulelle ja kysyi, oliko muuta tehtävää.

"Minulla on kymmenen minuuttia aikaa, ennenkun minun pitää apteekarin luokse mennä", hän sanoi ikäänkuin mies, joka tietää, minkä arvoinen aika on.

"Ei ole mitään muuta; tuhannen kiitosta! Onko teillä kukaan sairaana? Te puhuitte apteekista."

"Oh, ei; vaan minä pidän vaaria apteekarin porsaasta ynnä toimittelen yhtä ja toista muuta, ja saan siitä traania, oivallista, puhdasta traania. Pieni Riikka rukka tarvitsee kaiken traanin, minkä hän voi saada. Uskokaa, hän, meidän Riikka, oli oikea rämä, vaan nyt hän on varsin paljon parempi. No niin, jos ei mitään muuta tehtävää ole, niin minä menen äidin luokse välipalaa ottamaan."

Tuokiossa seisoi Pekka pihalla, pieni, saaliin kiedottu, nelivuotinen tyttö käsivarrellaan ja oivallinen vehnäleipämöykky kädessään. Sen syödyksi saaminen näytti todelliselta työltä, vaan poika toimitti sen miten kaikki muutkin tehtävänsä erinomaisella reippaudella, ja nuo kymmenen minuuttia olivat tuskin kuluneet, ennenkun hän taas luisti pitkin katuojaa ja katosi kuin salama.

Heti sen jälkeen tuli äiti. Hän oli riisunut tuon suuren, karkean esiliinan ja oli aivan sievä ja hieno.

"Saatanko teitä jollakin lailla palvella?" hän kysyi, ja hänen katsannossaan ilmausi kainoutta ja kuitenkin äidillisyyttä. "Minulla on par’aikaa ankara pyykinpesu, ja jos hänellä tuolla", hän osoitti, selittääkseen, muuraria kohden, "on joitakin pestäviä vaatteita, niin tuokaa ne tänne. Minä kuulin eilen kaikki prokuraattorin rengiltä, ja Jumala tietää, että se saattaa kiveäkin liikuttaa; minä toden totta olen itkenyt teidän tähtenne, nuori neiti, kun näin teidän tulevan hänen kerallansa eilen, jos en olisi peljännyt olevani tiellä, niin olisin tullut sisälle. No, tuokaa nyt vain tänne, mitä tekee joku vaatekappale enemmän tahi vähemmän!"

"Te olette varsin hyvä, vaan sitä ei ole tarvis; sitä paitsi tulee minun itse oppia itseäni auttamaan."

"Ei ole hyvästi, neitiseni, naapurien avuntarjoomusta hyljätä; vaan saman tekevä, kenties toisella kerralla. Kun tytöt tulevat koulusta, niin lähetän heidät tänne, jos jotakin toimittamista olisi."

Ja hän poistui, kehoittavasti nyökäten. Anna oli niin omituisella mielellä, sekä liikutettuna että täynnä häveliäisyyttä. Kuinka usein hän oli päivitellyt "halvemman" kansan itsekkäisyyttä, sitä, että he odottivat maksua kaikesta, jopa ystävällisestä katsannostakin, ja nyt tuli köyhä pesuvaimo pyytämättä häntä auttamaan. Niin, hän, hyljätty, oli jo saanut paljon ystävällisyyttä kokea. Hän muisti tuon rehellisen tilanomistajan ja hänen viidenkymmenen taalerin setelinsä, josta hän ei ollut edes kiitosta saanut. Kuinka hän ennen olisikaan jättänyt hänet huomaamatta, melkeinpä kammonut häntä hänen karkeiden vaatteidensa, yksinkertaisen käytöksensä ja suorasukaisen olentonsa tähden! Kotona hän aina oli ollut niin kummallisen välinpitämätön äidin puheille niistä suurista hyveistä — kaksinkertaisesti suuret, kosk’eivät ne ole silmiinpistäviä --, joita köyhällä, vähäarvoisella kansalla on. Saattoiko hänen heikokouskoisuutensa kenties vasta oman kokemuksen kautta voitetuksi tulla? Olisiko ollut mahdotonta saada tuota ylpeyttä masennetuksi, ennenkun hän tuli noiden halveksittuni olentojen hyvyyttä ja sääliä tarvitsemaan? Oi, jos hän tohtisi uskoa, että Jumala kasvatti häntä kuin isä lastansa, että tämä suuri koetus oli hänelle rakkaudesta lähetetty — kuinka se oli huojentava kuorman ja tien valoiseksi sekä turvalliseksi tekevä! Mutta ei, vielä hän ei uskaltanut nöyrästi ja lapsellisen hurskaasti niin ylenpaltisen rikkaalle armolle ja siunaukselle sydäntänsä avata. Tähän asti hän oli ollut vieraassa suhteessa Jumalaansa ja tuntenut Hänet vain äidin ja sisaren kautta. Oli melkein kuin jos hän ei olisi Häntä tarvinnut, ja sitä paitsi oli hänellä rasittava oman halpuuden tunto Hänen suuruutensa suhteen — tunto, joka useinkin pöyhkeillä ihmisillä on. Nyt hän kuitenkin polvistui tuon pienen kyökin kivilattialle ja tunnusti velkansa, tunnusti, että jos tämä oli rankaistus — hän saattoi tätä oloa paraiten rankaistukseksi ajatella --, niin se oli hyvin ansaittu.

Aurinko tuli juuri hänen noustessaan esiin ja pilkisti hymyillen puolijäätyneiden ruutujen läpitse. Pieni, kaunis lintu nokki samassa keltaisella nokallaan useita kertoja akkunaan. Anna kiiruhti pihalle, vieden muutamia jyviä sille, ja lohdullisesti kuului hänen sielulleen: ei varpunenkaan putoa maahan ilman teidän taivaallisen Isänne tahtoa, vieläpä teidän päänne hivuksetkin ovat luetut.

"Onko täällä ketään?" kuului äkisti ääni, ja kun hän meni sisälle, niin keskellä kyökkiä seisoi sievä, keskikokoinen tyttö, ehtapunainen, puumulinen huivi päässä, suuri, tikattu saali, vaaleanpunainen esiliina, kihtaavat tumpit ja käsivarrella suuri kori. Se oli oikein herttainen tyttö, vaikka se suuresti oli vanhan muurarin näköinen sekä näytti pikku viisaalta. Hän oli kovin tyhmistyneenä, vaan koki peittää sitä uljaalla ruumiin nytkäyksellä, joka ei suinkaan häntä kaunistanut.

Anna käsitti heti, ken se oli. Suutelisinko häntä? hän ajatteli; mutta se oli vähän vastahakoista. Sen sijaan hän otti kihtaavan tumpin molempain käsiensä väliin ja puristi sitä ystävällisesti.

"Sehän oli konstikkain historia, minkä elämässäni olen kuullut," alotti Tiina ja laski korin pois. "Kun vain et ajan pitkään rupea katumaan; niin, minä sanon sinäksi, sillä kun olemme täydet sisaret, niin eihän muulla lailla puhutteleminen käy päinsä."

"Ei, luonnollisesti; mutta mene tupaan, rakas Tiina, istumaan; kuppi teetä kenties maistuu sinulle näin kylmänä aamuna."

"Ei pitkinä päivinä; rouvan kanssa ei ole hyvä leikkiä tehdä, sillä ovat haukan silmät kaikista vaarinottamaan. — No, isävanhus saattaa todella sanoa, että hän on saanut oikein herrain päivät, jos vain sinä et jo puolimatkalla häneen tuskastu. Nehän olivat ankaria, kohtuuttomia ihmisiä, joiden luona sinä olit, luulen ma?"

Miten Annan korvia, leikkasi, miten koko hänen sieluaan liikutti kuulla sellaista heistä lausuttavan!

"Oivallisia, jaloja, siunatuita ihmisiä!"

"Minä olen myöskin samaa kuullut", sanoi Tiina kummastuneena, ottaen korin käsivarrelleen. "Kristoffersen oli siis kuullut hullusti; hän tahtoi uskoa, että he olivat sinut pois ajaneet."

Pois ajaneet! Väristys kävi läpi Annan, ja epätoivoinen miehuuttomuuden tunto esti hänet melkein puhumasta.

"He antoivat minun valita itsensä ja…​ Mutta älkäämme siitä puhuko. Tahdotko käydä sisään isän luokse, Tiina?"

"Minulla ei ole aikaa," vastasi Tiina happamen imelän muotoisena. "Sinä voit muuten olla levollinen, minä en aio sinun seikkoihisi sekaantua; mutta sen verran toki tajuan, että ne, jotka ovat niin kernaat jonkun luotansa laskemaan, ovat mieluummin sitä paitsi. Tervehdä isää! Minä olen totisesti tehnyt hänen hyväkseen, mitä olen voinut, mutta se ei luonnollisesti ole ollut paljon ja tietysti nyt unohtuu. Hyvästi! Niin, sinä olet, ymmärrettävästi, ylen hieno tulemaan minua tervehtämään."

"En suinkaan, minä tulen mielelläni sinua tervehtimään. Missä sinä asut?"

"Minä palvelen postimestarilla, suuressa, keltaisessa talossa torin varrella. Sinä saatat tulla hämärässä ja mennä suoraan minun yliskamariini; se on toinen ovi, muista se, ensimmäinen on renkikamarin ovi. Hyvästi niin kauaksi!"

Ja Tiina meni pois vakavalla katsannolla, miten henkilö, joka ymmärtää arvostansa vaarin ottaa.

Saattoiko hän elää tällaisissa suhteissa, tällaisessa seurassa? kysyi Anna itseltään, Tiinan jälkeen katsoessaan. Eikö kuorma ollut liian raskas, eikö hän uupuisi sen alle?

Vähäistä jälkeentumin heräsi vanha muurari. Hän oli aivan hyvällä mielellä; käsivartta särki vain vähäpätöisesti, ja uni oli virkistänyt sekä vahvistanut häntä. Sitä paitsi hän tunsi heräävän ruokahalun merkkejä, joka seikka nykyisissä edullisissa suhteissa oli kahdenkertaisesti miellyttävä. Kun Anna hänelle teetä tarjosi, niin hän kiitti leveällä hymyilyllä ja lausui toivovansa, että Anna oli nukkunut yhtä oivallisesti kuin hän itse. Aavistiko hän, mitä äärettömiä uhrauksia hänen tähtensä oli tehnyt tuo nuori tyttö, joka seisoi hänen vieressään, sievät kasvot niin totisen näköisinä? Ei, hän ei sitä aavistanut, oikeammin, hän ei ajatellut sitä, hän ajatteli vain itseään.

"Kelpo lekko, se oli oikein; pane lisäksi kunnon lailla, tyttöni! Ah, se tekee hyvää. Anna minulle nyt vielä kuppi teetä ja ranskanleipä. Ai, sitä käsivartta! Hoh-hoo, minua vanhaa rämää, mitä minä kuitenkin olen ijässäni kärsiä saanut!"

Anna järjesti hänen päänaluksensa, asetti käsivarren mukavimpaan asentoon ja piti kiinni kupista, josta hän joi. Mutta se oli velvollisuuden tunnon kylmää apua; Annan täytyi väkisin pakottaa itseänsä tuota apua antamaan, eikä sitä seurannut ystävällisiä sanoja eikä hellää katsetta. Äkkiä katsahti muurari ylös ja sanoi:

"Niin, älä luule muuta kuin että minä tiesin sinun jaksavan hyvin. Minä tiedustelin silloin tällöin sinun vointiasi ja sain aina saman vastauksen. Ihminen saattaa kärsiä paljon, tietäessään, että ne, joita hän rakastaa, jaksavat hyvin; hoh-hoo, jaa-jaa."

"Kuinka paljon aikaa on siitä, kun äiti kuoli?" kysyi Anna hiljaa. Hän tahtoi niin mielellään kuulla jotakin hyvää äidistä, jotta hän saattaisi äitinsä muistoa rakkaana pitää.

"Oh, siitä on pitkä aika; minä en, häpeä sanoa, tiedä tarkoin, milloin se oli."

"Onko hän ollut siinä asunnossa, josta sinä muutit?"

"Ei toki; silloin meillä oli parempi olo. Majuri kai on kertonut, että hän antoi meille kaksisataa riikintaaleria, kun hän sinut sai? Eikö? Niin, sen hän teki, vaan eihän sellaista saata rahalla maksaa, luonnollisesti."

"Haluaisitko kertoa minulle jotakin äidistä?"

Vanha Jussi nousi vasten tahtoansa ylös, kummastellen moista pyyntöä. Näytti melkein, kuin hän olisi luullut Annan tahtovan kuulla jotakin pahaa äidistä, sillä hän vastasi:

"Amalia vainaalla olivat vikansa, miten meillä kaikilla; vaan minä en tahdo olla se, joka vanhaa vihankaunaa muistelen. Antaa kuolleiden levätä rauhassa."

Anna havaitsi, että useammat kysymykset olivat tarpeettomia, ja hän vaikeni siis, vaan ajatteli toki koko päivän äitiänsä ja kiintyi kummallisella kivulloisella itsepintaisuudella toivoon, että sisar saattaisi hänelle joitakin lohduttavia tietoja antaa.

Oli aivan vastenmielistä uskaltaa yksin ulos hämärässä. Hän löysi toki vaikeudetta postihuoneen, riensi reippaasti ylös pitkin kapeita, jyrkkiä rappusia ja seisoi pian onnellisesti ja hyvin, vaan sykkivällä sydämmellä matalassa piikakamarissa. Kun Tiina sillä hetkellä oli poissa, niin hän istui kolmijalkaiselle tuolille, joka seisoi punaiseksi maalatun kaapin nojalla eikä nähtävästi kelvannut muutettavaksi paikaltaan. Hän ei ollut siinä istunut kahta minuuttia, ennenkun sivuhuoneen ovi aukaistiin ja suljettiin ja piikakamarin ovi tempaistiin auki. Kakluunista tulevassa valossa hän saattoi nähdä puolikasvuisen koulupojan vartalon. Se heitti hänen luokseen parin saappaita ja karjaisi käskevällä äänellä:

"Minä tahdon päästä vapaaksi tuollaisista saappaista toisella kertaa, neitsyt Laiska-Maija!"

Ovi lyötiin kiinni, jotta pienet ruudut tärisivät. Nuori tyttö raukka oli niin liikutettuna ja harmissaan, ja viipyi niin kauan, ennenkun sisar tuli. Kun hän vihdoinkin tuli, niin Anna huomautti hänelle heti saappaita.

"Hoh, se on Julius taas," vastasi Tiina, olematta milläänkään, samassa kun hän tuppasi kakluunin puita täyteen. "Tuo uppiniskainen poika joutaa kyllä odottaa."

"Parasta varmaankin on, että teet sen heti; kuului siltä kuin hän olisi ollut suutuksissaan."

"Olkoon vain, minä en siitä suuresti välitä. No, olipa hyvä, että tulit, minulla on isää varten jotakin, jonka saatat mukanasi kotiin viedä. Nyt hän ei tosin sitä niin suuresti tarvitse, mutta minä en tohdi sitä kauemmin täällä pitää."

Hän aukaisi kaapin ja otti esille pienen, topatun tyynyn, vaan pysähtyi heti ja huudahti peljästyneenä:

"Rouva, rouva! Sinun täytyy mennä piiloon!"

Ja ennenkun Anna ehti asiaa harkita, seisoi hän, väristen kuin haavan lehti, punaisessa kaapissa, puoleksi haudattuna villahameihin tyyny sylissään. Hän kuuli kakluunin ovet avattavan ja tuiman äänen huutavan:

"Sinä et taukoa, ennenkun sytytät talon tuleen. Tänne sisälle ei saa tulla enää ainoata puikkoakaan, muuten täällä varmaan joskus tulipalo syttyy. Mieletön ihminen!"

Kamari oli aivan savua täynnä, kun Anna vankeudestaan tuli, ja Tiina näytti kiukustuneelta.

"Katso vain, hän otti pois joka ikisen murun; niin, nyt näet, millaisen väen luona olen."

"Mutta eikö rouvallasi ollut oikeus, Tiina? Puita oli kovin paljon kakluunissa. Ja tämä tyyny! Suuri Jumala, kenenkä tämä oikeastaan on?"

"No, kas niin vain! Kiitän nöyrimmästi! Minä luulin hyvin tehneeni, ja nyt sinäkin rupeat minua hätyyttämään. Herra Jumala, jos en milloinkaan olisi syntynyt! Tuo onneton tyyny! Olihan minulla lupa oma esiliinani ottaa, tiedän mä, eikä mokomaa rahtusta höyheniä milloinkaan patjasta saateta kaivata. Minä tein sen isän tähden, ja jos sinä juoruat siitä Kristoffersenille…​"

Nyyhkytykset katkaisivat puheen.

"Minä en aio puhua siitä; mutta meidän täytyy täyttää patja taas, jo tänä iltana, heti! Minä en lähde täältä, ennenkun se on tehty. Voi, Tiina, etkö tiedä, että se on raskas synti?"

"Minä tiedän, että tahdot minut onnettomuuteen syöstä! Minä en tohdi sytyttää kynttilää; jos joku tulisi, mitenkä sitte kävisi?"

Mitkään vastaanväitteet eivät kuitenkaan auttaneet; Tiinan täytyi sytyttää kynttilä ja katsoa kuinka sisar kiirehtivin käsin ja hehkuvin poskin kuumeentapaisessa innossa ratkoi auki ja ompeli kiinni taas.

"No, Jumalan kiitos! nyt se on tehty. Älä milloinkaan, milloinkaan enää sellaista tee!"

Palvelustyttö raiska oli aivan alakuloisen näköinen; hän oli sekä suutuksissaan että liikutettuna.

"Sinun ei senvuoksi suurennella tarvitse. Jos sinä olisit minun tavallani saanut kärsiä ja olla kuin orjana, niin et kaiketi olisi parempi. Lupaathan, ett’ei Kristoffersen saa tästä mitään tietää?"

"Luonnollisesti. Älä itke nyt; sinusta tulee kyllä vielä hyvä tyttö. Istu viereeni tähän ja jutelkaamme vähäsen."

Tiina tunsi halun vastata, että hän oli hyvä tyttö, vaan hillitsi toki mielensä, otti vaijeten sinisen sukkansa ja istui sängyn laidalle.

"Saatatko muistaa äitiämme, Tiina?"

"Kyllä; minä olin suuri tyttö, kun hän kuoli. Hän ei toki minulle mitään pahaa opettanut ole; luulitko kenties sitä?"

"Oi, en; mutta minä tahtoisin mielelläni hänestä vähäsen kuulla. Piditkö hänestä paljon? — enemmänkö kuin isästä?"

"Oh, kyllä; mieluisestihan kukin enemmän äidistään pitää. Hän oli muuten äkäisenlainen; vaan kylläpä isä, tuo laiskajaakko, opettikin hänen tietämään, että hän eli. Hän sai hinata kuin ajurin koni, perheelle leipää laittaakseen."

"Luuletko, että hän milloinkaan muisteli minua?"

"Sen annan jäädä sanomatta; enhän minä tiennyt, että sinua oli olemassakaan."

"Mutta etkö nyt, kun sen tiedät", jatkoi Anna rukoilevalla äänellä, "saata muistaa jotakin lausetta tahi muuta, josta olisit havainnut, ett’ei hän tykkänään ollut toista lastansa unohtanut? Olitko läsnä äitimme kuolinvuoteella? Eikö hän sanonut silloin…​"

"Kuinka sinulla on sydäntä sellaisiin surullisiin asioihin koskea!" nyyhkytti Tiina, sinisellä sukankutimella silmiänsä pyyhkien. "Se on synti ja häpeä, on todella niinkin. Kas se, nyt on rouva täällä taas; milloinkaan ei pidä saada rauhan rahtuakaan."

Ovi avattiin, ja kaidat kasvot ynnä terävä nenä näkyivät siinä.

"Neljännestunnin kuluttua saat tulla alas ja tehdä tulen; vieraat jäävät tänne illaksi. Kuka täällä on?"

"Minun sisareni, rouva."

Rouva katsoi terävästi Annaa ja meni sitte; vaan hetkisen perästä kuului askeleita ja ääniä portailta, ja emäntä kuului kahdesti lausuvan kuuluvalla äänellä: "Koska olette nähneet koko huonekerran, niin täytyyhän teidän lapsikamari ja piikahuonekin nähdä."

Tiina hymyili.

"Kas, kuinka ovat olevinaan", sanoi hän; "sinua he nähdä haluavat, vaan luonnollisesti emme saa siitä tietävinämmekään olla."

Ovi avattiin samassa, ja parvi herroja sekä naisia kurkisti uteliaasti sisälle. Anna pysyi aivan levollisena istumassa eikä edes katsahtanutkaan ylös. Jotakin jaloutta ja liikuttavaista oli hänen ihanuudessaan, joka ehdottomasti vaati kunnioitusta, ja kaupungin urkuri — säädyllinen, vanha, naimaton mies — työnsi melkein väkivallalla muut takaisin sekä, ovea sulkiessaan, sievimmästi kumartaen lausui:

"Nöyrin palvelijanne! Pyydän anteeksi!"

"Tahdotko saattaa minua kotiin, Tiina," pyysi Anna hetken kuluttua; "minä en mielelläni mene yksinäni."

"Sinähän olet tottunut siihen, että palvelija aina on kantapäilläsi, luulen ma. Pelkään, että tuskin saatat jaloillasi seistä. Sellaista tarvitsisi vähän ennemmin ajatella."

Vanha muurari oli runsaasti unen lahjalla siunattu. Hän makasi suloisimmassa unessaan, kun Anna tuli kotiin. Anna käveli edestakaisin huoneissa, epätoivoisena, levottomana, intoisena. Minkä kauhean kokemuksen hän oli näinä muutamina päivinä koonnut! Hänen päätänsä pakotti, kun hän muisti isän sanat: "Minä tunnen ne olosuhteet; se ei saa tapahtua!"

Niin hupaisa valo loisti pesijävaimon puolelta. Hän kenties oli hänen äitinsä tuntenut ja säilyttänyt ystävällisessä mielessään joitakin sovinnollisia muistoja hänestä. Anna tahtoi vielä viimeisen koetuksen uskaltaa ja koputti hiljaa ovelle.

"Astukaa sisälle, astukaa sisälle! Kas, se on neiti! Istukaa tänne nojatuoliin, olkaa niin hyvä. No, se oli oikein hyvästi tehty!"

Vastaanotto ei saattanut sydämellisempi olla, eikä huone voinut olla puhtaampi ja viehättävämpi. He istuivat kaikki pyöreän pöydän ympärillä. Äiti silotti hienoja pyykkivaatteita, ja Pekka pilkkoi tikkuja; kaksi kahdeksanvuotista kaksoista, keltaiset hivuspalmikot alaspäin pitkin selkää, harjoitti kirjoittamista niiden kirjainten mukaan, joita äiti oli heille kirjoittanut; ja he jäljittelivät kummastuttavalla tarkkuudella niiden aivan omituisia kiemuroita ja muotoja. Pienellä, heikolla Riikalla oli myöskin tehtävänsä: hänen täytyi panna lankaa neulain silmiin ja selvittää nauhoja. Väliin katsahti yksi, väliin toinen kelloa, ikäänkuin nähdäkseen, kävikö työ tarpeeksi joutuisasti.

"Kuinka täällä on hienoa! Eihän minusta vain haittaa liene?"

"Jumala siunatkoon teitä, ei suinkaan! Niin, eikö täällä ole hauskaa? Me olemme tämän huoneen itse, Pekan kanssa kahden, paperoinneet. Ja mitä minun kellostani sanotte, neitiseni, eikö sillä sovi oikein komeilla? Me ostimme sen huutokaupasta, enkä milloinkaan ole sitä rahaa katunut. Niin, meillä, Jumalan kiitos, on kaikin puolin hyvä olo, kun me vain olisimme kiitolliset ja käyttäytyisimme sopivasti."

Viimeistä lausetta seurasi varoittava katse toisinaan vähän rauhattomille kaksoisille.

"Tunsitteko minun äitini?" kysyi Anna ilman mitään johdantoa.

"Kyllä, rahtusen, varsin vähän."

"Tuntuu niin raskaalta, kun ei kenkään saata hänestä minulle mitään kertoa."

Pesijätär näytti onnettomalta. Hän ei tietänyt mitään hyvää Amaliasta. Se oli ollut vankka vaimo ja osannut käyttää kieltänsä yhtä vilkkaasti kuin käsiään. Pesijätär oli kerran lainannut hänelle naulan suopaa, talikynttilän ja ruukun — hyvän, uuden ruukun --, vaan ei milloinkaan ollut yhdestäkään niistä saanut edes vilahdusta nähtä. Tuo ei ollut oikein säädyllistä, ja tuon kunnon ihmisen veri kiehui vieläkin, sitä historiaa muistellessaan. Hänen oli mahdoton saada kiittävää sanaa huuliltansa — ei, eipä edes nuorta neiti parkaa lohduttaakseen.

"Kotona olijat saavat siis jakamatta rakkauteni pitää", ajatteli Anna, pienen kyökkinsä akkunan ääressä istuissaan ja tirkistäissään kohti kirkasta taivasta, jossa lukemattomat tähtöset tuikkivat ja välkähteliyät; "eikä se ole vähenevä, vaikka en heitä enää milloinkaan nähdä saisi."