Miten hitaasti matka kului! Hän halusi astua vaunuista ja mennä jalkaisin. Hänen mielestään oli koko ijankaikkisuus kulunut, ennenkun he ennättivät Suotaloon, ja kello oli kuitenkin vain 11. Heillä oli kyllä aikaa, sanoi rouva Klemme, ja kookas, raskas, lystikäs lanko, joka tuli vaunujen luo, vakuutti, että jotakin virvoketta täytyi ottaa, ennenkun he eteenpäin lähtisivät ajamaan.

"Mitä, täällä on yksi lisäksi!" huudahti hän kummastuneena, vaan lisäsi heti hymyillen ja käsiänsä hykertäen: "No noh, ompa punssia ja leivoksia tarpeeksi tuollaisen pienen neidin varalle myöskin, luulen ma."

Anna pyysi kuitenki saada jäädä vaunuihin, ja tuon vierasvaraisen miehen yritys häntä, siitä huolimatta, nostaa alas, evättiin jäykkyydellä, joka saattoi hänet aivan hämmennyksiin.

Tämä oli nuoresta tytöstä kuin uni. Hän saattoi vaunuista nähdä suoraan huoneesen, jossa iloiset lapset ja nuoriso katetun pöydän ääressä istuivat ja söivät pähkinöitä ja omenia. Rouva Klemme seisoi etupuolella, jutteli ja teki liikkeitä, ja Anna tajusi, että hänen historiaansa kerrottiin ja tehtiin niin huvittavaksi kuin mahdollista. Molemmat kahlekoirat haukkuivat herkeämättä ja näyttivät kiihottavan toinen toistansa. Kuu tuli sillä välin näkyviin ja valaisi tuon matalan huoneen ja oudot seudut. Mies levitti hevosen loimen hänen jaloillensa ja käveli sitte edestakaisin hevosten vieressä sekä löi käsiänsä yhteen, pitääkseen itseänsä lämpimänä.

Oi, jos se olisi uni! Olihan hän ennenkin nähnyt hirvittäviä unia ja sitte herännyt aamulla rakkaassa makuukamarissa kotona, päivänpaisteessa ja ilossa — herännyt sanomattoman ilon ja kiitollisuuden tunteilla! Vaan ei, tämä oli todellisuus; oi, jos hän vain saisi matkaan lähteä, lohdutuksella ja avulla isän luokse saapua! Kuinkahan jaksoi isä tällä hetkellä? hän kysyi itseltään; tunkeutuikohan tämä tuima tuuli hänen kehnoon kamariinsa, olikohan hänen kipeä käsivartensa kylmänkankea, ikävöikö hän hellää hoitoa ja sääliväisyyttä, ajatteliko hän häntä? Ja isän kuva — kuinka perinpohjin todellisuudesta eroava, tuo kuva oli! — seisoi piinallisesti hänen sielunsa edessä.

Vihdoinkin avattiin ovi, vaan tulija ei ollut rouva Klemme — hän istui vahvassa rauhassa, syöden ja juoden paljon puheensa päälle --; se oli tuo kunnon lanko, joka toi lasin punssia ja kukkurapään lautasellisen leivoksia.

"Juokaa tämä, neiti kulta", hän sanoi sydämellisesti, "niin herttaiseni, tehkää se; me emme saata vastata siitä, että annamme teidät kuolijaaksi paleltua. Te tarvitsette tosiaankin vähän voimia, luulen ma."

Niin, hän oli oikeassa; Anna lipaisi lämmintä juomaa ja koetti vähän syödä.

"Mutta jos me ehdimme liian myöhään! Kyytivaunut ovat varmaan lähteneet, ennenkuin kaupunkiin kerkiämme."

"Ei tosiaankaan, olkaa huoleti siitä; nyt Kristianakin hankkii matkalle, näen mä. Sananen, ennenkun hän tulee. Te olette hyvä tyttö, ja minun tulee teitä surku; mitä olette tuumaillut ottaa toimeksenne häntä ja itseänne elättääksenne? Haluatteko lukea lasten kanssa?"

Hän ei ollut mitään tuumaillut, vaan vastasi, että hän halusi sitä mielellään — hän halusi tehdä mitä hyvänsä.

"Mutta heti alussa", jatkoi tuo rehellinen tilanomistaja, aivan hänen korvansa likellä puhuen, "tulee kenties pieni pula rahasta; älkää kääntykö Kristianan miehen puoleen, jos sitä saatatte välttää, sillä hän on sellainen…​" Hän ei lopettanut ajatusta, vaan tuolla sanalla "sellainen" oli aivan sama merkitys, kuin jos hän olisi sanonut "oikea koronkiskuri." "Tässä", hän jatkoi, "on seteli; ei mitään kiittämistä! Minä voin vannoa, että saan sen takaisin, ja sehän luonnollisesti on toivottavinta. Itse alotin vähemmällä, niin, sen tein, ja kuitenkin olen tullut niin voipa mieheksi kuin olen. Olkoon tämä meidän kesken; sisareni saa kyllä siitä tietämätönnä olla. Kas, tuossapa hän tulee, joutukaa ja tallettakaa seteli, vaan tallettakaa se hyvin! Hyvästi, Kristiana! Hyvästi, neitiseni! Onnea matkalle!"

"Me ehdimme myöhään, me ehdimme tiettävästi myöhään!"

Mutta he ehtivät liian aikaisin, ja heidän täytyi odottaa kolme pitkää, kuolettavaa neljännestuntia kolkossa postitalon kamarissa. Sumea marraskuun päivä alkoi juuri koittaa, kun kyytivaunut vierivät Köpenhaminaan pitkin sitä katua, jonka varrella everstinna nyt oli. Anna näki sen kauniin kulmatalon ja alaslasketun akkunaverhon siinä vierashuoneessa, jossa äiti varmaan levollisesti nukkui tahi kenties juuri heräsi, huulillaan rukous kotona olevain puolesta. Portin ulkopuolella seisoi puutarhurin renki, jolla oli kaksi täyteläistä koria ruukkukasveja; olihan määrä alkaa ilo ja hopeahäät.

Vihdoin viimeinkin he istuivat rautatievaunuissa, vaan ei nytkään hänen mielestään nopeasti menty; kuinka monta ja pitkää pysähdystä oli! Rouva Klemme yritti keskustelua alkuun panna, vaan kun se ei ottanut onnistuakseen, niin hän yhtä tyytyväisenä vaipui omiin ajatuksiinsa, hypistellen suuhunsa leivoksia, joilla hänen käsisalkkunsa oli täytettynä.

"Nytpä tyttöni saavat kieliä ja musiikkia kunnollisesti oppia", hän ajatteli, "ja me saamme talostamme hyyrätyksi portinviereisen, pienen, joutilaan huoneuksen, joka juuri sopii hänelle. Ne huonekalut, jotka Klemme otti köydenpunojalta, kun hän ei saattanut velkaansa suorittaa, muutan minä sinne ja otan niiden hinnan luonnollisesti isän rahoista. Tuo poloinen on lapsi sellaisissa seikoissa — onni, että hän on näin hyviin käsiin joutunut."

Ja hän laski kerran, laski toisen, minkä arvoiset köydenpunojan huonekalut olivat, sekä mitä ne uusina olivat maksaneet, ja mitä enemmän hän laski, sitä vähemmäksi hupeni Annalle jäävä osuus noista neljästä sadasta riikintaalerista.

Sorö’ssä he astuivat ulos vaunuista ja ajoivat sitte edemmäksi pienillä talonpoikaisvaunuilla, jotka olivat rouva Klemmeä vastaan lähetetyt. Yksi, kaksi, kolme tuntia — sitte vihdoinkin oli matka loppunut, ja he pysähtyivät prokuraattorin talon ulkopuolelle. Nuori tyttö hyppäsi reippaasti vaunuista; hän tahtoi mennä heti sinne, heti!

"Hyvänen aika, rakas lapsi, saattaisittehan hänet vaikka kuolettaa; häntä täytyy luonnollisesti valmistaa. Sen teen minä; istukaa siks’aikaa kakluunin ääreen. Ei mitään melua, lapsi! Teidän tulee olla siivolla, kuuletteko!"

Rouva Klemmen kiirehtiessä katua alas, istui Anna ja tuijotti tuleen, koettaen koota sekavat ajatuksensa. Hän ei kuullut lasten leikkiä ja telmettä, ei havainnut, että he puhuttelivat häntä, vieläpä häntä koskettelivatkin. Vasta, kun prokuraattorin vaimo aukaisi oven, hän malttoi mielensä ja oli heti valmis täyttämään kuiskaamalla lausuttua:

"Nyt saatte tulla."

"Minkä vaikutuksen se häneen teki?" kysyi hän innokkaasti, kun he olivat menemässä. Rouva Klemme oli tykkänään omissa hupaisissa mietteissään, ja hänen täytyi koota ajatuksiansa, ennenkun hän vastasi:

"Se kävi paremmin kuin uskalsin toivoakkaan; ensin se raukka luonnollisesti tuli vähän liikutetuksi, mutta sitte hän rauhoittui. Tässä on talo, niin, hänen asuntonsa ei ole juuri hupaisa, synti olisi niin sanoa; vaan me muutamme hänet jo tänä iltana toiseen asuntoon. Mutta ettehän vain sairas liene?"

"Oh, en, ei siitä vaaraa ole. Kiitoksia saattamastanne! Parasta on, että menette nyt, minä haluan mieluimmin olla yksinäni, teidän täytyy vihdoinkin mennä."

Se oli katkera pettymys uteliaalle rouvalle. Miten mielellään hän olisi todistanut ja selittänyt liikuttavan kohtauksen isän ja tyttären välillä! Hän mukautui kuitenkin kohtaloonsa ja meni vastustelematta.

Pienessä, pimeässä etehisessä riippui vanha, rääsyinen röijy; suuri, oljilla sisustettu puukenkäpari oli seinää vastaan asetettuna; näitä nähdessään Anna tunsi vanhaa, syntistä kammoaan hädän ja köyhyyden keskuuteen joutumisesta, mutta se kesti vain lyhyen silmänräpäyksen; seuraavassa tuokiossa hän aukaisi oven ja polvistui isän sängyn ääreen. Mielenliikutus tukehdutti hänen äänensä, ja hän oli melkein tajutonna. Vanha mies sängyssä näytti paljoa enemmän ujolta kuin levottomalta ja liikutetulta; oli ikäänkuin hän olisi tuntenut, että hänen tulisi jotakin sanoa, että häneltä oikeudella saattoi vaatia jonkun hellän sanan, vaan ettei sydän tahtonut hänelle sanoja mieleen johdattaa, ja sentähden hän tyytyi hiljaiseen ähkämiseen ja valittamiseen, samassa kun hän laski luisen kätensä nuoren tytön alaspäin taivutelle päälle.

"Kurja isä parkani! Sinulla on niin paljon tuskia. Jos olisin sen ennen aavistanut, niin olisin ennemmin tullut, mutta nyt en jätäkkään sinua milloinkaan."

Anna nosti päänsä ja katsoi ylös. Sairas makasi yhä hiljaa vaikeroiden, suljetuin silmin. Tuo oli hipunut olento, jolla oli rohjomainen, jokapäiväinen, karkeapiirteinen kasvonmuoto; mielen ilmaus osoitti omituisen sekoituksen tylsämielisyyttä, hyväntahtoisuutta ja kavaluutta. Anna hykähti takaisinpäin. Ei milloinkaan jättäisi! Mitä hän oli tehnyt? Tuon miehen tähden hän siis oli uhrannut kaikki, nyt vasta hän sen tunsi ja käsitti — kaikki. Mutta se oli ainoastaan velvollisuus, vastasi hän itselleen! Olihan tuo hänen isänsä, joka oli aivan syytön niihin mielettömiin harhaluuloihin, joita hänellä isästään oli ollut. Oi, jos vain hänen sydämensä tahtoisi hänen isänsä puolesta puhua!

Mutta se oli uppiniskainen sydän. Mitä olisikaan hän tahtonut antaa, jos hän olisi saanut Klaaran hellän sääliväisyyden, anteeksi suovan sydämen, tosi kristillisen mielen!

Hän kurotti sairaalle haljenneen vesiruukun, joka oli akkunalla, ja piti hänen päätänsä ylhäällä hänen juodessaan; mutta se tapahtui vastahakoisesti, eikä hänen äänensä kuulunut samallaiselta kuin hänen ensi kerran puhuessaan; se oli väkinäinen ja epävarma:

"Voitko kestää muuttamista, minun — isä raukkani? Täällä sinulla on niin viheliäinen olo; sinä voit pikemmin parantua toisessa paikassa."

"Sairashuoneessako?"

"Ei, vaan pienessä, hauskassa kodissa, jossa minä olen sinua hoitava."

"Jumala siunatkoon sinua", vastasi sairas samallaisella äänellä ja samalla tunnon ilmauksella kuin kotona se köyhä vaimo, — jota hän ei milloinkaan ollut saattanut kärsiä — joka kunakin lauantaina sai kuusi killinkiä Klaaralta.

Vaitiolo seurasi. Vanha Jussi — se oli sairaan nimi — makasi levollisena ja hengitti säännöllisesti ja kuuluvasti. Anna luuli hänen nukkuvan, mikä oli Annalle todellinen huojennus. Niin ei kuitenkaan ollut laita, vaan sairas katsoi mukavammaksi siten maata; valkeiden silmäripsien alta hän katseli salaisesti ja tutkivasti nuorta tyttöä. Tämä käännekohta hänen elämässään oli sattunut juuri silloin, kun olo synkimmältä näytti. Hän tuskin saattoi uskoa, että joku tahtoi eteenpäin hänestä huolta pitää; tässä oli syytä kyllä kummastukseen, ujouteen sekä iloon.

"Hyväluontoinen lapsi raukka!" hän ajatteli; "minun omatuntoni on toki puhdas, enhän minä ole häntä pyytänyt tulemaan. Kun hän ei vain näyttäisi noin kauhean hienolta! Omituista ajatella, mikä pieni matelijainen hän kerran oli; minä tunnen enää vain nuo mustat silmät."

Hänen näitä tuumaillessaan, seisoi Anna aivan hiljaa keskellä huonetta. Hän ei rohjennut itkeä tahi muulla lailla tunteitaan ilmaista. Pitkänä ja toivottomana näkyi tulevaisuus hänen edessään, ja vielä eilen oli se ollut hymyilevä ja valoisa. Oli aivan kuin huima vedenpyörre olisi tarttunut häneen ja heittänyt hänet autiolle rannalle, etäälle kaikesta, jota hän kunnioitti ja rakasti. Hänen omat lohduttavaiset sanansa edellisenä päivänä: "Mitähän meille saattaisi tapahtua, kun isä on kotona?" kävivät kuin pistos hänen sydämensä läpitse. Kiihottuneessa mielessään hän oli ollut vallan varma, että hän oli oikein tehnyt; nyt sitä vastaan hän horjui. Eikö niiden äärettömän monien kiitollisuuden syiden, joilla hän oli kotiin kiinnitetty olisi tullut hänet pidättää siellä? Mutta isä oli ollut ylen kova. Ja kuitenkin, kuinka usein juuri hän oli isän lujuutta kiittänyt! Ja hän näki isän, vihastuneenakin niin jalon muodon edessään ja kuuli hänen varoittavan: "onneton lapsi, ajattele oikein!"

Hän koetti karkoittaa noita ajatuksia ja kiinnittää tarkkaavaisuutensa ympärillä oleviin esineihin. Pienten, likaisten, vuotisen tomun ja hämähäkin verkkojen pimentämäin ruutujen läpitse oli näköala lautapihaan päin rannalle; vesi näytti kylmältä ja sekoittuneelta; pieni venhe ponnisteli päästäkseen maalle; hän tarkasteli sitä ja muisti äkisti Kustaan. Mitä tuo rakas, uskollinen Kustaa on sanova, kuullessaan, ettei hän ollut hänen sisarensa? Tai tiesiköhän hän sen? Niin, hänen täytyi se tietää, olihan hän viisi vuotta häntä vanhempi. Kuinka elävästi tuli samassa Kustaan hävästijättö hänen mieleensä, kuinka Kustaa oli ottanut Klaaran syliinsä, sitte puolittain leikillä kumartanut hänelle ja suudellut hänen molempia käsiään, sanoen: "sinä olet suuri rouvasihminen, sinä, Anna!"

Hän muisti myöskin erään ihanan kevätaamun, jolloin hän, Anna, oli kysynyt Kustaalta, heidän puutarhassa kävellessään, miks’ei Kustaa ollut häntä kohtaan aivan samallainen kuin ennen, eikö hän häntä enää rakastanut, ja Kustaa vastasi katseella, jolla hänen selkeät, rehelliset silmänsä selvästi ilmaisivat, ettei kenkään ollut hänelle rakkaampi: "jos vain saattaisit sydämeni tunteet lukea!" Samassa muisti hän isän kirjeen Kustaalle, ja suloinen, hämille saattava ajatus ajoi veren hänen sydämeensä; mutta hän poisti tuon mietteen koko sielunsa voimalla ja rukoili intoisesti:

"Suuri Jumala, varjele minun järkeni!"

Alkoi hämärtää, eikä ketään vielä tullut heitä noutamaan. Muurari nukkui nyt oikein rauhallisesti; nuori tyttö peitti hänen käsivartensa saalillaan; ryysyinen, pieni peite ei ylettynyt tarpeeksi.

"Hohoi, vanha vekkuli!" kuului samassa ovelta, ja reipas, nuori sepän sälli, tukka pystyssä, nokinen naama ja edessä nahkainen esiliina, astui sisälle. Se näytti sairaalle pientä pulloa ja jatkoi, Annaa näkemättä:

"Kuinka käsivarren ja kuumeen laita on? Tässä on pisarainen, joka kelpaa teille. Noh, joko ukko on suostuva köyhäinhuoneesen lähtemään, vai vieläkö pitää vähäsen vastaan ponnistella? Niin", hän lisäsi sydämmellisemmin, "jos minä saattaisin jotakin siihen katsoen tehdä, niin te ette milloinkaan sinne joutuisi, mutta te saatte kernaasti taskuni ylösalaisin kääntää, isävanhus, ja katsoa mitä niissä on. Kuka siellä? Oi, pyydän anteeksi."

Oliko tuo nuorukainen Annan veli? Anna tunsi tuskin jaksavansa sitä kestää, ja kuitenkin, mikä oikeus hänellä oli ahkeraa työmiestä halveksia?

"Teidän täytyy olla vähän hiljaa; minun…​ sairas nukkuu. Ken te olette?"

Nuori seppä näytti siltä kuin hänellä olisi suurempi syy saman kysymyksen tekemiseen. Hän vastasi kuitenkin, puoleksi empien, säveästi:

"Niin, näetteko, minä en oikeastaan kuulu perheesen, vaan hänen tyttärensä Tiina on minun morsiameni. Minä en tunne teitä, neiti, vaan arvelen, että olette tullut auttamaan, ja sitte sanon vain, että täällä, jos missään, apua tarvitaan."

Anna katsoi häneen kääntymättä pois. Rehellisyys kuvastui noissa likaisissa kasvoissa. Vähän hölmömäiseltä hän tosin näytti, vaan samassa hyvän luontoiselta. Anna selitti muutamia sanoin aikeensa ynnä ken hän oli. Poika parka seisoi kuin pilvistä pudonneena.

"No, mitähän Tiina on sanova! Mutta eikö ole oikein synti teidän itse tähtenne, rakas ne — neitsyt" (hän olisi mieluummin sanonut neiti, vaan katsoi kuitenkin neitsyt-nimen asianhaarain mukaan sopivammaksi); "ettekö olisi saattanut häntä muulla tavalla auttaa? Tämä on liikaa, niin, todella liikaa."

Ja hänen muodostaan saattoi selvästi lukea: moinen mies ei ole sitä ansainnut.

Hetkisen kuluttua tuli rouva Klemme. Hän oli ennen mainitussa pienessä huoneuksessa kaikki järjestänyt ja oli innokas sekä hengästyksissään; nyt ei tarvittu muuta kuin kannattaa sairas sinne. Kaksi miestä ja tyynyillä varustetut paaret odottivat ulkopuolella. Sepän sälli herätti vanhuksen, nosti hänet voimakkaalla otteella sängystä sekä kantoi varovasti ulos paarille. Tuo ei kuitenkaan voinut tuskaa saattamatta tapahtua, eikä muurari koettanutkaan hillitä oihkamisiaan.

"Te olette tehnyt minulle suuria palveluksia"; sanoi Anna tyvenesti ja määräkkäästi rouva Klemmelle; "huomenna laskemme, mitä olen velkaa, ja toivon voivani…​"

"Älkää ollenkaan siitä puhuko; sen saatatte pian minulle korvata, jos tahdotte vähän soittaa ja lukea minun lasteni ja muutamain muiden lasten kanssa, jotka siinä tapauksessa voivat tulla minun luokseni ja, luonnollisesti, maksaa minulle. Täällä sellaisesta ei suuresti makseta, sen saattanette käsittää; mutta siitä me kyllä aina sovimme. Minä tahdon teidät oikein säällisesti haltuuni ottaa, ja teidän täytyy usein käydä minua katsomassa."

"Lapsia opetan mielelläni", kuului vakava vastaus, "mutta teitä katsomassa käydä en voi. Ovathan meidän mielihalumme yhtä eroavaiset kuin olosuhteemmekin."

"Ei vieläkään masentunut!" ajatteli pikku rouva. Sitte hän sivumennen naputti erääsen akkunaan, jonka ääressä istui muudan hänen ystävättärensä — jolle jo oli kerrottu, mitä tapahtunut oli --, nyökkäsi sinnepäin, siten huomauttaen, että siinä nyt kulki kertomuksen sankaritar.

Uudessa huoneuksessa oli kolme pientä, matalaa huonetta ja ahdas kyökki. Palkkikatto ja seinät olivat valkoiseksi maalatut; mutta tuo paikka oli kaikissa tapauksissa kuin paratiisi muurarin entiseen asuntoon verrattuna, ja nuoranpunoja raukan huonekalut kaunistivat sitä todellisesti. Tohtori, joka illempana tuli, oli varsin kummastunut ja tyytyväinen. Nyt, kun sairas saattoi saada alituista hoitoa, ja kääreet käsivarrella saattoivat tulla säännöllisesti vaihdetuiksi, oli hän pian paraneva, sanoi tohtori. Tänä iltana hän kuitenkin oli huononlainen, mielenliikutuksesta luonnollisesti, sehän oli helposti käsitettävä.

Vanha muurari olikin todella iloinen ja ojentelihe tyytyväisenä lämpöisessä, puhtaassa vuoteessa. Hänen tyttärensä tarjoama putinki maistui erittäin hyvältä, ja niin keveästi sekä kätevästi laski tytär kääreen hänen käsivarrelleen; se oli toista kuin omin avuin vasemmalla kädellä itseänsä auttaa. Suloiset tulevaisuuden unelmat kangastivat hänen sisällisen silmänsä edessä, ja kuitenkin oli eräs pieni seikka esteenä — mutta milloinka me ihmiset saatamme sanoa, ett’ei meillä mitään esteitä ole?

Anna oli aivan väsynyt ja vaivautunut, vaan ei ollenkaan uninen. Hän istui vanhanaikaiseen isoisän tuoliin, joka oli ihan pienen kakluunin vieressä, ja istui siinä tunnin toisensa perään yhä vain ajatellen. Hän kuuli kirkonkellon lyövän; kuitenkin ennätti pieni kello, joka mahtoi olla jossakin läheisyydessä, aina hetkisen kirkonkellon edelle.

Mitähän kotona olijat nyt tekivät? Klaara itki häntä ja rukoili hänen puolestaan, sen hän tiesi. Entä isä? Hänkin suri — salaista, jäytävää, parantamatonta surua. Hän pani toivottomana kätensä ristiin. Olikohan äiti tuon tapauksen jo kuullut? Vai istuikohan hän nyt juhlapuvussa iloisena hääpöydän ääressä, ajatellen seuraavata vuotta, jolloin hän omaistensa piirissä samaa onnellista juhlaa viettäisi? Mutta Anna tiesi, että äiti lisäsi siihen: jos Jumala sallii; hän lisäsi aina: jos Jumala sallii. Ja nuori tyttö sai vihdoin lohdutuksen kyynelistä.