Lauran ripillepääsy lähestyi nyt suurin askelin, ja meillä kaikilla kolmella oli, puvun tähden hyvin kiire. Tuo rakas tyttönen oli niin kummastuksissaan, mielissään ja kiitollinen, kun hän niin sukkelaan oli päähenkilöksi tullut. Koko ijässään hän ei ollut uutta leninkiä saanut; minun hylkäämäni leningit olivat aina hänelle muodostetut.

"Miksikä tuhlaat minua varten niin monen monta pistosta, Elisabet? Millainen nenäliina!"

"Niin, oikea narrinteos", jatkoi Kristian, tarkastaen työtäni ylenkatseen ja ihmettelyn sekaisella muodolla. "Pane nyt se pois, Betti, ja lähde kanssani; pieni kävely Vallilla tekee meille molemmille hyvää."

"Sinähän kävelet mieluimmin yksinäsi, Kristian."

"En suinkaan. — Se on oikein, että otat levätin hartioillesi. — Noh, eikö täällä ole kaunista? Kas, kuinka aurinko keltaisenruskeilla lehdillä leikkii. — Ainoastaan silloin kuljen mieluimmin yksikseni, kun tahdon häiritsemättä ajatella läpitse, mitä lukenut olen. Nyt tarvitsee minun juuri päästä vähäsen lakitieteestä, ja sinun myös tarvitsee päästä ajatuksista, vanhoista muistoista ja en tiedä, mistä vielä, sekä luoda raitis katse elämään."

"Minä olen sydämestäni tyytyväinen, Kristian, älä usko mitään muuta!"

"Tavallasi kenties, vaan et, miten me — äiti ja minä — sinun soisimme olevan. Eilen puhelimme juuri sinusta. On ikäänkuin ei sinulla enää olisi mitään mielitekoja eikä toiveita, niin, ei mitään tulevaisuutta — ei, ei, anna minun loppuun puhua — ikäänkuin elämä olisi takanasi, Elisabet, samoinkuin se äidin takana on, ja ikäänkuin ainoastaan muiden hyväksi eläisit."

Kuinka omituista, että hän juuri noilla sanoilla ajatuksensa lausui; se teki minun niin hyvää, vaikk’ei se minuun sopinut.

"Jumala suokoon, että saattaisin heittää oman minuuteni paljoa, paljoa kauemmaksi kuin heitän, Kristian, niin saattaisin iloisempikin olla."

"Sehän koskee kaikkia ihmisiä", vastasi hän kuivasti, "vaan ethän sinä saa karkoittaa ajatusta tulevaisuudestasi; sehän on naurettavaa 19:vuotisen tytön työksi. Noh, nyt olen sen sanonut, pane se nyt kauniisti mieleesi."

Ja päivät kuluivat. Laura ja minä luimme toisinaan Uutta Testamenttia yhdessä, ja minä oikein riemuitsin sisareni terveestä, luonnollisesta käsityksestä.

"Mutta, Elisabet", sanoi äiti kerran, kun hän näki raamatun pöydälläni, "onkohan…​ älä suutu kysymyksestäni…​ onkohan aivan oikein, että sinä pidät sitä?"

Hän osoitti kirjoitusta ensi lehdellä.

"On, äiti, olen varma siitä, että se on oikein."

Minä kätkin heti kirjan; mistään hinnasta en olisi tahtonut sitä menettää.

Lokakuun puolivälissä pakkasimme Lauran matkalaukun. "Neiti Hjort, Lehmuksela." Tuo minun osoitteeni sisältävä jäykkä kortti kelpasi taas käytettäväksi. Oi, miten täynnä iloisia, liioiteltuja toiveita olin sitä kirjoittaissani ollut! Nuo korkeat, painetut kirjaimet näyttivät niin vierailta, melkein aaveentapaisilta. Nyt oli Laura saman matkan tekevä, se oli niin omituista ajatella. Hän oli elävä isoisän ja Kristiinatädin kanssa yhdessä ja saisi nähdä Ove’n! Käviköhän Ove siellä joka päivä nyt miten ennen?

"Sinun tulee kuitenkin Kristiina tädille olla ystävällinen ja tarkkaavainen, Laura, lupaa se minulle!"

"Tahdompa koettaa; vaan Kristian sanoo, että hän on sietämätön, ja äiti, joka, miten tiedät, ei kenestäkään pahaa puhu, nimittää häntä ikäväksi ihmisparaksi, ja kirjoitithan sinä itse…​"

"Älä ollenkaan välitä siitä, mitä minä kirjoitin. Vasta lopulla häntä tuntemaan rupesin. Sinun täytyy kokea päästä ystävälliseen suhteesen hänen kanssansa, sisko kulta, minun tähteni!"

Kuinka suloiselta ja sievältä pieni tyttömme näytti, kun hän säteilevin vaan kuitenkin kyyneleisin katsein meille rautatievaunuista nyökkäsi. Suuri, uusi saali laskeutui niin kauniisti hänen hennon, hienon vartalonsa ympärille; sievä hattu ja muhkea leukarusetti kaunistivat häntä oivallisesti. Hän oli itsekin iloinen puvustaan, siitä että sai kiireestä kantapäähän asti noin uudenuutukainen olla, vaan se oli lapsellista, viatonta eikä turhamaisuuden iloa. Piljettiä hän piti lujasti toisessa, laukkua ja sateenvarjoa toisessa kädessään.

"Minä kyllä pidän kapineistani huolta", hän huusi, kääntyen etupäässä Kristianin puoleen, joka tavallisesti soimasi häntä huolimattomuudesta ja järjestyksen puutteesta.

Kului jo’ku aika, ennenkuin kaikki taas kävi vanhaa, tavallista tahtiaan hänen lähtönsä jälkeen. Vasta, kun hän oli poissa, havaitsimme oikein, mikä hilpeä, rakastettava keijukainen hän todellakin oli. Äiti tietysti häntä eritoten kaipasi, vaan hän ei puhunut siitä; valittaminen ei hänen tapanansa ollut; jos hänellä oli kuorma, niin hän kantoi sen mieluimmin yksinään ja hiljaisuudessa.

Kuinka lempeä, kärsiväinen, rakastava ja itsekieltävä hän oli, vähän liiaksi heikko ja mukaantuvainen muille — olinhan itse esimerkkinä siitä — vaan vahva ja taipumaton omien velvollisuuksiensa täyttämisessä. Hänellä, miten Ovellakin, oli sydäntä kaikkia kohtaan läheisyydessään.

"Minä olen niin halukas lähettämään vähän apua, joitakin Lauran vaatteita ja hiukkasen vahvistavaa ruokaa, puusepän sällin vaimolle vintikamariin; hän on sairaana, raukka, ja monien lastensa tähden suuressa tuskassa; ajatteleppa, kuusi kappaletta, ja vanhin on vain kymmenen vuotinen. Kukkaroni on jotenkin ohut, puut ja vuokra ovat maksetut; mitä sanot; Elisabet, teemmekö niin?"

Toisella kerralla pyysi äiti minua, ett’en unohtaisi leivänmuruja.

"Pikku linnut ovat tottuneet ne saamaan", hän sanoi, "eikä nyt talvisaikana saa niitä ateriattaan jättää."

Naapurin laiha kissa oleskeli myös alituisesti kyökissämme ja löysi aina savikuppinsa maitoa täynnä nurkassa.

Eräänä päivänä, kun parhaallani silotin vaatteita, tuli äiti sisälle luokseni tyytyväisen, kirkastuneen näköisenä.

"Anna minulle rauta ja mene sisälle, Regiina on täällä! — Jumalan kiitos, että armas tyttöni saa jotakin, joka häntä hiukan ilahuttaa. Pyydä hänet jäämään päivälliseksi, minä kyllä laitan kolme ruokalajia."

Ah, se oli heikko ihastuttaminen! Regiinalla ja minulla ei ollut enää mitään toisillemme sanomista; hän havaitsikin sen aivan pian ja hylkäsi minut kokonaan.

Joka viikko saimme tiheän, pitkin ja poikin, ristin ja rastin kirjoitetun kirjeen Lauralta. Hän ikävöi kovin kotia vaan piti isoisästä; talo hänestä myös oli hauska ja kaunis ja koko seutu niin ihana. Kristiina tädin sydäntä hän ei kuitenkaan saattanut voittaa. — "Täti edellyttää", kirjoitti hän, "ett’en minä saata häntä kärsiä, ja se tekee kaiken lähenemisen niin vaikeaksi; vaan minä muistan kyllä lupaukseni Elisabetille. Epäystävällinen hän oikeastaan ei ole, kuinka omituinen, jäykkä ja synkkä hän muutoin onkin."

"Vaan mitä tuossa on ollut?" kysyi Kristian kummissaan. "Kas, kuinka tiheästi lapsi on sen ylitse vetänyt; siitä on mahdoton ainoatakaan kirjainta erottaa."

Äiti vaikeni, vaan minä saatoin nähdä, että hänellä olivat omat ajatuksensa. Minullakin olivat minun mietteeni: tuo rakas tyttönen oli varmaan kirjoittanut Ove’sta ja sitte, kun hän muisti meidän suhteemme, sen taas pois pyyhkinyt. Vähitellen hän kuitenkin tuli vähemmän varovaksi, ja Ove’n nimi oli usein kirjeissä. "Pastori oli ollut Kristiina tädin ja hänen kanssansa ajelemassa tahi heille kirjoja lainannut; hän, Laura, oli kuullut niin kauniin saarnan, joka oikein antoi halun hurskaaksi ja hyväksi tulemaan" j.n.e.

Talvi kului tasaista, hiljaista kulkuaan. Me olimme kaikki aivan ahkeroita; Kristian luki kuin henkensä edestä; äiti ja minä askaroimme yhdessä talouden toimissa ja neulan ääressä, ja illalla, kun rakas, pieni rauhanhäiritsijämme oli sänkyyn mennyt, luin kuuluvasti. Ensi kerran maistoin sitä iloa, joka ahkeruudessa on. Ateriamme ja kävelymme olivat hyvin hupaiset ja vaikuttivat niin virkistävästi hyvin kulutetun ajan jälkeen. Mitä lähemmälle joulu ja sen kanssa tutkintoaika joutui, sitä äkkipikaisemmaksi ja äkäisemmäksi kuitenkin Kristian tuli; meidän täytyi punnita sanamme ja tarkoin varoa häntä loukkaamasta. Monta kertaa hän sanoi itse: "Minä olen sietämätön, äiti, sen tiedän aivan hyvin; vaan te ette aavista, kuinka täällä päässäni pinnistää."

"Taukoa sitte taivaan tähden, rakkain ystävä", pyysi äiti.

"Saamme nähdä; älä minua vain millään muotoa vaivaa, äiti kulta."

Kuinka iloinen päivä oli se, kun hän tuli kotiin ja kertoi, että kaikki oli onnellisesti ja hyvästi ohitse! Hänen kasvonsa säteilivät sydämellisimmästä ilosta; se ei ollut vanha vakava Kristian ukkomaisine käytöksineen.

"Nyt en tosiaankaan enää tahdo olla sellainen myyrä, joka kaivaa itsensä pois kaikesta valoisasta ja hauskasta tässä maailmassa! — ja pojasta tuolla rupean myös huolta pitämään; niinpä niin, nyt minä oikein todella rupean hänen kanssansa käsikähmään."

Hyväksi aluksi hän tarttui pienen Juhanan haiveniin.

Poika kuuli tuon lupauksen paljoa suuremmalla levottomuudella kuin ilolla ja vapautti päänsä niin pian kuin hänelle mahdollista oli, ison veljen lujista kourista.

"Jos vain nyt saisimme sinut, Betti, oikein iloiseksi", sanoi Kristian paria päivää myöhemmin.

"Minä olen iloinen, Kristian; Jumala on ollut niin erinomaisen armollinen minulle. Minä olen iloinen ja kiitollinen."

"Sinä olet kuuliainen, ainoastaan kuuliainen, vaan et onnellinen; se se on, jota en saata käsittää. Tiedätkö, kenenkä kaltainen olet; saanko sen suoraan sanoa?"

"Saat, miksikä ei?"

"Sen kaltainen, joka pitää kuolleesta, ajattelee sitä ja iloitsee saadakseen sitä toisessa maailmassa tavata. Kenkään ei saata uskoa, että sinä olet heittänyt pois rasittavan ikeen ja tuntisit itsesi huojennetuksi ja vapautetuksi."

"Älä puhu niin, Kristian, se murehduttaa minua. Kun on paljon kaduttavaa ja sovitettavaa — ja sitä minulla on — niin saattaa kyllä toisinaan vähän totiseksi tulla."

"Oh, et sinä ennenkään niin hirveän häijy ollut, vaikka minä toisinaan olin sinulle oikein vihainen ja luulin, että sinun minuutesi esiintyi liian paljon äidin kustannuksella. Nyt sitä vastaan toivoisin, että sama minuus tuntuvammin esiintyisi."

Hän kietoi käsivartensa lemmekkäästi vyötäisteni ympäri.

"Jos Jumala suo, sisar kultaseni, niin tuumailen, että äiti ja sinä jäätte tulevaisuudessa minun luokseni, kun Laura ja poika ovat maailmalle joutuneet ja minä olen jalkani oman pöydän alle pannut."

Joulun aikana saimme, miten tavallisesti, koko lastin hyviä tavaroita Lehmukselasta: hanhia ja jäneksiä, juustoja ja torttuja, omenia ja saksanpähkinöitä. Kummastuksekseni oli pohjalla Mette Marian tuttu koulupussi, pähkinöitä täyteen pakattuna.

"Neiti Elisabetille Klintiltä ja metsästä, noukkinut Mette Maria" niin kuului lapsen omakätinen päällekirjoitus. Hän oli varmaan nähnyt suurinta vaivaa, kirjaimet olivat suuria ja koreita.

"Mitä luulet minulla tässä olevan, Betti?" kysyi pieni Juhana eräänä aamuna maaliskuun alussa, suljetulta käsiänsä minua kohden kurottaen.

"Kevätesiköitä!"

"Oh, hyi, Elisabet! Sinä näit ne, vehreät lehdet pistäytyivät esiin. Se ei ole rehellistä peliä."

Hän kurotti minulle kourallisen raittiita kevätesiköitä, ja niiden muassa seurasivat ensimmäiset kevättunteet. Pari päivää myöhemmin näin keltaisen kukan Vallin rinteellä. Nyt alkoi maalla kaikki versoa ja kasvaa; pian oli Lehmukselassa oleva kaunista. Vieläköhän milloinkaan sinne joutuisin? Tuota en tohtinut ajatella.

"Kun vain ei Laura olisi kipeänä; on enemmän kuin 14 päivää siitä, kun hän kirjoitti!"

Äiti huokasi syvästi. Hän oli kauan hiljaa suruansa kantanut; nyt hänen täytyi sitä purkaa.

"Saattaahan hyvin helposti esteitä tulla! Muistatko joulun edellä, äiti, kuinka kauan silloin viipyi?"

Minä koetin näyttäytyä levolliselta ja iloiselta, vaikka minäkin olin murheinen ja levoton. Me hätkähdimme joka kerta, kun soitettiin.

Vihdoinkin huhtikuun lopussa tuli Kristian riemuiten sisälle.

"Tässä on kirje! Lauran omia harakanvarpaita. Voit olla aivan huoletta, äiti; pieni lemmikki jaksaa hyvin."

Kirje sisälsi vain pari kiireessä kirjoitettua riviä: Kristiina täti oli kipeänä, vaarallisesti kipeänä; hän ikävöi minua, luuli Laura; hän itse ikävöi myös sanomattomasti. Oli niin hirveän paljon ajattelemista ja järjestämistä, eikä hän kelvannut mihinkään.

"Tyttö kultani, mitä sanot?"

"Toivon ehtiväni sinne vielä tänä iltana, äiti; lähteehän juna vasta k:lo 7."

"Sinä tahdot siis…​ oi, lapsi, kuinka kelmeä sinä olet! Tohdimmeko antaa hänen lähteä, Kristian?"

"Luonnollisesti lähden! muu ei voi kysymykseen tulla. Täti parka!"

"Pieni Laura parka", sanoi äiti, "ja sinä myös! Sinä et ajattele ollenkaan itseäsi säästää, lapsi."

Minä en vastannut mitään vaan kiirehdin sisälle omaan huoneeseni ja pakkasin sisälle muutamia välttämättömiä kapineita, sekavain ajatusten taukoamatta päässäni pyöriessä.

Oi, jos saattaisin ajatella vain tätiä, yksinomaisesti tätiä! Mistä nuo muut kuvat tulivat, tuo pelko, tuo toivo? Armollinen Jumala, auta minua, pidä kaikki tuo sielustani poissa, ja anna tunteideni jakautumatta Kristiina tädin ympärille kokoontua!