Niin omituiselta tuntui seistä taas ulkopuolella tuota kunniallista, ruskeata ovea kirkkaine levyineen, jossa äidin nimi niin koreasti piirrettynä oli. He eivät odottaneet minua, minä en ollut kirjoittanut. Tulisivatko he iloisiksi? Oi, kuinka he ihastua saattaisivat; sellainen kuin olin ollut? Minä viivyin vähän ennenkuin soitin.

Keveitä askeleita kuului sisältä, ja Laura aukaisi. Hän katsoi silmänräpäyksen kummastuneena minua, sitte hän ilohuudahduksella kapsahti kaulalleni.

"Elisabet! sinäkö se todella olet? Äiti, se on Elisabet!"

"Jumalan kiitos! lue se minulle", huusi äiti kyökistä.

Hän luuli kirjeen minulta saapuneen.

Kuinka ansaitsematonta rakkautta he molemmat minua kohtaan osoittivat! Minä tunsin halun heti ripittää itseäni ja pyytää anteeksi; vaan ei, parempi oli osoittaa katumus töissä kuin sanoissa.

"Mitä erinomaista täällä nyt on tapahtunut?" Kristianin pää näkyi ovessa; "kah, Elisabet! — miks’et kirjoittanut ole?"

Se oli tuo entinen hieman mestaroiva ääni; minä tulin aivan iloiseksi, kun sen kuulin ja näin hänet yönuttuineen, piippuineen ja tuttuine käytöstapoineen.

"Minä tahdoin teitä odottamatta ihastuttaa."

"Ja sen sinä teitkin."

Äiti syleili minua uudelleen; sitte hän huomautti Kristiania, että piippu, tuo vanha riidankapula, piti siksi päiväksi syrjälle panna.

"Niin, se on totta", — hän näytti vähän närkkäältä ja suutahtaneelta — "tästä kai on haittaa?"

"Ei suinkaan; minä olen tottunut tupakin savuun isoisän luona ja pidänkin siitä."

"Kas vain! sepä on tosiaankin hyvä askel eteenpäin." Hän sauhutti nautinnolla, samassa minua jonkunlaisella uteliaisuudella tarkastaen.

Pieni sali näytti oikein hauskalta, kauniine, puhtaine akkunaverhoineen, välkkyvänkirkkaine huonekaluineen ja lumivalkeine lattioineen. Ruusupensas ja verenpisara olivat nuppuja täynnä; pieni myrtinoksa oli saanut haaroja joka suunnalle. Äiti käveli toimekkaasti ulos ja sisälle; joka kerta tullessaan hän nyökkäsi ystävällisesti minulle.

"Oletko huoneessasi ollut?"

Laura katsoi levottomasti minua.

"Älä vihastu, Elisabet", hän sanoi, "että vaatekaappi on siellä, katso, tuossa nurkassa. Makuukamari on ahtaanlainen äidille ja minulle, miten tiedät, ja siitä syystä arvelimme, että se saisi sinun poissa ollessasi täällä olla; me luulimme, että kirjoittaisit ennen tuloasi; vaan nyt se on luonnollisesti heti muutettava."

"Miksikä niin? onhan sillä tuossa oivallinen paikka."

Lauran suuret silmät tulivat kummastuksesta vielä suuremmiksi; olinhan ennen järkähtämättömästi kieltänyt kaappia huoneessani pitämästä.

"Sinä olet meitä varmaan suuresti ikävöinnyt", hän sanoi äkisti ja napsautti sormillaan, ikäänkuin vihdoinkin olisi arvoituksen avaimen löytänyt.

Heti sen jälkeen aukaistiin ja suljettiin portti omituisella tavalla; se oli pikku Juhana; nyt hän tuli portaita ylös, kaksi, kolme astuinta kerrassaan.

"Viiliä ja munakokkelia, hurraa!" hän huusi ja heitti laukun kirjoineen luotaan. "Minä olen nälkäinen kuin susi…​ Vaan mitä tämä on? Elisabet!"

"Ethän sinä kurota kättäsikään tervetuliaisiksi, paha poika! Tule heti tänne!"

Minä sivelin hänen paksuja, kiiltäviä kutriaan pois otsalta ja katsoin häntä oikein. Kuinka kaunis poika hän oli! Enkä ollut milloinkaan ennen ollut iloinen ja kiitollinen noin herttaisesta veljyestä.

"Kuinka tutkinnossa kävi?"

"Hyvin; minä istun toisena luokassa."

"Onko todistuskirjaasi usein a tullut?"

"On kyllä, toisinaan, vaan minulla on myös yksi c", hän lisäsi ajattelevasti.

"Minä tuon terveisiä isoisältä sinulle, Juhana. Jos oikein ahkera ja kiltti olet, niin luulen, että saat käydä häntä ensi kesäluvalla katsomassa. Sinä et usko, kuinka suuri puutarha siellä on, ja siellä on kiikku ja keinulauta, ja kirsikoita, karviaismarjoja ja kukkia loppumattomasti. Isoisällä on myös pieni varsa, joka siksi tulee niin suureksi, että sinä saatat sillä ratsastaa."

"No, eihän nyt? Oi, Elisahet, kerro enemmän!"

Hän istuutui rauhaan lähelleni ja unohti sekä viilin että munakokkelin.

"Hyvänen aika, kuinka neiti on maalla laihtunut!"

Piika seisoi ovella ja tarkasteli minua ihmetellen.

"Hän on vähän matkasta ransistuneena; siinä koko syy;" (äiti punastui kovin, luullen minun loukkaantuvan) "sinun täytyy mennä aikaisin levolle, armas tyttöni; yhden yön uni on sinulle entisen muotosi antava."

Iltapuolella tuli Kristian ystävällisesti luokseni.

"Mitä mietiskelet?"

"Ajattelin juuri sinua, Kristian, kuinka ahkera, kunnollinen ja uskollinen sinä aina olet ollut."

"Niinkö todella ajattelet?"

"Niin, aivan todella."

Hän vaikeni hetkiseksi; sitte hän kohotti päänsä ja sanoi, käsivartensa vyötäisteni ympäri kietoen ja minua syvälle silmiin katsoen:

"Kenties johtui se mieleesi ikäänkuin…​ ikäänkuin vastakohtana eräälle toiselle, joka ei sellainen ole?"

Hän aivan varmaan tarkoitti Ovea.

"Niin, aivan niin, Kristian", vastasin; "vastakohtana itselleni."

Vähää jäljemmin tuli äiti luokseni ja syleili minua.

"Nyt, oma tyttöni, kun kahdenkesken olemme, täytyy sinun minulle kaikki selittää. En tahdo murehduttaa tahi vaivata sinua, Elisabet, vaan ajattelin, että se kenties huojentaisi mieltäsi, jos uskoisit itsesi äidillesi. Otsallasi on sellainen totisuus, joka on minulle niin outo."

Minä tartuin hänen ystävälliseen, uskolliseen käteensä ja suutelin sitä monta kertaa. Tunteitani ilmaista en kuitenkaan saattanut, paljas ajatus, että joku tahtoisi sovitusta toimeen saada, kauhistutti minua. Samassa määrässä kuin tunnustin hänet, Ove’n, etevämmäksi, samassa määrässä tunnustin myös omat puutteeni ja erotuksen välillämme. Nyt hänkin varmaan näki minut oikeassa valossa ja kenties kiitti jo Jumalaa, että kaikki oli ohitse.

"Mitä sanoisin sinulle, rakkahin äiti, muuta kuin, että minussa syy oli; hänellä ei mitään syytä ollut."

Hän pudisti hiukan päätänsä vaan ei väittänyt vastaan.

"Isoisä sen tosin jotenkin selitti. Parempi luonnollisesti on purkaa sitoumus, kuin koko elinajaksi onnettomaksi tulla. Tyttöseni olikin liian nuori; minä tulin heti niin omituiselle mielelle, kun sain kirjeen, joka kihlauksen ilmoitti. No niin, en tahdo sinulta enempää kysellä, koska se mieltäsi vastaan on."

Hänen lempeät kasvonsa olivat niin surullisen näköiset, kun hän katsoi minua.

"Äiti kulta, älä ole murheissasi minun tähteni!" (Minä polvistuin hänen eteensä ja panin pääni hänen polvelleen). "Minä olen poissa ollessani paljon oppinut; en mistään maailmassa tahtoisi sitä paitsi olla, mitä oppinut olen: ensinnäkin rakastamaan Jumalaa ja uskomaan Häneen, miten sinä, äiti, Häneen uskot; sitte rakastamaan sinua ja kaikkia ihmisiä sekä rakkaasta, turvaisesta, pienestä kodista kiitollinen olemaan."

"Se on ennenkin sydämessäsi ollut, Elisabettiseni, vaan totisissa silmänräpäyksissä tulevat tunteet enemmän tietoisiksi ja eläviksi."

Äiti ei millään muotoa tahtonut tuomita entistä itseäni, hänen rakasta, vanhaa tyttöään, jonka vioille hän oli ollut sokea.

Illalla tuli pieni Laura hiipien huoneeseni.

"Äiti tosin kielsi minun puhumasta kanssasi…​ hä…​ hänes…​ tiedäthän kyllä, ketä tarkoitan;" (hänen kirkkaat, lapselliset silmänsä säteilivät veitikkamaisuudesta) "vaan en saata uteliaisuuttani hillitä. Se varmaankin oli joku eriskummainen vanha jörö, vai miten? Isoisä kirjoitti, että sinä olit liian nuori ja hän liian totinen."

"Hän ei ollut vanha eikä eriskummainen, Laura, vaan me olimme niin erilaatuiset; hän oli paljoa, paljoa parempi kuin minä. Älä, sisar kultaseni, enää milloinkaan tästä seikasta puhu; lupaa minulle se."

Hän supisti ruusunpunaiset huulensa suuteloon ja lupasi aina olla tuohon aineeseen koskettamatta; vaan hänen katsantonsa oli aivan tyytymätön.

"Sinä voisit kyllä minulle asiasi uskoa minun ikäni tähden, Betti; olenhan minä jo pian täysikasvuinen tyttö", sanoi hän ja meni.

Miten oikullinen ja itsekäs olin ennen ollut! Minä havaitsin sen lukemattomin tavoin, juuri perheemme pienistä vaarinotoista.

"Näinhän sinä, Elisabet, sen tahdot olemaan; sehän on sinun paikkasi, sinun tottumuksesi, sinun oikeutesi", niin kuului alituisesti.

Kauan viipyi, ennenkuin saatoin heitä niistä luovuttaa. Vasta vähitellen minun taloudentoimiinkin suotiin hiukan osaa ottaa.

"Minä en jaksa, äiti, toimetonna istua."

"Vaan voithan olla kävelyllä, armas tyttöni."

"Käsivarsien liikkeet etupäässä terveellisiä ovat; ja minäkin haluan mielelläni tulla kelvolliseksi, miten sinä, äiti kulta."

Ensimmäinen syy auttoi, minua ruvettiin käyttämään. "Tiedätkö, Betti, mitä toisinaan ajattelen?" kysyi pikku Juhana, joka seisoi vieressäni kyökissä, minun kermamunkkeja leipoessani, ja odotti kärsiväisesti sitä makupalaa, jonka hänelle luvannut olin. "Niin, minä luulen, että sinä siellä isoisän luona olet tullut vaihdetuksi."

"Hyi, hyi, lapsi!" Äiti katsoi niin totisesti häntä. "Se on, Jumalan kiitos, meidän vanha Elisabet."

"Oi, minä pidän monta, monta kertaa enemmän uudesta! Hän on ystävällinen, melkein kuin sinä itse, äiti, hän ei toru, kun minä höläjän, auttaa läksyjäni selville ja kertoo satuja hämärässä. Hän ei saa milloinkaan mennä pois, eikä se toinen saa enää milloinkaan takaisin tulla, vai kuinka, Betti? Kas, siinä on munkki!"