Parin tunnin levollisen unen perästä herättyäni, oli kaikki heti selvillä ajatuksissani. Kuinka tottumattomalta ja eriskummaiselta tämä mieliala tuntui! Olin aivan vieras itselleni. Yöllä, ensimmäisessä polttavassa katumuksessani, tuntui minusta elämä liian lyhyeltä, voidakseni sovittaa kaikki, mitä olin laiminlyönyt ja rikkonut; nyt sitä vastaan tuntui jäljellä olevain monien hetkien ja päivien paino niin raskaalta, ja se saastoi minut alakuloiseksi. Minä kohotin kuitenkin sieluni, hartaasti rukoillen voimaa ja kärsimystä, ja tunsin. ett’ei Jumala olisi minua enää milloinkaan hylkäävä.

Aivan hiljaa hiivin pitkin portaita ulos. Täti seisoi kyökissä suuret hansikat käsissä ja valmisti pähkinöitä syltyksi. Hän oli kokonaan kiintyneenä toimeensa, ja minun onnistui havaitsematta päästä avonaisen oven ohitse; tunsin vielä voimakkaan tarpeen olla yksinäni.

Näytti tulevan kaunis päivä. Tuuli hajoitti valkoiset pilvet, pyöritti ne taas kokoon ja lakaisi pois yhdelle taivaan äärelle, joten muu taivas muuttui aivan siniseksi. Ehdottomasti kuljin totuttua tietä Klintiä kohden.

Kuinka ihanaa! Minä muistelin sitä päivää, jolloin sen seudun näin, ja sitte…​

Pieni Mette Maria seisoi kappaleen matkan päässä Klintillä olevasta mökistä, pää taaksepäin kumartuneena ja katse ylöspäin kääntyneenä. Mitä tarkasti hän? Kun lähestyin, niin hän kääntyi nopeasti.

"Tekö, neiti!" Hän riensi ilosta loistavana vastaani. "Minä kuulin leivon! niin, se on todella totta, ja se oli kuitenkin niin korkealla, ett’en saattanut sitä nähdä, ja teidän tulonnekin kuulin, ja — mitä se oli? — oi, suuri Jumala, ainoastaan lehti, pieni, kellastunut lehti!"

Hän otti sen ylös ja suuteli sitä ihastuksissaan.

"Eilen sen ensinnä oikein havaitsin", hän jatkoi, "kun poimin tähkiä. Heinäsirkat lauloivat, ja kaikkialla suhisivat ja surisivat pienet elävät, ja sammakot suossa, uskokaa minua, pitivät tavatonta meteliä illalla, ja vanha isoäiti hengitti niin raskaasti! Tuskin saatoin siltä nukkua."

Mette Maria teki pienen hypähdyksen ja pyörähti ympärinsä.

"Vanhaa isoäiti raukkaa, hän saikin pahimman kanssani kärsiä, ja te myös, neiti. Voi, luulen, että te itkette!"

Lapsen siniset silmät katsoivat sääliväisinä minua.

"Olen niin sydämestäni sinun puolestasi iloinen. Jumala on niin hyvä ja armollinen!"

"Sanokaappa se, neiti; nyt minäkin saatan mennä kirkkoon ja kuulla papin saarnaa ja laulaa muassa" (taas pieni hypähdys). "Luuletteko majurin välittävän siitä? — että minä voin kuulla?"

"Oi, kyllä! se tietysti ilahduttaa häntä suuresti."

"Jos niin on, niin saatattehan sen sanoa."

Mette Maria punastui kainosti, isoisä oli koko hänen pienen kiitollisen sydämensä voittanut.

"Entä Kristiina tädille?" kysyin.

"Niin, kyllä, jos tahdotte neiti."

Täti parka! siinä oli taas yksi, jolle hän oli hyvää tehnyt ja kuitenkin luotansa syössyt.

"Kuulkaa, isoäiti huutaa! — Minä tulen, minä tulen! — Vettä hän odottaa; minä unohdin kokonaan sitä tuoda", kuullakseni ainoastaan leivoa.

Yks kaks kiiti Mette Maria polkua alas, tyhjä ämpäri kädessä, ja taas ylös, ämpäri täynnä; pienonen pää kääntyi milloin oikealle, milloin vasemmalle; uusia ihmeitä oli kaikkialla.

Minä suutelin häntä otsalle, kutsuin häntä tulemaan seuraavana aamuna ja lähdin. Kuinka paljon tämä yksinkertainen lapsi oli minun edelläni! Nyt saatoin sen nähdä, nyt, kun me toki — Jumalan kiitos! — samaa tietä kuljimme.

Vaan eikö se ollut Ove, joka ulos myllystä tuli? Oli, Jumalani, ja minun täytyi hänen ohitsensa mennä, vai kääntyisinkö takaisin? En, sen saattaisi väärin käsittää.

Sydämeni oli raskas kuni lyyjy, jalka melkein kielsi käymästä. Hän jäi tyvenesti seisomaan ja tervehti kuin muuta vierasta, ainoastaan vähän syvemmin ja totisemmin. Ja ennen, kuinka hänen kasvonsa säteilivät, kun minä tulin, kuinka valoisaksi ja selkeäksi niiden muoto muuttui! Oi, tämä oli melkein liian katkeraa! Entä jos tohtisin? — en, en toki, se oli minulle mahdotonta!

Vähän jälkeen Kristiina tädin kirkkoon menon, lähdin yksinäni isoäidin haudalle. Se oli aivan auringon valaiseman kirkkomuurin vieressä, pieni, ystävällinen tilkku, vehreiden kasvien ympäröimänä ja rehevän riippasaarnin siimeksessä. Istuin aivan kätkössä ja hiljaa siinä, seurakunnan laulaessa; oi, miten lohdulliselta se minulle kuului:

Olin muiden joukossa huomaavinani Mette Marian selkeän, lapsellisen äänen.

"Elisabet kulta", sanoi isoisä seuraavana päivänä, "minä en sinua oikein käsitä; sinä varmaankin vaivaat itseäsi tarpeettomilla mietteillä ja tuumailuilla. Katsantoasi en enää ollenkaan tunne. Meidän täytyy lasta huvittaaksemme jotakin keksiä; mitä sinä sanot, Regiina?"

"Huviretki hevosella olisi varmaan vaikuttava keino, isoisä. Minä olen häneen nyt kokonaista kaksi tuntia kaiken kaunopuheliaisuuteni turhaan tuhlannut."

Niin, hän oli koko tämän aamun minua kauheasti vaivannut; ja nyt tämä huviretki hevosella!

"Minulla ei ole ollenkaan halua!"

"Lirinlorua, se on parannuskeino ja sillä hyvä."

Isoisä kohotti päätäni ja suuteli minua sydämellisesti vaan murisi samassa:

"Kuka hitto käsittää noita tytöntylleröitä."

"Sinä näyttäisit todellakin sievältä ratsastuspuvussa", huomautti Regiina, portailla odottaissamme, "jos muotosi ei niin alakuloinen olisi. Kallistunut pää hevosen seljässä on oikea irvikuva. Nyt ratsastamme oikopäätä Digevoldiin kiittämään viimeisistä ja sanomaan hyvästi."

He kaikki kolme olivat kovin iloisina, melkein pois suunniltaan. Minä tunsin omituisen yksinäisyyden tunteen heidän joukossaan; ajatukseni olivat kaukana, kaukana poissa heidän pilastaan ja vehkeistään.

Rouva Gyldenpiil oli sulaa hymyilyä ja ystävällisyyttä. Minusta oli kuitenkin melkein vastenmielistä nähdä tuon jo pian 80-vuotisen vaimon täytettynä kaikilla mahdollisilla, pienillä maailmallisilla haluilla ja kuulla hänen tekevän sellaisia suunnitelmia, kuin jos elämä olisi ijäinen.

"Miksikä ratsastat perässä, Betti? se ei ole seurallista; onhan tie kylliksi leveä. — Nyt pitäisi pistää lauluksi. Sinä, Bernhard saat alottaa."

Bernhard lauloi hauskan laulun, meidän ajaessa eteenpäin tiellä. Rehellinen talonpoikaisväki pysähtyi ja katseli meitä suu auki. Luutnantti seisahti äkisti hevosensa.

"Pardieu, tuossa tulee hänen korkea-arvoisuutensa." "Entä sitte?" Regiina löi kärsimättömästi ilmaa keveällä piiskallaan, "eihän se ole mikään syy pysähtymään." Koko ajan olin hartaasti toivonut, ett’emme kohtaisi Ovea, ja nyt hän kuitenkin tuli; tuolla hän jo seisoi punaisella portilla. Hektor seurasi herraansa levollisena, kunnes havaitsi meidät; vaan silloin se juoksi edelle ja ilon valtaamana hypähti ylös minua kohden. Juuri kun aioin sitä taputtaa, kohotti nuori Gyldenpiil piiskansa ja antoi sen varrella koiran kauniisen päähän ankaran iskun. Hektor parka vetäytyi ulisten takaisin.

"Oi, kuinka tohditte, kuinka teillä on sydäntä…​" Ehdottomasti ratsastin pari askelta Ove’a vastaan sanoin — se kuului hätähuudolta --:

"Sitä en minä tehnyt, se ei minun tahdostani tapahtunut."

"Sen tiesin, olin vakuutettu siitä." Hän katsoi silmänräpäyksen ystävällisesti vaan kummastuneena minua, tervehti sitte nopeasti ja meni. Oi, kuinka mielelläni olisin sanonut sanasen jäähyväisiksi tahi vain Hektoria hyväillyt ja lohduttanut hiukkasen!

"Luulen todella, että olet noiduttu!" Regiina silmäili minua harmistuneena. "Tarvitseeko sinun hänelle töistäsi tiliä tehdä? Taivaan nimessä, vapauta itsesi kerrankin."

"Te olette vihainen, neiti, minä luen sen katsannostanne ja tahdon tehdä parannuksen." (Tuokin taas muudan veljen lausetapa). "Minä pidän itse eläimistä", hän jatkoi luonnollisemmin, "ja löin koiraa vain siitä syystä, että se näytti minusta liian kärkkäältä; pelkäsin hevosenkin levottomaksi tulevan. Kaikki saatan kestää, paitsi teidän mielipahaanne."

Kotiin tultuamme hiivin heti ylös huoneeseni ja itkin mielihaikeaani. Todellisesti onneton en toki ollut; minä laskin turvallisesti kohtaloni Jumalan armolliseen käteen. Kaikki, mitä olin rikkonut, oli Hän pyyhkinyt pois, ja minä olin nyt Hänen nimessään alkava uutta elämää. Sielussani oli jo pieni kipinä rakkautta lähimmäiseen, hiukkasen voimaa muita palvelemaan, lohduttamaan ja ilahduttamaan.

Minä ha’in Kristiina tädin kyökistä ja pyysin hänen antamaan minulle tehtävää. Hän oli aivan ystävällinen ihmeellisen aralla tavallaan, oikaisi minua kärsiväisesti ja antoi minulle kyllin tehtävää. Kuinka mielellään hän olisi tahtonut minulle jotakin lohdullista sanoa! Olen varma, että häntä vaivasi se, kun hän ei sopivia sanoja keksinyt. Usein hän toki nyökkäsi ystävällisesti minulle ja yritti, vaikka onnistumattomasti, hymyillä.

Oli niin vilpoista ja levollista suuressa, somassa kyökissä, jonka akkunan edustalla oli varjoisia puita. Piiat askaroivat ahkerasti ja hiljaa; toisella oli oikein sievä ja hyvännäköinen kasvonmuoto: tuota en ollut milloinkaan ennen huomannut.

"Annaseni, ohjaa minua hiukkasen; alituiset kysymykseni väsyttävät tätiä."

Hän tuli nopeasti rientäen — ensin pyyhittyään pyöreät käsivartensa ja pyylevät kätensä — toimekkaana ja loisena paremmasta käsityksestään. Meistä tuli heti armaat ystävät.

Iltapuolella otin mahdollisimman iloisen muodon ja tarjousin pelaamaan sakkia isoisän kanssa.

Tuo kunnon ukko näytti tulevan oikein tyytyväiseksi; hän oli tietysti katkerasti pelikumppania kaivannut. Kuinka hyvästi muistin sen päivän, jona Ove minulle sakkipelin salaisuudet ilmaisi!

"Sinun tulee oppia sitä isoisän tähden", hän sanoi; "sinun tulee oikeastaan olla minun sijaiseni ja astua minun sijaani, kun minä olon matkalla tahi muulla tavalla estettynä."

Ah, se oli silloin!

Kauan ei viipynyt, ennenkuin isoisä minut voitti.

"Sakki ja matti, lapsi. Niin harjoitus mestariksi tekee. Vieläkö pelaamme? Regiina varmaankin sinua odottaa."

"Ainoastaan kerran, isoisä; minä tahdon vuorostani voittaa. — Kas tuolla käy Kristiina täti kukkainsa keskellä. Kuinka suuttumaton hän kuitenkin on! Luulisi hänen olevan väsyksissä."

"Miksikä niin?"

"Hänellä on ollut tavaton kiire sylttäysten kanssa, seitsentä, kahdeksaa eri lajia. Hyvin ikävää lienee sille, joka ei itse herkuista välitä, että niistä niin paljon vaivaa näkee."

"Hän ei sanottavasti pidä lukua hyvistä paloista, vaan sitä enemmän hän pitää lukua siitä maineestaan, että hän on erinomainen ruoanlaittaja. Turhamaisuus siinä vaikuttimena on, sepä se on koko seikka. — Sakki ja matti taas, lapsi!"

Isoisä hymyili riemuiten, silitti hiuksia otsaltani ja suuteli minua. Kristiina täti oli unohdettu.

Pari päivää myöhemmin Regiina ja minä ajoimme erääsen herraskartanoon naapuristossa. Hän tahtoi käydä jäähyväisillä, ja minun piti olla muassa, jos tahdoin taikka en. Talo oli tullessamme vieraita täynnä. Vanhin tytär istui pianon ääressä puutarhapaviljongissa, ja nuoriso neuvotteli, olisiko tanssittava nyt tahi myöhemmin.

Isäntä otti meidät mitä suurimmalla herttaisuudella vastaan. "Tulimmeko sopimattomaan aikaan? Emme millään tavalla, päinvastoin; nyt oli hänen syntymäpäivänsä, paremmin ei olisi voinut sopia."

Talon rouva osoitti suurempaa karttelevaisuutta; havaitsi selvästi, hänen kohteliaisuudestaan huolimatta, ett’ei tulomme juuri mikään mieluinen odottamaton ihastuttaminen ollut.

"Jos toki olisin valkoisen pukuni ottanut", kuiskasi Regiina. "Vaan kaikissa tapauksissa olen iloinen, että tulimme tänne; tarvitsenhan minä hieman itseäni ilahduttaa sinun nyreytesi jälkeen."

Muutaman tuokion perästä pyöri koko seura iloisesti tanssissa. Minä hylkäsin pari tanssiinpyyntöä ja kiirehdin erinäiseen sivuhuoneesen. En olisi saattanut tanssia, vaikka elämäni olisi siitä riippunut.

Tuo pieni huone ei kuitenkaan ollut tyhjä, miten toivonut olin. Kaunis, vanha rouvasihminen, hopeanharmaassa puvussa ja valkein myssynnauhoin, istui nurkkasohvassa ja kutoi; hänen vieressänsä makasi sievä, punaposkinen tyttö levollisesti nukkuneena.

"Oi, pyydän anteeksi, en tiennyt…​"

"Pysähtykää." Jotakin lempeätä ja miellyttävää oli hänen katsannossaan ja äänessään. "Ettekö tanssi?"

"Olen vähän pahanvointinen."

"Herra Jumala, te olette tosiaankin kelmeä. Istukaa kaikin mokomin ja juokaa lasillinen vettä; tämä on vastikään lähteestä tullutta."

"Tuhannen kiitoksia; oi, noin kaunis tyttönen!"

"Niin, eikö totta?" Hän kumartui alas ja suuteli pyylevätä kättä, joka oli lujasti sulkeutuneena ympäri peukalon. "Se on eräs uskottu tavara. Tyttäreni on ollut aivan kipeänä ja on nyt matkustanut erääsen kylpylaitokseen Norjassa. Niin kauan kuin hän on poissa, pitää isoäiti pienestä silmäterästä huolta."

Hänen puhuessaan tuli emäntä sisälle.

"Vaunuja ei näy vielä", hän sanoi ja katsoi samassa kysyvästi, melkeimpä tyytymättömästi minua.

"Sitte on pojalleni tullut esteitä, vaan hän tulee kyllä. — Aivan ikävätä on tälle nuorelle neidille, hän ei ole oikein terve. Minä en tiedä hänen nimestään, kenties tahdotte esitellä…​"

"Neiti Hjort", — hän näytti olevan aivan hämillään — "rouva Birk. Vai niin, ettekö jaksa hyvin? Se oli kovin ikävää."

Tunsin veren virtaavan sydämeeni. Se oli hänen äitinsä, ja nyt tuli hän itse!

"Oi, jos tohtisin pyytää vaunuja, minä jaksan todellakin sangen huonosti; voivathan ne palata serkkuani myöhemmin illalla noutamaan."

"Minä ilmoitan siitä, jääkää tänne, ne tulevat heti."

Hän näytti oikein huojentuneelta.

"Ettehän toki poikani tähden tahi minun tähteni lähtene?" Rouva Birk tuli luokseni ja tarttui molempiin käsiini. "Minä en ole kuullut teistä muutakuin hyvää, rakas, nuori tyttöni! oi, se on ihmeellistä, teidän muotonne viehätti minua heti kun sen näin."

Miten hyvältä, uskolliselta ja äidilliseltä hän näytti, ja miten hän oli Ove’n muotoinen! Oi, jos rohkenisin kallistaa pääni hänen rinnalleen ja sanoa hänelle kaikki, niin — 

"Naapurien tulee seurustella kaikessa ystävyydessä", hän jatkoi; "ensi kerralla se ehkä tuntuu vähän omituiselta, vaan siihen perehtyy pian. Te saatte olla aivan levollisena; Ove ei mitään puoliksi tee; hän on saanut selväksi itselleen, että se on ohitse, kokonaan ohitse. Miksikä siis olisi välttämätöntä toisiaan välttää?"

Jumalan kiitos, ett’en tullut puhuneeksi. Kokonaan ohitse! Korvissani humisi; minä niiasin ja sanoin hyvästi melkein koneentapaisesti.

"Minä vedin kuomun ylös, sillä tullessa pirskui likaa, vaan kenties…​"

"Kiitoksia, Pekka, se oli oikein hyvästi."

Miten suuri helpoitus oli istua yksin peitetyissä vaunuissa! Vähän matkaa kartanosta, puistokujan lopussa, kohtasivat meitä Ove’n vaunut. Hän istui suuren sateenvarjon suojassa ja silmäili synkästi eteensä, luulen, ett’ei hän minua havainnut:

Ohitse, kokonaan ohitse! Sade löi ruutuja vastaan; tuuli piiskasi puut ja pensaat aivan käyriksi; sänkipellot näyttivät niin autioilta ja kolkoilta; raskaat, mustat pilvet ajelehtivat taivaalla. Oi, kuinka kaikki oli parissa päivässä muuttunut! — Ohitse, kokonaan ohitse! Olinhan sen tiennyt koko ajan, vaan nyt sen vasta toki oikein tajusin.

Mitä täällä enää tekisin? Oli ikäänkuin olisin jotakin odottanut, ikäänkuin ei kaikki olisi ollut loppunut. Mutta nyt se oli loppunut, nyt minun täytyi lähteä.

Jo kodin muisto tuli äkisti eläväksi sielussani. Näin heidät edessäni kaikki, yhden toisensa jälkeen, ja ikävyys heitä kohtaan heräsi ja vahvistui vahvistumistaan. Siellä oli minun paikkani, minulla oli jotakin tehtävää, jotakin, jonka tähden sopei elää, kiitetty olkoon Jumala!

Vähitellen tulin levollisemmaksi. Oli toki ilahduttavaa, että hänen sisarensa parani! Kuinka hän, Ove, mahtoi rakastaa tuota lempeää, vanhaa äitiä, joka näytti niin järkevältä ja arvokkaalta, ja sitä pientä tyttöä! Jos hän toki heidät pitää saisi!

"Joko, ja yksin!" huudahti isoisä ihmeissään vastaani.

"Ove tuli, isoisä, ja silloin…​ Oi, luulen parhaaksi heti lähteä kotiin."

"Miten mielit, ystäväni. Saatan kyllä käsittää, että olosi täällä tuntuu nyt vähän epäsuotuisalta. Ihmiset, jotka tuntevat hänet ja pitivät hänestä, antavat luonnollisesti koko syyn sinulle ja unohtavat, millainen kokematon lapsi…​ No, minä tulen kaipaamaan sinua joka nurkassa, sydänkäpyseni, sen tiedät kyllä, ja kun juttu tulee vanhaksi ja unohtuu, miten sen pian käy, niin odotan sinua tänne taas."

"Minä arvelin, että Laura kenties saisi ripillepääsönsä jälkeen tulla, jos sinä annat luvan."

"Annat luvan? Jumala siunatkoon lasta, jos hän tahtoo."

Kristiina täti suri todellisesti lähtöni tähden; hän ei kuitenkaan mitään vastaväitettä tehnyt. "Kenties se on parasta", sanoi hänkin. Mutta pieni Mette Maria antoi empimättä surullensa vallan.

"Oi, neiti! juuri nyt, kun minä olisin teille niin paljon iloa saattanut!" nyyhkytti hän.