"Kas kuinka pilvet hajoavat, ja tuossa on aurinko, me saamme herttaisimman ilman. Sade on tomun tukehduttanut, kaikki on virkistynyt. Oi, kuinka hauskaa tulee!"

Regiina seisoi ovessa ja tähysteli, milloin taivasta, tuliko hyvä ilma, milloin tietä, saapuisivatko vaunut, joiden piti meidät noutaa.

"Tuleeko sulhosi mukaan?" kysyi Kristiina täti, kurottaen minulle korillisen parhaita kirsikoita.

"Ei, tiedäthän, ett’ei hän juuri jouda lauantaina. — Kas, Regiina, eivätkö nämä marjat ole viehättäviä?"

"Vastustamattomia!" Hän alkoi syödä.

"Vaan eikö sitte huviretkeä olisi saattanut toistaiseksi lykätä?" jatkoi täti.

"Sinä unohdat tykkänään", intoili Regiina, "että tämä huvimatka, pieni kalastusretki, on rouva Gyldenpiilin toimesta, ja hän on itse muassa. Se on niin kaunis ja ystävällinen teko tuolta vanhalta rouvalta, emmekä me tosiaankaan saa tehdä mitään estelyksiä päivään katsoen."

Minä vaikenin, vaan arvelin itsekseni, että lauantai oli valittu juuri sitä varten, että päästäisiin Ove’sta.

"Mutta taivaan nimessä", huudahti Regiina äkisti, "kuka tuolla alhaalla tiellä tulee? Eikö se ole tuo punatukkainen palvelija…​ ompa niinkin…​ hän tuo tietysti ikävän sanoman."

Tuo punatukkainen palvelija ei ollut kukaan muu kuin Mette Marian veli; pieni Per Jörgen, joka toisinaan toi sanan tahi kirjeen Ove’lta. Sen erinomaisen kömpelö käytös, oli herättänyt Regiinan huomion, ja hän huvittelihe aina saattamalla tuon poika pahasen hämille.

"Tule tänne, pieni kirjekyyhky; mitä sinulla siellä on?"

Per Jörgen kumarsi kömpelösti, punastui ja hymyili, jotta suupielet vetäytyivät korviin asti, hänen Regiinan ohitse mennessään; sitte hän kurotti minulle piljetin ja sanoi nähtävällä ponnistuksella, juurikuin toinen sana olisi tahtonut toisen niellä:

"Ei tarvita mitään vastausta, neiti", jonka jälkeen hän lähti tiehensä niin, että hän kompastui omiin jalkoihinsa kiviportaille, ja kyntti sitte salamansukkelasti tielle.

Kirje pyysi minua lyhyesti vaan vastustamattomasti jäämään kotiin, se oli hänelle sangen tärkeätä, hän kirjoitti, saadakseen puhua yksinään ja häiritsemättä kanssani.

Oi, ei, se oli todella liian paljon; ryöstettäisiinkö tämäkin ilo minulta?

"Mitä se on, Betti raukkaseni? Miten alakuloiselta sinä näytät!"

"Ove haluaa puhua kanssani; minä en saata tulla mukaan."

"Niin häpeällisesti! Ensinnä tanssihuvit — ei sinun ei kannata väittää, että vapaasta tahdostasi kotiin jäit; jos hän olisi ystävällisesti sinua lähtemään kehoittanut, niin sinä olisit lähtenyt — ja nyt tämä pieni huvimatka, et edes tähänkään saa osaa ottaa! Kaikilla on rajansa, kärsiväisyydellä myös; tule mukaan kuitenkin!"

"Hänellä ovat kyllä syynsä, Regiina; minun on pakko huviretkeltä jäädä."

"No, jää sitte Jumalan nimessä kotiin; mutta sitte sinun täytyy minulle luvata häntä oikein säällisesti ripittää. Sinun tulee murtaa jää, Elisabet; se on sula velvollisuus tulevaisuutesi tähden. Hengessä jo näen sinut raukkana, masennettuna palvelijattarena omassa kodissasi hiljaa ympäri hiipivän, puettuna Kristiina tädin tavalla ja ottavan tyrannisen herra miehesi pienimmästäkin viittauksesta vaarin. Katso Santeria, kuinka hän lukee silmistäni ja tulee toivottomaksi pienimmästäkin pilvestä otsallani. Hän menisi mielellään tuleen minun tähteni, siitä olen vakuutettu, ja sillä lailla sinäkin olisit tullut rakastetuksi, jos et…​ Mutta mitä siitä nyt kannattaa puhua! Seuraa nyt vain neuvoani ja anna hänen ymmärtää, että hänelläkin on velvollisuuksia, etkä sinä halua aivan kokonansa poljetuksi tulla. 'Hän on kuin pieni, siveä kyyhkynen', sanoi vävyni joku aika sitte, 'jolla ei ole ollenkaan kynsiä puolustuksekseen.' — No, kas tuossa ovat vaunut! Oi, mitä minä nyt koko huviretkestä välitän!"

Regiina suuteli minua useita kertoja; huikentelevalla tavallaan hän todella piti minusta.

Rouva Gyldenpiil istui vaunuissa, tyynyjen ja peittojen ympäröimänä, ja nyökkäsi ja liikehti valitellen. Nuoret herrat pyysivät, että minä tulisin mukaan.

"Regiinan tähden", pyysi luutnantti.

"Kaikkein tähden", lisäsi Bernhard. "Katsokaa onkivapoja; tämä oli aiottu teille, neiti, ja minä olisin sen yhä matosella varustanut, miten Santeri Regiinan ongen. Oi, taipukaa lähtemään!"

Kun kaikki kehoitukset kuitenkin olivat hyödyttömät, niin seura vihdoinkin lähti. Olipa jo aikakin; minä tuskin enää saatoin kyyneleitäni pidättää. Heidän murheensa siitä, ett’eivät minua mukaan saaneet, näytti kuitenkin olevan jotenkin pintapuolista; sillä kun puutarhan kunnaalta näin heidät ajavan pois, niin he kaikki tyyni iloisesti nauroivat ja juttelivat. Regiina taputteli käsiänsä kauniin ilman tähden. "Tästä on tuleva verraton huviretki", oli viimeinen lause, jonka kuulin, ja niin he vierivät pois, ja pitkät onkivavat ylettyivät hyvän matkaa ulos vaunuista ja heiluivat edestakaisin.

Niin, minä tahdoin puhua, tämä ei saanut täten jatkua! — Oi, miten kaunis oli ilma, enkä minä ollut milloinkaan ennen onkinut! — Se oli huono rakkaus, joka tahtoi murehduttaa eikä iloittaa! — Ja nyt oli Regiina seuraavalla viikolla lähtevä; mitä oli minusta tuleva? Eikö minunkin nuoruudellani ollut oikeus huviin ja onneen? Mutta hän ei siitä pitänyt. Heittää pimennon tielleni, sekoittaa koiruohoa ilooni, siinä hänen rakkautensa; vaan nytpä tahdoinkin empimättä puhua. — Oi, kuinka mustana ja raskaana oli elämä edessäni, ja maailma oli kuitenkin niin suuri, niin rikas ja kaunis!

Tuskin tohdin ajatella tulevaisuutta, niin surulliselta se minusta näytti. Regiinalta olin oppinut pitämään taloudellisia tehtäviä kartettavana pahana; seuroista ja huveista oli kyllä hänen taipumuksensa ja meidän niukat varamme minut melkein kokonaan sulkeva; mikä sitte oli täyttävä nuo toimettomuuden tilan kuolettavan pitkät hetket? — Minä itkin sydämellisimmästä säälistä itseäni kohtaa.

Ah, tuollapa hän tuli polulla, tyvenenä kuin aina, hitaammin kuin tavallisesti; nyt hän kääntyi pihalle. Niin, minä jäin paikalleni; jos hän tahtoi kanssani puhua, niin saattoihan hän hakea minut.

Muutamia minuutteja jälkeemmin kuuluivat hänen askeleensa hiekkakäytävällä; sitte tuli Hektor, ja vihdoin hän itse seisoi siinä.

"Itketkö huvimatkan tähden, Elisabet?" Jotakin vierasta, jotakin omituisen ahdistettua oli hänen äänessään, joka kauhisti minua. Minä vaikenin.

"Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinulta jonkun ilon ryöstän, kaikkein viimeinen kerta. Minun täytyy tänään kanssasi puhua; se on jo muutenkin liian pitkälle lykätyksi tullut."

Hän käveli pari kertaa kiivaasti edestakaisin, kokosi sitte kaikki voimansa ja jatkoi:

"Mitä nyt sanon, se ei ole kiivastuksissa tahi vihassa puhuttu; se on pitkäin, unettomain öiden katkeran taistelun ja itsekoettelemuksen tulos. Miten minä taistelin vastaan, ennenkuin tahdon antaa myöten, että kaikki oli ohitse, oi Jumalani, miten minä taistelin!" (hän käveli taas yhä vain edestakaisin edessäni). "Päivän toisensa perään tulin tänne, ja toivo haihtui yhä enemmän, ja pelkoni muuttui vihdoin järkähtämättömäksi varmuudeksi. — Lapsi parka, sinä olet erehtynyt itsesi ja sydämesi suhteen! Enhän sinua siitä moiti, sinä olit niin nuori; vaan minä rakensin niin lujasti, niin lujasti sinun perustuksellesi. Se oli siis vain unta kaikki tyyni, haihtuvaa unta! Kenties rakastin sinua liian paljon, — en toki, hyvä sielussani viihtyi ja kasvoi juuri sillä onnellisella ajalla; Jumala oli tehnyt minut niin rikkaaksi, minulla oli kyllin kaikille, niin minusta näytti. Nyt olen köyhä, — oi, älä itke, Elisabettiseni, Jumala minut kyllä yllä pitää, kaikki kyllä hyväksi tulee; minä tahdon nyt koettaa unohtaa itseni ja elää vain muita varten. Ollos siis vapaa! Minä, joka tahdoin antaa elämäni sinua onnelliseksi tehdäkseni, minäkö tekisin sinut onnettomaksi?"

Väristys kävi hänen läpitsensä, väkinäisesti tukahdettu nyyhkytys; senjälkeen hän taas puhui:

"Vielä yksi seikka: varjele sydämesi kevytmielisyydestä ja turhuudesta, Elisabet; rukoile Jumalalta voimaa! Hän ei tahdo mitään muuta enemmän kuin auttaa meitä, jos me vain sen Hänelle mahdolliseksi teemme. — Jumala sinua lapsi, siunatkoon ja varjelkoon!"

Hän meni nopeasti pois, kertaakaan taaksensa katsahtamatta.

Minä istuin kuin kiinni lumottuna, kättä tahi jalkaakaan liikahtamatta. Mitä se oli? Oliko se mahdollista? Olinko hereillä? Tuolla hän meni eikä milloinkaan enää takaisin tullut, ja se oli ohitse ainaiseksi.

Kentät olivat täynnä työskentelevää, iloista eloväkeä; ne tervehtivät häntä tutusti ja kuitenki kunnioituksella; yksi ja toinen pidättikin häntä ja puhui ilmasta ja siitä Jumalan siunauksesta, joka sinä vuonna oli, kuinka rikkaat ja kauniit kaikki laihot olivat. Kun en häntä enää saattanut nähdä, niin nousin ylös; ajatukset pyörivät raivoisasti päässäni, minä halusin nähdä jonkun ja keskustella muiden kanssa.

Niin olin siis vapaa, todella vapaa! Se side, jota olin ikuisena pitänyt, oli purkaantunut. Viime aikana olin kyllä usein tuon siteen tähden valittanut, vaan en toki milloinkaan ajatellut sen katkeemista mahdolliseksi. Oi, tuolla tuli isoisä! Hän tiesi kaikki, sen saatoin hänen kasvoistaan lukea.

"Armas Elisabettini", — hän näytti ystävälliseltä vaan hyvin totiselta — "tämä on minua suuresti surettanut. Ei siitä syystä, että sinua mistään soimaisin, yhtä vähän kuin hän sinua pienintäkään soimaa; mutta minä iloitsin niin sydämellisesti teidän yhdistymisestänne. — No niin, sinähän olit vain lapsi, ja te olette toisistanne niin kovin erilaiset; sinä olet vaihtanut kunnioituksen rakkauteen; ylimalkaan se on ihan luonnollista, vaan tuo mies rukka rakasti pientä tyttöstäni niin suuresti. Hiljaa, älä itke, sinä teit velvollisuutesi etkä suinkaan milloinkaan olisi purkanut, jos hän ei itse olisi sitä tehnyt?"

"En, isoisä, sitä en usko."

"No, kiitä siis Jumalaa, että hänellä oli voimaa siihen. Minä kirjoitan heti äidillesi ja selitän kaikki. Anna minulle sormus; kas niin, nyt se on ohi. Jumala tehköön rakkaan tyttöni onnelliseksi. Mutta", isoisä epäili aivan neuvotonna ja hämillään, "älä toki sentään mene valitsemaan moista ytimetöntä keikkaria kuin…​ kuin Regiinan luutnantti!"

"Oi, isoisä, kuinka saatat mitään sellaista puhua?" Selvää oli, että Ove oli esittänyt käytökseni parhaimmassa valossa, suonut minulle anteeksi ja todistanut minut vapaaksi. Mutta sielussani oli jotakin, joka ei minua vapaaksi julistanut, jotakin, joka kiehui ja kuohui, ja joka täytyi saattaa selvyyteen ja lepoon. Olinko siis nyt onnellinen? Olihan tulevaisuus vapaana ja avonaisena edessäni!

Tiesikö Kristiina täti mitä oli tapahtunut? Minä sain ihmeellisen ikävän hänen peräänsä ja hain häntä kaikista huoneista alhaalla. Hän oli kuitenkin ylhäällä omassa huoneessaan; ovi oli raollaan. Minä hiivin aivan hiljaa sisään.

Se oli yksinkertainen, pieni huone, jossa olivat vaalenneet tapetit ja tummat huonekalut. Täti istui akkunan ääressä silmälasit silmillä ja paikkasi hienoa tamastiliinasta. Pää oli kallellaan, ja käsi kävi yhä ylös ja alas säännöllisesti kuin kone. Valo lankesi harmaille hiuksille, syville otsan rypyille, katkerille piirteille suun ympärillä; jotakin väsynyttä ja lohdutonta oli koko muodossa ja asennossa. Oi, täti raukkaa! välinpitämättömyyteni ikäänkuin suli pois. Ensi kerran oli nyt minulla sydäntä häntä kohtaan ja sääliä hänen hukkaan kuluneen elämänsä tähden.

"Kristiina täti!"

Minä laskeuduin polvilleni hänen viereensä ja purskahdin itkemään. Luulin, että itkin ainoastaan hänen tähtensä; vaan kyyneleet tekivät minuun hyvää ja huojensivat mieleni ihmeellistä jännitystä.

"Suuri Jumala! mitä isälle on tapahtunut?"

Hän nousi ylös kiljahtain.

"Hän on terve, mutta…​"

Oi, ei, sitä en saattanut suustani saada.

Täti tarkasteli minua muutaman silmänräpäyksen, vaieten, sitte hän sanoi hiljaa:

"Enkö minä sitä tietänyt, ett’ei hän saattaisi sinua rakastaa, kun…​ ja nyt sinä rakastat häntä, oi, oi, lapsi parkani sen näen kyyneleistäsi. Mutta me emme saa häntä ollenkaan soimata; sinä olet kovasti hänen kärsivällisyyttään koko tämän ajan koetellut, onneton tyttö!"

Kuinka kummallisen karsaasti hän käsitti tuon seikan! Minä tunsin halun sanomaan: "Hän rakastaa minua vielä, se olen minä, joka en…​", vaan sanat pettivät minut. Täti itki kuitenkin hillittömästi, samassa toisinaan soimaten häntä: kuinka hän saattoi odottaa, että heikko lapsi vastaisi hänen suunnattomia mielikuvituksiaan? toisinaan minua: kuinka vähän minä olin jalon, totisen miehen rakkautta ansainnut!

"Täti", minä tartuin hänen käteensä, "pidäthän sinä kaikissa tapauksissa rahtusen minusta, eikö niin?"

"Minä!" hän näytti aivan hämmästyneeltä, "oi, rakas tyttöni, mitä sinä siitä välität! Pitäisitkö todellakin?…​ Ah, Jumalani, ei; minä en ole sellainen, sen tiedän aivan hyvin. Oi, jos minä vain saattaisin sinua vähän lohduttaa! Meidän ihmisparkain, meidän täytyy käydä maan päällä, vaikka se hehkuva olisi, ja uskoa, — oi, se tuntuu niin vaikealta — kaikki parhaaksemme olevan. Ja tässä näen niin selvästi Jumalan sormen; nyt sinä olet muuttuva koko elämäsi ajaksi, Elisabet!"

Hän pani taas silmälasit silmilleen ja jatkoi vaivaloista työtänsä, väliin pudistain päätänsä ja pyyhkien kyyneleen, joka haittasi hänen näkemistään.

"Liinanen tulee pesuun, minun täytyy kiirehtiä", hän sanoi, "työ on aina aseeni surua vastaan ollut; jos en työtä olisi tehnyt, niin tuskin olisi järkeni jäljellä."

Minä syleilin tätiä ja lähdin huoneesta. Minne menisin, kenen kanssa puhelisin, kenen luota löytäisin rauhan! Isoisän ja Kristiina tädin erilaiset käsitykset olivat yhtä takaperoiset; itse tuskin rohkenin tuota asiaa ajatella.

Pienessä vaasissa kirjoituspöydällä oli ruusun oksa ja siinä kolme puoleksi auennutta nuppua. Hän oli siis täällä sisällä ollut. Raamattu oli vanhalla paikallaan; sitä ei oltu sittemmin aukaistu, kun pallonlyönti meidät häiritsi. "Rakastetulle, armaalle Elisabetilleni", oli sen ensi lehdelle kirjoitettu. Oi, miten onnellisen näköinen hän oli, kun hän sen kaksi päivää kihlauksestamme minulle antoi! — Kun selailin kirjaa, niin silmiini sattuivat seuraavat sanat:

"Ei kenkään voi palvella kahta herraa, sillä taikka hän tätä vihaa ja toista rakastaa, taikka hän tähän suostuu ja toisen ylönkatsoo. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonata."

Kuinka hyvästi se soveltui minuun, kuinka se sattui suoraan sieluuni! Olinhan minä yrittänyt palvella kahta herraa, vaan sitä ei voinut! — Vieläkö avaisin toisen paikan? Arvelin hetkisen, käänsin sitte joukon lehtiä ja luin:

"Sillä mitä se auttaisi ihmistä, jos hän koko maailman voittaisi ja kuitenkin saisi vahingon sielullensa? Eli mitä taitaa ihminen antaa sielunsa lunastukseksi?"

Kuinka ihmeellistä! Olin tämän monta kertaa ennen kuullut; Ove ja minä olimme siitä puhuneet; hän oli esitellyt sen syvää merkitystä, ja nyt vasta sen käsitin, käsitin katumuksella ja vapistuksella.

Jumalani, minne menisin? Minun täytyi jonkun kanssa puhua, minä pelkäsin itse tähteni. Ja kuitenkin, isoisän muistutukset minua vain piinasivat, tädin muistutukset saattoivat sieluni hämminkiin ja levottomuuteen. — Tuossa tulivat vaunut. Oi, nyt en saattanut heitä kohdata, en kärsiä Regiinan pilaa ja iloisuutta. Kuinka he nauroivat ja jaarittelivat! Verandalta näin vaunujen vierivän pois vanhan rouvan kanssa, joka taukoomatta nyökkäili ja harsollaan viipotti.

"Onko koulumestari täällä vielä?" Se oli luutnantin ääni. "Toivon, ett’ei hän ole. Hiljaa, tuolla on majuri."

Pieni vaitiolo seurasi; sitte kuului pari riemullista huudahdusta, joita isoisän ankara oikaisu seurasi.

"Armahin Elisabet!" Regiina tuli ulos luokseni levitetyin käsivarsin; "tuo kävi yli rohkeimpain toiveiteni! Mutta sinä silmäilet minua niin eriskummaisesti, rakkaimpani?"

"Minä tarvitsen lepoa; sinun täytyy minut jättää tänne yksikseni. Sano toisille myös, ett’en minä saata kenenkään kanssa puhua."

"Kuten tahdot, vaan pieni hauskuutus sinulle juuri hyvää tekisi, niin minä puolestani luulen. — Oi, minä olen niin iloinen, että pieni lintusemme saattaa taas lentää, minne tahtoo."

Hän nyökkäsi ja kiirehti sisälle.

"Elisabet, tyttöni, nyt juomme teetä!" Isoisä itse tuli ulos ja otti käsivarteni.

"Oi, isoisä, minä en tänä iltana todellakaan jaksa. Saanko hiipiä sinun huoneesi läpitse etehiseen, minä haluan mieluimmin kenenkään havaitsematta huoneeseni päästä."

"Mielelläni. Oikeastaan ilahduttaa minua, ett’ei tyttö kultani ota asiaa niin kevytmielisesti kuin muut. Kas, nyt olen avannut oven, hiivi nyt kauniisti läpitse."

Minä riensin portaita pitkin pieneen kamariini; sitte väänsin oven lukkoon. Nyt olin siis täksi illaksi vapaa seurasta, vaan omaa seuraani en saattanut välttää, ja se oli melkein pahempi kuin mikään muu.

Akkunat puutarhaan päin olivat auki, hämärsi jo, ainoastaan lännessä näkyi vielä punaisenkellervä säije. Alhaalta puutarhapavijongilta kuului hauskoja ääniä ja naurua. Kuinka kauan sitte oli ajatus tästä Ove’ssa herännyt? — kysyin itseltäni, hän sanoi kauan sitä vastaan kilvoitelleensa ja taistelleensa, enkä ollut sitä aavistanut!

Miksikä Regiina nauroi noin? Minua vaivasi sen kuuleminen, ja ennen, kun istuin Ove’n kanssa kahden verandalla, ja hän sanoi: "uneksikaamme hiukan, Elisabet, ja jutelkaamme tulevaisuudentuumistamme ja kodistamme", — niin silloin tuolla samallaisella naurulla oli ikäänkuin vastustamaton voima, joka veti huomioni Ove’sta häneen.

Ei kenkään voi palvella kahta herraa! Oi, Ove’kin palveli vain yhtä, koko sielunsa voimalla hän palveli tuota Ainoata. Ja Ove’n kuva seisoi selkeänä, todellisena ja elävänä edessäni, muiden moitteen ja kiitoksen yli kohonneena; oli ikäänkuin en olisi häntä ennen oikein tuntenut, ikäänkuin nyt vasta hänet täydelleen tuntisin. Hänellä oli omituinen tapa itseänsä halventaa; milloinkaan hän ei mielestään kyllin tehnyt, ja kun kuuli hänen puhuvan niin yksinkertaisesti ja tyvenesti, niin unohti helposti, kuinka äärettömän paljon hän todellakin toimitti. Jos jokin ei onnistunut, niin se oli aina hänen vikansa; jos onnistui, niin se oli ilo, Jumalan armo, ei hänen ansionsa.

Ja tämä mies oli rakastanut minua ja valinnut minut elämään samaa elämää ja toimimaan samaa päämäärää varten, vaan hänen sijaansa minä olin valinnut Regiinan ystävineen; olinhan niiden kaltainen, niiden kanssa minulla oli yhteiset pyrinnöt ja toiveet; Ove’n ja minun välillä sitävastaan oli syvä juopa. — Oliko mailma nyt suuri ja rikas? Oli, peljättävän suuri, vaan niin autio, niin autio!

Tuli tuikki pienestä pajasta, poppelit kohousivat uhaten ilmaan. Silmäiliköhän hänkin nyt sinne? Millä mielellä hän oli? Oi, Jumala siunatkoon ja vahvistakoon häntä!…​ Niin, mitä hän, Ove, oikeastaan oli menettänyt? Ei mitään — mielikuvituksen, unelman.

Ajatuksissani näin hänen ystävällisen lukukamarinsa — kuinka selvästi muistin sen siitä päivästä, jolloin suojaa sateelta pappilassa etsimme! — suurine, kirjoista täyteläisine hyllyineen, hupainen nojatuoli kirjoituspöydän ääressä, kauniit piplialliset taulut seinillä. Huomenna oli sunnuntai; hänellä oli toimensa tehtävänä; hän ei aivan onneton saattanut olla. Sanoihan hän: "Nyt tahdon elää muita varten;" oi, jos kaikki saattaisivat samoin sanoa! Vaan meillä heikoilla, syntisillä ihmiskurjilla ei sellaista voimaa ole.

"Hyvästi! hyvästi!" kuului alhaalta, sitte hevosten juoksua ja senjälkeen keveitä askeleita portailla; Regiina koputti ovelle. En antanut ainoatakaan ääntä kuulua; sydämeni oli ikäänkuin kokonaan hänestä kääntyneenä. Parin turhan kokeen perästä aukaista ovea, hän huusi: "Hyvää yötä, jos hereillä olet, niskoitteleva tyttö!" ja meni omaan huoneesensa. Minä kuulin hänen hyräilevän hauskaa nuottia, kun hän aukoi ja sulki piironginlaatikoitaan.

Kuinka hän saattoi niin iloinen olla; hän jossa oli tuon onnettomuuden syy, sillä hänessä oikeastaan syy oli! Oi, ei, ei, mitään verukkeita, ole kumminkin suora! hän oli vain antanut huonolle luonnolleni tilaisuutta esiintymään. Mutta eikö Ove’n olisi tullut tuota luontoa vastustaa ja minua varoittaa? — tekihän hän alussa niin ja nyt lopussa myös; väliajalla tietysti pyörivät kaikki hänen ajatuksensa tuon kysymyksen ympärillä: "pitääkö hän sinusta?" — sitä paitsi hän luuli minun olevan paljoa paremman kuin olin. Koko talossa ja ympäristössä vallitsi nyt täydellinen hiljaisuus; korkeiden puiden piirteet näkyivät epäselvästi; vaalea usva oli levinneenä yli alangon; mutta ylhäällä taivaalla tuikki tähti tähden vieressä.

Minä jäin akkunan ääreen seisomaan ja tuijotin ulos yöhön, koko kuluneen elämäni liidellessä ajatusteni ohitse. Kaikissa suhteissa olin rikkonut, kaikkialla oli jotakin katumisen syytä; äiti, sisarukset, Kristiina täti ja nyt Ove kokousivat syyttäen minua vastaan, ja kuului käsky: "Sinun pitää rakastaman Herraa sinun Jumalatas kaikesta sydämestäs, kaikesta sielustas ja kaikesta mielestäs ja sinun lähimmäistäs niinkuin itseäs." Oi, nyt käsitin sen, minä näin selkeästi: kaikki, mitä olin muita vastaan rikkonut, tuli suuresta velastani Jumalalle ja lisäsi yhä sitä. Jaksoinko tuota velkaa kantaa? — ei ainoatakaan lohdullista muistoa, itserakkautta ja itsejumaloimista alusta loppuun!

"Sinä olet koko elämäsi ajaksi muuttuva", ennusti Kristiina täti. Oi, niin! tämän jälkeen en saattanut olla samallainen kuin ennen; vaan millainen sitte olisin?

"Rukoile Jumalalta voimaa", — eikö se ollut Ove’n neuvo? Oli, ja minä tahdoin sitä seurata; kehenkä muuten luottaisin? Ei ainoakaan ihminen koko avarassa maailmassa saattanut minua auttaa.

Ja kaikki, mitä olin kuullut ja lukenut Jumalan pyhästä sanasta, aukeni ja tuli eläväksi sielulleni; se oli rankaistusta ja se oli lohdutusta, ja molemmat kätkin syvälle sydämeeni.

Vähitellen asettui myrsky, ja mieleni tuli aivan tyveneksi; minä olin niin nöyryytetty, niin kiitollinen, niin lohdutettu, keskellä syvintä suruani.

Aamu jo koitti, viileä tuulen henki kävi, ja kelmeä alakuu oli taivaalla, kun vuoteelle menin; mutta sydämessäni oli rauha. Se, mikä minussa oli viime viikkoina taistellut ja elämöinyt, oli vihdoinkin taisteltu ja selvillä. "Kahta herraa ei saata palvella;" minä olin valinnut.