Pieni pitäjäänkirkon kello soi toisen kerran. Kristiina täti seisoi täysin puettuna puutarhan veräjällä ja joudutti minua. Hän oli aina ajoissa valmis, monista toimistaan huolimatta; minä sitä vastaan, jolla ei mitään toimitettavaa ollut, annoin usein odottaa itseäni.

"Rakas Elisabet, älä mene kirkkoon tänään", pyysi Regiina hartaasti. "Meidän täytyy välttämättä käydä vierailemassa vanhan rouva Gyldenpiilin luona; tanssihuvit tulevat tällä viikolla, ja yksinkertaisin kohteliaisuus vaatii sitä. Kaikki on järjestyksessä; isoisä on luvannut minulle vaunut, ja Santeri on sanonut rouvalle, että me tulemme. Sinä olit viime sunnuntaina kirkossa, eikä sinun siis tarvinne nyt taas sinne mennä. Ole nyt kiltti serkkunen, pukeudu kaikkein kauneimpaan pukuusi ja lähde mukaani. — Kristiina täti!" hän huusi sitte, "Elisabet ei lähde kirkkoon."

"Sen tahdon toki mieluummin hänen omasta suustansa kuulla."

Täti katsoi kysyvästi minua.

"Regiina on epäilemättä oikeassa; pelkään, että kohteliaisuus vaatii…​"

"Sinä siis et tahdo?"

"En, kiitoksia, täti, en tänään."

Täti pudisti päätänsä totisella, tyytymättömällä katsannolla ja poistui tyvenillä, vakavilla askeleilla.

"Kuinka hirvittävän näköinen hän on!" Regiina tarkasteli tätiä lornetilla arvostelevin katsein. "Jos hän ei olisi minun sukulaiseni, niin huvittelisin itseäni yhä hänen kustannuksellaan; nyt häpeän samassa hänen tähtensä."

Kieltämättä naurettavalta näyttikin Kristiina täti sunnuntaikomeudessaan, vanhanaikaisessa hatussa, kapeassa, lyhyessä silkkihameessa, paksupohjaisissa, pikisaumaisissa kengissä, isoäidin pyhäpäiväishuivi käsivarrella, laskoksiin pantu nenäliina sekä hakavarainen virsikirja kädessä. "Miksikä tekisin itseni hienoksi?" hän sanoi toisinaan; "kenkään ei välitä, minkänäköinen olen; vastenmielinen ja ruma minä olen ja sellaisena pysyn; ne rahat olisivat kuin veteen viskatuita; hyvä, jos kaikki siihen tyytyisivät."

Isoisää harmitti kuitenkin monta kertaa hänen siistimätön muotonsa. Isoisän kauneuden aisti oli hyvin kehittynyt, ja hän piti hilpeistä väreistä sekä kauneista, komeista puvuista. Sinäkin aamupäivänä hän oli aivan ihastuneena Regiinaan ja minuun, kun uljaimmassa puvussamme hänelle hyvästi sanoimme.

"Sieluni kautta, kaksi mitä suloisinta tyttöstä, joista isoisän lienee syytä hieman ylpeillä! Hyvästi vain, ja tervehtikää täti rouvaa; hän ja minä olemme kultaisessa nuoruudessamme monta komeata minuettia ja hauskaa hypykettä yhdessä tanssineet."

Niin rauhallisesti ja juhlallisesti kuului virrenveisuu, kun kirkon ohi ajoimme. Minä tunsin silmänräpäyksellisen katumuksen, vaan Regiina huudahti:

"Jumalan kiitos, että sinä, pikku hupsu, kuulit järkevää puhetta ja seurasit muassa!"

Noin puoli, peninkulmaa Digevoldista tulivat molemmat nuoret herrat meitä vastaan. Luutnantti ratsasti heti Regiinan luo ja kuiskaisi tunteistaan; maanviljelijä ratsasti minun vieressäni ja pakisi kanssani mitä innokkaimmin. Se oli hento, nuorekas, pieni olento, vaalein hyvästi kammatuin hiuksin, vaalein viiksin, vedensinisin silmin, hienoin kasvonpiirtein ja kelmein ihovärin. Hän ihanteli suuresti veljeään, jonka käytöstä ja puhetta hän taukoamatta koki matkia; isoisä ja minä nimitimmekin salavihkaa häntä Kaiuksi.

Rouva Gyldenpiil otti meidät suurimmalla sydämellisyydellä vastaan. Hän oli tavattoman ruumiikas rouvasihminen silkkisarsisessa leningissä, pitsimyssy päässä ja loistava timanttinen rintaneula, jonka kuitenkin aimollinen kelaleuka tavallisesti peitti. Hän käveli sangen vaivaloisesti, huohotti ja voihkasi joka askeleella, jotta oli varsin vaikeata ajatella häntä hauskassa hypykkeessä pyörivänä. Isoisän tervehdys ja vanhat muistot häntä toki huvittivat, hän näytti ylimalkaan olevan parhaimmassa mielialassaan ja kohteli meitä keveällä, viehättävällä, seuraelämään perehtyneen naisen tavalla. Havaitsin, selvästi, että hän kuiskasi jotakin minusta parille muulle vieraalle, ja että hän samassa hyväntahtoisesti surkutellen päätänsä pudisti.

"No, tosiaanko?" vastasi vanha, paljaspää herra, ulkonevat silmänsä terävästi minuun kääntäen; "hän, joka vielä lapsenkengillä kävelee."

Ah! Regiina oli varmaan esitellyt asian pahimmassa muodossaan. Mitä se hyödytti? Tehtyhän oli kuitenkin tehty.

Kaikki oli varsin komeata ja uljasta Digevoldissa. Siellä oli kaunis kasvihuone ja uhkea suihkukaivo. "Kuinka paratiisillista elämää täällä kelpasi elää!" ajattelin pois mennessämme, "ja kuinka keveältä ja rakastettavalta heistä tuntuu elämä, ei tuota ikuista totisuutta, tuota ankaraa, velvollista totisuutta." Ja Ove’n kuva seisoi synkkänä, ahdasmielisenä ja miettivänä edessäni. Hän olikin kovin totinen viime aikoina; mutta kenessä oli syy siihen? sitä en ajatellut, ja minä unohdin kokonaan, kuinka hilpeä ja ilomielinen hän tavallisesti oli.

Päivällispöydässä olimme kaikki aivan iloisina, paitsi Kristiina täti, joka oli sen näköinen kuin persoonaksi muuttunut tyytymättömyys.

"Bernhard osaa puhua aivan kuin täti", sanoi luutnantti vähää myöhemmin, kun me nuoret olimme verandalla; "se on tosiaankin oivallista. Haluavatko neitoset kuulla jotakin pientä koetta?"

"Aivan mieluisesti", vastasi Regiina; "ala heti."

Nuori herra pyysi lainaksi meidän valkeita nenäliinojamme, ja kun hän oli sitonut toisen päähänsä, toisen kaulaansa, niin hän vaatetti itsensä plaidilla ja alkoi näytöksensä.

"Oh, se on erinomaista!" Regiina taputti käsiään; "täti ilmielävänä, kasvotkin ovat samallaiset; kuinka hyvästi sinä osaat osoitella tuota piintynyttä — inhottava vaan merkitsevä sana — joka on niin luonteenomaista koko hänen olennolleen. Sinulla on todellakin suuri osoittelutaito, rakas Bernhardini!"

"Bravoo, bravissimo!" huusi luutnantti; "kas käyntiä! kunniani kautta se on mainiota?"

"Ja käsien liikkeet", lisäsin minä, "yhtä täsmälliset, äkilliset ja jäykät kuin…​"

Minä vaikenin äkkiä; Ove seisoi edessämme ja tarkasteli kohtausta.

"Sinäkin, Elisabet!" hän sanoi surullisesti, käydessään ohitsemme huoneesen.

Minä kiirehdin hänen perässään.

"Se on vain pilaa, Ove; he eivät sillä mitään pahaa tarkoita; ainoastaan pientä pilaa!"

"Ei mitään viatonta pilaa, sydämetöntä se on! Ja hän on tietysti sen kuullut; hänen huoneensa akkuna suljettiin juuri kun minä tulin."

"Toivon, ett’ei hän kuullut. Oletko vihainen?"

"Murheellinen, Elisabet; — sydämestäni murheellinen."

Pariksi minuutiksi jäin seisomaan, vaan kun hän ei mitään muuta puhunut, niin palasin takaisin. Toiset pakisivat hiljaa kiihkeästi; minä tähtäsin sanat "ilonhäiritsijä" ja "eiköhän hänen korkea-arvoisuutensa aikone pian lähteä?"

Kun sitte menimme sisälle, niin isoisä ja Ove istuivat sakkipelin ääressä. Luutnantti Gyldenpiil lähestyi kumartain ja lausui hymyillen:

"Pastori jätti meidät niin äkisti, ett’en saanut aikaa pyytää teitä läsnäolollanne kunnioittamaan tätiäni pienissä tanssihuveissa keskiviikkona; hän tietää, ett’ette tanssi, vaan toivoo toki…​"

"Minä kiitän suuresti ja tulisin mielelläni muussa tapauksessa, vaan sisareni on sairaana", hänen äänensä värisi, "vaarallisesti sairaana, kirjoittaa hänen miehensä, ja rouva Gyldenpiil suonee siitä syystä minulle anteeksi."

"Toorako?" kysyi isoisä sydämellisesti, "suloinen, sievä Toora, joka on naimisissa Jyllannissa; se säälittää minua sydämeni pohjasta. Vai niin, siksipä peli niin hullusti meni, tornit juoksivat ja hevoset hyppivät suoraan; en ollenkaan käsittänyt teitä, rakas, nuori ystäväni. Oh, hän paranee kyllä, uskokaa minua, hyvä luonto ja nuoruus. Ei, lopettakaamme peli; Jumala varjelkoon minua rasittamasta teitä."

"Sinä tulet luonnollisesti kaikissa tapauksissa?" kuiskaisi Regiina.

Kävisikö se laatuun? Oi, kovalta tuntui, jos ei saisi olla muassa noissa tanssihuveissa, joista olin koko kesän iloinnut! Enhän ollenkaan tuota sisarta tuntenut; niin suututtavaa, että tuon juuri nyt piti sairaaksi tulla! Oikeinta kai oli suoraan kysyä Ove’lta hänen ajatustaan. Hänen muotonsa oli kyllä peloittavan vastenmielinen, kun hän seisoi tuolla puun nojassa ja katsoi suoraan alas eteeni; mutta minä tahdoin kaikissa tapauksissa uskaltaa yrittää.

"Ove", sanoin kainosti, "sitte en kenties minäkään saa sinne mennä?"

"Saa!" ensi erän näin hänen harmista punastuvan. "Jos sulla on halua, niin luonnollisesti saat."

Mitä oli minun tekeminen? Minä käännyin isoisän puoleen ja pyysin hyvää neuvoa.

Armas vanha mies, hänelle se oli omantunnon kysymys. Koko sielustaan hän soi minulle tuon huvin, mutta hänen lemmekkäässä sydämessään oli jotakin, joka sitä vastusti.

"Jos, enkelini, jäät kotiin, niin et ole milloinkaan sitä katuva", hän sanoi lopullisesti, "jos taas menet, niin ehkäpä joskus, etenkin jos sisar kuolee, sinua on vaivaava se, että jätit hänet, kun hän oli murheinen. Mutta minä toivon sisaren tulevan paremmaksi keskiviikoksi."

Se tuli kuitenkin huonommaksi, miten kuulin muilta; itse en siitä rohjennut kysyä.

"Kuinka teet, Elisabet?" kysyi isoisä, minua ystävällisesti silmiin katsoen.

"Minä jään kotiin. Oi, minä olin niin paljon iloinnut näistä tanssihuveista!" Ja minä hyrähdin itkemään.

"Pieni raukka; käy istumaan polvelleni, isoisän sydänkäpynen! Kas niin, kas niin, nyt on hyvin taas, kiltti, uhraava tyttöni! — Kenties mekin toimitamme kerran tanssihuvit täällä, jahka kaikki hyvästi on — kukaties!"

Kristiina täti seisoi silmänsä tuijottaen isoisään, kun hän taputteli ja hyväili minua. Oi, kuinka ainoakin noista hellistä sanoista olisi häntä pitkiksi ajoiksi lohduttanut ja vahvistanut!

Kun Regiina lähti tanssihuveihin, niin minä tunsin itseni todelliseksi sankarittareksi. Isoisä ihmetteli minun lujuuttani, itse tätikin silmäili hyväksyen minua; mitä sitte Ove oli sanova?

"Katsokaa", sanoi isoisä, pitäen minua riemuiten Ove’n edessä, "mitä tästä pienestä marttyyristä sanotte? Ettekö luullut hänen kaikissa tapauksissa lähteneen?"

"En, minä toivoin, että hän jäisi kotiin; minä toivoin sitä hänen itse tähtensä, koska se oli oikeimmin."

Isoisä katsahti kummastuneena; hän ei ollut ennen muutosta suhteessamme havainnut. "Sisareni tila ei ole hyvä", sanoi Ove äkisti, ikäänkuin sillä tahtoen kummallisen lauselmansa selittää. Minä puolestani riensin, ylös omaan huoneeseni ja itkin katkerasti.

Se siis oli koko kiitos ja palkinto uhrauksesta! Oi, miten kovasti ja sydämettömästi se oli! Ja nyt kai jo kajahtelivat musiikin säveleet, ja muut tanssivat tulisoihtujen valossa vehreässä puistossa, kun minä viruin täällä ja itkin.