Hiljaisia, onnellisia päiviä seurasi. Sielussani vallitsi harvinainen rauha, hyvää tekevä lepo. Kaipaus, mielihalut ja oikut olivat kotiin jääneet. Kenenkä kanssa olisin saattanut täällä riitaan tulla? Isoisä pilasi minut, ja Kristiina täti meni pois tieltäni. Elämä Lehmukselassa olisi kuitenkin tuntunut minusta hieman yksitoikkoiselta, kenties ikävältäkin, jos ei Regiinan tulo olisi näkyalan perältä loistavana tähtenä tuikkinut; hänen saavuttuaan oli ilo vasta oikein alkava.

Pastorin kehoituksen mukaan lähestyin minä Kristiina tätiä; mutta hän vetäytyi yhä vielä takaisin. Kenties hän tunsi ilmassa, ett’ei minun ystävyyteni tullut oikein sydämestä, ja ett’en minä oikeastaan välittänyt hänestä. Isoisä sitä vastaan ylisti minua siitä, että minä olin huomaavainen tätiä kohtaan. "Sinä olet helmi", hän sanoi ja antoi sitte valjastaa vieniläisvaunujen eteen sekä soi minulle palkinnoksi lystäilyn vaunuissa. Täti seurasi harvoin muassa; hänen oli mahdoton uskoa milloin sitä, milloin tätä talouden alalle kuuluvaa palvelusväen haltuun.

"No, siis menemme ilman sinua. — Kristiina luulee olevansa aivan välttämätön", sanoi isoisä sitte. "Luulen toki, että talo ilman häntäkin paikallaan seisoisi."

Levollisena ja täsmällisenä kuin kellolaitos täytti täti kaikki velvollisuutensa; mutta turhantarkkuudellaan hän vaivasikin piikoja jotenkin paljon ja vaikk’ei hän oikeastaan milloinkaan torunut eikä itselleen juuri mitään passausta vaatinut, niin hänestä ei kuitenkaan ollenkaan pidetty. Isoisää sitä vastaan kunnioitti koko palvelusväki, huolimatta hänen valtijasäänestään ja toisinaan jotenkin kiivaasta luonnostaan. Heistä hän oli niin kaunis ja uhkea herra — miten he sanoivat — ja hänen anteliaisuutensa ja se hyväntahtoisuus, jolla hän heille huvituksia soi, voitti kaikkein sydämet hänelle.

"Ihminen on vain kerran elämässään nuori", vastasi hän eräänä markkinapäivänä tädin esitykseen, kun täti välttämättä tahtoi jonkun olemaan kotona talouden toimia auttamassa. "Voithan palkata yhden tahi pari akkaa; heidän nuoruutensa on jo ohitse; minä en henno kenenkään omasta väestämme käskeä kotona pysymään."

Ja hän lainasi heille heinävaunut ja huusi: "onnea hauskalle huville!" ja vaunut vierivät pois.

Naapurimme, pastori Birk, tuli joka päivä, ja ne käynnit olivat meille kullekin suureksi iloksi. Jos joskus kului vähänkin hänen tavallisen tuloaikansa ohitse, niin minä useimmiten juoksin kunnaalle lipputangon viereen, häntä silmäilläkseni. Hänen kasvoistaan loisti aina rauha ja tyytyväisyys, kun hän kulki pitkin polkua läpi viljapeltojen; toisinaan hän pysähtyi ja katseli ympärilleen, ikäänkuin oikein nauttien kaunista luontoa.

Minua miellytti ja ilahdutti aina, kun pastori minua puhutteli, ja sitä hän teki yhä useammin. Minä koetin silloin puhua jotakin, joka häntä oikein miellyttäisi, ja hän puolestaan luuli minun valitsevan noita totisia aineita siitä syystä, että ne minua miellyttivät ja olivat sydämeni asioita.

"Neiti Elisabet", hän sanoi eräänä iltapuolena, "minulla on tärkeä pyyntö teille, vaan jos teillä ei ole halua sitä täyttää, niin luvatkaa minulle, että kiellätte suoraan."

"Kyllä minulla on halu."

"Kuulkaa ensin, mikä se on. Tunnettehan te pienen Mette Marian Klintillä?"

"Klintilläkö, josta on niin kaunis näköala? Kyllä, minä olen nähnyt siellä erään pienen tytön useita kertoja, mutta se on niin omituinen."

"Niin on todella. Hän on huonokuuloinen sairauden; jälkeen eikä saata nyt muiden lasten kanssa koulussa käydä. Minä olen itse ajatellut lukea tuon pienen raukan kanssa, vaan minulla ei juuri ole aikaa. Hän on opinhaluinen, ja hänellä on hyvä käsityskyky, ja hän ymmärtää varsin hyvästi, jos istuu hänen lähellään ja puhuu jotensakin kuuluvasti. Olisiko teillä, neiti Elisabet, halua häntä hiukkasen ohjata? — Ei, te ette halua, minä näen sen."

Minä olin varsin haluton siihen. Hänen pieni, vaalennut, pummulinen kaulahuivinsa rääsyisine hetuleineen oli pelottavana ajatuksissani, ja minun täytyisi istua ihan hänen vieressään, kenties huutaa hänen korvaansa!

"Jos vain olisin siihen toimeen sovelias", sanoin vähän epäillen, toivossa, että hän selittäisi epäilykseni tarkkatuntoisuudeksi; ja niin hän tekikin heti.

"Oh, jos ei mitään muuta esteenä ole, niin se kyllä käy päinsä. Minä en milloinkaan pelkää sen puolesta, joka alottaa toimensa hyvällä tahdolla ja itseluottamuksen puutteessa. Jumalan avulla tulette saamaan iloa jokaisesta tunnista, jonka hänen tähtensä uhraatte! Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni, hyvä, nuori neitini!"

Hän puristi sydämellisesti kättäni; oli ikäänkuin se olisi hänen omaa asiaansa koskenut.

"Saanko siis sanoa, että hän saa tulla tänne jo huomenna, sillä miksikä toistaiseksi jättäisimme? Tuo lapsi on muuten tuttu täällä Lehmukselassa; minä olen usein nähnyt hänen tulevan täältä, pieni saviruukku täynnä maitoa tahi keitosta hänen isoäidilleen. Tätinne tekee paljon hyvää tässä seudussa."

"Isoisä tietysti toivoo, että hän tekee niin."

"Sen kyllä uskon; mutta isoisä ei kajoo niihin seikkoihin; se on tädin huolena. Siis huomenna; onko kello 8 liian varhainen?"

"Ei suinkaan; maallahan tulee ajoissa ylhäällä olla."

Kuinka minua harmitti hänen lähdettyään, että osoitin moista vilpillisyyttä ja lujuuden puutetta! Minusta näytti ikäänkuin olisin vastoin tahtoani tullut ajetuksi harhatielle, jota eteenkinpäin olisin pakotettu kulkemaan.

Seuraavana päivänä, kahdeksan lyödessä, saapui pieni Mette Maria. Ruudullista kaulahuivia piti kiinni rinnan yli suuri äimäneula, jolla oli muodoton pää lakasta. Leninki ja esiliina eivät kuitenkaan olisi voineet olla puhtaammat, ja pienoset sormet olivat kurtistuneet ja punaiset paljaasta vedessä kulaamisesta. Hiukset olivat korvan taakse sivelletyt; ne olivat vedellä kammatut ja hyvin siirallaan. Omituinen meriveden ja hauran haju seurasi koko tuota pientä olentoa. Kivitaulua kainalosta ja villaista pussia, jossa koulukirjat olivat ei puuttunut.

Isoisä kohtasi meidät etehisessä, ja minun täytyi antaa hänelle selitys.

"Vai niin, sydänkäpyseni, aiotko koulumestariksi tulla? Minä muuten en juuri haaveksi mitään sentapaista; mutta tässä on kieltämättä järkevä aihe. Minä muistan niin hyvin, kun tuolla pienellä raukalla oli tulirokkoa. Isoäiti suri jo sitäkin, mistä hän saisi arkun, ja minun täytyi luvata maksaa; no, toisin kävi. Kuinka kiltit silmät sillä pikku vunukalla ovat!"

Isoisä laski suuren, kaunismuotoisen kätensä ystävällisesti tytön päälaelle ja nyökkäsi hänelle.

Sitte, kun me istuimme ja koettelimme toistemme kärsivällisyyttä — sillä pitemmälle emme ensimmäisenä luentotuntina päässeet — niin isoisä heitti kourallisen kirsikoita akkunasta hänen helmaansa.

"Poloinen tarvitsee ruokarauhaa, Elisabet; anna hänen levähtää, kun hän syö."

Regiinan tulo jäi toistaiseksi. Se oli pettynyt toivo, vaan minä kestin sen toki jotenkin hyvin. Ylimalkaan oli Lehmukselassa herttaisen hupaista, jos kohta vähän hiljaista, ja kerranhan toki oli lyövä se onnellinen hetki, jolloin Regiina oli tuleva.

Luennoita jatkettiin yhä säännöllisesti. Vähitellen, kun tyttö tuli vähemmän araksi ja ujoksi, edistyi hän todella, ja kun sen havaitsin, niin minäkin sain vähän mieltymystä toimeeni.

Kuinka hyvästi muistan muutaman aamupäivän heinäkuun lopulla, kun Kristiina täti ja minä tulimme isoäidin haudalta kirkkomaalta! Taivas oli aivan pilvien peitossa, ja jo putosi yksi ja toinen raskas sadepisara.

"Ah, täti, meidän on mahdoton ehtiä kotiin, ennenkuin sadekuuro on ohitse mennyt. Levähtäkäämme kaikin mokomin hiukkasen pappilassa! Saatammehan seistä portissa ja odottaa satamatonta aikaa."

Minä en odottanut tädin vastausta, vaan riensin porttikatokseen. Mitään kahlekoiraa siellä ei ollut, vaan vanha musta villakoira tuli kartanolta muristen vastaamme. Nyt tuli sadekuuro. Täti pudisti hamettaan, pyyhkäisi ja veti hattunauhaa sekä yksinkertaista saaliaan; minä tirkistin uteliaana kohden ystävällistä huoneusta, jossa olivat peilikirkkaat ruudut.

Olimme siinä vain silmänräpäyksen seisoneet, kun pieni, hupaisa eukko, sitsihameesen, suureen, valkoiseen esiliinaan ja vast’ikään silotettuun aamumyssyyn puettuna, pisti punakkaat, ystävälliset kasvonsa ulos ovesta. Sade ajoi hänet kuitenkin taas sisälle, vaan hän tuli heti toisesta ovesta takaisin ja astua paukutteli meitä kohden puutohveleissa ja sateenvarjon suojassa.

"Voi, mitä te, hyvä herrasväki, ajattelette, kun täällä seisotte! Tulkaa kaikella muotoa sisälle. Neiti Hjort, joka kuitenkin on tuttu täällä, ja te nuori — niin minä olen teidätkin nähnyt kirkossa. Mitä sanoisi pastori, jos hän tietäisi, että te seisoitte portissa! Niin, hän ei ole nyt kotona; se mies ei pelkää ilmaa eikä tuulta, ei tulta eikä vettä, olin vähällä sanoa. Oh, olkaa hyvät ja tulkaa kaikin mokomin sisälle!"

Kristiina tätiä ei haluttanut; aina hän pelkäsi niin kauheasti rasituksena olevansa; mutta minua sitä vastaan halutti, ja hänen täytyi antaa myöten.

Valoisan, ystävällisen kyökin ovi oli auki, ja siellä loisti kaikki niin hienolta. Täti, tuon nähtyänsä, unohti tavallisen varovan käytöksensä kokonaan ja huudahti melkein hurmaantuneena:

"Kas, kuinka kiilloitettua ja hienoa teillä on, matami Olsen."

"No niin! Minä teen itse muassa niin hyvästi kuin kykenen; se on aina iloni ollut. Minun ei, Jumalan kiitos, tosin muiden luona olla tarvitsisi; Olsen vainaa jätti vähän jälkeensä, ja itse olen myös hiukkasen koonnut. Mutta pastorin äiti, jonka luona nuorena palvelin, pyysi minun säälimään ja toimaamaan pastorille, kunnes hän asettuu toisin elämään, ja Jumala tietää, että minulla on täällä hyvä olo. Pastorilla kyllä on omituisuuksiakin", lisäsi hän pienen vaitiolon perästä, "mutta sellaisia meillä on vähän kullakin."

"Onko hänellä tosiaankin omituisuuksia?" — En saattanut uteliaisuuttani hillitä.

"No, no, Elisabet!" varoitti Kristiina täti; mutta matami Olsen oli aukaissut sanaisen arkun eikä antanut kahdesti kysyä.

"Havaitsitteko, neiti, suloista hajua kyökissä?" hän kysyi minuun kääntyneenä.

"Huomasin kyllä; siellä tuntui kanasopan haju."

"Olisiko hän hyväin ruokain rakastaja? herkkusuu!" ajattelin; "mahdotonta!"

"Aivan oikein, herkullisinta kanasoppaa. Ja luuletteko, että pastori tahi minä maistamme pisaratakaan siitä? Eikö mitä; se pitää kaikki tyyni lähettää eräälle vanhalle rouvalle. Ja jos se edes olisi kristitty ihminen, niin voisi tuo kyllä mennä mukiin; vaan nyt tuo teko on varsin hullusti, etenkin papilta. Ja noiden vaivaisten vattujen tuolla pensaissa, joita ilokseni luulin saavani hilloksi tehdä, niiden pitää kaikkein samaa tietä mennä; ja paljon muuta samaa lajia."

"Eikö kristitty ihminen?" kysyi täti kauhistuneena.

"Ei, neiti, sen tietää elävä Jumala. Se on vanha juutalaisakka, oikein vanha paatunut, ja sinne pitää kantaa sekä märkää että kuivaa" (hän pyyhkäisi lämpöisiä kasvojaan), "ja ruusuja hän itse panee toisinaan päällimmäiseksi koriin; se on totta niin varmaan kuin tässä seison, emmekä me muut tohdi ainoaankaan kukkaan koskea; sellainen luonnollisesti tekee mielen pahaksi. — Täällä sisässä ei ole oikein hienoa, neiti Hjort, huone näyttää niin tyhjältä; teidän täytyy mennä pastorin omaan huoneesen, se on nurkkahuone, josta on kaunis näköala."

"Jääkäämme ennemmin tänne, hän ei kenties pidä siitä, että…​"

Mutta matami Olsen oli avannut oven, ja minä seisoin jo sisällä.

Juuri silloin tuli aurinko näkyviin. Taivas oli vielä hyvin harmaa, mutta se oli kirkasta, väikkyvää harmaata, ihmeellistä, hurmaavata valaistusta. Aivan akkunan alla oli valkoliljoja ja muhkeita, vartevia ruusuja; tuonnempana puutarhassa oli nuori kuusimetsä; puut olivat vaaleanvehreät ja latvasta juureen asti täyteläiset; niiden välissä oli vehreä, leveä tie, jolla lammas ja muutamia lumivalkeita karitsoita oli syömässä; sen tien päässä näkyi ranta; vesikaaren alimmainen osa kohousi parhaillaan sen yli, ikäänkuin muhkea, aaltojen varassa oleva patsas.

"Oi, miten ihmeellistä täällä on, täti! En milloinkaan ole mitään niin herttaista nähnyt. Tässä akkunan ääressä saattaisin istua ja katsella ulos koko elämäni ajan, milloinkaan kyllästymättä."

"Älkää luvatko enempää kuin voitte pitää, neiti Elisabet!"

Pastori Birk seisoi akkunan alla iloisin kasvoin ja loistavin silmin. Hän oli tullut sisälle puutarhaportista meidän havaitsemattamme. Hektor oli muassa; se haukkui, tanssi, hyppeli iloisesti seinää kohden ja antoi kaikilla mahdollisilla keinoilla ihastuksensa ilmi.

"Ah, paras herra pastori, me pyydämme tuhannesti anteeksi; meiltä oli kovin uskaliaasti tehty", aloitti täti, pastorin sisälle tultua.

"Milloinkaan elämässäni ei minulle ole mieluisempaa kohtausta sattunut…​" Pastori katkaisi äkisti lauseensa. "Vai miellyttää teitä näköala, neiti Elisabet?"

"Minusta täytyy täällä välttämättä olo onnelliselta tuntua."

"Tästä akkunasta", jatkoi pastori, "saatatte nähdä niityt ja myllyn."

"Ja pajan poppelineen", jatkoin minä; "täältä se on vasemmalla. Tekin tietysti katselette sitä, kun pimeä tulee; niin minä aina teen."

"Todellako? — Ei, neiti Kristiina, te ette tosiaankaan vielä lähteä saa. Enkö saa tarjota teille, hyvät neidit, jotakin virvoketta — hiukkasen vattuja?"

"Onhan vatuilla toinen tarkoitus", sanoi ajattelemattomasti.

"Vai niin, vanha, oivallinen matami Olsen on jo panetellut minua", sanoi pastori hymyillen, "niin, sydämen kyllyydestä suu puhuu. Luulen todella, että koko seurakunta loukkaantuu käytöksestäni. Tunsittehan te, neiti Kristiina, vanhan Mooses Mejerin, joka kulki ympäri pitsejä myömässä. Hänen leskensä asuu nyt viimeisessä huoneuksessa kylän päässä. Koko hänen sukunsa on kuollut, ja hän on aivan yksinään maailmassa. Hän on hiljainen, rauhallinen, vanha vaimo, joka palvelee Jumalaa ankaran lakinsa sääntöjen mukaan, tekee joka miehelle oikein ja istuu yksinäisessä, köyhässä asunnossaan Messiasta odottamassa. Ja minä uskon", hän lausui lämpimästi ja innostuksella, "että armollinen Herrani ja Vapahtajani, jota hän ikävoipi ja toivoo, tahtoo armahtaa häntä yhtä hyvin kuin niitä monia, jotka Hänen nimellänsä nimitetään, vaan eivät tunne eivätkä tottele Häntä. Nykyään hän on kipeä", hän jatkoi tyvenemmin, "ja minä käyn häntä silloin tällöin katsomassa sekä koetan tuota hyljättyä raukkaa keskustella tahi muulla ystävyydellä ilahuttaa. Luuletteko, että siinä teen väärin?"

"Oi en, en suinkaan; te olette niin sydämellisen hyvä. Mutta te uhraudutte aivan liiaksi paljon seurakunnan puolesta; en tarkoita vain tuota yksityistä seikkaa, vaan yleisesti."

Pastori katsoi aivan kummastuneena minua, kun hän vastasi:

"Minä en uhraa vähintäkään. Minä rakastan, Jumalan kiitos, kutsumustani sekä näitä ihmisiä, ja kun vain rakastaa, niin saa mieltymyksen toimeensa, senhän itse kyllä tiedätte. Jumala suokoon, että voisin olla heille hyödyllisempi kuin olen."

Kun täti ja minä paluumatkalla kuljimme kylän äärimmäisen huoneuksen ohitse, niin minä pysähdyin silmänräpäyksen. Se oli aivan pieni kalkittu rakennus. Ulkopuolella oli suuri, vanha päärynäpuu; sen vieressä oli kolmikulmainen ryytimaa, jossa oli rappeutunut, vehreältä kihtaava kaivo sekä kasvamassa muutamia sipulia ja perunoita. Ovi oli suljettuna, ja akkunoita peittivät akkunaverhot; vaan niiden takana näin selvästi lasin aivan täynnä kauniimpia ruusuja.

Oi, jos voisi olla hyvä, jos voisi olla lemmekäs, jos voisi heittää pois kaiken turhuuden, itserakkauden, kurjuuden!

Ensi kerran elämässäni tunsin elävästi tyytymättömyyttä itseeni, harrasta halua muuttua toisellaiseksi. Mutta se oli haihtuva, ohimenevä liikutus, ja minä saavuin Lehmukselaan itsetyytyväisenä miten ennenkin.

Sinä päivänä ei pastori Birk tullut meille, kaksi, kolme, neljä päivää kului; mikä mahtoi syynä olla? Mette Maria — jonka kaksoisveli, hänen elävä kuvansa, palveli pappilassa — vakuutti toki, että pastori oli ihan terve.

Me kaikki kaipasimme häntä. Isoisä murisi, minä vaivuin arveluihin, ja Kristiina täti oli vielä hiljaisempi ja umpimielisempi kuin tavallisesti. Vihdoinkin, viidentenä päivänä, juuri tullessani kotiin kävelyltä metsästä, näin hänen tulevan Lehmukselasta.

"Menettekö pois juuri nyt, kun minä tulen, vaikk’ette ole ollut täällä koko niin pitkään aikaan? — Te olette siis toki terve?"

Hän näytti kalpealta ja hajamieliseltä.

"Aivan terve; minä otan itselleni vapauden tulla taas illalla."

Ja nopeasti kumartaen, ikäänkuin tahtoen kaikkea enempää selitystä välttää, hän riensi pois. Minä kiirehdin sisälle.

"Mitä täällä on tapahtunut? Pastori Birk oli niin kummallisen näköinen!"

Isoisä käveli edestakaisin lattialla; hän oli myöskin kummallisen näköinen, puolittain lystillinen, puolittain juhlallinen.

"Kuinka vanha sinä, Betti, olet?"

"Lokakuussa yhdeksäntoista, mutta…​"

"Oh, todellako? Niin, vasta kasvavasta suvusta havaitsee, kuinka vanhaksi itse tulee, ja tämä on toinen polvi! — Isoäitisi oli nuorempi, kun minä hänen kanssansa naimisiin menin."

"Sen tiedän, mutta miksikä…​"

"Miksikä? niin, sinulla on syytä kysyä, ja minä tahdon suoraan käydä asiaan; esivalmistukset ja mutkittelemiset eivät ole minun tapanani. Pastori Birk oli vast’ikään täällä ja pyysi pientä sydänkäpystäni kainaloiseksi kanakseen."

"Oh, isoisä, se on mahdotonta; sinä narraat minua!"

"Empähän; tosi asia on. Eikä tuo niin ihmeellistäkään ole, minä vain olen ollut sokea ja sinä myös, miten näytät. Hän on erinomaisen oivallinen mies, jonkun verran sinua vanhempi, tietysti, vaan se ei ollenkaan haittaa; minäkin olin jonkun verran isoäitiäsi vanhempi. Sinä saat luonnollisesti itse päättää, Elisabet; hän pyytämällä pyysi minua olemaan vaikuttamatta sinuun hänen edukseen."

"Se on tärkeä, tärkeä askel", sanoi Kristiina täti, pyyhkien pari kyyneltä poskelta. "Jos hän toki vain tuntisi sinut; mutta se lienee vain mielikuvituksen itseluoma ihanne, jota hän rakastaa, etkä sinä. Ja kun hän kerran heräjää, kuinka sitte on teidän molempain käyvä? Punnitse kaikki ja tuumaile tarkoin, sinun tähtesi, hänen tähtensä."

"Moista hulluinhuoneelaisen puhetta en ole milloinkaan kuullut", tokaisi isoisä kiivastuen. "Kun tyvenmielinen, järkevä mies kosii tyttöä, niin rakastaa häh häntä luonnollisesti, ken sitä epäillä saattaa? Ainoastaan itse tähtesi, lapsi, sinun tulee ajatella."

Minä olin aivan liikutuksen valtaamana ja hämmästyksissä. Oliko se mahdollista? Kuinka ihmeellistä! Minä olin sekä peljästynyt että ihastunut. Kristiina tädin mielipiteessä oli kuitenkin jotain kiihottavaa, joka saattoi minut huudahtamaan:

"Oi, isoisä, ajatusaikaa ei tässä tarvita, kuinka saattaisin muuta tehdä kuin suostua!"

"No, Jumala siis sinua siunatkoon! Totinen rakkaus ei milloinkaan ajattelekkaan. Tule syliini; minä toivotan sinulle onnea ja hyviä päiviä koko elämäsi läpi, ruusunuppuseni."

Hän syleili minua sydämellisesti. Kristiina täti oli syvästi liikutettuna.

"Oppios tuntemaan, mikä suuri armolahja hyvän miehen rakkaus on; oppios antamaan ja säilyttämään se!" hän sanoi nyyhkyttäin.

Mitähän kotona sanoisivat? Ja Kristian, joka niin ylhäisesti minua katseli, eikö hän nyt saisi silmiään auki? Sellainen mies, hyvä, järkevä, rakastettava, oi, kuinka paljon Kristian oli hänestä jäljellä! Ja Regiina, mikä odottamaton tapaus hänestä! Minä olin neljä vuotta häntä nuorempi ja jo…​ Kuinka hauskaksi oli tuleva asua täällä niin lähellä Lehmukselaa; tuo kaunis asunto ruusuineen ja herttaisine näköaloineen, kaikki tuo oli nyt minun omakseni tuleva. Ja kuinka kunnioitettu ja arvossa pidetty hän, tuleva mieheni, oli! Jos satuimme yhteen missä perheessä tahansa seudulla, ulkopitäjässäkin, niin näin häntä kaikkialla arvossa ja kunniassa pidettävän; ei ainoakaan ääni kohonnut häntä vastaan. Nimittäisinkö häntä hänen ristimänimellään, Ove? Tuo oli todellakin kaunis nimi: Ove. Sellaisia ajatuksia ja monia muita, yhtä hupsumaisia, pyöri päässäni.

"Kas niin, lemmikkini, tuossa tulee sulhasesi", julisti isoisä yht’äkkiä.

"Tosiaanko? Joko?"

Peljästyneenä asetuin aivan lähelle isoisää.

"Tervetuloa, rakas ystäväni ja tuleva sukulaiseni! Elisabet ei tahtonut ollenkaan ajatusaikaa. Tässä hänet saatte, Jumalan nimessä!"

Isoisä työnsi minut lempeästi luotansa ja jätti meidät kahdenkesken.

Siinä nyt seisoimme. Käteni oli hänen kädessään, vaan hän ei puhunut sanaakaan. Hänen katseensa oli nostettu kohden taivasta. Jotakin kirkastettua, melkein koroitettua oli hänen muodossaan; en saattanut epäillä, että hän rukoili ja kiitti. Ja siinä nyt havaitsin nöyrällä kummastuksella ja katumuksella, kuinka syvä ja luja hänen rakkautensa oli, ja kuinka pintapuolinen sekä mitätön minun vastarakkauteni, jonka saatoin tarjota. Ja tuosta heikosta, kurjasta sydämestä hän kiitti Jumalaa niin sydämellisesti! Silmänräpäyksen tunsin halun ilmoittaa hänelle ajatukseni ja asettaa koko sieluni selkeänä ja avattuna hänen katseensa eteen, — oi, jos olisin sen tehnyt! — mutta se oli vain pikainen silmänräpäys, ja seuraavassa tuokiossa sai vanha itserakas minuuteni taas ylikäden.

"Jumalan armollisella avulla", niin hän vihdoin aloitti, "et ole katuva suurta luottamustasi, Elisabettini. Me tahdomme uskalluksella kulkea tietämme Jumalan silmissä emmekä koskaan päämääräämme unohtaa. Eikö niin, kallis tyttöni?"

Hän vei käteni huulilleen; minä kumarsin päätäni, hyväksyen.

Myöhemmin kävelimme puutarhassa, ja minä nimitin häntä useita kertoja nimellä Ove — tuo nimi sointui niin hyvältä, niin luonnolliselta minun suussani, hän sanoi — ja me puhelimme tulevaisuudesta sekä entisyydestä, minun kodistani ja hänen perheestään; kaikki tyyni oli kuin uni. Mutta hänen lähdettyään, pyysin isoisältä oikein hyvää kynää ja oikein kaunista paperia; minä tahdoin jo sinä iltana kertoa siitä omaisilleni kotona.

"Siitä minä pidän, lemmikkini; sinä et unohda vanhoja oloja uutten tähden; vähemmän rakastava tytär olisi seuraavaksi päiväksi odottanut. Kas, tässä on arkki, jossa on Rosenborgin linna verenpisarakasvien köynnöksessä, sen luulisin olevan kauniin."

Ja sille suurelle, hieman kellahtavalle arkille — se oli isoisän kirjoituslaatikossa varmaankin monia vuosia ollut — kirjoitin minä kauniisen kaavakirjoitustapaan pitkän kirjeen äidille. Minä esittelin kaikki Ove’n etuudet ja koristin kurjaa turhamaisuuttani, niin hyvin kuin saatoin, hänen jaloilla miehisillä hyveillään.