Päivä paistoi suoraan Vandkunstenin [pieni toripaikka Kopenhaminassa] varrella olevaan saliimme. Veljeni nojautui, sikari suussa, ulos akkunasta, koettaen keksiä vilahduksen Voldenin [Köpenhaminan kaupunginvalli, puilla istutettu kävelypaikka] vehkeistä puissa.

"Ilma on muutenkin tukehduttavaa, Kristian", sanoin minä; "sinun ei tarvitse sitä inhottavalla sauhulla pahemmaksi tehdä."

"Mitä nyt? Ulkopuolellahan minä poltan."

"Mutta tuuli tuo sauhun takaisin. Odota huomiseksi, niin saat polttaa vaikka koko päivän, jos haluat."

Minä sanoin tuon hieman harmistuneella ja kärsimättömällä äänellä, pannessani hienoja korko-ompeleita hatturasiaan.

"Sinä puhut muulloin tavallisesti akkunaverhoista, Elisabet", jatkoi Kristian hieman ivallisesti; "eiväthän ne siitä syystä vähemmän turmeltune, että sinä pois lähdet?"

"Jos äiti sallii akkunaverhojansa pilattavan, niin se on hänen oma asiansa. Oh, kuinka lämmin täällä on! Tuntuupa herttaiselta päästä maalle."

"Äiti parka", jatkoi Kristian, sivellen kädellään muutamia hienoja leninginliivejä, jotka pakattaviksi valmiina olivat, "varsin raskasta työtä lienee tällaisessa kuumuudessa kaikki nuo vaatteet silottaa."

Hän sanoi tuon varsin tyvenellä, melkein surkumielisellä äänellä, mutta se suututti minua, ja kun vereni kuohui, niin vastasin kiivaasti:

"Mitä siihen seikkaan tulee, niin muutamat tietyt henkilöt saattavat varmaankin äidille aivan yhtä paljon vaivaa kuin minä; ainakaan ne vaatteet, jotka tällä hetkellä silotinlaudalla ovat, eivät ole minun."

"Ah niin, valitettavasti. Jumala tietää, että se minua syvästi säälittää; mutta ajattele, Elisabet, ett’en minä parhaalla tahdollani saata siinä työssä äitiäni auttaa. Kun ajatus kaikesta siitä, mitä hän saa häärätä, alkaa minua liiaksi painaa, niin kiirehdin kirjaini ääreen; joskushan kuitenkin on ahkeruuteni hänelle hyväksi tuleva."

Hän heitti puoleksi poltetun sikarin kiivaasti pois, meni parilla pitkällä askeleella toiseen huoneesen ja istui pian suuressa nojatuolissa, aivan vaipuneena tutkimisiinsa.

Kristian oli varteva ja hoikka. Hänellä oli tyyni, voimakas muoto, totiset silmät ja lyhyeksi leikattu, ruskea tukka. Hän ei ollut kaunis, vaan oli erinomaisen luotettavan ja rehellisen näköinen. Hänen ja minun väli oli useimmiten jotenkin kireä, ja meillä oli tapana sanoa tuon tuostakin toisillemme totuus, joka ei ollut aina meidän väliselle sovullemme eduksi. Minusta näytti, että hänellä oli perheessä ylen suuri valta, ja että hän liian paljon käyttäytyi perheenisän tavalla. Eritoten se minua suututti, että hän hoiti rahavaroja, ja ett’ei mitään rahamenoa saanut ilman hänen suostumustaan tapahtua. Se oli useiden toivomusten haaksirikko, minä en tiennyt mitään enemmän sietämätöntä kuin hänen lauseensa: "Sitä ilman saatat varmaan mielelläsi olla, Elisabet."

Hamasta isän kuolemasta — Kristian oli silloin kuudentoista — oli hän ollut äidin neuvonantajana, tukena ja oikeana kätenä. Minä en ajatellut, että hän kaikessa tässä osoitti suurta itsekieltämystä, vaan sitä selvempänä oli minulla, kuinka usein hän minun aikeitani oli ehkäissyt.

"Tässä on rahaa matkaasi varten, tyttö kultani", sanoi äiti vähää myöhemmin, antaen minulle lompakon (hänellä oli ensinnä ollut salainen neuvottelu Kristianin kanssa, sen tiesin aivan hyvin). "Tuossa sisimmässä osastossa on 20 taalerin seteli, jos syystä tahi toisesta pulaan joutuisit; mutta mieluimmin se tulisi antaa kajoomatta olla, se on hätä-apuraha, ymmärräthän."

Hän lausui nuo viimeiset sanat vähän vastahakoisesti, puoleksi anteeksi pyytäen, samassa minua ystävällisesti taputtaen. Me saimme useimmin varoituksia sillä lailla; ankaraa tahi järkähtämätöntä puhetta äiti harvoin, tuskimpa milloinkaan käytti.

Äiti oli keskikokoinen nainen, hienoin, lauhkein, melkein surumielisin kasvoin. Hänen olennossaan ja puvussaan oli jotakin somuutta ja hienoutta, kuinka vaatimattomat hyvänsä ne kumpikin muutoin olivat.

"Nyt olen pakannut sinun vaatteesi", jatkoi äiti; "minä toivon niiden olevan hyvästi, Laura on auttanut minua."

"Oh, sitte ne tietysti tulevat rypistyneiksi; Laura on semmoinen hutilomainen tyttö."

"Mutta äiti piti vaaria työstäni, Elisabet", selitti Laura sisko, hiukkaakaan soimauksestani loukkaantumista tuntematta.

Laura oli pitkä, hoikka, viidentoista vuotinen tyttö. Hänellä olivat kirkkaat, mustat silmät ja kuoppaset poskissa. Hän oli kovin kaino ja punastui pienimmästäkin syystä aina ohimoihin asti. Hieman ajattelematon ja huolimatonkin hän oli, vaan mitä paras, hellin sydän hänellä oli. Minua — isoa sisarta — hän piti etevämpänä ja tahtoi kernaasti olla minulle mieliksi; minä sitä vastaan pidin häntä huonompana ja annoin hänen palvella itseäni. Hän oli vielä aivan lapsimainen, ja minä luulen varmasti, että hän salavihkaa leikitteli vanhan, nenättömän nuken kanssa. Iloinen ja ystävällinen oli pieni Laura aamusta iltaan.

Teepöytä oli aivan kauniisti ja somasti ruokasalissa katettuna; siinä oli kukkia, kirsimarjoja ja torttuja kuni juhlatilaisuudessa. Juhana — perheen nuorin — saapui nyt juuri kotiin, tuoden suuren pussillisen vieniläisleipää, vasta uunista tullutta, hän vakuutti. Hän oli reipas yhdeksänvuotias poika, omenanpunaisin poskin, vilkkuvin silmin ja vaalein, kähäräisin kutrin. Ainoana hänen elävyytensä esteenä olivat läksyt, jotka saattoivat hänelle paljo pään vaivaa; jos hän osasi ne, niin hän oli kuni persoonaksi muuttunut onnellisuus. Hän oli äidin lellipoika, vaan minä en hänestä oikein pitänyt; hän melusi liian paljon, paukutteli ovia tahi jätti ne auki ja päälle päätteeksi vihelteli. Hänen suuri ruokahalunsakin suututti minua; koko voileipäkasoja katosi nyt tuokiossa hänen lautaseltaan.

"Jumala tietää, milloin taas ensi kerran näin yhdessä istumme", alotti äiti, kuppeja järjestäissään. "Sinä, lapseni, jäät tietysti koko kesäksi isoisän luoksi; mutta Lauran ripillelaskentaan sinä luonnollisesti tulet kotiin, jos Jumala suo."

"Sehän minun täytynee tehdä, äiti; eikä talvella olekkaan maalla hauskaa."

Lyhyt vaitiolo seurasi, jona aikana makeiset kulkivat seuran ympäri. Äiti katkaisi taas äänettömyyden.

"Menethän kai sinä, Kristian, sisartasi aamulla seitsemältä rautatielle saattamaan?"

"Olen ajatellut sitä", vastasi Kristian tuolla tyvenellä hitaisuudellaan, joka aina suututti minua ja nytkin oli vähällä saattaa minut vakuuttamaan, ett’ei kellenkään tarvinnut olla minusta haittaa, minä kyllä saattaisin yksinäni mennä. Muudan kellon kilistys esti onneksi vastaukseni. "Regiina serkku", ilmoitti pieni Laura. Kristian ennätti töin tuskin huudahtaa: "Kas niin vain!" enkä minä ollut vielä valmis vastaamaan: "Oi, niin hauskaa!" ennenkuin mainittu Regiina oli jo sisällä keveänä ja miellyttävänä, somassa, vaaleanpunaisessa leningissään, mustassa hatussa ja mantiljassa sekä päivänvarjostin kädessä.

"Istu, Regiina hyvä, ja juo kupillinen teetä seurassamme", pyysi äiti ystävällisesti.

"Kuka tällaisessa kuumuudessa mitään nauttia saattaa? en ainakaan minä. Vaikka kenties hiukkasen kylmää vettä, jos tahdotte olla niin hyvä, täti. Muuten koskee käyntini sinua, Betti; lähdethän sinä huomenna Lehmukselaan, kuulen ma. Tervehdä isoisää tuhatkertaisesti! Kolmen, neljän viikon päästä tulen teidän luoksenne. Sulhoni käy silloin tätinsä luona, ainoastaan kaksi peninkulmaa sieltä; se sopii oivallisesti. — Ah, siinä on vesi!"

Regiina kosketti lasia huulillaan ja kurotti sen sitte pikku Lauralle, hiukan ja sievästi suuta murtaen, jolloin pienonen, punainen kielenkärki tuli näkyviin. Hän näytti siten niin somalta.

"Aadolfin täti aikoo panna toimeen tanssihuvit meitä varten, Elisabet, — ajatteleppa, tanssihuvit vapaassa ilmassa! Oi, sinä pieni raukka, jolla on niin ikävä kotona, miten iloinen minä sinun tähtesi olen!"

Tuo viimeinen kuiskaistiin, luonnollisesti. Regiina ja minä keskustelimme tavallisesti, kun hän meillä kävi, matalalla äänellä, jota ei muu perhe kuullut.

"Riisu mantiljasi, lapsi, ja istu; se on hauska Elisabetille."

"Tuhannen kiitosta, mutta minä en saata; kello on jo paljon; minä melkein pelkään mennä yksinäni Fredriksbergin puistokäytävälle."

Hän heitti merkitsevän katseen Kristianiin, joka kuitenkin näkyi olevan kokonaan kiintyneenä rapujen puhdistamiseen. Juhana sitä vastaan vääntelihe levotonna tuolillaan, aavistaen kohtalonsa.

"Juhana, pikku ystävä kultaseni, tahdotko saattaa minua? Hyvästi kaikkityyni, hyvästi, rakas Elisabettini!"

Hän niiasi veitikkamaisesti, suuteli minua ja kiiti sitte keveästi pitkin portaita, seurassansa itkemään valmis Juhana, joka tuskin sai aikaa kuiskaista: "Minä en ole vielä läheskään ravittu, äiti", samassa, kun hän lautasensa pois pani.

"Ompa hauskaa, että sinä ja Regiina saatte toisianne tavata, Elisabet kultani."

"Pidätkö sinä Regiinasta, äiti?" kysyi Kristian kuivasti.

"Hän ei minua oikeastaan miellytä, vaan ovathan he ystävät, eikä Kristiina tädin seura saata mitenkään olla kahdeksantoista vuoriselle tytölle kylliksi. Minä en tiedä vähintäkään pahaa Regiinasta; me emme saa ylen ankaria olla."

"Maailma on olemassa yksin hänen tähtensä", jatkoi Kristian levollisesti. "Poika parka, ei sanaakaan anteeksipyynnöksi siitä, että hän ajoi hänet pois teepöydästä!"

Äiti vastasi vain lisäämällä puita tuleen teekyökin alle sekä vehnäleivän palasen siihen melkoiseen läjään, joka jo ennen Juhanin lautasella oli. Kului useita tunteja, ennenkuin hän tuli takaisin, punaisena, hengästyneenä ja suuttuneena.

Ensinnä minun täytyi saattaa hänet kotiin ja sitte taas juosta Köpenhaminaan noutamaan nuottipinkkaa, jonka hän oli unohtanut. Hänpä on oivallinen serkku! Kolmessa, neljässä paikassa minun täytyi kysyä turhaan, ennenkuin sain niitä, ja sitte takaisin Fredriksbergiin mokomien nuottien kanssa; mutta milloinkaan en enää mitään sellaista tee, en milloinkaan! Herttainen, pikku Juhana! kun hän tahtoi minut mukaansa saada, ja tuskin kiitosta, kun takaisin tulin; niin, sepä kyllä on herttaista --, ja kuinka minä nyt ehdin kieliopin huomiseksi oppia!

Seuraavana päivänä itkivät sekä äiti että Laura, kun heille hyvästi sanoin. Kristian sitä vastaan näytti levolliselta ja tyytyväiseltä; hänestä ne varmaankin olivat kovin tarpeettomia kyyneleitä. Juhana nukkui vielä korvallaan; kielioppi oli päänalaisen alle pantuna toivossa, että unen hyvä henki läksyn pieniin aivoihin ajaisi. Palvelustyttömme, mitä häneen tulee, kantoi nähtävästi kirkastuneella muodolla kapineeni ajopeleihin; eipä ollut vähäinen hauskuus päästä useaksi kuukaudeksi vapaaksi perheen oikullisimmasta ja vaateliaimmasta asukkaasta.