EBOOK KERTOELMIA *

KERTOELMIA

Kirj.

Cornelia Lewetzow

Suomensi Em. Tamminen

Porvoossa, Werner Söderström, 1885.

SISÄLLYS:

Jouluvierailu. Knut Nielsen. Sokea sattuma. Biina neitsyt. Anna. Serkku. Elisabet.

Jouluvierailu.

"Oh, sillä lapsella ei ole hätää mitään", sanoi muudan ruumiikas herra välinpitämättömällä äänellä, osoittaen pientä mustapukuista poikaa, joka seisoi nojautuneena suurta peiliä vasten ravintolan suuressa salissa ja näytti niin eriskummaisen pieneltä sekä hyljätyltä; "siellähän on varoja."

"Varoja tosin vähän on, vaan kuitenkin — ainoastaan viisivuotinen ja ihan yksin maailmassa! niin, tiedättehän, että minä olen hänen holhojansa."

Viimeinen puhuja oli varteva, tummanpuhuva mies, jolla oli korkeapiirteinen muoto sekä viisaat, läpitunkevat silmät; hän ei näyttänyt järin hellältä, mutta tuo voimakas ääni kuului kuitenkin lauhkealta, kun hän, lapseen kääntyneenä, lausui:

"Juo tuo pöydällä oleva lasillinen maitoa, poikani, ja seuraa sitte minua. Sinun tulee nyt pysyä minussa, Erkki, ja totella minua, ymmärrätkö?"

Poika tyhjensi äänettömänä lasin, meni sitte ujostelematta holhojan luo, katsoi häntä tuntehikkailla silmillään ja kurotti suunsa suuteloa varten.

"Mitä nyt? — ei, pikku räivä, se ei käy kontoon." — -- Tuo ylöspäin kääntynyt suu, jota äiti niin mielellään oli suudellut, sai kieltävän, vaikka toki ystävällisen, lyönnin: "Anna minulle kätesi. Ethän sinä, toivoakseni, ole niitä, jotka itkuvirsiä vetelevät?"

Mikä halveksimista ilmaiseva sointu oli tuossa sanassa: niitä!

"En!" pienoinen pakotti takaisin kyynelet, ne eivät saaneet tulla esiin, "niitä" hän ei tahtonut olla. Suuri voimakas käsi piti kiinni pienosista lapsensormista; Erkki seurasi sanaa sanomatta.

Kun he saapuivat holhojan huoneesen, suureen kulmarakennukseen vallin vieressä, niin he pysähtyivät.

"Kas, tässä saat kodin, ainakin aluksi. Kiidäppä nyt portaita ylös, pikku ressukka, ja soita kaikin voimisi. Etkö tohdi, pieni hupakko? Minä saan kaiketi oikein kunnon lailla ravistella sinua, jotta molemmat yhdessä viihtyisimme."

Salissa istui tukkukauppiaan nuori, kaunis rouva ja neuloi silkkiin. Kun hänen miehensä ja Erkki sisälle tulivat, niin hän kysyi innokkaasti, oikeimpa kiivaasti:

"Onko se todellakin totta? Sinä tiedät, Tuomo, kuinka äärettömästi sinä mieltäni vastaan teet. Toimita hänet asumaan jonnekin muualle, tietysti säädyllisten ihmisten luo, niin olethan sillä velvollisuutesi täyttänyt."

"Hän pysyy täällä meillä, minä tahdon itse häntä silmällä pitää. Sinä tiedät tahtoni, Elfrida, hänellä pitää olla samat oikeudet kuin meidän omilla tapsillamme."

Se oli hallitsija, joka puhui ankarasti ja mahtavasti, hänen käskyänsä täytyi totella, ainakin mitä ulkonaisiin oloihin, ruokaan, juomaan ja hoitoon kuului.

Erkki ei käsittänyt, mitä sanottiin; hän tarkasteli kauan nuoren rouvan ihania kasvoja, hiipi sitte lähemmä, nykäisi hiukkasen hänen leninkiään, vetääkseen puoleensa, hänen huomionsa, kosketti käärmeen päällä koristettua rannerengasta ja kurotti vihdoin suunsa suuteloon. Tuo ei tapahtunut yhtä suurella luottamuksella kuin ensi kerralla, tuo pienonen suu tuli esiin epätietoisena ja empivänä, ikäänkuin anoen.

"Sinä olet liian suuri suudeltavaksi" — rouva työnsi hänet kylmästi luotaan, — "jätä minut rauhaan! — kas, tuossa on minun suloinen, suloinen Elsani, ja Herman tulee hänen perässään koulusta. Sopiihan tuokin poika lähettää kouluun, Johnson, niin saa hänestä edes sen ajan rauhassa olla. Hän ei muuten erinomaisen vilkkaalta näytä."

"Sitä sinä, Elfrida, et käsitä! hänestä tulee kyllä kelpo poika, jos minä väkeni oikein tunnen."

Pikku Erkki tunsi voimakkaan käden päälaellaan, hän ymmärsi sen ystävän kädeksi, ja vetäytyi sen suojaan. Mutta suuta ei hän milloinkaan enää kurottanut suuteloon, ja lapsen sielussa oli jotakin, joka itki, halasi ja lopuksi kuihtui.

Herman oli vaaleatukkainen, kerskaileva, seitsemänvuotinen poika, ja Elsa pieni, näivettynyt, kelmeä, pyntätty, nelivuotinen tyttövunukka. Erkki silmäili heitä ja he Erkkiä.

"Vai niin, tuletko sinä olemaan täällä?" sanoi Herman ja mittasi häntä kiireestä kantapäähän asti, "minäpä kyllä voisin kääntää sinut kokonaan ylösalaisin, jos vaan tahtoisin, usko se."

"Koetappa!" Erkin posket hehkuivat, "koeta!"

Tuo suuri poika juoksi, yrittäen nostaa hänet ylös, mutta Erkki seisoi kuin naulattuna permantoon ja iski ympärilleen melkein hurjana vihasta. Se oli hänen ensimmäinen tappelunsa.

"Oikein!" virkkoi isä, "nuiji kunnon lailla häntä, Erkki! — Sinä suuri könsikkä siellä, häpeäisimpä sinun sijassasi! — antakaa sen nyt riittää, ja pysykää täst’edes aisoissa, te molemmat pennut, sen minä vaadin. Ei, Elfrida, sinä et saa hyväillä poikaasi, se oli hän, joka alkoi."

"Oikein!" — mikä merkitys tuli tuolla sanalla Erkin elämässä olemaan, se ei kuulunut harvoin, ja se kiihotti häntä yhä eteenpäin, lisäsi hänen voimiaan ja vahvisti hänen tahtoansa. Hän sai tuossa perheessä vähitellen vakavan sijan, jota ei kukaan vastaan pannut. Koulussa oli hän ahkera ja uljas, valmis puoltamaan itseään kielellä ja kädellä, jos joku häntä liian lähelle tuli. Hänessä oli mahdoton tuntea tuota entistä vienoa, ujoa poikasta. Mutta toisinaan hän toki heräsi väkevästi ja hartaasti halajamaan kotoa sekä rakkautta. Tällöin hän saattoi heittäytyä pitkäkseen johonkin yksinäiseen huoneesen ja nyyhkyttää sydämmen pohjasta.

Sellaisia mielenilmauksia sattui ijäkkäämpänä yhä harvemmin, vaan ne olivat sitte myöskin voimakkaampia ja katkerampia, kun ne tulivat. Moisen puuskan jälkeen — hän itse piti sitä puuskana — astui Erkki toista vertaa urheampana ja iloisempana seuraan, hän ei tahtonut olla niitä, jotka itkuvirsiä vetelevät.

Tuo halaus, vienous, joka hänen sielunsa pohjalla uinaili, täytyi mihin hintaan hyvänsä tulla kätketyksi, kernaimmin muserretuksi.

Se rukous, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut, oli jo aikoja unohtunut, pienet aamu- ja ehtoovirret niinikään. Tuossa perheessä ei milloinkaan mitään virsiä veisattu, vaan hän oppi monta muuta iloista ja kaunista laulua. Rouva Johnson, joka asetti seurustelemisen taidon yli kaiken muun, alkoi hänelle yhä enemmän arvoa antaa. Kateuden ja ihmettelyn sekaisilla tunteilla hän näki tuon kauniin ja viisaan pojan yhä päivä päivältä varttuvan ja kehittyvän. Herman oli ja pysyi tomppelimaisena nulikkana; hän saattoi kyllä tavallaan sukkelakin olla, vaan seuraelämässä komeilemaan hänestä ei ollut. Kumpaisenkin pojan tie koulussa kävi pian eri suunnalle. Herman halusi kauppaan, Erkki tahtoi opiskella, tulla joksikin suureksi, mainioksi.

Ja holhoja saarnasi omalla tavallaan hänelle siveysoppia; hän saarnasi tahrattomasta elämästä; sellaista hän itse oli elänyt, ilman sitä ei ollut kaikesta muusta mihinkään.

"Onneton se mies, jonka entisyys saattaa nousta aaveena häntä uhkaamaan!" sanoi hän.

Eräs vanha sukulainen kävi joskus tervehtimässä; se oli nuoruudessaan ollut opettajattarena ja eli nyt tukkukauppijaan hyväntahtoisuudesta. Tämä kyllä antoi ani harvoin jotakin pois, vaan kun hän antoi niin hän teki sen antelijaalla kädellä, minkäänlaista kiitollisuutta vaatimatta. Mainitulla vanhalla neidolla oli yltäkylläisesti toimeentuloansa varten.

"Mutta, lapseni", rohkeni tuo neito eräänä päivänä sanoa, pyyhkiessään silmälasiaan ja vähän väliä yskähdellen, "ettekö milloinkaan käy kirkossa? — mitenkähän pahoina päivinä on käyvä?"

Rouva Johnson katsoi häneen harmistuneena:

"Ethän sinä, toivon ma, meille pahoja päiviä soisi?"

Tukkukauppijas hymyili; hänen äänensä oli puolittain, pilkallinen, puolittain etevämmyyttä ilmaiseva, kun hän vastasi:

"Kirkossa käymällä tuskin viisaammaksi tullaan, Greta täti, tuskimpa paremmaksikaan, niin paljon kuin minä tiedän."

Tuo yksinkertainen olento raukka pudisti päätänsä; hän sai niin paljon hyvää häneltä, kumpa hänkin puolestaan olisi saattanut antaa palkinnoksi jotakin omasta hyvyydestään, jota tukkukauppiaalta puuttui! Murheisin mielin hän hoippui kotiin, mutta tukkukauppijas nousi seisomaan ja sanoi:

"Minä olen aina epäillyt, että hän on yksi noita pyhimyksiä. No, hän, raukka, ei ollut muassa, kun ruuti keksittiin!"

Äiti oli vihainen, pitikö tuollaisen vallanalaisen olennon nuhde hyvänä pidettämän? Hänen paha tuulensa toki kääntyi, kun Herman matki tuon vanhuksen puhetta ja Elsa osoitteli hänen horjuvaa käyntiään.

Kaikki he osasivat muita naurunalaisiksi tehdä, isä kuivalla tavallaan, äiti kylmästi ja terävästi, Elsa hupakkomaisesti ja Herman törkeästi. Erkki tuli pian mestariksi taidossa, ja se antoi hänelle jonkunlaisen paremmuuden. Hänen mielenlaatunsa ja koko ajatusjuoksunsa saivat, ainakin pintapuolisesti, maailmanmielisen, käytännöllisen suunnan. Tukkukauppijas Johnson oli ylpeä kasvatistaan.

"Oikein!" miten mahdikkaasti ja täysiäänisesti se kuului; holhojan käsi oli suosion merkkinä tuon nuoren lakitieteen kandidaatin olkapäällä, "oikein poikani, ja onneksi olkoon! — mitä nyt tuumailet?"

"Ensiksikin levähtää ja katsahtaa ympärilleni, lyhyesti sanoen, elää."

"Olkoon niin, lyhyen ajan, vaan sitte?"

"Minulla on jo kaksi tarjousta kesäksi", Erkki nauroi iloisesti, "asianajaja Storm, vanha johtajani sillä alalla, on kysynyt, enkö haluaisi ottaa paikkaa hänen konttoorissaan, ja asioitsija Busch on kutsunut minua ulkomaan matkalle — Schweiziin ja Italiaan, luullakseni — yhdessä hänen ja hänen nuorten tyttäriensä kanssa."

"Vai niin, vai on hän tehnyt sen! — sanonpa sinulle toki vaan yhden seikan: sen miehen käy pian ohraisesti, ja muista, että helpompi on tehdä solmu kuin purkaa se. Ensimmäinen tarjous näyttää minusta paremmin hyväksyttävältä; Stormilla on jo hyvä maine, ja hänellä on tehtäviä yllin kyllin. Tee kuinka tahdot, Erkki, vaan harkitse ensin."

"Ei kiirettä ollenkaan; uudenvuoden tällä puolen tahdon vain levähtää."

Erkki meni huoneesensa ja istui kirjoituspöydän ääreen. Hänen leponansa oli oikeastaan toinen tutkiminen, eräs lempiaine, jota hänen oli ollut pakko lakitieteen tähden jättää. Hän oli salaisesti kielentutkija, ja hänen pöydällään oli hollantilaisia, espanjalaisia, italialaisia, vieläpä venäläisiäkin kirjoja — enimmästi raamattuja, sillä niitä oli niin helppo saada sekä oivallinen toisiinsa verrata, kun kreikkalainen teos ohjeena oli. Erkki katsahti kelloaan ja asettui mukavaan asentoon ikäänkuin se, joka jotakin makupalaa odottaa. Mutta hän nousi äkkiä ylös, tärkeä apulähde puuttui, hänen täytyi kiirehtiä, saadakseen sen, ennenkuin sen omistaja matkusti kotiinsa joululuvalle.

"No, niin", hän ajatteli, "tuon ahkeran kumppanin kohtaan kyllä. Mutta mistä se johtuu, ett’en milloinkaan tule sitä miestä lähemmäksi, vaikka se niin ihmeellisesti minua puoleensa vetää?"

Erkki ei nyt ensi kertaa mietiskellyt sitä suhdetta, joka hänen ja tuon nuoren koulumiehen, Sven Langen, välille oli muodostunut. Kaikissa tieteitä koskevissa seikoissa heillä oli sama mielipide; Erkki — joka niillä aloilla oli vähäpätöisin — katsoi ylös kumppaninsa perusteellisuuteen ja raittiisen, nerokkaasen käsitykseen, kun taas Sven puolestaan rakastettavimmalla alttiudella häntä ohjasi; mutta siihen se jäi. Mitään keskustelua muista seikoista ei heidän välillään oikein syntynyt; kun Erkki katsoi noihin selkeihin, lapsellisiin kasvoihin, niin hän ei voinut tavallista vapaata puhetapaansa pitää, eikä myöskään Sven ottanut sanoakseen, mitä hänellä ehkä olisi sanottavaa ollut. Keskustelu siis tykkänään keskeytyi tahi johtui taas rakkaihin kirjoihin.

Mutta mitähän oli se nauru, niin raitis ja vastustamattomasti tarttuva, että Erkin, joka seisoi oven takana ja kolkutti, täytyi vastoin tahtoansa nauraa muassa? Oliko se todellakin hiljainen, salamielinen Sven Lange, joka niin nauroi?

"Hyvää päivää! — vai, tekö se olette!" Sven asettui oven eteen, epäröiväisyyden ilmaus vilahti hänen hymyileville kasvoilleen, sitte hän, vähän arveltuaan, antoi tilaa Erkille.

"Käykää sisään vain, Anker! — Äitini, kandidaatti Anker, minun ystäväni", esitteli Sven.

"Tervetuloa, te tulette juuri parhaiksi!" kuului ystävällisesti häntä vastaan. Tuolla äänellä oli omituinen vilpitön sävel; pari selvää, sinistä silmää, samalla kertaa lempeätä ja viisasta, kiintyi vähin häntä tutkimaan.

"Sven tekee pilaa minun suurista laitoksistani", jatkoi Svenin äiti, osoittaen pöydälle, jossa täyteläinen lautanen höyryäviä verimakkaroita lumivalkoisella pöytäliinalla komeili, "hän kyysyy, pitääkö hänen todellakin ne yksin syömän. Ei, sitä ei sinun tarvitse tehdä — no, kas, nyt hän nauraa taas — meitä on kolme osakasta, ja kenties tulee vielä useampia tänne. Istukaa, tämä makkara on aivan oivallista ja hyvää."

Hän näytti niin hauskalta luontevassa, vähän, maaseutumaisessa puvussaan; äidillinen mielyttäväisyys ilmausi koko hänen olennossaan.

Erkki vakuutti, ett’ei hän milloinkaan ollut niin hyvää makkaraa syönyt. Rouva silmäili taas tutkien Erkkiä.

"Ystäväsi on meidän Akselin näköinen, — eikö se milloinkaan ole sinun mieleesi juolahtanut, Sven?"

"Kyllä, monta kertaa, mutta heidän kasvojensa eleet ovat niin erilaiset!"

"Tosiaanko?"

Erkki ei ollut täydelleen tyytyväinen siihen pään pudistukseen, joka vastauksen sijaan seurasi.

"Kuule, Sven", alotti äiti taas, "muistathan, mistä puhuimme…​"

"Kyllä, äiti hyvä, mutta minä luulen, ett’ei siitä ole mitään hyötyä. — Saatanhan yhtä hyvin sanoakkin, mistä kysymys oli: äitini kysyi, eikö minulla olisi halua ottaa" kumppania muassani kotiin jouluksi, ja nyt hän luulee, että te kenties — mutta minä, joka tunnen teidät, en luule ollenkaan, että te tahdotte. Pappila talonpoikain joukossa, ja "lisäksi jouluaikana, siinä kaikki, mitä saatamme tarjota."

"Mutta, Sven, oletko kokonaan unohtanut, mitä sanoit?"

"En, minä tiedän aivan hyvin, mitä sanoin…​ meidän vanha pappilamme on herttaisin paikka koko maailmassa, vaan hänestä se ei niin ole."

"Mistä sen tiedätte?" sanoi Erkki, joka tunsi itsensä hiukan närkästyneeksi.

Sven katsoi häntä suoraan silmiin.

"Minä tahtoisin mielelläni teidät kanssani, älkää luulko toisin. Mutta minusta nähden on koko meidän olemistapamme niin perinpohjin erilainen kuin teidän."

"Nythän en tiedä, olenko taikka enkö ole kutsuttu", sanoi Erkki äitiin kääntyneenä.

"Kutsuttu luonnollisesti. — Te matkustatte poikani seurassa; me lähetämme, niinkuin tavallisesti, vanhat vaunut häntä noutamaan."

Se oli hupainen ateria; iloisa, hilpeä mieliala vaikutti Erkkiinkin. Hän ei saattanut oikein selittää, mikä äidin puheen niin viehättäväksi teki; syy kenties oli siinä, että kaikki hänen puheensa näytti tulevan sisältäpäin ja olevan sanottu täydellä todella, mikä hänestä oli ani harvinaista. Hänen lähimpään piiriinsä kuuluvat naisolennot puhuivat tavallisesti ainoastaan sanoakseen jotakin, ainoastaan ollakseen rakastettavia ja tullakseen huomatuiksi.

Kun Erkki sittemmin kertoi tukkukauppijas Johnsonille, kuinka hän aikoi joulun viettää, niin tämä nauroi.

"Se tekee sinulle hyvää, poikani; minä ennustan, että sinä saat nauttia hyväksesi sekä aamu- että iltasaarnoja. — Se pappi oli kummallinen veitikka nuoruudessaan. Hän oli varakas, vaan valitsi kuitenkin papin viran, vaikka se oikeastaan oli isän tahtoa vastaan."

"No, anna minun koettaa sitäkin", pyysi Erkki keveämielisellä, vallattomalla puhetavallaan. "Asioitsija on sitä paitsi kutsunut minua tanssiaisiin joulupäivän illalla; jos pappilassa tulee liian ikävä, niin onhan minulla hyvä tekosyy matkustamaan."

Tukkukauppijas rypisti otsaansa.

"Niin, tiedäppäs, jos pappi ja asioitsija rinnattain pannaan, niin pidän toki papin parempana."

Rouva Johnson ja Elsa — joka nyt oli täysikasvuinen kaunis neito, aivan kuin viimeisestä muotilehdestä leikattu — tekivät tuon matkan naurunalaiseksi ja ivasivat Erkkiä; Erkki lopullisesti harmistui ja kyllästyi siitä, jopa melkein halusi jättää koko retken siksensä.

Jos minulla vain olisi sopiva este! ajatteli hän vielä joulun aaton aattona, Svenin asunnolle mennessään. Pappilan vaunut olivat kuitenkin jo pihalla, ja Sven seisoi ovella, koreja ja paketteja ympärillään.

"Hyvä, että tulitte ajoissa! — Isäni on lähettänyt teille turkkinsa. Me saamme vinhaa tuulta ja kylmää aukialla, sanoo Olli. — Kas niin, nyt istumme mukavasti, eikö totta? — Levitä kaikki purjeet, Olli, meidän täytyy olla kotona ennen teenjuontiaikaa."

Kuinka sydämellisesti iloinen oli Sven, sitä oli hänen mahdoton salata, vaikka hän hillitsi itseänsä Erkin tähden; se tapakin, jolla hän katseli ympärilleen ja huurteista sumua syvään sisäänsä hengitti, ilmaisi hänen mielentilansa. Sydämmellinen riemu oli hänen äänensä soinnussa, niissä Ollille tehdyissä, pikaisissa kysymyksissä, joiden alkuunpanijana oli lyönti Ollin harmaalle viitalle, niimpä siinä tavassakin, millä hän äidin hauraita, herttaisia, joulukuuseen pantavia tavaroita sisältävästä korista kiinni piti ja sen kannen alle tirkisti. Hän tuskin saattoi järjellisen ihmisen lailla istua alallaan istuinpaikallansa. Erkki tarkasteli häntä uteliaasti ihmetellen sekä tuntien, ett’ei hän itse ollut milloinkaan iloisena ollut.

"Täällä on kaunista, eikö totta? Tällä matkalla kuljetaan monen metsän ohitse ja läpitse. Te saatatte nähdä Furejärven tuolla kaukana, jos nousette seisomaan; — niin kototie on herttainen tie!"

Erkki ei nähnyt juuri muuta kuin sumua, joka peitti kaikki yksitoikkoiseen vaippaansa. Hän istui toki lämpöisesti ja hyvästi papin karvaisissa turkeissa, ja neljä tuntia kuljettua oltiin määrän päässä.

Koiran haukunta ja iloiset tervetulohuudot ottivat heidät vastaan; valo salista loisti ystävällisesti pihalle, lämmin ilmavirta aaltoili avonaisesta ovesta heitä vastaan.

"Isä!"

Sven juoksi suoraan isänsä syliin ja oli vähällä tuupata hänet kumoon, sen jälkeen äidin syliin, ja siihen hän jäi.

Erkki seisoi aivan hiljaa; hänen sisässään liikkui jotakin tuon vanhan ikävöimisen tapaista, jonka hän luuli juurineen pois nyhdänneensä.

"Tervetuloa!"

Pappi katsoi häntä silmiin selvällä ja tutkivalla katseella, joka painui aina sydämmen syvyyteen.

"Sydämmellisesti tervetuloa ja olkaa kuin kotonanne meillä!" Äiti tarttui hänen käteensä ja vei hänet sisään.

"Hyvää päivää, vanha Hanna! ja sinä, Maikki, vai on hänellä vielä kiharat jäljellä, äiti! — ja Elli, ei, pikku Elli kulta, älä nouse ylös, ompa toki oikein hauskaa saada nähdä Elliä!"

"Niin, eikö se ole merkillinen muutos?"

Elli istui nojatuolissa ei kaukana kakluunista, kaksi pientä kainalosauvaa vieressä. Täytyi todellakin olla hyvin perehtynyt oloihin ja tietää, mikä pieni vaivainen olento hän ennen oli ollut, saattaakseen ylistää hänen reipasta muotoansa; mutta tosiseikka oli, että hän näytti iloiselta, oikeimpa säteili riemusta tuo kelmeä muoto.

"Kasvatussisareni", esitti Sven, "perheen aarre, meidän pieni silmäterämme, vasta täyttänyt yksitoista vuotta; Hanna, vanhin sisareni, kymmenen vuotinen; villikissa tässä — no, Maikki, olehan nyt kiltti — viiden vanha. Muudan nuori herra, yhdentoista kuukauden ikäinen, ei ole tässä saapuvilla. Meidän on aivan hirveästi nälkä, äiti, ja odotamme oivallista kestitystä."

Kaikki lapset tahtoivat istua Svenin luona, mutta hän itse tahtoi istua äidin luona, hän väitti, että hänellä oli oikeus siihen, ja Ellin hän tahtoi olemaan hänen toisella sivullaan laittamassa hänelle voileipiä.

Puhe sujui keveästi ja vapaasti, vasta tulleilta kysyttiin monia seikkoja, Erkki tuli taas hilpeäksi ja rattoisaksi.

Äiti itse vei Erkin ystävälliseen, hauskaan vierashuoneesen.

"Olkaa kuin olisitte kotonanne", sanoi hän taas.

Kotona! niin, tämä oli koto, mutta hänellä ei ollut milloinkaan mitään kotoa ollut, hän ei milloinkaan ollut mitään kotoa tuntenut! ja kaipaus heräsi hänen sielussaan; huomaamatta häneen hiipineen lempeän, iloisan mielialan sijaan tuli synkkiä, katkeria tunteita.

Miten he rakastivat toisiaan! — Hän ei rakastanut ketään, ei mikään side sitonut häntä kehenkään eikä ketään häneen.

Oli valoisa päivä, kun Erkki heräsi. Mitähän säveleitä ne olivat?

"Halleluja, Halleluja!"

"No, nythän siitä on jotakin tulossa", hän nousi kyynäspäilleen ja kuunteli ilkkuvin katsein, mutta ei tullut mitään enempää, viimeiset soinnut vain haihtuivat hiljalleen. Samalla kertaa pettyneenä ja keventyneenä nousi hän ja pukeutui.

"Iloista joulua, Anna, kiitoksia itsellesi!" kuului ulkoa, "iloista joulua!"

Hän nosti akkunaverhoa ja silmäili ulos. Oli selkeä, päivänpaisteinen pakkasilma, puistokäytävän ja puutarhan puut hohtivat lumivalkoisessa puvussa; katon räystäässä riippui jääpuikko jääpuikon vieressä sädehtiväisinä kuni timantit. Nuori naisihminen tuli kyökistä, suuri ruisleipä kainalossa ja nyytti kädessä. Hänen pieni poikansa — lystillinen, lyhyt pallero, yhtä paksu kuin pitkäkin, jolla olivat pisamaiset kasvot, punoittavat posket ja koko muoto ilosta säihkyvä — juosta nytkytti ilomielin hänen sivullaan, pitäen kiinni hänen hameistaan sekä kantaen hänkin pientä nyttyä, josta kuusenoksia ja piparkakkuja pistäytyi esiin.

"Iloista joulua!" kuului taaskin, "ja kiitoksia, kiitoksia kaikille!"

"Kiitoksia itsellesi, Juho, iloista joulua! ja terveyttä ja kaikkea hyvää!"

"Älä unohda tupakkia, äiti", huusi Sven, tullen juosten, "Kyöpenhaminan tupakkia, ukko, ja iloista joulua!"

Sitte tuli eräs nainen, kantaen reunoja myöten maitoa täynnä olevaa ruukkua, hänellä oli vehnäleipä kainalossa ja juusto kädessä. Kolme pientä vaaleahiuksista lasta seurasi häntä; ne hyppivät tyytyväisinä ympärillä ja näyttivät äidille saaliinsa, kukin heistä oli saanut pienen lahjan. Äiti itse oli surupuvussa ja aivan itkeneen näköinen.

"Iloista joulua, Katri!" sanoi papin rouva lempeästi ja hellästi, "tiedäthän kyllä, kuka pitää huolen leskestä ja orvoista; iloista joulua!"

Mikä sydämmestä tuleva sointu hänen sanoillaan oli; vaan hänen äänensähän oli sellainen.

Viimeiseksi saapui ijäkäs, kokoonkutistunut vaimo käydä horjuen, vanha paksu päähine päässä ja sauva kädessä. Hän kantoi suurta leipää toisessa, juustoa toisessa kainalossaan, maitopyttyä vasemmassa, sauvaa ja kokoonsolmittua liinasta oikeassa kädessä. Käynti häneltä sujui vain hiljalleen, hän tunnusteli hitaasti eteensä sauvallaan.

Pastori Lange tuli käyden toiselta puolelta, hän katsahti tuon vanhuksen menoa, samassa putosi kaunis punainen omena nytystä ja vieri pitkin permantoa. Vanhus kääntyi ympäri; helppo todellakaan ei ollut vanhaa selkää taivuttaa, kuinka saisi hän omenan ylös?

Rovasti kiirehti sitä ylös ottamaan; hän otti hatun päästänsä ja kurotti vanhukselle ensin omenan ja sitte kätensä.

Aurinko valaisi kumpaisenkin kasvoja, ja niistä kuvastui rakkaus, molemminpuolinen rakkaus, siitä ei saattanut erehtyä. Erkki yritti puhua pilaa, vaan se ei käynyt päinsä.

Iloista joulua! sanoivat he toisilleen, ääntä ei saattanut kuulua, mutta se näkyi niistä kasvojen liikkeistä, joita he toisilleen tekivät. Näytti aivan, kuin jos tuo selkein, tunnokkain katsein silmäilevä mies ynnä vanha, yksinkertainen vaimo olisivat lahjoja vaihtaneet.

Ja kaipaus liikkui taas Erkin rinnassa, hänet valtasi tunto siitä, että hän on hyljätty. Niin, hän oli tämän jouluilon ja tämän rakkauden ulkopuolella, kokonaan ulkopuolella. Jos hän saattaisi edes hymyillä heille, mutta hän ei saattanut sitäkään, hän ei tuntenut itseään.

Salissa istui pikku Elli, akkunan ääressä lekotellen.

"Viihdytkö täällä?" kysyi Erkki.

"Viihdyn!" Elli kurotti pienet, ohuet kätensä ylöspäin, täydellisesti tyytyväisenä muodoltaan.

"Kuinka kauan olet ollut täällä?"

"Vuoden ja kaksi kuukautta. — Ennen ei minulla ollut niin hyvää oloa."

Väristys kävi läpi lapsen ruumiin.

Hetken kuluttua tuli Hanna juosten läpi huoneen, esiliinan alla jotakin, jota ei yhdenkään ihmisen pitänyt saada nähdä. Ihan punainen oli tuo pieni sinisilmäinen veitikka, jolla olivat syvät kuopat poskissa ja kiiltävät, ruskeat palmikot niskassa riippuvina; hän oli vilkas ja iloinen, kevyt kuni höyhen ja joka paikassa läsnä. Maikki seurasi häntä ja näytti alakuloiselta.

"Minä en saa olla missään Hannan salaisuuksilta", sanoi hän, "ja alkaa käydä ikäväksi; — on niin pitkä aika iltaan. Osaatko sinä leikata?"

Pieni, pyylevä käsi koski Erkin käsivarteen; lapsen kauniit silmät katsoivat kysyvästi hänen silmiinsä.

"En todellakaan tiedä, osaanko", sanoi Erkki, hyväillen pehmeitä kiharia ja nostaen hänet saamattomana polvelleen — hänellä ei ollut varsinaisesti ollut mitään tekemistä lasten kanssa; "mutta minä tahdon koettaa. Mitä sinä haluat?"

"Kanan poikinensa."

"Sitä en varmaan milloinkaan voi saada toimeen."

Hän leikkasi innokkaasti Maikin tylpillä saksilla.

"Akseli osasi leikata niin hyvin, lehmiä, hirviä ja jäneksiä, vieläpä kaniinejakin. Minulla on hänen leikkaamansa haikara; hän maalasi sen sitte, sillä on oikein punaiset sääret. — Tiedätkö", kuiskasi hän tuttavasti, "missä Akseli jouluaan viettää?"

Tuo kysymys oli Erkistä kovin vastenmielinen, hän vastasi aivan lyhyesti "en", leikaten yhä kanaa.

"Ylhäällä Herran luona!" — Hän silmäili, minkä vaikutuksen se lause teki, selitti Erkin katseen omalla tavallaan ja kysyi aivan sääliväisesti: "Onko sinulla ketään tuolla ylhäällä?"

Äidin sisään tuleminen säästi Erkiltä vastauksen; hän sanoi vain:

"Pikku Maikki puhuu veljestään."

"Niin, Jumalan kiitos, että hän muistaa häntä", sanoi äiti, ja hänen iloiset kasvonsa synkkenivät, sekä kädet menivät ehdottomasti ristiin; "oi, se oli kauhea suru…​ viidentoista vuotinen poika, ja niin suuret toiveet kun hänestä olivat!"

Ainoastaan silmänräpäyksen kuluttua valo tuli kasvoille takaisin.

"Surulla on tarkoituksensa", jatkoi hän lempeästi, "se vetää meitä ylöspäin."

Erkki tunsi äidillisen käden olkapäällään: "Te olette hänen näköisensä."

Ei kasvoinpiirteiden suhteen, ajatteli Erkki heti; kuinka saattoikaan hän siinä katsannossa olla tästä kodista olevan lapsen kaltainen?

Pimeän tultua vaihtui tuo iloinen kiire omituiseen, juhlalliseen levollisuuteen; äiti yksin oli vielä ulkona lopettamassa toimiaan.

"Nyt tanssimme joulukuusen ympärillä!"

Erkki pysyi erillään, vaan hänet vedettiin piiriin. Elli hyppeli myöskin pienten kainalosauvainsa nojalla; Sven ja Anna pitivät hänestä kiinni. Äitiä pidettiin myöskin hameesta kiinni, sillä käsivarsillaan hän kantoi kaunista poikaansa, joka suurin, kummeksivin silmin monia kynttilöitä tirkisteli ja käsiään niitä kohden kurotti.

"Siit' on meill' iloinen aika."

Isä alkoi ja muut yhtyivät veisaamaan.

Erkillä oli kaunis ääni, ja hän lauloi mielellään, mutta tätä — ei, hän ei voinut tätä kestää. Uljaalla temmahduksella hän vapautti itsensä ja pakeni etäisimpään huoneesen.

Hiljaisia askeleita kuului, ihan varmaan tahdottiin häntä viedä takaisin, vaan hän ei ollut menevä!

Se oli rouva Lange, joka lähestyi; hän ei pyytänyt häntä sisälle tulemaan, vaan kysyi aivan odottamatta:

"Saatatteko muistaa äitiänne?"

Erkille oli huojennukseksi, ett’ei hän puhunut joulusta, virrenveisuusta tahi muusta semmoisesta.

"Minä muistan hänet vain hyvin hämärästi. Samana aamuna, jona hän matkusti — hän kuoli eräässä ulkomaisessa kylpylaitoksessa — tuli hän vuoteeni ääreen ja suuteli minua. Hän oli surupuvussa, ja minä tunsin hänen kyyneleitään otsallani."

"Silloin antoi hän pienen lapsensa Jumalan käsiin."

"Te ette saa minulle tuolla tavalla puhua!" sanoi Erkki, hypähtäin kiivaasti seisomaan, "minä en kestä sitä, minä en tunne itseäni, eikä teillä ole aavistustakaan siitä, millainen minä oikeastaan olen."

"Ennen uskoin aina", hän jatkoi kiihkoisesti, "että kaikki tyyni oli ilvettä ja teeskentelyä tahi, parhaassa tapauksessa, ulkokiiltoa ja unelmaa, vaan nyt kohtaa minua elävä todellisuus. — Minä en tarkoita, että itse uskon, käsittäkää minut kaikin mokomin oikein, ei, sitä en tarkoita! vaan minä en saata epäillä, ettette te ja teidän omaisenne olisi totisia, totuutta rakastavaisia ihmisiä; minä uskon teidän uskonne vilpittömäksi, kohtaahan se minua totuudessa ja rakkaudessa ilmautuvana elämänä. Minä en saattanut veisata muassa, vaikka elämäni olisi siitä riippunut! Tiedättekö, millaiselta minä omissa silmissäni näytän? Sadun peikolta, jonka täytyy ristinmerkkiä paeta."

"Se oli ruma vertaus", sanoi rouva Lange, hänen käteensä tarttuen; "minä en mieli teitä verrata pakenevaan peikkoon, vaan pikemmin polvilleen lankeavaan Pyhään Pietariin, joka lausuu: 'Herra, mene pois minun tyköäni, minä olen syntinen ihminen!'"

Taas laulettiin salissa; vienot lasten äänet taipuivat kauniisti isän vasken lailla kumajavan äänen mukaan.

"Tulkaa tekin sisälle!"

"Ei, minä en voi, en todellakaan voi! — mieleni tulee niin omituiseksi; minun pitää päästä ulos!"

"No, hyvä sekin, menkää vain, mutta ulos tähtien alle."

Rouva aukaisi taas oven ja rukoili hiljaa, juurikuin peljäten, että hän häiritsisi hänen ajatusjuoksuaan.

"Mutta ottakaa päällystakki yllenne, nyt on niin kylmä."

Tämä pieni huolenpito, koko tuo äidillinen käytöstapa saattoivat mitan ylitsevuotavaksi. Kyynel murtihe esiin, jopa toinen ja kolmaskin.

"Olenko peräti lumottu!" Hän polki maata.

Ilta oli hiljainen, selkeä ja kylmä, miljoonia tähtiä säihkyi ja vilkutti. Erkin ajatukset kuohuivat, ne ikäänkuin vapauttivat itsensä ja muuttuivat ääniksi, jotka puhuivat huolimatta, tahtoiko hän niitä kuulla taikka ei.

"Hän antoi pienen lapsensa Jumalan käsiin! — niinkö? Sekö se oli, jonka hänen äitinsä oli sinä aamuna tehnyt?"

"Onko sinulla ketään tuolla?" tuo lapsen kysymys tuli taas; "onko sinulla ketään tuolla?"

"Jos!" — eihän toki, hän ei kestänyt sitä, kuolleet olivat kuolleet, poissa ainiaan.

Virrenveisuu kuului rauhallisin sävelin huoneesta, hänen kulkiessaan edestakaisin pihalla kuni rauhaton henki.

Ja hän muisteli kulunutta elämäänsä, koko oloansa holhojan perheessä; eikö sielu ollut saanut kiviä leivän sijaan, yhä vain kiviä?

Ennen ripille laskentaa oli hänellä ollut omantunnon epäilyksiä, jopa oli hän kerran sanonutkin: "Mitä minun pitää tehdä? Minä en usko, mitä pappi sanoo." Ja holhoja oli vastannut hänelle: "Se on ikävä seikka, se; mitä vähemmän sitä ajattelee, sitä parempi; sinun on pakko vastata samoinkuin muutkin, poikani."

Erkin tultua sisälle toivottivat kaikki toinen toiselleen: Hyvää yötä, hyvää yötä! ja iloista joulua! Silmät säteilivät.

"Kiitoksia!" sanoi hän, "kiitoksia, kiitoksia!" mutta hänellä ei ollut mitään toivotusta takaisin heille. Kuinka lukemattoman monta kertaa hän olikaan ennen ajattelemattomasti ja kevytmielisesti sanonut: iloista joulua!

Isä katsoi häneen; hän havaitsi herättävänsä huomiota ja lähestyi nyt.

"Hyvää yötä!" lausui isä, jonka syvä, totinen katse kävi suoraan hänen sielunsa sisään, isällinen käsi laskeutui hänen päänsä päälle. "Jumala antakoon teille iloisen joulun!"

Mutta mitä kaikki tuo olikaan? — Erkki käveli edestakaisin permannolla sisällisesti liikutettuna. Miksi tulivatkaan kaikki nuo raamatunlauseet juuri nyt hänen mieleensä? Kuni enkelien sävelet ne hänen ympärillään kajahtelivat.

"Olen vähällä kadottaa ymmärrykseni, luulen ma!" Hän heittäytyi synkkämielisenä vuoteelleen.

Kun Erkki heräsi, niin virrenveisuu taas hänelle kuului papin huoneesta.

"Kas niin, nyt ne alkavat taas!" hän ajatteli, mutta siitä ei tullutkaan enempää. Hetken perästä kolkutettiin ovelle.

"Sähkösanoma teille, ihan varmaan joulutervehdys."

Hän aukaisi sen. Siinä oli vain: "Älkää unohtako tanssiaisia!" ynnä asioitsijan nimi.

Erkki hypähti kiireesti ylös, ikäänkuin olisi hän yht’äkkiä vapaaksi päässyt. Siinähän oli keino päästä pois, pois kaikesta tuosta näkymättömästä, joka riivasi mielen ja sitoi ajatukset. Kotona oli hän paremmin onnistuva tulemaan selvyyteen itsensä kanssa.

Perhe istui juhlallisen teepöydän ympärillä aamulla, kun hän tuli sisälle ja kertoi, mitä sähkösanoma sisälti.

"Lähdetkö?" kysyi Sven, terävästi katsahtain.

"Ajattelin lähteä, jos se päinsä käy."

"Minä luulen, että ainakin joku tänään kaupunkiin matkustaa." Äiti, näin sanoessaan, katsoi lempeästi häntä. "Mylläri varmaan menee vastanaitua tytärtänsä katsomaan ja on siellä yön. Ihan luonnollista on, ett’ette tahdo tanssiaisista pois jäädä, onhan kyllin tiettyä, miten viehättäviä tanssiaiset nuorisolle ovat. — Mutta tulettehan takaisin, toivon minä?"

Sven loi katseensa epäillen maahan, eikä lausunut sanaakaan kehoitukseksi; hänen katsantonsa sanoi: "hän ei totisesti tule milloinkaan takaisin."

"Minä kiitän suuresti siitä, että saan takaisin tulla, vaan en saata sitä vielä varmaan määrätä."

"Tahdotteko lähteä meiltä?" sanoi Maikki, luoden murheisen silmäparin häneen; "me leikimme tänä iltana, jää seuraamme, se on paljoa hauskempaa kuin kaikki teidän tanssiaisenne."

Erkki nosti lapsen ylös ja suuteli sitä ihmeellisen hellämielisenä. Niin, olipa jo kylläkin tärkeätä päästä täältä pois!

"Te saatatte tulla seurassamme kirkolle; mylläri asuu siinä lähellä; sana lähetetään hänelle heti; olen varma, että se on hänelle suuri hauskuus."

Kirkonkellot kajahtelivat niin selvästi selkeässä talvi-ilmassa; rauhallinen, valkoinen talvimaisema oli heidän edessään häikäisevässä auringonpaisteessa. Papin rouva istui kaunis kuusiseppele polvillaan; Ellillä oli myöskin sija vaunuissa; muut olivat isän kanssa edellä menneet.

"Istu rauhassa, pikku Elli; isäukko tahtoo mieluimmin itse sinut nostaa ulos. — Kas, tuollapa ovat jo myllärin vaunut, nyt saatte kernaasti nousta." Rouva, näin Erkille sanoessaan, katsoi häntä uskollisesti silmiin. "Hyvästi, ja Jumala teitä siunatkoon!"

Erkki oli juuri harmaahiuksisen myllärin vaunuihin istunut, kun isä, Sven ja pienoset tulivat esille. Elli kietoi molemmat kätensä kasvatusisänsä kaulan ympäri, ja isä nosti hänet maahan, asetti pienet kainalosauvat hellästi ja varovasti paikoilleen ja aukaisi kirkkomaan veräjän.

Mylläri sivalsi piiskalla. Eiköhän pappi tervehtäisikään tahi sanoisi jotakin jäähyväisiksi? Kyllä; hän kääntyi ympäri keskellä kirkkomäkeä, katsoi vakavalla ja luottavalla katseella Erkkiä sekä huusi:

"Me odotamme teitä!"

Ja Erkki tunsi, että totisia olennoita oli valmiina kurottamaan hänelle kättä ja näyttämään hänelle tietä, jos hän vain itse tahtoi. Oli niin ihmeellistä kokea moista rakkautta, jonka olemassa oloa hän ei ennen ollut aavistanut, ansaitsematonta, käsittämätöntä rakkautta. Mistähän tuo rakkaus oli kotoperää, kenties se oli korkeimman rakkaudesta heijastus? Korkeimman! — mistä tuollaiset ajatukset tulivatkaan?

"Nuo ovat oivallisia ihmisiä!" sanoi mylläri, osoittaen piiskallaan papin rouvan viimeistä näkyvissä olevaa leninginkaistaletta kohden. "Minä tunnen heidät, sillä minä olen tarvinnut heitä taudin ja surun aikoina."

Alkoi hämärtää, kun Erkki vanhaan huoneesensa saapui; kuinka ilottomalta, kylmältä ja pimeältä se näytti! Eiienkö tosiaankin täältä lähdin, hän ajatteli, enkö ennemmin kuin eilen!

Kirjat olivat kirjoituspöydällä samoin kuin hän ne oli jättänyt. Venäläinen raamattu, espanjalainen, kreikkalainen. Oliko kenties Henki, jota hän ei etsinyt, vaan jonka hän ylenkatsoi vieläpä kielsikin, hänen sieluunsa hiipinyt ja tien valmistanut? Olivatko kaikki hänen vertailunsa ja tutkimisensa olleet välikappaleina Jumalan kädessä?

Hän ponnahti seisomaan: "Yhä pahempaa pahemmaksi käy tilani! olen aivan kuin kahteen osaan jaettu."

Salit olivat yltäisesti valaistuina, häntä kohtasi monien vierasten hälinä. Tukkukauppijas Johnson istui kabinetissa erään vanhan ystävänsä kanssa sakkia pelaamassa.

"Hyvää iltaa, Erkki, ja tervetuloa! — noh, oletko oppinut Isä meitäsi, poikani?"

Ilveellistä vastausta, joka hänellä muulloin aina valmiina oli, ei kuulunutkaan. Ei, tässä huonessa ei Isä meitää rukoiltu, se oli varma tosi, mutta eipä täällä runsaasti riemua eikä rakkauttakaan ollut. Rukoilikohan kenkään vieraista Isä meitää? Oliko hän itse kenties kokonaan Isä meidän unohtanut? — Erkki ei saattanut noista eriskummaisista mietteistä vapautua.

"Aivan hyvä, että tulit", sanoi Elsa, vieden Erkin seuraan; "no, kerro nyt ja ole hupainen."

"Kas niin, enkö minä sitä ajatellut, että sinun oli mahdoton siellä viihtyä!" sanoi rouva Johnson ystävällisesti hymyillen. "Me oikein todella halajamme sinun seikkailujasi kuulla; ne ovat tietysti omituisia ihmisiä, eikö totta?"

"Ei suinkaan" — hänen verensä kiehui --; "mutta kaikissa tapauksissa en mielelläni tee pilaa niistä ihmisistä, joiden vieraanvaraisuutta vasta olen nauttinut."

Holhoja, joka samassa kulki ohi, löi häntä keveästi olalle:

"Erkki on suora ja kunniallinen mies", sanoi hän. "Jättäkää hänet rauhaan!"

"Hän on noin juro siitä syystä, kun matka ei ole onnistunut", nauroi äiti; "mitäpä sulla siellä olikaan tekemistä?…​ Rouva Bruhn, aijotteko lähteä?"

Viimeiset sanat hän sanoi eräälle vanhalle, surupukuiselle naiselle, jolla olivat kelmeät, itkeneet kasvot ja turvonneet silmät.

"Suokaa anteeksi, mutta parasta on, että käyn kotiin!"

"Jääkää toki kaikin mokomin! Kukin kyllä näkee, että te tarvitsette huvitusta; te ette saa noin surun valtaan jättäytyä."

"En voi muuta! — joskus yritän hauskuuttaa itseäni ihmisten joukkoon tulemalla, mutta tilani siitä vain pahenee, ja yksinäisyys, kotiin tultuani, tuntuu kahta tukalammalta; se on niin hirveä! — ei, hyväksi ei tilani totisesti tule, ennenkuin makaan mustassa mullassa ainoan lapseni luona."

Hän pyyhki silmiään pitsinenäliinalla, pani kalliin huivin hartioilleen ja meni sitte ulos. Rouva Johnson veti taas henkeään.

"Raukka, hän väsyttää ihmisen hukkaan ainaisella ruikutuksellaan, ja istuu kuitenkin joukossa, poistaen ilon. Oli oikein paha ollakseni muiden vierasten tähden. Hauska laulu, lapseni! — Laula sinä myös, Erkki!"

"En todellakaan voi laulaa tällä hetkellä."

Hänen ajatuksensa olivat surullisen äidin luona etehisessä. Jos vain ystävällinen ääni kuiskaisi hänelle: "Surulla on tarkoitus; se vetää meitä ylöspäin." Hän lähti melkein tahtomattaan ulos.

Palvelija oli poissa, nainen seisoi, sovittaen päällysnuttua yllensä, Erkki auttoi sen ylle.

"Minä kiitän teitä!" sanoi nainen, vetäen verhon silmilleen; mutta Erkki näki kuitenkin kyynelen toisensa perästä tipahtavan.

"Saanko saattaa rouva Bruhnia kotiin?" eihän hän saattanut häntä tuolla lailla laskea.

"Oi, ei tarvitse, te olette liian kohtelias, näin aikaisin illalla ei ole tarvis."

"Minä aijon kaikissa tapauksissa ulos." Erkki tarjosi käsivartensa.

Tähdet loistivat suurina, kirkkaina, lukemattomina. Rouva Bruhn kulki joutuisasti; rannerenkaan mustat helmet rahisivat joka kerta, jolloin nenäliina silmiverhon alla kulki. Erkin sydäntä kirveli, hänen täytyi lausua sana, ainoa lohdutuksen sana, vaan mitä sanoisi hän? Oi, hän oli niin köyhä! He saapuivat yhä lähemmä rouvan kotia, nyt he seisoivat sen ulkopuolella; rouva soitti.

"Tuo — tuolla tähtien yläpuolella on Yksi; murhe tulee Häneltä, niin uskon, ja vie meitä Hänen luoksensa!" — Tuo ei ollut Erkin tavallisella äänellä sanottu; tämä ääni tuli, ihmeellisesti värähdellen, sielun syvimmästä sopukasta. Kummasteleva, puoleksi epäilevä, puoleksi kiitollinen katse, pikainen kädenpuristus, ja Erkki oli yksin.

Mitä olikaan hän tehnyt? Todistanut siitä Jumalasta, johon hän ei itse uskonut; vai uskoiko hän?

Erkki ei ollut tanssiaistuulella, vaan hän meni kuitenkin tanssiaisiin, mistä syystä, sitä hän ei itsekään tietänyt.

Liehuvia nauhoja ja säihkyviä hohtokiviä, kiitäviä kiharoita ja muhoilevia muotoja, kukkain lemua ja soittoa; perällä yltäisesti varustettu joulukuusi.

"Mitä joulukuusella täällä on tekemistä?" ajatteli hän. "Miksi nuo häiriötilassa olevat, hajamieliset, teeskenteleväiset ihmiskurjat toisilleen iloista joulua sanovat? Iloinen joulu! Heidän suussaan se aivan varmaan merkitsee hauskuutta, hyviä päiviä, mutta sekään ei ole todellisesti tarkoitettu, sillä he eivät suo hyviä päiviä toisilleen."

"No, milloinka lähdemme matkustamaan?" Asioitsija löi raskaalla, valkoisella kädellään Erkkiä tutusti olalle, huhtikuunko lopussa vai toukokuun alussa?

Pieni, kaunis, ruskeasilmäinen ja kuoppaposkinen Julia katsoi kysyvästi Erkkiä:

"Huhtikuun lopussa, eikö niin?"

"Kiitoksia, herra asioitsija, vaan minulle on tullut selville, että tarvitsen työtä enkä huvitusta."

"Kuinka? Te hylkäätte kutsumuksen!" Tuo ennen hyväntahtoisuutta loistava muoto tuli kylmän, vastenmielisen näköiseksi. "Vai niin; no, minä en, totta vie, tyrkyttämään rupea."

"Mutta Terese ja minä rupeamme", sanoi Julia, läheten. "Te ette millään ehdolla saa pettää meitä. Me olemme varmana matkakumppaninamme ajatelleet teitä, taiteentuntija, kielimies, historioitsija — toivon, että tunnette itseänne mielisteltävän — erinomainen eteenlukija, jollainen on aivan välttämätön sadeilmassa, hauska seurakumppani: me emme saata olla teitä paitsi. Isällä on tietysti oma piirinsä: suuret rakennukset, veistämö, pörssi, ateriat, ja kaikki tuo voipi kyllä olla aivan hyvä, vaan me, me emme saata teitä paitsi olla."

"Te erehdytte minun suhteeni, neiti Busch; minusta todenteolla olisi teille vain pettymystä pettymyksen päälle."

Erkki nyökkäsi kohtelijaasti, vaan kieltäen, ja meni viereiseen huoneesen.

"Kuinka te olette isänne kaltainen, kandidaatti Anker!"

Erkki kääntyi ympäri; puhuja oli pieni vanha rouvasihminen, jonka pienet, vaaleansiniset silmät katsoa tihruttivat niin ystävällisesti harmaitten kulmakarvain alta.

"Todellako? Sitä en ole milloinkaan ennen kuullut. Ylimalkaan olen aivan vähän isästäni kuullut. Tunsitteko häntä likemmin?"

"En, vaan tapasimme toisemme joskus. Milloinkaan en unohda erästä päivää, jolloin soitin vanhempainne ovikelloa, ja isänne tuli itse avaamaan. Tuo kunnon mies näytti niin häiriytyneeltä. 'Eihän täällä vain lie tapahtunut mitään?' kysyin minä, sillä olin vähällä luulla tulen irti huoneessa olevan. 'Ompa kyllä, paras everstin rouva, täällä jotain tapahtunut; me olemme aivan äsken saaneet pienen pojan, oivallisen, hyvin muodostuneen pojan, Herran olkoon kiitos ja ylistys!' Ja sitte hän otti minut syliinsä, sillä hän oli aivan poissa suunniltaan."

Herran olkoon kiitos ja ylistys! noilla sanoilla hän siis oli vastaanotettu, ja äiti oli antanut pienen lapsensa Jumalan haltuun. Ei, hän ei saattanut tanssihuoneesen jäädä.

Vallilla oli niin hiljaista ja juhlallista, viitaten vetivät tähdet katsannon puoleensa. "Minun Isäni huoneessa on monta asuinsijaa." Lapsen kysymys: "onko sinulla ketään tuolla?" kuului kolmannen kerran hänen korvissansa. Oli ikäänkuin hän olisi isän ja äidin takaisin saanut.

Ja hän levitti kätensä; kaikki tuo vuosikaudet sullottu ja tallattu rakkauden tarvis heräsi nyt elohon ja kohoutui. Mutta hän tunsi samassa, jumalattoman elämänsä yli lausutun, synnin raskaan tuomion ja vapisi vanhurskaan vihan tähden. Taas saapui vapahduksen taivaallinen sanoma ja hengitti rauhaa hänen sieluunsa. Kuinka ihmeellisesti hän oli sitä omistamaan johdatettu, kutsuttu ja pitkältä matkalta tuotu! Hän ei enää rukoillut: "poistu minusta!" ei, hän huusi: "tule tyköni, Herra! vapahda minut! tue minua!" Ja tuntien itsensä halvoista halvimmaksi, rohkeni hän uskoa Jumalan ansaitsemattomaan, käsittämättömään rakkauteen.

Erkin kotiin tullessa oli lähes aamu, selkeä, herttainen, valoisa aamu ulkona, ja samaten oli aamu hänen sielussaan, kun hän pari tuntia kestäneestä virvoittavasta unesta heräsi. Hän pukeutui pikaisesti ja lähti ulos.

Ani harvoja ihmisiä näkyi kadulla. Vanha kaljupää herra, sauva kädessä, hapuili suurella vaivalla eteenpäin liukkaalla katukäytävällä. Erkki tarjosi hänelle käsivartensa, hänen sydämmensä sykki myötätunteisuudesta tuota vanhaa miestä kohtaan; mikä riemu, sykkäilihän se samaten kaikkia ihmisiä kohtaan.

"Kiitos, tuhannen kiitosta! — minä aikoisin kirkkoon, jos se ei teille väärää tee."

"Sinne minäkin aijon."

Erkki seurasi puolittain arkana Herran huoneesen; hänen jalkansa eivät olleet sitä tietä ripille laskemisen jälkeen astelleet.

Hänen tullessaan kirkosta löi joku häntä kädellään olalle; se oli nuori asianajaja Storm.

"Hyvää päivää ja iloista joulua! — minä en tosiaankaan aavistanut, että sinä kuulut kirkonkävijäin joukkoon!"

Kirkonkävijäin! Tuo tuntui hänestä niin eriskummaiselta; tohteikohan hänkin sanoa niiden joukkoon kuuluvansa?

"No, kuinka käy, oletko tarkemmin tuumaillut ehdotustani?"

Erkki vastasi vain kädenlyönnillä, ja niin se seikka oli päätetty; sitte hän haki myllärin ja pyysi saada matkustaa hänen muassaan takaisin.

"Mieluisesti, minä menen iltapuolella." Mylläri mittasi katseellaan häntä päästä jalkoihin. "Mutta olettekohan te sama herra, jota minä tänne kyyditsin, ettekö te ole sen veli? Minusta te näytätte nuoremmalle, te olette sekä nuorempi että iloisempi."

Tukkukauppijas Johnson istui yksinänsä suuressa työhuoneessaan; raskaat, tummat akkunaverhot riippuivat paksuissa poimuissa akkunain edessä. Huone oli pohjaista päin, ruudut eivät vielä olleet aivan sulaneet, vaikka tuli räiski ja liekit tuntuvasti valaisivat suurta rahakaappia. Tukkukauppijas istui köyryseljin laskujansa toimittamassa kuin arkipäivänä ainakin. Erkin astuttua sisälle, hän toki heti nosti päänsä ja kysyi kiihkeästi:

"Pääsitkö erille eilen, vai sitouduitko tuohon kirottuun matkustukseen?"

"Minun matkustuksestani ei tule mitään. Minä olen sattunut puheihin Stormin kanssa ja aijon aluksi hänen johdollaan työskennellä."

"Oikein, se on minun mieleeni." Hän kiintyi taas numeroihinsa.

Erkki jäi seisomaan, katsellen häntä, ja hän sääli häntä sydämmensä pohjasta. Kuinka ilottomina kuluivat tuon miehen, tuon tahratonta elämää viettäneen miehen, päivät, kuinka vähän antoi hänelle hänen perheensä ilon aihetta; kuinka lyhyeltä ja tyhjältä täytyi hänestä elämä näyttää, kuinka toivottomalta kuolema! Ja hän rukoili hiljaisessa mielessään: "Herra, auta häntä, hän on ollut hyvä orvolle, niin hyvä kuin hän on voinut olla; lähetä hänelle Sinun valkeutesi!" — Kuinka autuasta oli Erkistä, kun hänellä oli tiedossa paikka, johon hän saattoi kääntyä rukoilemaan apua itselleen ja muille!

Tukkukauppijas katsahti häntä kummissaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Oletko vielä täällä? Erkki astui likemmä.

"Kiitoksia kaikesta", hän lausui hellästi ja kietoi kätensä holhojan kaulan ympäri, "en unohda sitä milloinkaan!"

"Mitä hupsutusta se on?" Ääni kuului tylyltä, ja käsi tuli survaistuksi pois kaulalta, vaan Erkki ajatteli: minä en päästä sinua niin helposti.

Erkin mentyä ja suljettua oven, näkyi kostea kiilto tukkukauppijaan silmässä, ja hän puhkesi ehdottomasti sanomaan: "Naurettava poika. Jumala siunatkoon häntä!" Hän ei ajatellut, mitä hän sanoi, vaan sanottu se oli.

"Missä sinä olet tuon ijankaikkisuuden pituisen aamupäivän ollutkaan?"

Näin sanoi Johnson Erkille, katsoen soimaavasti häneen.

"Ja kuinka käyttäydyit eilen!" sanoi Elsa sormellaan, uhaten. "Matkustaa neljä peninkulmaa tanssiaisia varten eikä tanssi ainoatakaan tanssia, ei edes talon tytärten kera!"

"En kuitenkaan kadu sitä matkaa, vaikka tosin tulee vähän kylmäksi tänä iltana pappilaan takaisin mennä."

"Menetkö takaisin sinne?" He tuijottivat häneen.

"Minua on kutsuttu olemaan siellä koko lupa-ajan, ja minä tulen todenmukaisesti kotiin yht’aikaa pojan kanssa." Lyhyt vaitiolo seurasi, sitte rouva Johnson sanoi terävästi:

"Onko papin tytär niin kaunis?"

"Siellä on kaksi tytärtä ja yksi kasvatustytär, ne ovat kaikki tavallaan kauniita. Niiden ikä on yksitoista, kymmenen ja viisi vuotta, jos sitä tietää halunnette."

"Ahaa, veitikka, se on sitte kotiopettajatar?"

"En ole mitään kotiopettajatarta nähnyt; jos siellä sellainen lienee, niin se kai on matkustanut lupa-ajaksi kotiinsa. Hyvästi, rouva Johnson! — Hyvästi, Elsa! Sinä et ole saanut mitään joululahjaa, vaan minulla on hiukkasen uutta musiikkia sinulle antaa."

Tukkukauppijas piti paljon pienistä, yksinkertaisista lauluista; Erkki toivoi voivansa toimittaa salaisesti perheesen jonkun valonsäteen, mutta varovasti sen täytyi tapahtua.

Portailla hän kohtasi Hermanin; he väistivät useimmiten toisiaan; mutta tänään täytyi Erkin sanoa hänelle sana: olihan hän toki monessa suhteessa isänsä kaltainen.

"Kuuleppa, Herman! — minä sanon sinulle vain yhden seikan: sinussa on jotakin, josta minä pidän; nyt tiedät sen."

Herman säpsähti, mutta se teki hyvän vaikutuksen; hän nauroi:

"Todellako? Minä luulin sinun silmäilevän minua vain pöyhkeästi ylhäältä kateeteristasi. No niin, Erkki, sinussakin on yhtä ja toista, josta minä saatan pitää."

Mylläri oli valjastamassa, kun Erkki tuli.

"Suonettehan anteeksi sen, mitä hetki takaperin sanoin", virkkoi mylläri; "kerrottuani tyttärelleni, että olin teitä toisena henkilönä pitänyt, niin hän arveli sen tulevan siitä, että te sillä välin olitte saanut jonkun hyvän sanoman, sillä hän näki teidät kumpaisellakin kerralla akkunasta."

"Minä olen saanutkin hyvän sanoman, mylläri Hanson, tyttärenne arvasi oikein."

Savu nousi suoraan monista pienistä savupiipuista kylissä. Erkki katseli lempein silmin noita köyhiä asunnoita; leppeästi ja hellästi hän katseli jokaista, jonka he kohtasivat.

Myllyltä hän astui jalkaisin tuon lyhyen tienpätkän pappilaan.

Kun koirat alkoivat haukkua, niin salissa vedettiin akkunaverhoa syrjälle; heti sen jälkeen aukaistiin ovi:

"Tervetuloa!"

Äiti itse riisui häneltä raskaan päällystakin, otti hänen kätensä molempain käsiensä väliin ja puristi sitä sydämmellisesti.

"Lämmin kuppi tekee teille hyvää", sanoi rouva, "me tosin istumme jo teepöydän ääressä, vaan teidän paikkanne odottaa."

"Hyvää iltaa ja tervetuloa!" He kaikki ympäröivät häntä. Sven laski veljellisesti kätensä hänen kaulailee. "Anna anteeksi!" hän kuiskaisi.

Erkki seisoi puhumatta, sanoja ei tahtonut syntyä. Ansaitsematon anteeksi pyyntö! Hän painoi päänsä alaspäin.

"Minä istun hänen viereensä!" sanoi pikku Maikki, työntäen Sveniä hyväillen sivulle. "Oliko tanssiaisissa hupaista?"

"En juuri voi sanoa, Maikki; luulen, että sinulla oli hupaisempi."

Teen juotuaan menivät kaikki tavallisuuden mukaan pianon ääreen, isä yksin seisoi akkunan vieressä, iltataivasta katsellen: rauhallinen ylhäisyys oli hänen olentonsa yli levinneenä.

Erkkiä halutti sinne: hänen täytyi avata isälle sydämensä, vaan kuinka? — hän seisoi hetken neuvotonna, sitte hän lähestyi:

"Iloista joulua!"

Pappi käänsihe ja otti hänet syliinsä.

"Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa!" sanoi hän vain.

Erkki seisoi hetken muiden joukossa; Maikin pieni, pehmoinen käsi hiipi uskotusti hänen käteensä; äiti iski hänelle lempeästi silmää: laula muassa! virsikirja oli auki valmiina. Hän ei saattanut heti laulaa, ääni oli ikäänkuin poissa, vaan se tui takaisin; täysinäisellä ja selkeällä äänellä hän lauloi viimeisen värsyn:

Knut Nielsen.

Oli kirkas, lämmin heinäkuun ilta; niitty hajahti vasta niitetystä heinästä; siellä oli saatto saaton vieressä, vuosikausiin ei oltu niin runsasta tuloa saatu. Pyhälle soitti kyläkirkossa pieni, ystävällinen kello. Väki kulki, kaksi tai useampi samassa ryhmässä, iloisesti ja tyytyväisesti keskenänsä jutellen. Muudan harmaapäinen, keskikokoinen mies kulki kuitenkin yksikseen; niin yksinään ja miettiväisenä hän siinä muiden jäljessä asteli. Kyläraitin päässä hän poikkesi; hänen pieni tupansa oli kappaleen matkaa siitä, mäkien alapuolella olevan metsikön reunalla. — Mutta ken oli se, joka tuvan ulkopuolella kärsimättömin askelin edestakaisin käveli, ikäänkuin sellainen henkilö, joka jotakin odottaa? Sehän oli "isä" itse, pitäjään nuori pappi.

"Hyvää iltaa, Knut Nielsen!" huusi hän vilkkaalla äänellä, "hyvää iltaa! ompa ollut vaivaloinen, lämmin päivä, eikö totta? ettekä te enää ole nuori."

"Jumala antakoon hyvää iltaa! — Ei, nuori en tosin enää ole, vaan niin kauan kuin on terveyttä, ei auta valittaa."

Mies silmäili hieman epäillen pappia, pannessaan viikatettaan pois; mitä tahtoi hän?

Tuvan ulkopuolella oli seljapuun alla vanha penkki; pappi istuutui penkille; hänen katsannostaan näytti ikäänkuin hänellä olisi ollut jokin hyvä uutinen.

"Tässähän teillä on oikein suloinen paikka aivan auringonlaskua päin. Kas niin, istukaa tähän viereeni. — Minä olen saanut kirjeen tänään, saatatteko arvata keneltä?"

Knutin kasvoille ilmausi hyvin yksinkertainen katsanto, ja hän sanoi: "En", mutta piirteet suun ympärillä sanoivat: "Saatan."

Se koski teitä — noh, saatanhan sen yhtä hyvin heti sanoa: Kirje oli pojaltanne ja sisälti 100 riikintaalaria, kunakin vuosineljänneksenä tulee yhtä suuri summa. Hän antaa minun järjestää kaikki niin, että te saatte rauhalliset vanhuuden päivät. — Minä en tosin häntä tunne, mutta itsekseni olen monta kertaa ajatellut, että oli ihmeellistä, kun hän ei mitään teidän hyväksenne tehnyt, ja siitä syystä tämä on minua kahdenkertaisesti iloittanut. Hän itsekin aivan varmaan huomaa, ett’ei hän ole velvollisuuttaan täyttänyt; hän kirjoittaa, nimittäin, että hän vasta pienen poikansa tautivuoteen ääressä oli itselleen saanut selville, mitä hän oli velvollinen isälleen. — Hän uskoo, ihmeellistä kyllä, että minä osaan nuo rahat käyttää paremmin kuin te; mutta koska teillä on täysi sielunvoima ja olette kohtuullisin mies pitäjäässä, niin minulla on toinen mielipide. — Tässä on raha; noin suurta seteliä teillä ennen tuskin on ollutkaan, vai kuinka? — Huomaan, että tunnette tästä itsenne hiukan liikutetuksi; Jumala siunatkoon teitä, aivan luonnollistahan se on; nyt lähden minäkin; ensi silmänräpäyksessä haluaa kukin niin hyvin ilon kuin surun kanssa mieluimmin olla yksinään.

Hän nyökkäsi ystävällisesti ja poistui kevein askelin; maailma ei toki ole niin häijy, arveli hän.

Ilon kanssa yksinään! — iloko se oli, joka saattoi hänen puristamaan tuon kalliin setelin myttyyn, ikäänkuin se olisi vain arvoton paperilappu ollut? Ajatukset tulivat myrskyisinä, entisyys nousi ylös, kaikki muistot, sekä valoisat että pimeät, yhtyivät.

"Tuolla tavoin, toisen kädessä, almun lailla — ei, sitä en tahdo! — pieni poika, Herra Jumala, hänellä on pieni poika! lieneeköhän se hänen näköisensä, lieneeköhän se sellainen kaunis lapsi kuin hän oli?"

Ja ajatus kääntyi takaisin siihen päivään, joka teki hänet samalla kertaa köyhäksi ja rikkaaksi, päivään, joka otti vaimon ja antoi lapsen. Hän näki Anna Gretan makaavan vuoteellaan niin kalveana ja hiljaa; hänestä hän oli pitänyt ja hänen hyväksensä vuosikausia häärinyt, hänet hän vihdoin oli vaimonaan kotihin vienyt. Kuolleelta ja tyhjältä näytti kaikki, mitäpä olikaan hänellä enää täällä tekemistä? Silloin kuului äkkiä vieno, avuton valitus: lapsi! hän nosti sen varovasti ylös, niin pieni ja herttainen se oli! Kaksi harvinaisen kirkasta silmää kohtasi hänen silmiään. Olipa aivan kuin hänen sydämensä olisi tahtonut haljeta surusta, ilosta sekä säälistä, ja poissa oli tyhjyys, täytyihän hänen olla sekä isä että äiti tuolle pienoselle.

Kylän väkeä tuli nyt hänen luokseen; muudan tarjoutui ottamaan lapsen, kaikki tahtoivat antaa hyviä neuvoja ja sekaantua kaikkiin, jopa oli heillä esiteltävänä uusi vaimokin hänen varakseen; Knut Nielsenin täytyi oikein varjella vapauttaan. — Papin rouva kantoi tuon piskuisen pojan kasteelle, hänen tyttärensä oli kummina.

"Nyt meilläkin on osa hänessä", sanoivat he, ja Knutista se oli suuri kunnia.

Kuinka iloiseksi hän tunsi itsensä, kun poika oli kasvanut niin, ett’ei enää naisväen hoitoa tarvinnut, ja hän yksin sai hänet pitää! Pikku Nils oli ikäiseksensä suuri ja väkevä, hänellä olivat kirkkaat, elävät, siniset silmät ja koko pää täynnä kultakutrisia renkaita. Isä itse opetti hänet kävelemään; piparikaakkurinkilällä hän houkutteli häntä tuolin äärestä akkunan alla olevalle punaiseksi maalatulle rahille ja rahilta ovelle. Hän opetti hänet puhumaankin. Kuinka somasti hän lausui sanan: isä! Kunakin ilon tahi surun hetkenä hän huusi: isä, isä! --ja hän opetti hänet myöhemmin panemaan kätensä ristiin ja rukoilemaan sitä Isää, joka on taivaassa. Knut Nielsenistä tuntui tällöin niin omituiselta: hän ei ollut yksinään lapsen kanssa, niin hänestä tuntui.

Nils seurasi sen kesän kaikkialla muassa, istui ojan reunalla, isän työskennellessä, tahi juoksenteli ympäri, poimi kukkia ja kokosi kiviä. Ihmiset pitivät tuosta kauniista, ystävällisestä pojasta ja olivat hyviä häntä kohtaan.

Talvella Knut veisteli haravoita, puulusikoita ja muuta sellaista; siitä ei tosin suuria tuloja ollut, vaan antoi se toki aina roposen avuksi. Nilsille hän vuoli myllyjä, pieniä vaunuja, vieläpä jonkunlaisen kahdella jalalla seisovaisenkin, joka näytti ihmiseltä. Poika silmäili kummastellen ja ihastuneena häntä.

"Kuinka kauniita kapineita sinä osaatkaan tehdä, isä!"

"Noin kaunis poika!" sanoivat aina oudot ihmiset, ja Knut Nielsenistä se oli kyllä mieluista kuulla. Hän koettikin parastaan sitä varten; tuo pikkarainen pidettiin puhtaana ja siistinä, jopa hienonakin; vanha ompelijaneitsyt Berta leikkasi äidin vaatteista hänelle, ja ne neulottiin hienommin kuin itse koulumestarin pojille. Toiset torpparit pudistelivat päätänsä sille; heillä olivat omat ajatuksensa — sellainen turhamaisuus!

Onnelliset olivat ne talvi-illat, joina hän kultapojalleen kirjaimet opetti! pienen rautauunin vaikutuksesta oli tuvassa niin lämmin, että olisi saattanut kärpäsiä seinillä paistaa, vaan siitä he pitivät molemmat; talikynttilän pätkä lakkisessa kynttiläjalassa teki, mitä voi, tupaa valaistakseen; keskellä pöytää oli kaunis punainen omena, jonka Nils oli saava, jos hän ahkera olisi.

Ja hän oli ahkera, mutta hänelläpä olikin sellainen pää! Käsittihän hän kaikki, melkein ennen, kuin isä oli sanomaan ennättänyt ja hänellä oli tuhansia seikkoja kysyttävänä; suuri jäi pienelle usein vastauksen velkaa. Nils osasi lukea puhtaasti, kirjoittaa kirjaimet ja laskea ennenkuin hän kouluun tuli.

"Se on reipas poika", sanoi koulun opettaja vähän senjälkeen, "minä annan hänelle erityistä opetusta iltaisin yhdessä omain lasteni kanssa."

"Kun vain ei tule liian paljon oppia." Paljon pään vaivaa oli Knut Nielsenille maksanut hänen oman pienen tietomääränsä hankkiminen. "Sano itse, Nils, onko sulla halua?" Oliko hänellä halua! "Isä! isä! nyt saat vain kuulla." Ja hän kertoi milloin sitä, milloin tätä, luki kuuluvasti lukukirjasta ja näytti kartasta. Oli ikäänkuin maailma olisi laajentunut Knut Nielsenille, lapsen tiedonhalu tarttui häneen, hänkin alkoi saada omia ajatuksiaan kustakin erityisestä esineestä.

Ja vuodet vierivät, Nils venyi vilkkaasti varreltaan, joten hän ikäisekseen oli voimakas ja varteva. Kauniit, vaaleat kiharat ympäröivät tiheästi tuota punaposkista, raitista kasvonmuotoa; se oli äidin muoto, ainoastaan vähää enemmän mielevä. Pappi luki nyt hänen kanssansa, ja isä aikoi tuumailla, mitä kaikesta tuosta oli tuleva.

Silloin, eräänä sunnuntai-aamuna, tuli pappi hyvin ajattelevaisen ja juhlallisen näköisenä tuohon pieneen tupaan; Nils lähetettiin ulos, pappi tahtoi isän kanssa kahdenkesken puhua.

"Teidän pojallanne on hyvä pää", sanoi hän ilman mitään 'esipuheita', "hänestä saattaa tulla mitä hyvänsä jos Herra muutoin tahtoo. Vähän sopimatonta on ketäkään pois radaltaan viedä, mutta sellaisia lahjoja, kuin teidän pojalla on, ei saa hukata. — Minä olen kauan tuota asiata sinne ja tänne ajatellut, ja tahdon tehdä, mitä voin; mutta teidänkin täytyy itseänne ponnistaa, jotta asiasta jotakin tulisi. Teillähän on kyllä hyvä toimeentulo, saatattehan te ottaa vaatettaaksenne hänet sekä vähän auttaa kirjain hankkimisessa. — Vapaapaikka koulussa ynnä apuraha on mahdollista saada. — No, mikä teidän ajatuksenne on?"

"Luvalla sanoen, mihinkä tuo rupeaisi viemään?"

Pappi veti suunsa hymyyn.

"Ensinnäkin saamme hänestä ylioppilaan, miten minun Antoninikin on, ja sitte, jos toivomme mukaan käy, papin."

Knut Nielsen ei erittäin kuunnellut, mitä lisäksi puhuttiin. Pappi, pappi, kaikui koko ajan hänen korvissaan; jos vain Anna Greta sen olisi tietänyt, Nils, heidän poikansa, pappina! — Niin, totta tosiaan hän tuota asiaa edistää tahtoi; hän oli tekevä työtä enemmän, nouseva ylös aikaisemmin, menevä myöhemmin levolle, jättävä aamu- ja iltapäiväryyppynsä vieläpä iltapiippunsakin — tuo tuntui vähän vaikealta — mutta vieläpä iltapiippunsakin. Hän oli kyllä rahaa kokoon saava; hänellä oli sen lisäksi vähäinen säästetty summa, se oli luonnollisesti tuottava lisää.

Kirkko näytti sinä sunnuntaiaamuna aivan toisenlaiselta kuin tavallisesti, pappi näytti kokonaan toisenlaiselta auringon paisteessa, joka lankesi vinoon hänen mustalle puvulleen, kun hän alttarilla seisoi. Knut Nielsen pani kätensä ristiin: oliko hän milloinkaan sitä näkevä! — lasten äänten joukosta hän erotti selvästi Nils’in kauniin, puhtaan äänen:

Poika joutui nyt kaupunkiin kouluun, ja päivät tulivat äkkiä pitkiksi kuin ijankaikkisuus; kun Knut söi voileipäänsä ilman ryyppyä, niin hän tavallisesti istui katsoa tirkistellen bornholmilaista kelloa ja ihmetellen, että sen osoittimet kulkivat hitaasti kuin simpukka.

Ja kuinka hän iloitsi ensimmäisestä kirjeestä; niin, se oli nyt vieläkin kistussa; hän ei ollut ainoatakaan kirjettä saanut hamasta siitä ajasta, jolloin hän oli Kunink. Majesteetin ja kruunun palveluksessa ja sai kirjeitä Anna Gretalta, joka oli sisäpiikana herraskartanossa.

"Minä ikävöin niin kovin, isä", oli siinä, "mutta minä kestän kyllä sinun tähtesi."

Pappi odotti poikiaan ja paria kumppania kotiin kesäluvaksi, Nils sai luvan seurata vaunuissa, jotka heidät noutivat.

Ruista leikattiin, oli kuuma, paisteinen päivä; Knut Nielsen seisoi juuri ja hengähti työstään, pyyhkien hikeä otsastaan sekä laskien, milloinka he tulisivat, kun vaunut samassa kääntyivät kulmauksessa.

"Isä!" kuului korkealla ja selvällä äänellä, aivan entiseen tapaan, ja hänen poikansa, hänen oma poikuensa juoksi reippaasti alas vaunuista, yli ojan, suoraan hänen syliinsä: "Isä!"

Hän oli tullut vielä korkeammaksi ja kauniimmaksi, ja niin hienolta hän näytti verkatakissaan ja valkoisessa, paidankauluksessa. — Muu leikkuuväki seisahtui työstään katsomaan.

"Oi, isä, minä olen niin iloinen, niin iloinen!" Siinä silmänräpäyksessä täyttyi Knut Nielsenin sielu ylpeydestä, ei kiitollisuudesta, vaan ylpeydestä. — Tuo yksinäinen vanhus seljapuun alla olevalla penkillä muisti sen nyt, katuen sitä.

Nils’illä oli koko joukko kerrottavaa isälle, ja hän tahtoi hänelle paljon opettaa; jahka hän vain itse tahtoisi, niin se kyllä kävisi päinsä, yksimpä latinakin, mutta siitä Knut kieltäytyi heti. Kun poika oli pieni, niin hän saattoi silloin paremmin seurata muassa, mutta nyt asiain tutkiminen kävi liian nopeasti, ja silloin tällöin kuului kärsimättömästi: "Kovin ikävää, kun et sinä tahdo oikein käsittääkkään"; mutta he iloitsivat kuitenkin suuresti siitä, että saivat yhdessä olla.

"Pysy Jumalassa ja pyri eteenpäin", sanoi isä hyvästijättäessään, ja Nils katsoi häntä suoraan silmiin sekä sanoi: "Sen teen; mutta jahka oman pappilan saan, niin sinä olet asuva luonani, isä."

Monta kirjettä ei tullut, mutta postinkuljettaja pysähtyi toki silloin tällöin torpan ulkopuolelle, katsoa pilkisti pahankurisesti yhdellä silmällään ja sanoi, lyöden rasvaista, mustaa postilaukkua:

"Minulla ei ole yhtään kirjettä teille, ha, ha, ha!" — ja silloin tuli kirje esille.

Knut Nielsen saattoi postinkuljettajan askelista kuulla aikaa ennen, kuin hän sitä näkikään, oliko kirjettä muassa taikka ei.

Ystäville ja naapureille hän oli vähitellen tullut ikäänkuin vieraaksi ja eli omaa, hiljaista, levollista elämäänsä, iloisena toivossa ja tulevaisuuden unelmissa pappilasta.

Poika kaikkialla — aina papin takissa — poika lukukamarissaan, poika saarnastuolissa, poika yksinkertaisen haudan partaalla, puhuen pari sydämmellistä sanaa, silmät märkinä. Knut Nielsen oli erinomaisen onnellinen tähän kohtaan tultuaan; vanha hakakantinen raamattu otettiin silloin mieluisesti käsille, ja hän luki luvun siitä.

Nils menestyi aivan erinomaisesti koulussa; hyvät todistukset, hyvä käytös. "Meillä on iloa hänestä", sanoi pappi. Kun hän taas tuli kotiin, niin hän oli kasvanut neljä tuumaa. Hän oli hilpeä, reipas ja etevä, mutta toisinaan jotenkin äkkipikainen. Hän kävi taukoamatta pappilassa eikä puhellut aivan entisellä tavalla isän kanssa; kerta toisensa perästä hän alotti jotakin ainetta, vaan keskeytti sen taas äkkiä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: tosiaankin sitä hän ei käsitä. Mutta hyvä ja ystävällinen hän kuitenkin oli, ja he rakentelivat tuulentupia yhdessä.

Kahtena seuraavana lupa-aikana hän ei tullut kotiin; eräs koulukumppani otti hänet kanssaan kotiinsa, erääsen uljaasen herraskartanoon Fyenissä. Knutista se oli julmasti tehty pojalta, mutta pappi sanoi, että se ystävyys saattoi tulla hänelle hyödylliseksi tulevaisuudessa.

Kuinka muuttunut hän oli, kun hän lopullisesti tuli, ja kuinka muuttuneiksi hän havaitsi kaikki; hän ei millään lailla saattanut sitä peittää, se loisti hänen vilkkaista silmistään, vaikk’ei hän edes mitään sanonutkaan: tuo pienonen tupa, ruoka, isä, niin, vielä itse isäkin; ja isä huomasi sen. Ensimmäisenä sunnuntaina he menivät yhdessä kirkolle, mutta seuraavana Nils pyysi saada jäädä kotiin kalastamaan: "Minulla ei ole ollenkaan halua kirkossa käydä", sanoi hän, ja vanha Knut Nielsen tunsi itsensä äkkiä vanhentuneeksi sekä meni yksinään pitkin polkua metsikön läpi, mietiskellen pojan käytöstä.

"Kenties hän häpeää minua — no niin, eihän se, Jumala nähköön, ihmeellistä olekkaan!"

Vähän senjälkeen kutsuttiin Nils papin luokse; siellä oli joukko nuorisoa kokoontuneena; hankittiin oikealle kävelyretkelle aina Topstrupin särkälle. Knut Nielsen oli ulkona aidanpanossa, kun tuo iloinen seura saapui kotiin; hän kuuli sen lystikkäät laulut ja raikkaan naurun; hän näki siinä poikansa, joka kulki pystypäisenä, uhkeana ja kauniina kuin prinssi. — Nyt he tulivat, hänellä oli hyvä halu mennä pois tieltä, mutta minne hän olisi kääntynyt?

Nils havaitsi isänsä ja tuli hehkuvan punaiseksi; hän meni askelen isänsä ohitse, sitte seisahtui hän äkkiä, kääntyi ympäri ja sanoi kuuluvasti sekä selkeästi: "Hyvää iltaa, isä!"

Knut jäi seisomaan aivan sanatonna; hän tunsi itsensä katkerasti pilkatuksi. Pojalla ei ollut mitään syytä itseänsä soimata, päinvastoin, hän oli täyttänyt velvollisuutensa, mutta juuri se raskasta oli, että hänen sitä varten oli tarvinnut voittaa itsensä. — Isä! oi, sillä sanalla ei tosiaankaan ollut samallainen kaiku kuin menneinä päivinä; — oli ikäänkuin side heidän väliltänsä olisi ruvennut höltymään.

Vuotta myöhemmin hän tuli ylioppilaaksi; se onnistui yli kaikkein toiveiden; pappi lähetti sanan Knut Nielsenille ja kertoi hänelle kaikki.

Kun Nils seuraavana suvena kotiin tuli, niin hän oli paisunut isäänsä mahtavammaksi ja näytti herrasmieheltä. Knutin mielestä hän oli herttaisempi kuin viime kerralla.

"Minä annoin kapineeni jäädä pappilaan, isä", sanoi hän kuitenkin; "he esittelivät, että minä olisin siellä, ja sitenhän sinä pääset rasituksesta vapaaksi."

"Sinä et siis tahdo täällä minun luonani olla, — no niin, täällähän onkin vain halpa talonpoikaistupa, ja sinä olet nyt tottunut parempaan."

"Ei siitä syystä — sinä et saa luulla minua sellaiseksi, mutta tupa on pieni kyllä sinulle yksinkin, liian pieni! — Jumala suokoon, että minäkin kerran saattaisin jotain tehdä sinun hyväksesi!"

Sen hän lausui lämpimästi, mutta Knut ei pitänyt lauseesta: "tehdä jotain sinun hyväksesi." — Jumala häntä siunatkoon, ajatteli hän toki sittemmin, minä olen närkäs ja omituinen, mutta tarkoitan kuitenkin hyvää.

Ensi päivinä Nils tuli joka ilta; hän oli aina ystävällinen, mutta ei jutellut entiseen tapaansa omista toimistaan ja tehtävistään; hän näytti hakemalla hakevan sellaisia aineita, jotka isälle olivat tuttuja ja häntä miellyttivät ja sen lisäksi hän koki puhua niin helppotajuisesti kuin mahdollista. Tuon havaitsi Knut melkein vaistontapaisesti; se närkästytti häntä, ja hän muuttui juroksi ja harvasanaiseksi. Kun Nils oli hetken istunut, niin hän tavallisesti otti esiin kellonsa ja sai äkisti kovan kiireen. Kauan ei viipynytkään, ennenkuin hän jäi tulematta yhtenä iltana, sittemmin useampana; lopullisesti kului koko kahdeksan päivää, ja sitte hänen piti lähteä matkalle.

"Minun täytyy puhua kanssasi eräästä asiasta, isä", sanoi hän viimeisenä iltana ja istui pienelle porstuan penkille, "asiasta, jota sinun on paha kuulla, senvuoksi olen sen päivästä päivään lykännyt. Kuule nyt kärsiväisesti minua, äläkä kovin pahaksesi pane!"

Sen hän oli kyllä tekevä, eikö hän ollut aina niin tehnyt?

"Minä tiedän", alotti Nils taas, "että sinun rakkahin toivosi on ollut saada minut papiksi, mutta minä en kelpaa siksi, minä en saata yksinomaisesti ja rehellisesti vihkiä itseäni niin totiseen toimeen, minulla ei ole ollenkaan halua siihen."

Knut Nielsen istui ihan mykkänä, ikäänkuin salama olisi hänen jalkainsa eteen iskenyt. Poika pitkitti hellemmällä äänellä:

"Älä senvuoksi luule, että minä olen epäilijä, päinvastoin, minulla on liian paljon uskoa, jotta en saata papin virkaa yksinomaisesti leipävirkana pitää. — Mutta älä nyt noin kammottavan näköiseksi tule, tällähän ei ole mitään kadotettu, sinä saatat sittekin iloa pojastasi saada, isä vanhus; onhan muitakin ratoja! Tiedätkö, mitä minun olisi halu ruveta tutkimaan? Lakitiedettä. Asianajaminen, se on toimi, joka minulle sopii, jospa vain kuulisit, kuinka osaan väitellä, niin, itse papinkin kanssa; minä osaan kääntää ja vääntää hänen todistustensa syyt ja perusteet, jotta hän ei lopuksi tiedä sanoa niin eikä näin."

"Mutta eikö sellainen taito ole paholaisesta alkuperäisin?"

"Hiljaa, hiljaa, kuinka niin ajattelet? Minä en tahdo puolustaa muuta, kuin mikä oikeaa ja totta on. Oikeus maan perii, tiedäthän sen hyvin."

"Vai, niin vai sillä lailla se päättyykin, Jumala auttakoon meitä — sikunasihteeri lähi jokin samanmoinen. — Autuaan isäni oli tapana aina sanoa — ja hän oli viisas mies --, että yksi kultaraha saattaa tukkia lain toisen silmän ja kaksi molemmat. Kultarahaa kenties saat tarpeeksi, mutta…​"

"Niin totta Jumala minua auttakoon, minä en tahdo äyriäkään, josta minun täytyisi punastua! — Uskotko minua?"

"No, kyllä, — nyt nykyään onkin se seikka paremmin, mutta…​"

"Ei 'mutta' ollenkaan! — Pappi tietää sen, hän sanoo, että minun tulee haluani noudattaa; hän ei ole kieltänyt minua päätöstäni toimeenpanemasta, vaan päinvastoin kehoittanut. Minä tahtoisin mielelläni myöskin sinun suostumuksesi saada."

"Minun suostumukseni — no, sillähän ei sinusta suurta merkitystä ole."

Hänen äänessään oli katkeruutta, hän ei katsonut ylös.

"Sinä et saa luulla, että minä olen kiittämätön, isäni! Minä tiedän aivan hyvin kaikki, mitä sinä olet minun tähteni taistellut. Oi, jos koittaisi se päivä, jolloin minä saatan jotain sinun hyväksesi tehdä!"

Siinä se tuli taas! Knut Nielsen pudisti päätänsä.

"Hyvästi isä, älä ole vihainen!"

"Hyvästi, Nils, minä en ole vihainen."

Tämä oli ensi kerta, jolloin hän ei sanonut: pysy Jumalassa ja pyri eteenpäin.

Se oli pisto sydämmeen; Knut ei kyennyt siitä voittoa saamaan. Siinä nyt oli raunioina pappila, oli juuri kuin hänen omat ajatuksensa olisivat kodittomiksi joutuneet. Hän ikävöi rauhallista, hiljaista hautaa, vaikk’ei kenkään ollut kyynelsilmäisenä seisova puhumassa sydämmellisesti Jumalan sanaa hänen haudallaan. Ja hän katsoi vanhaa raamattuaan, se oli ennen ollut ikäänkuin yhdyssiteenä hänen ja pojan välillä; kaikki, mitä Nils oppi, johdatti toki takaisin siihen ja perustui siihen; ja mitä hän ei vielä saattanut käsittää, sen oli poika kerran selittävä hänelle; sen valossa ei hänen yksinkertaisuutensa eikä halpuutensa ollut minään välimuurina heidän välillään. Mutta nyt — kaikki, mitä poika oli oppinut, sekä oli oppiva, muodostui välimuuriksi; kukin hänen itsensäkin antama pieni uhri oli yhtenä tuon muurin kivenä.

Nils ei tullut kotiin moneen vuoteen, ja postinkuljettajan askelilla oli vain harvoin tuo viivähtävä ääni, joka kirjeen tuloa tiesi.

Kun pappi jolloinkuin Knutin kohtasi, niin hän saattoi pysähtyä ja sanoa:

"Meillä on kunniaa pojasta, hän edistyy hyvin."

Tuo oli ilahduttavaa kuulla, mutta hänestä tuntui kuitenkin, ikäänkuin hän puoliksi olisi poikansa menettänyt.

Nils ei tahtonut enää mitään raha-apua vastaanottaa; hän sai apurahoja ja ansaitsi hyvästi opetustunteja antamalla. Hän kirjoitti:

"Ei, minä en tahdo ottaa vastaan mitään, paha kyllä, ett’en vielä saata antaa mitään."

Knut otti nyt taas iltapiipun esille ja poltti, mutta sillä-ei ollut oikein samaa makua kuin ennen.

Pitkä aika kului, ennenkuin seuraava kirje saapui.

"Korkein arvolause, hurraa!" oli koko sen sisältö.

"Niin kauas tulimme siis", sanoi Knut itsekseen, melkein huoaten. "Herra Jumala olkoon nyt hänen kanssaan liukkailla teillä! Kun voisin kerran vastata pojastamme, sinulle, Anna Greta!"

Nils oli kotiin tullessaan taas toisellainen — Knutista hän oli joka kerralla toisellainen — ja kuitenkin oli hänellä sama puhdas, vilpitön kasvojenmuoto, samat rehelliset silmät ja samat kiharat, ainoastaan hieman tummemmat. Otsa näytti rahtusta suuremmalta sekä kaarevammalta, suun ympärillä asui viisas ja järkähtämätön mielen ilmaus; hän oli varteva ja veti huomion puoleensa kaikkialla, minne hän tuli. Knut Nielsen ajatteli surunsekaisella ylpeydellä, ett’ei hän milloinkaan ollut hänen vertaistaan nähnyt.

"Noh, kuinka on sinun laitasi, isäni?" kysyi hän, lyöden häntä olalle.

"Kiitos kysymästä!"

Nils silmäili ympärilleen huoneessa; illallisen jätteet olivat siellä vielä; hänen silmänsä keksivät tyhjän viinalasin.

"Saanko avata akkunan? Täällä ei ole hyvä haju"

Tuossa äänessä oli jotakin isälle vastenmielistä, heillä ei sinä päivänä ollut paljon sanottavaa toisilleen.

Kun Nils seuraavan kerran tuli, niin illallinen oli taas pöydällä; Knut Nielsenillä oli ollut ankara työpäivä, pullo ja lasi olivat hänen edessään.

"Uh, tuota viinaa!" sanoi poika ja lykkäsi pullon puolemmaksi.

Knut alkoi närkästyä; siihen tarvittiin paljon, mutta kun hän kerran närkästyi, niin hän närkästyi ankarasti. Tuo nuori mies puolestaan oli aivan äskettäin kääntänyt teoksen Juoppoudesta ja Köyhyydestä, ja hän oli siihen asiaan aivan kiintyneenä. Hän oli kaksi kertaa nähnyt isänsä tuon vaarallisen juoman parissa; hänen mielestään siis tuo vanhus näytti tarvitsevan vasituisen luennon.

Hän tuli yhä innokkaammaksi puheessaan, ja Knut Nielsenin otsasuonet paisuivat yhä suuremmiksi. Sitäkö kokeakseen hän vuosikaudet oli tuon pienen sydämmenvahvistajan itseltään kieltänyt?

"Usko minua, se vie häviöön", pitkitti Nils, "se johtaa askel askelelta välttämättömään…​" Hän ei päässyt pitemmälle, vanhuksen jykevä nyrkki löi lujasti pöytään, jotta lasi ja pullo tärisivät:

"Suusi kiinni, nulikka! minä olen sinun isäsi!"

Nils otti askelen takaperin.

Oliko hänen liikkeessään jotakin, joka ilmaisi, että hän tahtoi sanoa: "niin, valitettavasti." Knut Nielsenistä näytti siltä, mutta se ehkä oli vain mielikuvitusta. Nilsin huulilta ei tullut sanaakaan, hän otti hattunsa, nyökkäsi ja lähti.

Se oli liian paljon! — ja poika kenties vielä päälle päätteeksi luuli olevansa oikeassa; tuittupäisyys hänestä nähden oli kai väkeväin juomain seuraus. — Kylmä hiki pusertui Knut Nielsenin otsasta, kun hän muistelikin tuota hetkeä.

Heidän välinsä ei milloinkaan sen erän perästä ollut eheäksi tullut; poika tuli tosin hyvästi jättämään, mutta hän oli loukkaantunut sekä odotti sovittavaa sanaa, ja isä oli loukkaantunut sekä odotti sovittavaa sanaa. He katsoa tuijottivat mykkinä toinen toistansa.

"Ennenkuin matkustan", sanoi toki Nils vihdoin, ei ilman taistelua, "tahdon vain ilmoittaa, että olen toivossa saada paikan, ja se on oleva minulle todellinen mielihyvä, jos siinä tapauksessa saatan jotakin sinun hyväksesi tehdä."

"Minä en milloinkaan juo sinun rahaasi, en milloinkaan! — minä en tarvitse sitä."

"Hyvästi!"

Hän ei sanonut "isä", tuo sana ei tahtonut tulla esille, mutta hän ojensi hänelle kätensä, ja niin he erosivat.

Knut Nielsen tuli kerrassaan vanhaksi mieheksi; hiukset harmaantuivat tuntuvasti, otsa tuli ryppyiseksi ja käynti raskaaksi. Mutta uuras ja ahkera hän oli miten ennenkin, täytyihän hänen ajatella vanhuutta, kellään ei pitänyt olla vastusta, vielä vähemmin häpeätä hänestä. Hän eli ajatuksissaan enimmästi entisyydessä; hänestä oli poika, tuo pieni lapsi, jota hän yli kaiken oli rakastanut, toinen olento, ja mies, tuo kiittämätön poika, kokonaan toinen.

Vuodet vierivät, ja pappi sairastui sekä kuoli; siellä oli suuri ruumissaatto ja monta outoa hautajaisvierasta. Knut seisoi etäällä katsomassa; hänen katseensa eivät etsineet kauan; heti arkun perässä ja yhdessä papin poikain kanssa kulki Nils totisena ja surullisena. Hän näytti kauniilta ja muhkealta, sen isä, kaikesta huolimatta, mielihyvällä pani merkitäkseen.

Tervehtäisikö hän häntä? — Tunti tunnin perästä kului, lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, kun ovelle kolkutettiin.

"Hyvää iltaa, kuinka jaksat?"

"Hyvin vain…​ No, tämä tapaushan oli suuri murhe sinulle."

"Niinpä kyllä, suuri murhe, olihan hän juurikuin minun — olihan hän minun paras ystäväni ja hyväntekijäni."

Tuo katkaistu ajatus saattoi yhtä suuren mielikarvauden, kuin jos se olisi lausutuksi tullut. Knut Nielsen äkkäsi sileän kultasormuksen pojan sormessa, hänen sydämmensä vetäytyi kokoon — siitäkin oli hän tietämättömyydessä pidetty.

"Minun asiani käyvät eteenpäin, isäni", hän pani tuolle sanalle painon, "minä tulen nyt oikein hyvin toimeen, älä kieltäydy ottamasta pientä apua."

Käsi läheni taskua.

"Soh! — Sinä tunnet minua varsin vähän. — Minulla on, mitä tarvitsen."

Nils meni; hän hengitti aivan keveästi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Minä olen tehtäväni tehnyt, muuta en saata tehdä", ja kiirehti vakavin askelin pappilaan. Mutta tuossa varattomassa tuvassa istui isä kokoonvaipuneena rahilla, ainoa kyynel, katkera ja polttava kuin tuli, juoksi pitkin hänen poskeaan.

"Herra, kuinka kauan minun pitää täällä olla? Ole kärsiväinen minulle!"

Siitä illasta oli nyt neljä vuotta mennä kitkutellut. Kesä kului toki jotakuinkin, voimia kysyvä työ vapaassa ilmassa teki hyvää; mutta pahempi oli talvella istua yksinään suljettuna pienessä tuvassa ajatusten kanssa.

Oliko kaikki lopussa? — ei, ei, sielun syvyydessä piileili levoton odotus, mutta se ei ollut kyllin väkevä eikä iloinen, jotta sitä olisi saattanut toivoksi nimittää.

Päivä sarasti, jääkylmiä väreitä kävi läpi Knut Nielsenin ruumiin, hän ikäänkuin heräsi, olihan koko elämän aika näinä hetkinä hänen päänsä yli kulkenut. Hän nousi hitaasti, aukaisi kouransa ja silitteli huolellisesti paperin, tuon kalliin setelin.

"Toipuikohan lapsi", ajatteli hän, "ainakin toivon sitä. — Tahtoisin mielelläni nähdä tuon lapsen vain yhden ainoan kerran. — Jos veisin itse rahan takaisin, — minä en sanoisi itseäni hänen isäkseen — tämä on liian suuri raha postissa lähettää: — kenties silloin saisin nähdä lapsen. — Jumalan nimeen siis!"

Knut Nielsen meni joutuin tupaan; siellä näytti niin pimeältä ja tyhjältä, siellä ei hänen mielestään ollut muutamaan aikaan mitään tehtävää. Hän pukeutui siis pyhävaatteihin, leikkasi kappaleen syötäväkseen tiellä ja pani rahan kirjeesen. "Minä en tarvitse rahaa", kirjoitti hän. Kello viideltä piti ajomiehen kulkea ohi, mutta liian pitkä olisi ollut sitä odottaa, parasta oli lähteä heti, vaunut kyllä saavuttaisivat hänet.

Helppo ei ollut adressikalenterista, alhaalla Köpenhaminan ryytipuodissa, oikeata osoitetta löytää; puotipalvelija työkkäsi sen hänelle suurellisesti ja antoi hänen auttaa itseään. Knutsen, Knutsen, Knutsen, ei, tosiaankaan ei ollut ajattelemista löytää Nilsiä! — vaan varroppa, tuossahan oli asianajaja ja N. ristinimenä, ainoastaan tuo yksi kirjain, melkein kaikilla muilla oli useampia kirjaimia ristimäniminä, ja koska siinä oli vain yksi, niin eiköhän se ollut Nils. Hän alkoi nyt kysymällä etsiä; usea tosin hänelle nauroi, vaan siitä ei lukua, — ja hän löysi paikan, suuren, kauniin rakennuksen vallin vieressä. Alimmaisen kerran akkunaruudut olivat erinomaisen valkoiset, ikäänkuin liidutut; Knut Nielseniä väristytti: "Herra Jumala, jos lapsi?"

Portinvartijan vaimo tuli samassa ulos.

"Tahdotteko ketä puhutella?" kysyi hän hyväntahtoisesti.

"Ollaanko Knutsenilla kotona?"

"Herrasväki asuu huvilassaan rannalla, vaan herralla on virkahuoneensa kaupungissa, jos sinne aiotte."

Sinne hän ei aikonut. "Vai rannalla", — hän viipyi silmänräpäyksen — "elääkö lapsi?"

"Kyllä, Jumalan kiitos ja ylistys, se on täydellisesti toipunut."

Knut kulki nyt uljain askelin tuon suuren kaupungin läpitse. Viime kerralla siellä ollessaan hän oli ollut nuori ja iloinen, sydän täynnä rakkautta Anna Gretaan. Hän muisti vielä, kuinka hän pysähtyi puotien ulkopuolelle ja toivoi kykenevänsä ostamaan kaikki tyyni sydänkäpyselleen. Kellon hän hänelle osti, ja poika peri sen hänen kuoltuaan, mutta pojalle se ei ollut kylliksi hyvä; poika, nimittäin, oli pannut rahaa lisäksi ja vaihettanut sen hienompaa vastaan, sellaista hentoa kelloa vastaan, joka ei kestänyt kunnollisesti koskettaakkaan. — Se oli ollut ensimmäisiä hänen surullisista kokemuksistaan, — no, kyllähän ne olivat toinen toisensa kanssa yhteydessä. Ajatella Nilsin asuvan sellaisessa rakennuksessa, ajatella hänen perhettään nimitettävän herrasväeksi!

Kuinka hienoina kaikki kävivät, näyttivätpä siltä, kuin jos aikoisivat häihin tahi tanssiin, ja entä sitte rakennukset sekä vaunut: hän oikein ihastui, kun eräät vanhat, hauskat, hänen nuoruutensa ajoilla yleisesti käytetyt, vaunut vierivät ohitse.

Entä sitte tie polttavassa auringonpaahteessa! Pienissä vaunuissa ajava teurastaja neuvoi häntä; tien oikealle puolelle, kappaleen matkaa sisälle, hän ei saattanut erehtyä ollenkaan. — Siinä sen siis täytyi olla.

Ruohokentät olivat kuni samettia, kaikkialla kukkivia ruusupensaita, pienen sievän huoneen melkein kätkivät ruusut, jotka verandan yli tiheissä ryhmissä riippuivat.

Oven ulkopuolella oli puutarha-nojatuoleja, eräälle niistä oli olkihattu heitettynä; olikohan se pojan hattu? — Hänet valtasi kummallinen ahdistuksen tunne; hän oli tähän asti toiminut mieleenjuohtumisen mukaan, nyt se näytti juurikuin pettävän hänet; eikö hänen olisi ollut parasta pysyä kotona?

"Mitä tahdotte täällä?" kysyi nuori tyttö, joka tuli ulos huoneesta, hyvin puettuna ja valkoinen esiliina edessä. "Onko mies kotona?"

"Mies!" tyttö tarkasti hymyillen puhujaa, "herraako te tarkoitatte? — ei, hän ei ole kotona."

"Kenties minä voisin…​" — se oli pehmeä, sydämmellinen ääni, joka puhui; Knut Nielsen kääntyi ääntä kohden, ja, kas, huvihuoneessa, suoraan hänen edessään, seisoi nuori ja kaunis vaimo, lapsi käsivarrella. Hän oli valkeissa vaatteissa, yksi ainoa ruusu ruskeissa palmikoissa. Lapsi oli niinikään valkoisessa puvussa, se kurotti pieniä pyyleviä käsivarsiaan ja huusi ilosta; päivän säteitä lankesi kiharaiseen tukkaan, jossa oli rengas renkaan vieressä puhdasta kultaa; suuret, tummansiniset silmät katselivat niin vakavina vierasta.

"Mieheni ei ole kotona", kuului taas, "vaan kenties minä voisin — onko mitään, jota haluatte?"

Knut Nielsen tuijotti mykkänä puhujaan — vai se oli pojan vaimo, pojan lapsi!

"Kiitoksia", sanoi hän vihdoin, "saisinko — minullakin oli kerran tuollainen pienonen, siitä on nyt pitkä aika — saisinko pitää häntä?" ja hän kurotti käsivarsiaan. Kylläpä se oli kummallinen pyyntö, vaan tuo nuori äiti piti hyvin luonnollisena, että kukin mielellään tahtoi p pitää hänen aarrettansa. Hän tarkasti silmänräpäyksen Knutia ja antoi sitte luottavaisesti hänelle lapsen.

"Hän ei ole arka vanhoille, vai oletko, Harald? — ei, kas, hän oikein kurottaa itseänsä teitä kohden, kentiesi luulet, että se on isoisä?"

Pikku Harald ei kurottanut itseänsä oikeastaan tuota vierasta miestä kohden, vaan kohden vanhaa, leveälieristä olkihattua, joka heti oli hänen huomionsa puoleensa vetänyt, vaan johon hän ei helposti ylettynyt, ennenkuin hän sen ilohuudahduksella itselleen anasti. Knut Nielsen oli aivan sanatonna. "Luuletko, että se on isoisä?" kuului sekaisena kohinana hänen korvissaan. Hän likisti tuota piskuista olentoa hellästi rintaansa vastaan. Herra Jumala, kuinka se oli hänen näköisensä! — ukon katsanto muuttui eriskummaiseksi, nuori äiti havaitsi sen ja tarttui lapseensa.

"Kas niin, hellitä nyt kauniisti", sanoi hän, irroittaen varovasti pehmoisen kätösen, joka niin lujasti piti järeästä peukalosta kiinni, "anna äidin saada hattu, kas, se oli kiltisti. — Mitä se nyt oli, jota minun piti miehelleni sanoman?"

Knut Nielsen katseli häntä hajamielisenä.

"Oh, se oli totta, niin, se oli tämä kirje, tämä kirje. — Ja, niin, Jumala siunatkoon teitä kaikkia lapsen tähden."

Pitkä silmäys vielä, sitte hän kääntyi ja meni; mitä varten hän katsoisi taaksensa? Mikä oli mennyttä, se oli mennyttä. Ajatella Nilsillä olevan sellainen vaimo, lempeä kuni Jumalan enkeli, hieno ja kaunis kuin ruhtinatar! — ei, siellä hänen ei sopinut olla; mutta hän tunsi mielensä iloiseksi siitä, että hän oli siunannut heitä, nyt hänen oli mentävä kotiin.

Pienet, kauniit vaunut, neljä herraa sisässä, menivät ravakasti ohitse. Tomu tuprusi pyöristä vanhan miehen silmiin; hän ei katsahtanut ylös, eivätkä vaunuissa olijat alas; isä meni omaa tietänsä, poika samoin.

"Kuinka se pieni veijari jaksaa?" huusi Nils iloisesti, vaimoansa syleillen, "nukkuuko hän jo? Aina se poika nukkuu silloin, kun minä hänen kanssansa leikkisin! — Sinun isäsi, Maria, ja kaksi muuta herraa on täällä; riittäähän paisti, meillä on nälkä. Mutta sinä olet niin vakavan näköinen, rakas ystävä."

"Täällä kävi omituinen mies, Nils!"

"Dyrehavsbacken’in tähden se on, kun ei saa rauhaa ollenkaan. Annoithan kai hänelle jotain?"

"Hän pyysi saada pitää Haraldia, ja kun hän näytti ystävälliseltä ja säädylliseltä, niin minä annoin hänelle lapsen, vaan kaduin sitä sitte; hänen silmänsä olivat niin kummalliset, milloinkaan, niin kauan kun elän, en sitä katsetta unohda."

"Se kenties oli mielipuoli; kuinka sinä uskalsitkaan hänelle pojan antaa?"

"Tässä, Nils, on kirje häneltä, siinä ei ole mitään päällekirjoitusta, vaan sinulle se on. Jumala siunatkoon teitä lapsen tähden", sanoi hän.

"Siunata, sitä ne kaikki osaavat! — vai kirje, kerjuukirje tietysti. — Ole huoleti" lisäsi hän ystävällisesti, ikäänkuin vastaukseksi soimaavaan katseesen, "hän on saava jotain; iloiset ihmiset eivät mielellään kiellä, ja minä olen iloinen."

Nuoren puolison jutellessa isänsä ja vierasten kanssa, aukaisi Nils kirjeen. Sehän vasta merkillinen kerjuukirje oli. "Minä en tarvitse rahaa", luki hän.

"Mutta tulehan nyt toki, rakas Nils, me odotamme!" Aamiainen oli huvihuoneessa katettuna; ruusut tirkistelivät sisälle heitä, rannalta virtasi niin suloinen ja virkistävä lemu, pieni lehtokerttu viserteli väsymättä etäällä lehmuksessa. Appivaari oli oikein hyvällä tuulella, tuon Vanhan herran vilpittömät, ystävälliset kasvot säteilivät tyytyväisyydestä. Ja pikku Haraldin malja juotiin: "hänellä on hyvä isä, hyvä, oikeutta harrastava, rehellinen isä, tulkoon hänestäkin hyvä poika!" Sanat "isä" ja "poika" risteilivät toisiaan, Nils kelmeni kelmenemistään; eikö ateria lopukkaan milloinkaan!

Vihdoin viimeinkin se oli ohitse, herrat istuivat vihdoinkin vaunuihin ja menivät kaupunkiin päin. He eivät olleet mitään havainneet, mutta Maria luuli miehensä sairastuneen ja meni hänen perässään, kun hän meni alas puutarhaan.

"Nils, sinä et ole terve?"

"Joutavia! minä olen aivan terve; mene sisälle, lapsi, minä tulen heti."

Miten muuttuneelta Nils näytti! Mitä oli tapahtunut? — Vaimo empi hieman, sitte hän rohkaisi mieltänsä, tarttui hänen käteensä sekä sanoi hiljaa ja lempeästi:

"Olenhan sinun vaimosi, Nils!"

Nils likisti vaimoaan hellästi.

"Muistatko, mistä aamulla puhuimme? hyvästä omastatunnosta; minä sanoin, että se on kaiken ilon perustus, ja luulin, että minun omantuntoni kanssa olivat kaikki asiat hyvin, vaan nyt --: nyt on ikäänkuin valkeus valistanut minulle, minä pelkään itseni puolesta!"

Vaimo kuunteli hengittämättä, levottomana; olihan heillä kaikki yhteistä, omatunto myöskin, puoli kuormaa kuului hänelle.

"Minä en ole salannut alhaista sukuperääni", jatkoi mies, "olen myöskin kertonut sinulle, että äitini kuoli syntyessäni; sitä vastaan en milloinkaan ole isästäni puhunut; havaitsin kyllä, että sinä luulit hänetkin kuolleeksi, vaan en ilmoittanut sinulle erehdystäsi."

"Voi, Nils, hänkö se oli?" Hän löi peljästyneenä kätensä yhteen. "Herra Jesus, mitä teinkään! oliko se sinun isäsi? hän tuli vanhana ja väsyneenä ovellemme, ja minä annoin hänen mennä!"

"Hiljaa, ystäväni, ethän sinä sitä tiennyt; — kuuntele levollisesti minua. Pitkään aikaan ei hänen ja minun välini ole ollut ollenkaan hyvä. Kuitenkin olen useita kertoja hänelle tarjonnut apua, jonka hän hylkäsi; tieto siitä teki mieleni rauhalliseksi, mutta kun pikku Harald sairastui, muistathan, niin tunsin, ett’en ollut riittävästi tehnyt; minä kirjoitin senvuoksi eräänä päivänä kotokyläni papille, pyysin hänen pitämään vanhuksesta huolen ja lähetin välttämättömän avun. Olin itsekseni tyytyväinen, oikein iloinen, sen tehtyäni; tuntui siltä, kuin jos olisin uhrannut kiitosuhrin pikku Haraldin tähden. — Tiedätkö, mitä tämä kirje sisältään? Sen rahan, jonka hänelle lähetin. 'Minä en tarvitse rahaa', kirjoittaa hän."

"Hän tarvitsee rakkautta; oi, Nils, miten hän likisti pientä poikaamme sylissään! — Kerro minulle kaikki tyyni, kaikella muotoa perin pohjin! Mitä teidän välillenne tuli? Kuinka epäsopu alkoi?"

Hänen täytyi siis vetää esille ne muistot, jotka hän muulloin tavallisesti peräytti heti, kun ne saapuivat.

"Se oli meidän molempain vikamme! — oi, miten vaikeaa on tunnustaa itse olevansa väärässä; mitä meidän, ihmiskurjain, on tekeminen, jotta tuo väli tulisi niin eheäksi ja täydelliseksi, että siunaus voisi tulla — mutta minun olisi tarvinnut olla mukaantuvaisempi hänen suuren rakkautensa tähden, sen tunnustan. Puheeni juoppoudesta ei myöskään ollut paikallaan, en milloinkaan ole häntä humalassa nähnyt; ankaralta, hirveän ankaralta varmaankin tuntuu isästä kuulla pojaltaan sellaista."

"Entä ennen sitä aikaa?"

Aina vain kysyi vaimo: entä sitä ennen? Nils tuli pakotetuksi yhä kauemmaksi entisyyteen, hän ei moneen, moneen vuoteen ollut niitä päiviä muistellut.

"Niin, sinä aikana — ihmeellistä todellakin on sitä muistoon johdattaa — silloin hän oli minun kaikkeni; minä muistan, miten makasin ja itkin sängyssä häntä ikävöiden, kun ensin olin kouluun mennyt, ja suurin iloni oli tehdä piirustuksia siitä pappilasta, jossa tulisimme asumaan; kauniimman huoneen määräsin hänelle. — Minä olen unohtanut, tykkänään unohtanut sen, muuten se olisi ollut mahdoton!"

"Minä häpeän itseäni", hän jatkoi, väkevästi mieleltään liikutettuna; "aivan anteeksi antamatonta on, ett’en ole puhunut sinulle hänestä tahi hänelle sinusta, enkä ilmoittanut hänelle, että hän on pojanpojan itselleen saanut. — Maria, mikä sinun ajatuksesi on?"

"Minä ajattelen, että Herra on meille hyvin armollinen, Nils, kun emme seiso isäsi haudan partaalla."

"Ja mitä on minun nyt tekeminen? — Mikä on sinun mielipiteesi?"

"Menkäämme sisään! Pikku Haraldin kehdon ääressä on kyllä selviävä sinulle, mitä meidän on tekeminen."

Oli lämmin iltapuoli; leikkuuväki söi välipalaa ja lepäsi; he etseivät pienissä joukoissa siimestä kykkäin vieressä tahi ojan reunalla olevain, harvalukuisten pensasten alla. Knut Nielsen istui, miten tavallisesti, itsekseen; tänään hänen päällänsä lepäsi ihmeellinen rauha; elämä oli ikäänkuin päättyneenä hänen takanaan, hänen ajatuksensa muodostuivat yhdeksi rukoukseksi:

"Herra, siunaa heitä ja suo meidän yhtyä tuolla ylhäällä. — Jos hänellä on syytä, niin pyyhi se pois, — Herra, johda hänet tykösi!"

Alhaalla tiellä vierivät kauniit herrasvaunut; Knut seurasi silmillään niitä puoliksi ajattelematta; nyt ne pysähtyivät, mitä se merkitsi?

Ovi avattiin nopeasti, ja eräs henkilö astui ulos; se ei ollut ilosta hehkuva poika, joka hengästyneenä isänsä syliin juoksi, vaan vakava mies, joka läheni paljastetuin päin.

"Isäni!" sanoi se, ja tuolla sanalla oli sellainen sointu, kuin jos se olisi sydämmen syvimmästä sopesta tullut, "minä olen syntiä tehnyt Jumalan edessä ja sinua vastaan, enkä ole mahdollinen sinun --"

Hän ei ennättänyt etäämmä, ennenkuin hän lepäsi vanhuksen käsivarsilla, ja syötetty vasikka tapettiin, sormus pantiin hänen sormeensa, ja hän puettiin parhaisin vaatteihin.

Leikkuuväki katseli uteliaana, mutta Knut Nielsen ei ajatellut sitä, hänen sielunsa väikkyi nöyrin kiitoksin kohti korkeutta!

Vaunut olivat jo ajetut eteenpäin; nuori rouva seisoi matalassa ovessa heitä vastaanottamassa.

"Anna meille anteeksi, isä!" hän sanoi, vieden karkean käden huulilleen.

Sisässä sängyllä — siniruutuisella pummulipeitolla — makasi pikku Harald rauhallisessa unessa; kaikki tyyni olikin kuni uni vain!

"Ja nyt sinä lähdet mukaamme, isä!" pyysi Nils; vaan hän ei tahtonut, hän ei voinut, se ei olisi häntä onnelliseksi tehnyt.

Vanhan Knutin tahto tapahtui, ja hän jäi pieneen tupaansa asumaan, vaan se siistittiin sekä ulko- että sisäpuolelta, jotta sitä tuskin enää saattoi tunteakkaan. Siistittiinpä hän itsekin! "Minä olen tuon tahi tuon neulonut isälle, virkannut tuon liivin, kutonut tuon kaulaliinan", kuului yhä — niin mitä saattoi hän tehdä?

Ja ne teokset olivat aina niin järkevästi tuumitut ja sopeivat niin hyvästi, ne olivat niin väljät ja maalaiskuosiin tehdyt, hänestä ei tahdottu mitään kaupunkilaista keikkaria muodostaa.

Kauniit valokuvat hän sai kaikista heistä kolmesta; ne riippuivat seinällä ja katselivat ystävällisen hellästi häntä, kun hän siellä seisoi tahi käveli. Hyviä kirjoja hänelle myöskin lähetettiin talvi-iltoja lyhentämään, vaikkeivät ne oikeastaan lyhentämistä tarvinneet; hänellä oli aina tarpeeksi työtä haravain, vaunujen ja myllyjen tekemisessä pojalle. Ajatukset parveutuivat tällöin hänen ympärillensä; ne olivat nyt valoisia ja iloisia vieraita.

Mutta joka sunnuntaiaamuna oli postinkuljettajan askelilla tuo tuttu viivähtävä ääni, ja aina katsoa tihrutti se silloin yhdellä silmällään sekä sanoi vanhaan tapaansa:

"Minulla ei ole yhtään kirjettä teille, ei, ha, ha, ha!"

Sokea sattuma.

Oli hiljainen, selkeä ja kylmä helmikuun ilta. Kuuhut kuumotti valkeille kentille ja aidoille ynnä suurelle, maantienviereiselle pumpulle, jonka olkipeitteen lumi oli kirjavoinut, ja jonka torven nenästä pitkä, kiiltävä jääpuikko riippui, kuvastuen siihen kirkkaasen jääpeiliin, jonka pumpusta maahan juossut vesi oli maantielle muodostanut; se tirkisteli pumpun vastapäätä olevaan pieneen, sievään rakennukseen, jonka akkunoilla kauniita hyasintteja seisoi.

Siinä oli hauska, hiljainen ja miellyttävä huone: rattoisasti räiskivät ja leimuilivat puut kakluunissa. Hiljaisuutta häiritsi vain säännöllisellä hengityksellään vanha, harmaahapsinen herra, joka sohvan nurkassa istuallaan nukkui, sekä kello hänen liivinsä taskussa yksitoikkoisella naputuksellaan. Huoneessa oli häntä paitsi kaksi nuorta tyttöä. Toinen istui jakkaralla puolinukuksissa; kuun valo lankesi sen vaaleille nivuksille, punaiselle poskelle ja murheettomalle muodolle. Toinen istui suuressa nojatuolissa tulen ääressä. Vaikka hän oli liikkumatta kuin kuvapatsas, niin huomasi toki selvästi, että hän oli hereillä ja syvissä mietteissä.

Suuri, keltainen, tanskalainen koira oli asettanut etukäpälänsä hänen polvilleen ja silmäili häntä niin levottomasti ja totisesti, kuin jos olisi arvannut, että hän oli murheellinen, sekä oli huolissaan, kun ei voinut häntä lohduttaa. Ja tuli sekä kuu valaisivat kilvan tytön hentoa, hienoa vartta, tummanruskeita, oivallisia kutreja ja ihanaa, säännöllistä kasvonmuotoa. Tuossa nuoressa, melkein lapsellisessa muodossa ilmausi erinomainen luonteenlujuus ja päättäväisyys, jota toki lempeyttä ja maltillisuutta osoittava piirre heikonsi. Hänellä oli tahto, luja tahto, sen saattoi nähdä: mutta hän ei tietänyt oikuista eikä juonista. Äkkiä hiljaisuus häiriytyi; raskaita askeleita kuulu pienessä porstuassa. Ovi aukeni hälinällä ja ryskeellä, ja järeäjäseninen, suurikasvuinen poika, puukengät jalassa, pisti päänsä sisälle.

"Hiljaa, Lassi, provessori nukkuu!"

"Nyt ei ole aika nukkua, neiti Julia, tuli on irti kaupungissa!" kuului pikaisesti ja peljästyksellä lausuttu vastaus. "Tulkaa, neiti, ulos, niin saatte nähdä, kuinka liekit kohoavat ilmaan; nyt aljetaan kläpätä, kuulkaa vain!"

Kylmää ilmaa virtasi lämpöiseen huoneesen; toinen tyttö hypähti pystyyn kiljahduksella, joka herätti provessorin. Tämä hieroi suuttuneena silmiään ja murisi:

"Mitä nyt on tapahtunut? Koko yössä ei saa tuolta kirotulta luuvalolta nukkua, ja jos sitte silmäräpäykseksi saa rauhaa, niin heti häiritään. Eikö kellään teistä ole sanaa suussa? Puhu, Julia, ja pane sinä poika siellä ovi kiinni, nyt ei ole aika lämmintä ulos laskea!"

"Tuli on irti kaupungissa, paras setä; katso kuinka punainen taivas on! Ole levollinen, pikku Camilla, ei se ole täällä, se on kaupungissa."

Vanha herra kiirehti ulos, ja pian seisoivat kaikki tiellä katsomassa peljättäviä liekkejä, jotka nousivat ja laskeusivat, muuttivat paikkaa ja levisivät, kellonlyöntien kumeasti ja kammottavasti kumahdellessa. Vaikka kaupunkiin oli yli neljänneksen peninkulmaa, niin näytti kuitenkin, ikäänkuin tuli olisi ihan naapuritalossa ollut, ja punainen valo väikkyi kaikkein peljästyneillä kasvoilla. Palvelustyttö, pieni Tiina, oli muiden joukkoon yhtynyt; hän seisoi siinä suuri esiliina pään yli ja värisi kuin haavan lehti. Mitä Lassiin tulee, niin hänen kasvoissaan kuvastui melkein vastustamaton halu saada olla muassa, ja hänen ilonsa oli siis suuri, kun hänen isäntänsä huudahti:

"Tätä en kestä! Moista saaliinhimoista hirviötä! Minun täytyy mennä sitä vastaan taistelemaan. Vanha mies ja poika saattavat myöskin ehkä jotain hyödyllistä tehdä. Kiirehdi, Lassi! Tahi kenties oletkin arkalasta kotoisin?"

Sanat eivät saata olla niin paljon "sanovaiset" kuin se uhallinen, vaaraa halveksiva liike, jolla Lassi heitti päätänsä taaksepäin.

"Mutta, setä hyvä, tie on niin liukas ja ilma niin kylmä; muista luuvaloasi!"

"Ja me olemme puolikuolleiksi peljästynnet, jott’emme; uskalla olla yksin täällä, isä!"

"Mutta tulla poltetuksi huoneessasi, sitä kai et peljästyisi? Kas niin, ei mitään naisten loruja nyt! Tule muassa, poika!"

"Mutta sinä unohdat kalottisi, setä, ja tässä on sinun karvainen lakkisi sekä sauvasi, ja nämät mustat tallukat täytyy sulla saapasten päällä olla; senlaisten kanssa ei niin helposti luiskahda."

Julia — sinä silmänräpäyksenä, jona hänen setänsä nosti jalkaa, polkemalla vahvistaakseen, ett’ei nuo mustat tallukat milloinkaan hänen jalkaansa tulisi — veti ketterästi toisen niistä hänen jalkaansa, jonka jälkeen setä hyvänsävyisesti antoi toisenkin jalkaansa vetää.

Kun provessoria ja Lassia ei enää voinut nähdä, niin tytöt palasivat sisälle. Julia sytytti lampun, Camillan taukoamatta tulta tarkastaessa. Kauan ei viipynyt, ennenkuin pieni Tiina aukaisi oven. Hän oli vaalea kuin ruumis ja itki sekä valitti.

"Kotoni palaa, minä olen varma siitä! Oi, Herra Jumala, äiti! ja pieni sisko! ja se vähä, mikä meillä on, ei kortistakaan vakuutettuna! Ja minun uusi huivini ja kattuunihameeni, joka heillä on minua varten tallessa! Minun täytyy mennä sinne; äiti raukkani, peljästys voi hänet tappaa. — Rakkahimmat neiti kullat, antakaa minun toki mennä!"

"Ei, Tiina, me emme tohdi; se on jo kyllä pahasti, että muut ovat menneet. Sinun täytyy välttämättä jäädä!"

"Olkaa armelijaat! Minä pelkään kadottavan! järkeni!" — ja pieni Tiina väänteli epätoivoisena käsiään.

"Katso häntä, Camilla!" kuiskasi Julia. "Voi, hän on todellakin heikko turva. — Älä itke, Tiina, vaan mene Jumalan nimeen, kosk’et muuten voi mitään rauhaa saada. Tulen suunnasta päättäen ei palo ole sielläpäin, missä sinun vanhempasi asuvat; vaan sinä tietysti et sitä usko, ennenkuin omin silmin nähdä saat. Ota sauva kaapista ja paksu huivi, Tiinaseni, ja ole hyvällä mielellä sekä kävele kaikin mokomin varovasti!"

Tiinalle ei tarvinnut tätä kahdesti sanoa, ja silmänräpäyksen kuluttua hän kiirehti kaupunkia kohden.

"Mutta, Julia, älä nyt toki pois mene! Minne aiot? Minä en tohdi yksin olla."

"Minuutiksi vain, Camilla. Minä lämmitän lasillisen portviiniä isällesi ja tuon hänen yönuttunsa sekä tohvelinsa; sitten teen tulen Tiinan kakluuniin ja paistan pari omenaa hänelle ynnä Lassille. Jos et tohdi yksin olla, niin tule muassa!"

Julia toimitti tyynenä ja malttuneena pienet askareensa, ja pian seisoivat taas molemmat serkukset akkunan ääressä.

Nyt alkoi tuulla kovemmin; uuninpiipussa vinkui ja humisi, kello vongahteli taukoamatta, liekit heittivät punertavaa valoaan valkoiselle lumelle ja tyttöjen kelmeille kasvoille; toinen heistä näytti niin peljästyneeltä, toinen niin murheelliselta; he syleilivät ehdottomasti toisiaan.

"Voi niitä onnettomia ihmisparkoja, Jumala olkoon heille armollinen!"

"Jos meillä vain olisi isä kotona! Jumala suokoon, että tämä ikävä, kauhea ilta kuluisi! Minusta tuntuu, ikäänhuin jotakin hirveätä olisi tulossa."

Yhä kiihtymistään kiihtyi tulipalo ja levitti kauhua kaikkialle, mihin sen saattoi nähdä. Noin puolen peninkulmaa siitä rakennuksesta, jonka asukasten kanssa olemme tutustuneet, oli saman maantien varrella vanha ravintola, jossa suuri levottomuus ja sekasorto vallitsi, kun vanha paloruisku piti vedettämän esiin säilöpaikastaan ja lähetettämän taisteluun.

Ruumiikas isäntä seisoi kädet sivuilla; kaikki piiat, rengit ja pojat olivat kokoontuneina pihalle, eikä kenkään pitänyt pienintäkään huolta vieraasta, joka kylmässä huoneessa edestakaisin asteli. Huoneen akkunat olivat jäässä, ja kurja, savuava talikynttilän kulu valaisi sitä vain niukasti.

Tuo vieras oli vielä voimakas, vanha mies, jolla olivat harmaat hiukset ja parta sekä pöyhkeä ryhti. Hänen pukunsa oli halvempi-arvoisesta kankaasta sekä vanhanaikaista kuosia. Tuuheat kulmakarvat olivat taajasti yhteenvedetyt, ja koko hänen katsannostansa kuvastui viha ja suuttumus. Oikeassa kädessä hän piti kokoonpuristettua kirjettä, jonka hän kuitenkin äkisti repi palasiksi ja tallasi niitä.

"Matkusta sinä, poika! Kauas saat matkustaa ja kauan, ennenkuin minä myöten-annan — en milloinkaan!"

Tuon vihanpurkauksen perästä hän taas jatkoi kiivasta käyntiään, huomaamatta tulipaloa ja hälinää tahi ainakin huolimatta niistä. Hyväntahtoinen ääni porstuassa veti toki puoleensa hänen huomionsa; se oli arvattavasti emännän ääni.

"Rakas Anna Liisa", sanoi hän, "koeta nyt malttaa sen verran, että voit mennä noutamaan olutpulloa, jota tuo tuolla sisällä pyysi!"

Vanha herra otti askelen takaperin, ja hänen huulensa vetäytyivät ilkulliseen hymyyn.

"Tuo tuolla sisällä", hän toisti, "se tarkoittaa minua muka! Niin, niin, ei ole haitaksi kulkea joskus maailmalla, lainaamatta loistoansa uljasrotuisista hevosista, tupsuista ja palvelijaparvesta. — Tuo korkeasti ylistetty, kunnioitusta herättävä ulkoasu se on, joka kaikkialla vaikutuksen tekee, ha-ha-ha! Korkeintaan luullaan minua vanhaksi alaupseeriksi. Ja kuitenkin minä kyllä saisin teidät juoksemaan, jos tahtoisin; mutta minä halveksin sellaista. Hän löi rintaansa, jossa tuo salaperäinen mahti luultavasti makasi."

Kun hän hetkisen oli odottanut olutta, jonka tuomiseen Anna Liisa ei varmaankaan ollut tarpeeksi mielenmalttia saanut, niin hän kadotti kokonaan sen rahtusenkin kärsivällisyyttä, joka hänen osakseen oli sallittu, ja jätti kovasti kiukuissaan huoneen, otti hevosensa tallista ja ratsasti pois.

Tie oli liukas, ja hevonen pelkäsi punaisia liekkejä; mutta sen herra ei säästänyt sitä, vaan kannusti sitä yhä rivakkaankaan juoksuun. Vähän väliä puhkesi hänen sisässään riehuva kapina yhteen ja toiseen huudahdukseen:

"Itsekkäisyys, itsekkäisyys, sinä se olet, joka hallitset, sinä, sinä yksin! Kas, nyt juoksee kansa kaikkialta auttamaan ja pelastamaan, miten sanotaan; mutta kuinka usein riennetään vain ryöstämään sitä, jonka liekit ovat säästäneet. — Uhkamielinen, ilkeä poika! Mutta ole varuillasi, minä olen raudasta! Minä en usko missään olevan hyvää; kaikkialla itsekkäisyyttä, itsekkäisyyttä; mairittelua hyvän työn edellä, kiittämättömyyttä jälkeenpäin. Mitään hyvää ei ole minussakaan, ja miksikä sitä olisikaan? Kenkään ei ole mitään uhrauksia minun tähteni tehnyt enkä minä kenenkään tähden; se lyö yhteen; itsekkäisyyttä, itsekkäisyyttä!"

Hän veti ohjista ja ajoi nelistä, synkkämielisenä, yhtä vääränä itseänsä kuin muitakin kohtaan.

"Uskoisinko", hän jatkoi, ottamatta vaaria hevosen kompastumisesta, "että korkeampi olento johtaa asiain menoa, huolii siitä, mitä me matoset toimimme; en, en, en, sitte ei kävisi siten kuin käy; sokea sattuma hallitsee, se ainoastaan! Eteenpäin, eläin, eteenpäin!"

Mutta hevonen ei tahtonut eteenpäin; se peräytyi siltä peilikirkkaalta jäätiköltä, joka pumpulta antautui provessorin huonetta päin. Kuun valo, tulipalo ja valo akkunasta, jonka ääressä tytöt seisoivat, teki seudun kirkkaaksi kuni keskellä päivää.

"Sokea sattuma, se ainoastaan! Eteenpäin! Minä en anna myöten!"

Nämät sanat olivat tuskin ratsastajan huulilta tulleet, ennenkuin hän makasi kivimuuria vastaan heitettynä, ja vapautunut hevonen, omasta rohkeudestaan peljästyneenä, nelisti takaisin.

Julia ja Camilla kiirehtivät ulos ja onnistuivat yhdistetyin yrityksin nostaa vieraan ylös. Hän tunsi tuimia tuskia käsivarressa ja päässä; toiselle jalalleen hän ei voinut nojata, ja ainoastaan suurella vaivalla hän, molempien tyttöjen johtamana, saattoi huoneesen hoiperrella. Siellä hän nyt virui sohvalla eikä voinut, vaikka hänellä olikin luja tahto ja suuri itsensä hillitsemisen voima, tuskanhuudahdusta estää.

"Minä en voi sitä auttaa, nuoret neitini: minun on pakko tehdä teille se haitta, että kuolen täällä."

"Voi, ei, Jumalan avulla, ei! Kun meillä vain ei olisi niin pitkää matkaa tohtorin luokse."

"Jos Tiina olisi kotiin jäänyt, Julia, niin hän olisi nyt voinut tohtorin noutaa."

"Sinä olet aivan oikeassa; se on minun vikani, ja sen vuoksi minä itse tahdon tohtorin noutaa."

"Sinä? Mistään hinnasta maailmassa en tohdi olla yksinäni täällä."

Vieno puna levisi Julian kasvoille, ja hän sanoi päättävästi:

"Jompikumpi kahdesta, serkku: toisen täytyy jäädä, toisen lähteä; sinä saatat valita!"

"Se ei tapahdu; minä en voi sallia kummankaan teistä lähtevän. Minusta loppua tekemään ei mitään lääkäriä tarvita; minä kyllä sitä ilmankin kuolen."

"Kosk’ei sitä saata välttää", sanoi Camilla, puoleksi itkien, "niin mene sitte; mutta sitä saat katua sinä Julia, jos minä menehdyn kaikkein näiden hirmujen tähden."

"Sinä et menehdy, oma pikku Camillani; suo anteeksi, jos olin ylen innokas! Ole nyt niin levollinen kuin voit, ja te, herrani, luottakaa siihen, että minä kiiruhdan."

"Ja te aiotte todellakin tohtia lähteä ulos ihmisistä tyhjälle, liukkaalle tielle, kylmänä, pimeänä yösydännä, vanhan, oudon miehen tähden?"

"Tämä lämmin päällysvaate suojelee minut kylmää ja sauva liukastumista vastaan; kun Turvani on seurassani, niin en ole yksinäni, eikä ulkona pimeä ole, ei, sen pahempi! vaan varsin valoisa, aivan liiaksi valoisa."

"Aiotko ottaa Turvan kanssasi? Hän oli minun ainoa lohdutukseni!"

"Suuri synti olisi siis se sinulta riistää. Hyvästi! Ei, odottakaa hetkinen!"

Hän kiirehti sivuhuoneesen ja palasi sieltä, kainalossa muutamia tyynyjä, joiden avulla hän laittoi joltisen mukavan vuoteen vanhalle herralle. Tämä katsoi kummissaan, tutkivasti ja kysyvästi tuota hienoa, sievää muotoa ja silmiä, jotka tirkistelivät mustan päähineen alta, tarkastellen häntä ystävällisesti ja sääliväisesti. "Mutta, lapsi, ettekö pelkää?"

"Pelkään, minä pelkään, ettette saa apua ajoissa; toinen levottomuus karkoittaa toisen."

Julia otti käteensä jykevän pahkurasauvan — jonkalaatuisia aseita tässä talossa näytti olevan yltäkyllä — veti päällysvaatteen tiukasti ympärilleen, antoi Turvalle merkin, ettei se saanut seurata, nyökkäsi ja lähti.

Kläppääminen kuului yhä; vieras vaikeroi. Turva seisoi pystyssä, etujalat ovea vastaan ja ulvoi, kun ei saanut holhoojaansa seurata. Camilla istui kokoonkurtistuneena akkunan ääressä, väristen jokaisesta äänestä, melkein kivettyneenä kauhusta, ajatellessaan sitä, että tuo kammottava vieras kentiesi kuolisi nyt, hänen kanssansa aivan kahdenkesken ollessaan. Hänelle oli siis helpotukseksi, kun tuo vieras rupesi puhelemaan.

"Miksi ei koira saanut seurata? Kuulkaa, kuinka se valittaa; eihän siitä mitään lohdutusta voi teille olla. Nyt hän, lapsi raukka, kulkee siellä yksinään!" Ja vähällä oli, ettei hän sanonut: "Jumala häntä varjelkoon" — vaan sitä hän ei kuitenkaan sanonut.

"Hän ei pelkää", sanoi Camilla; "hän ei ole sellainen kuin muut."

"Ei, sellainen hän ei todellakaan ole! — Mutta missä minä oikeastaan olen? Kenen luona?"

"Te olette isäni, provessori Bruusin, luona. Hän on ollut rehtorina, vaan hän sai, tahi oikeammin, otti eron. Pojat suututtivat häntä aina, ja hän rankaisi heitä joskus vähän liiaksi, luullakseni; mutta jäljestäpäin hänellä oli ankarimpia omantunnon soimauksia. Nyt hän elää pensionistaan ja kuluttaa aikansa kreikkalaisia teoksia kääntämällä."

"Entä se toinen nuori tyttö?"

"Hän on isäni veljentytär; hän on orpo ja on tässä perheessä aivan kuin oma lapsi; niin, tietty se, hän maksaa puolestaan ja pitää itsensä vaatteissa."

"Hänellä on siis omaisuutta?"

"Niin, hänellä onnellisella on kahdeksantuhatta riikintaaleria."

Pitkä vaitiolo seurasi tuota vastausta.

Camilla loi sillointällöin levottoman syrjäkatsahduksen kutsumattomaan vieraasensa, joka ei enää valittanut, vaan makasi sohvalla kelmeänä ja yhteenkiristetyin hampain. Kerran hän melkein luuli vieraansa kuolleeksi; mutta kun hän peljästyksissään ryntäsi ylös, etsiäkseen turvaa toisessa huoneessa — hän ei millään ehdolla olisi tohtinut yksinään kuolleen kanssa olla --, niin sairas käänsi päätään ja kysyi raukeasti, oliko tohtori tullut.

"Oi, ei, valitettavasti! Te ette saata odottaa hartaammin kuin minä. Ettekö tahdo vähän vettä juoda?"

Värisevällä kädellä hän kurotti lasin vettä, hyvin tyytyväisenä itseensä, kun velvollisuuden tunto ja sääli voittivat hänen pelkonsa lähestyä vierasta.

Vihdoinkin seisahtuivat vaunut portin eteen: Julia astui sisälle, ja häntä seurasi turkkeihin hyvästi kääritty tohtori.

"Kas vain, minua iloittaa", huudahti sairas vilkkaasti, "että olette loukkaantumatta ja eheillä jäsenillä; minä olen ollut kovin levottomana teidän tähtenne, minun urhea nuori tyttöseni. — Hyvää iltaa, herra tohtori; suuria toiveita tässä tietysti ei ole, kun saatte kokonaan laastaroita vanhan miehen, joka on runneltuna ja rikkimusertuneena; onnistuminen tässä olisi todellakin mestariteos."

Lääkäri kuunteli kummastuneena näitä sanoja ja alkoi sitte vikoja tutkia. Kauan ei viipynyt, ennenkuin hän selitti, että haava päässä oli vähäpätöinen, että oikea käsivarsi ja kalvosin oli murtunut, että vasen jalka oli pahasti nyrjähtynyt, ja että muuttaminen olisi suurimmassa määrässä tuskia tuottava sekä epäilemättä tuottaisi vahingollisia seurauksia.

"Eikö kävisi päinsä, että hän saisi jäädä tänne?" kysyi lääkäri.

Vieras silmäili tyttöjä, jotka taas silmäilivät toisiaan. "Se ei luonnollisesti voi käydä päinsä", sanoi vieras. "Se voi ja sen pitää käydä päinsä. — Jos sinä, Camilla, vain tahdot antaa minulle sijan sohvallasi, niin minun huoneeni on teidän käytettävänänne; minä vain laitan sen vähän järjestykseen, niin te saatte muuttaa sinne viiden minuutin kuluttua."

Lääkäri ja molemmat serkut kantoivat hetkisen perästä sairaan sievään, pieneen huoneesen, jossa pehmoinen vuode tarjosi hänelle ainoan ajateltavan virvoituksen. Unen ja voimattomuuden välinen tila valtasi hänet nyt, ja vasta usean tunnin kuluttua hän heräsi tajuunsa sekä kuuli meluavia ääniä viereisestä huoneesta.

"Kun kissa on poissa, niin rotat tanssivat pöydällä", huusi vihainen ääni; "mutta ulos hänen pitää mennä, vaikka minun itse täytyisi hänet maantielle heittää. Moista historiaa en ole milloinkaan kuullut! Niin, mepä olemme rikasta väkeä, pohatoita, käyttäydymme kuin miljoonain omistajat, ei edes oma perhelääkärimmekään ole kylliksi hyvä, kallein kaupungissa pitää noutaa. Ukko on luonnollisesti köyhä kuin rotta, ja minä saan maksaa kaikki; mutta sitä minä en tee, en killinkiäkään maksa!"

"Nyt minä saan luvan puhua, setä hyvä", kuinka ihmeellisen lempeältä, melkein veitikkamaiselta kuului tämä ääni tuon vihan kosken kuohumisen perästä. "Minä kävin meidän lääkärimme luona; vaan kun en tavannut häntä, niin otin toisen, sillä luonnollisesti tarvittiin apua heti. Mahdollisesti jaksaa vanha herra itse maksaa; jos hän ei jaksa maksaa, niin Jumala olkoon ylistetty ja kiitetty, kun Hän sallei hänen kristillisten ihmisten käsiin joutua. — Lääkkeet ja lääkärin maksan minä."

"Sinä! Sitte et tälläkään erällä saa mitään kelloa, pieni hupsu."

Tuosta keskeytyksestä huolimatta jatkoi Julia:

"Kun sinä, setä kulta, olit poissa, niin minä luulin sen olevan sinun tahtosi, että tekisimme sinun periaatteidesi mukaan, ja juuri niin olemme nyt tehneet. Minä en milloinkaan olisi tohtinut sinun rehellisiin silmiisi katsoa, jos olisimme toisin tehneet. Tule katsomaan oven raosta, setä, kuinka kelmeänä hän siellä makaa; hän nukkuu, raukka! — Jumalan kiitos, että tuli on sammutettu, ja että rakas setä on taas kotona; ja sinä pelastit yhden ihmishengen! Jumala siunatkoon sinua; minä olen oikein ylpeä. Tässä ovat yönuttusi ja tohvelisi sekä oiva lasi viiniä lämmittämään urosrintaasi; mutta ensinnä sinun täytyy suudella minua ja sanoa, ettet ole vihoissasi."

Mies sängyssä kuuli joka sanan, ja tuntui juuri kuin jotakin kovaa hänen sisässään olisi sulanut, ja kyynelet tulivat hänen silmiinsä. Provessorin kiivaus häntä tosin vähän alussa peloitti; mutta hän arvasi pian, että se oli enemmän meluava kuin vaarallinen, enemmän jyrisevä ukkonen kuin hävittävä salama. Mitä enemmän tyttö puhui, sitä enemmän sedän viha lauhtui murinaan, joka heikkenemistään heikkeni ja vihdoin loppui isälliseen syleilyyn.

Oli niin hiljaista tuossa pienessä asunnossa; kaikki nukkuivat rauhassa urostöidensä jälkeen — Lassi oli pelastanut erään vanhan rouvan lempikissan liekkeihin kuolemasta — niiden kauhujen ja mielenliikutusten jälkeen, joita he olivat kokeneet; Julia yksinänsä valvoi sairaan vuoteen ääressä. Sairas tarkasteli häntä kauan, ja näytti juurikuin hän tuossa maatessaan tuumailisi jotakin kolttosta.

"Haluatteko mitään?" kysyi Julia.

"Minä halusta vähän puhuisin kanssanne. — Katsokaa, rakas, nuori neitini, minä pelkään, että kaikki nämät menekit nousevat yli minun…​"

"Oi, sitä seikkaa te ette saa ajatella; te olette meidän vieraamme, ei sanakaan siitä! — Tässä minulla on paperia ja mustetta; jos haluatte surkuteltavasta onnettomuudestanne kertoa niille, jotka teille ovat rakkaat; niin minä kenties voisin kirjoittaa teidän sanelemisenne mukaan."

"Minä olen matkalla, eikä minua varsin pian odoteta kotiin; kenkään ei ole minun tähteni levoton. Niille, jotka ovat minulle rakkaat!" kertoi hän jonkinlaisella katkeruudella; "minulla ei ole ketään, jotka ovat minulle rakkaat."

Julia kohensi hellästi ja säälivästi kätösellään päänalaista; sitte hän asetti varovasti kylmän kääreen sairaan käsivarren ympärille, antoi hänelle rauhoittavaa rohtoa ja istui sitte hänen vuoteensa ääreen.

"Oletteko panneet minun kapineeni talteen?" kysyi sairas äkisti ja kiivaasti; "te vastaatte siitä, ettei kenkään saa minun päällystakkiani käsiinsä!"

"Minä aukaisen kaapin, — nähkää, tuossa riippuu takki, ja siinä se on riippuva, kunnes te paranette. Mutta saanenhan luvan tietää, miksi minä nimitän teitä, herrani."

"Pölkyksi tahi Kiveksi, miten itse haluatte."

Tyttö silmäili levottomasti häntä; oliko kuume jo ilmestynyt? Hän luuli niin ja tuli siitä vakuutetuksi, kun sairas aamupuolella yötä ryntäsi ylös ja huudahti: "Minä en anna myöten! Ei, minä en anna myöten!"

Varsin väsyneenä ja tuimissa tuskissa heräsi sairas seuraavan päivän aamupuolella. Kirkas talvi-aurinko tirkisti puoleksi sulaneiden ruutujen läpitse; tuli räiski välkkyvässä kakluunissa; kanarialintu sävelteli sievässä häkissä, ikäänkuin tahtoen hämmentää provessorin pauhaavata ääntä, joka viereisestä huoneesta kuului.

"Lassi, oletko koskenut papereitani, könsikkä! Vai, et ole; no sitte se on Tiina; kyllä minä opetan Tiinan papereitani koskemaan."

Viipyi hetkisen, ennenkuin sairas herra ehti kokoomaan ajatuksensa ja muistamaan, missä hän oli; mutta heti oli hänellä kaikki selvillä, ja tuo melu tuntui hänestä niin omaperäiseltä ja hauskalta.

Oliko tuolla nuorella tytöllä ollut minkäänlaista itsekästä syytä lähtemään vaaralliselle tielle yösydännä hänen tähtensä, antamaan pienen, hupaisan kamarinsa hänelle, valvomaan hänen vuoteensa ääressä? Ei, tuhat kertaa ei; hänen tuli vain omaa onnettomuuttansa, omaa saamattomuuttansa kiittää siitä, että hän tunsi itsensä aivan lämpöiseksi sydämestä.

"Mikä onni", hän ajatteli, "jos olisi tuollainen tytär. Mutta minä olen lapseton, sillä tuota uhkamielistä poikaa minä en tahdo ajatella; hän luultavasti iloitsisi, jos hän tietäisi, mitä minä kärsin."

Ja herra parka kärsei todellakin kovin, niin kovin, että kuume päiväkaudet riisti häneltä tajun. Vähitellen hän toki parani, ja hän makasi tyynenä ja kärsiväisenä vuoteellaan, teki havainnoita ympäristöön, tutkei perheen tapoja ja sen jäsenten luonteita.

Herra Steenillä — sen nimen tuo vieras herra itselleen sanoi — oli sydämellinen huvi provessorin kiivaudesta, ja hän oli aivan halukas piilottamaan pitkän Lassin sänkynsä alle ja siten vapauttamaan hänet hyvin ansaitusta rangaistuksesta. Tuo piilopaikka tuli toki pian keksityksi, ja rikollinen, piittaamatta siitä, minkä vaikutuksen se sairaasen teki, vedettiin esille ja löylytettiin aika lailla eräällä noista paksuista sauvoista. Poika, kun ei muuta voinut, antoi lyöntien sataa selkään eikä muuttanut muotoansakaan, ja oikeastaan vaikutti rankaistus enimmin itse isäntään, joka tuli aivan voimattomaksi ja hengästyneeksi, kun hän löi ja opetti moraalia yht’aikaa.

Pikku Tiina sai myöskin paljo nuhteita, jotka tuottivat hänelle useita kyyneleitä, kun hän, toisten lailla, ei milloinkaan käsittänyt, ettei se oikeastaan ollut niin pahasti tarkoitettu. Sellaisten kohtausten välttämiseksi hän koki peittää provessorin silmät, hiipi kuni kissa, sanoi valheita, vältti julkisuutta, joka ilmi tultua vihastutti provessoria kymmenkertaisesti enemmän. Camilla myöskin poistui mieluisasti isän edestä, mutta Julia sen sijaan astui esiin levollisesti ja rohkeasti sekä osasi aivan oivallisesti saada hänet malttumaan ja rauhoittumaan.

Herra Steen ei milloinkaan väsynyt nuorta emäntäänsä tarkastamasta, eikä hän mielellään ottanut rohtoja eikä hoitoa muiden kuin hänen kädestään. Julian liikkeet olivatkin niin lempeät ja keveät; jokainen hänen tekemänsä pieni palvelus tuli suoraan sydämestä; hän tiesi aina niin hyvin, kuinka sairas sen tahtoisi tapahtumaan. Jotakin rauhoittavaista oli hänen äänessään, yksimpä hänen paljaassa läsnäolossaankin. Kun hän istui pienen ompelupöydän ääressä yksinkertaisessa vaan aistikkaassa puvussaan ja työskenteli niin ahkerasti, niin herra Steen tarkasteli häntä tarkoin ja luuli havaitsevansa jotakin kärsimyksen ilmausta noissa sievissä kasvoissa; mutta se haihtui heti kun hän havaitsi herra Steenin häntä silmäilevän, ja hän vastasi noita silmäilyjä iloisella hymyilyllä.

Herra Steen ja Julia väittelivät vähän väliä mielipiteistä ja suhteista. Herra Steenin terävä ihmistuntemus ja pureva sukkeluus saattoi Julian tavallisesti täydelliseen häviöön, ja hehkuvin kasvoin sekä kyynelsilmäisenä Julian täytyi vaijeta, innolla puolustettuansa vakuutustaan.

"Nyt annatte minulle voiton, nuori neitini?"

"Sen teen; vaan minua ei ole täydelleen kumottu, minä toivoisin, että joku paremmin ajaisi asiaa minun puolestani."

"Voitto on siis kuitenkin minun?"

"Niin, voitto minusta."

"Minä siis mielin tehdä tunnustuksen", sanoi herra Steen hymyillen. "Minun kylmät, järkiperäiset muistutukseni eivät, vaikk’ette niitä saata kumota, ollenkaan tunkeudu teidän sieluunne, vaan teidän tunteidenne purkaukset — jos niitä niin saan nimittää — vähitellen tunkeutuvat yksin kiveenkin. — Usein pitkän elämäni ajalla olen ollut oikein kyllästyneenä ja tuskastuneena niihin suhteihin, joihin aika, tapa ja sattumus minut on saattanut ja olen toivonut saavani alottaa elämäni uudelleen, oppia tuntemaan uusia ihmisiä, kokoomaan uusia kokemuksia. Tämä toivo on nyt totisesti toteutunut; minä olen täällä alkanut elämän uuden osan, niin ihmeellisen, että se minusta on melkein kuin uni."

Herra Steenin puheen keskeytti onnettomuutta ennustava kalahdus kyökissä ja sitä seuraava oven paiskaaminen, provessorin kimeä ääni ja Tiinan hätäytynyt puolustus:

"Se oli Lassi enkä minä! Lassi enkä minä!"

"Mutta mitä Lassi ruokavadilla olisi tehnyt, sen nauta; kas niin, itkeä tillitä nyt, siitä kai lähtee apua!"

Sellaiset pienet taloudelliset vauriot tuottivat vaihdoksia rauhallisessa elämässä. Viikkoa ei kulunut ilman, ett’ei Lassin täytynyt mennä kaupunkiin posliinipuotiin. Pikku Tiina ei itse milloinkaan rikkonut mitään; mutta hän oli erinomaisen hidas askareissaan ja olisi niihin pahanpäiväisesti takertunut, jos ei Lassi olisi auttanut. Se oli poika, joka joutui. Veden tuonti, lakaiseminen, kuuruu, veisten tahkominen, kaikki kävi kuin tanssi. Akkunain ja lasien peseminen oli häneltä tosin kielletty; mutta Tiina ei milloinkaan päässyt paikasta pois, ja niin Lassi uskalsi yrittää, vaan silloin kuului pian roiskis, räiskis.

Alussa provessori Bruus oli sairaalle vieraalleen aivan ystävällinen; mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin he syöksyivät yhteen. Herra Steen ei antanut itseään koulupojan lailla kohdella, eikä provessori saattanut mukautua siihen tyveneen, melkein etevämmyyttä osoittavaan tapaan, jolla herra Steen hänen intoansa kohteli. Provessorista oli muutoin herra Steenissä jotakin puoleensa vetävää, hänestä herra Steen oli elävä arvoitus. Mikä ja kuka oli tuo mies, joka, tutustuneena melkein kaikkeen, oli ollut melkein kaikkialla ja niin kursailematta vastaanotti hoitoa ja huolenpitoa?

"Miksikä on niin kiire?" kysyi tuo vieras eräänä aamuna huhtikuun lopulla, "ja miksikä Camilla neiti on niin hilpeä ja iloinen?"

"Kaupunkiin tulevat suuret tanssihuvit; ompa silloin syytä iloinen olla", vastasi Camilla ja pyöri ympäri vastahakoisen Turvan kanssa.

"Vai niin!" Herra Steen heitti silmäilyn Juliaan, jonka hyppyset lensivät niin reippaasti edestakaisin vaaleansinisellä harsolla. "Aikoneeko hänkin mennä?" ajatteli herra Steen, ja kun molemmat tytöt hämärässä jättivät huoneen, niin hän huudahti, melkein nuhtelemalla: "Vai niin, vai aikoo hän kuitenkin mennä."

Hän oli oikein suuttuneena ja tunsi itsensä pettyneeksi, vaan hän malttui toki pian.

"Itsekkäisyyttä, itsekkäisyyttä olen niin usein valittanut; mutta se on täällä, se on minussa itsessäni. Sellainen vanha hylky minä olen! Hän on monta viikkoa uhrautunut minun tähteni, enkä minä suo hänelle yhtä iloista iltaa."

Niin pitkälle hän oli yksinpuheessaan tullut, kun ovi aukesi, ja Julia astui sisään, jokapäiväiseen pukuunsa puettuna ja kahta kynttilää kantaen sekä hänen perässään Camilla, joka näytti oikein sievälle vaaleansinisessä leningissään, valkoisia kukkia hiuksissa.

"Mitä pidätte, herra Steen, eikö minulla ole kunniaa siitä, että olen hänet pukenut? Hyvästi, ystäväiseni, huvittele itseäsi nyt kunnon lailla ja ole varovainen; varo vetoa äläkä syö hyytelöä hiestyneenä ollessasi. Hyvästi, hyvästi!"

"Minun pitäisi tosin", sanoi herra Steen, kun vaunut, joissa isä ja tytär olivat, vierivät pois, "minun pitäisi tosin sanoa, että minun tekee pahaa, kun te jäätte kotiin, mutta se olisi teeskentelyä."

"Minua ilahduttaa, että olen tullut vähin tarpeelliseksi teille. — Meillä on oleva oikein hupaista; minä valmistan teepöydän tänne teidän luoksenne. Kukkia meiltä ei ole puuttuva; mitä pidätte näistä kevät-esiköistä ja punaisista vuokoista? Ne ovat meidän omasta pienestä puutarhasta; minä rakastan niitä kevään enteinä."

"Joka nyt saattaisi kerrankin pelata sakkia!" sanoi vanha herra huoaten, kun tee vietiin pois. "Invaliidina ei ole niinkään hauska olla."

"Kenties se kuitenkin käy päinsä; te käskette ja minä muutan meidän kumpaisenkin puolesta."

Kolme kertaa hävisi Julia kummankin puolueen mielihyväksi. Herra Steen kertoi sitte iloisia juttuja matkoiltaan; mutta äkkiä hän taukosi niistä ja sanoi:

"Neiti Julia, te kuuntelette nähtävällä mieltymyksellä ja hymyilette, mutta turhaan koetan minä houkutella teiltä sydämellistä hymyilyä. Minä en ole koko tässä perheessä oloni ajalla teiltä kuullut helisevää naurua, eikä vanhuksen korvaa iloita mikään niin paljon kuin raitis nuorison hymyily; — mutta minä pelkään, että olen tuskastuttanut teitä."

"Ette ollenkaan; mutta aika on kulunut paljon, ja te tarvitsette lepoa. Minä sytytän yölampun. Tohtori sanoo, että te nyt parhaiten tarvitsette vahvistavaa unta."

Kello oli yhden maissa, kun herra Steen aukaisi silmänsä virkistävän unen jälkeen; hän havaitsi heti Julian, joka istui pää käsiin painuneena ja itki. Se oli hiljaista, syvää, toivotonta itkua. Herra Steenin mieleen juolahti, että tyttö kenties suri sitä, ett’ei hän ollut muassa tanssihuveissa, ja hän huudahti:

"Teidän olisi pitänyt mennä muassa! Teidän ei olisi pitänyt sellaista uhrausta minun tähteni tehdä."

"Minä luulin teidän nukkuneen", vastasi Julia, pyyhkien nopeasti kyynelet pois. "Kuka puhuu uhrauksesta? Tarkoitatteko tanssihuveja? Pyhästi saatan vakuuttaa, ett’en niihin missään tapauksessa olisi mennyt."

"Ja te olette tuskin yhdeksäntoista vanha, se on käsittämätöntä! — Minä pelkään, että teillä on ollut suuria murheita."

"Minulla ei ole isää eikä äitiä", vastasi hän hiljaa.

"Se ei tule yksin siitä; tulkaa lähemmä, lapsi! Oi, ovatko ihmiset olleet häijyjä ja viekkaita teitäkin kohtaan?"

"Ei, ei, he ovat olleet hyviä minulle."

"Mutta kohtalo on ollut kova?"

"Kohtalo! Minä nimitän sitä rakkaaksi Kaitselmukseksi, joka ei milloinkaan ole eikä saata olla kova. Se murhe, joka minua painaa, on minun parhaakseni, muuten olisin siitä kyllä säästetyksi tullut, sen uskon varmasti; kerran olen sen täydellisesti käsittävä; jossakin määrässä havaitsen sen jo nyt. Nyt, kun minulla itselläni on ristini, tunnen enemmän sääliväisyyttä muita kohtaan, ja minusta tuntuu ikäänkuin pitäisin heistä enemmän ja olisin paremmin tilaisuudessa heitä lohduttamaan; oikein iloisena ollessa ei surua käsitä. — Pienenä lapsena leikitsin ja melusin kerran huoneessa, jonka viereisessä huoneessa vanha emännöitsijämme sairaana makasi. Äiti varoitti minua olemaan hiljaa, ja minulla oli parahin tahto, vaan unohdin kuitenkin heti sairauden ja varoituksen; vihdoin koetin likistää sormeani oven raossa, ja kun sitä koski, niin saatoin siitä päättää, mitä emännöitsijä kärsei. Tämä kenties on lapsellinen juttu, vaan se on tosi, ja minä tunnen tällä hetkellä jotakin samanlaatuista. Milloinkaan ei saata olla onneton, kun vahvasti ja varmasti uskoo, että kaikki johdattaa siihen, mikä paras on; enkö ole oikeassa siinä?"

"Se oli melkein ankarasti! Minun pitää siis uskoa sen olleen parhaakseni, että löin itseni lähes kuolijaaksi?"

"Niin, luonnollisesti; siitä olen vakuutettukin."

"Ehkäpä saatan teitä tuossa uskossa vahvistaa, kun tunnustan, kuinka kiivastuneena juuri loukkaantumiseni edellä kaikkia ihmisiä kohtaan olin, kuinka innokkaasti kielsin, ett’ei mikään Kaitselmus ohjaa noita sydämettömiä olennoita, joita ainoastaan oma hyöty ja itsekkäisyys elähdyttää. Te luultavasti väitätte, että minun onnettomuuteni oli oikeudenmukainen rangaistus noista ajatuksista."

"Miksi sitä rangaistukseksi nimitätte? Sellaisesta uskosta te tietysti saitte kärsiä sisällisesti paljoa enemmän, kuin mitä sairasvuoteella maatessanne saatoitte kärsiä, teitä kun siinä ympäröi ihmisiä, joiden sydämellisestä sääliväisyydestä te ette saattanut epäillä. Minä nimittäisin sitä armoksi enkä rangaistukseksi."

"Te arvelette, että minun tulee kiittää murtunutta käsivarttani ja ruhjottua jalkaani?"

"Ei saa tehdä pilaa mistään niin totisesta asiasta, herra Steen. Minä uskon, että meidän tulee olla kiitolliset kaikesta, ja olen varma, että teidän tulee olla sydämmellisen iloinen, kun jalkanne on niin parantunut, että saatatte ylihuomenna nousta ylös, ja kun käsivartenne jonkun viikon perästä saattaa tehtäväänsä tehdä."

"Minä olenkin kiitollinen, pieni sielunhoitajattareni, ja minä uskon Herraan, rukoilen Häntä siunaamaan teitä ja tekemään teidät onnelliseksi. Voi sitä, joka nuo silmät kyynelillä täyttää! Ei, älkää pudistako päätänne, minä sanon vielä kerran: voi häntä! — Lapsi raukka; te ette saa tuolla lailla hymyillä; tuossa hymyilyssä on enemmän surua kuin teidän kyyneleissänne."

Seuraavan päivän aamupuolla, kun Camilla istui kertomassa herra Steenille tanssihuveista sekä, erittäin mainitsematta pieniä riemujaan, antoi hänen kuitenkin niitä aavistaa, niin Lassi tuli huoneesen, kirje kädessä.

"Tämä on Julia neidille", hän sanoi, "missä hän on? Tällä on kiire. Tuoja istuu kyökissä vastausta vartoomassa."

"Jumala suokoon, että se sisältäisi jotakin hyvää!" huudahti vanha herra; "suokaa minun nähdä kirje, älkääkä ravistako päätänne niin toivottomasti, Camilla neitinen!"

Hän tarttui siihen innokkaasti; vaan hän oli tuskin päällekirjoituksen silmäillyt, ennenkuin hän hypähti ylös ja huudahti melkein kiljahtaen:

"Tämä ei ole hänelle! Tässä on nimi Vibe, neiti Julia Vibe, ja onhan hänen nimensä Bruus, täytyyhän teidän isänne veljentyttären nimen olla Bruus."

"Voi hyvä herra Steen, kuinka te puistelette kipeätä käsivarttanne; niin te ette totisesti saa tehdä! — Julian nimi on Vibe; hänen isänsä, eversti Vibe, oli vain minun isäni velipuoli. Miten tuskaiselta te näytätte! Niin, siten se käy, kun niin levoton olette; onhan tohtori teiltä kaiken liikkumisen ankarasti kieltänyt. Haluatteko mitään?"

"En!"

Kylmä, karski vastaus suututti Camillaa; hän ei halunnut kauemmin seurallaan tehdä onnelliseksi moista mörökölliä, vaan meni ulos huoneesta, jättäen hänet omain ajatustensa seuraan.

Ja ne olivat myrskyisiä, taistelevia ajatuksia, jotka hänen aivoissansa kuohuivat, hänen maatessaan niin levollisesti suljetuin silmin.

Oliko tuo mahdollista? Oliko hänen hellyytensä ja ihmettelynsä esine sekä hänen vihansa esine yksi ja sama? Oliko Julia todellakin eversti Viben tytär, sen miehen, joka oli häntä loukannut niin syvästi, ett’ei kuolemakaan sitä haihduttaa voinut? Eikö tuo ole vain hirveä kuumeen unelma? Ei, hän oli hereillä; tuossa oli kirje, se oli hänen poikansa käsialaa; isän kiellon uhalla hän vielä kirjoitti rakastetulleen.

"Poika, minä en anna myöten! Ja kuitenkin, mitä oli se kuin minä yöllä sanoin: voi sitä, joka noihin silmiin kyyneleitä tuottaa! Voi, niin, voi minua; mutta minä en saata antaa myöten. Hiljaa tuolla on Julia; nyt hän on lukeva kirjeen; oi, minä kärsin hirveästi!"

Herra Steen makasi pari silmänräpäystä aivan hiljaa, ikäänkuin hän olisi nukkunut; sitte hän heitti syrjäisesti katsahduksen Juliaan, jonka hän kummastuksekseen näki panevan tuon kirjeen aukaisemattomana toisen kuoren sisälle.

"Mitä te teette?" kysyi hän äkisti. "Eikö se ole synti? Hennotteko tehdä sille, joka sen on kirjoittanut, sellaisen tuskan, vai luuletteko, ett’ei se hänelle tuskaa tuota?"

"Te olette julma, herra Steen", vastasi hän ja kirjoitti päällekirjoituksen kiireisellä, vapisevalla kädellä. "Te olette säälimätön! Mieluisesti pitäisin kaiken tuskan yksikseni. Minun täytyy tehdä, miten teen; parasta kaikki toivo kerrassaan katkaista; ennemmin yksi suuri tuska kuin monta pientä! Se on ohitse, sen täytyy olla ohitse; Jumala häntä vahvistakoon ja lohduttakoon! Lassi, tässä on vastaus. Onko eukko saanut kahvia? Vai on; anna hänen sitte saada tämä."

Julian oli vallannut levoton into, joka muuten oli hänelle kokonaan vieras; näytti siltä kuin jos hän olisi peljännyt uljuutensa hänet pettävän. Sairas makasi, vaikeata taistelua taistellen; toisella puolella taistelivat kiitollisuus, velvollisuudentunto, isänrakkaus; toisella puolella vanha vihankauna, taipumaton vallanhimo, pöyhkeys ja loukattu mahtavuus.

"Te näytätte niin synkältä", sanoi tyttö pitkän vaitiolon perästä lempeästi, melkein nöyrästi; "oletteko suutuksissa minulle? Minä olin äsken todella tyly ja epäkohtelijas; mutta jos tietäisitte, mikä vaikea silmänräpäys se oli, niin antaisitte minulle anteeksi."

Herra Steen yritti katsoa häneen, mutta se ei tahtonut oikein käydä laatuun; eikä hän saattanut ystävällistä sanaakaan sanoa, näyttäymättä omissa silmissään teeskentelijältä. Olihan hänen voimassaan tehdä Julia onnelliseksi; mutta hän ei tahtonut; ei, hän ei tahtonut.

"Minä tarvitsen lepoa", sanoi hän ja sulki taas silmänsä, ja sillä lailla hän jäi makaamaan, kunnes tuli pimeä, jolloin hän saattoi Juliata salaa tarkastaa. Julia istui pienessä nojatuolissa kakluunin edessä; jotakin käsittämättömän liikuttavaista oli koko hänen olennossaan; hän ei enää vastaan ponnistellut, hän antautui murheensa valtaan, hän itki.

Ja tuon eriskummaisen, vanhan miehen sydän pehmeni; kaikkea hän oli vastaan-ottaa saanut; nyt tuli hänen vuoronsa antaa. Mitä hän antaisi? Mutta hiljaa! Ken se? Mitkä askelet, mikä ääni!

"Minun pitää, minä tahdon häntä puhutella!" lausuttiin melkein hurjalla päättäväisyydellä.

Sairashuoneen ovi avattiin ja varteva nuori mies astui kiireesti sisään. Vaikea olisi sanoa, ken näistä kolmesta enimmän liikutettuna oli, tahi kenen sydän raivokkaimmin löi.

"Sinä hennoit kirjeeni takaisin lähettää, sinä olisit saattanut antaa minut hyvästijättämättä matkustaa! Vaan ei, nyt, kun näen sinut, en saata sinua ollenkaan nuhdella; minulla ei ole sydäntä toistaa, mitä melkein ajattelin: hän ei rakasta minua. Sillä sinä rakastat minua; kuoleman synti olisi sitä epäillä; mutta kuitenkin sinä olet kova, armottoman kova. Kahden ihmisen elämän onnen sinä tahdot erään vanhan miehen oikkujen tähden uhrata. Sinä luulet tarvitsevasi sokeasti kuulla sisällistä ääntä, joka meille sanoo, mikä on oikein ja mikä väärin; mutta sekin ääni saattaa pettää. Sinussa se aina on uhrautumisen ja itsekieltämyksen kieltä puhuva; sinä tahdot uhrautua, sinä tahdot totella; mutta niin meidän tulee tehdä vain silloin, kun se tarpeellista on, nyt sitä ei ole tarvis tehdä. — Luuletko, Julia, minun mielivän houkutella sinua siihen, mikä väärin on? Niin totta kuin on yksi Jumala, sitä en tahdo, vaikka koko onneni siitä riippuisi. Täysi-ikäisenä mies valitsee itse vaimon itselleen; ja koska isäni, sen sijaan, että hänen tulisi olla valinnastani ylpeä, kieltää suostuvansa, niin minä saatan sitä ilmankin olla. Tehköön hän minut perinnöttömäksi; me saatamme varsin hyvästi äitini perinnöllä elää. Sinä pudistat päätäsi; mutta olkoon sinun tahtosi kuinka taipumaton tahansa, niin sinun toki täytyy luvata kerran omakseni tulla, silloin kun ei kenkään enää meidän välillämme ole. Minä jaksan odottaa; mutta luopua sinusta en jaksa; sitä en jaksa, Julia."

"Se on sinun sisällinen äänesi, Harald, joka sinut pettää; se puhuu intohimojen kieltä; mitä sinä tahdot, sen pitää olla oikein. — Jumala siunatkoon sinua; vaan mene! Se on ohitse! Muistatko isäsi sanaa, että hän kiroisi sinut? Ja minä saattaisin isän kirouksen sinun päällesi!"

"Oi, mahdotonta on, että sinä, jolla on niin luja usko, saatat silmänräpäystäkään otaksua, että Kaikkihyvä vanhan syntisen kirousta tottelee; se on tyhjä ääni, tahi jos se enempi on, jos se jonkun päälle lankee, niin lankee se takaisin hänen itsensä päälle."

"Sinä rakastat isääsi, Harald, minä tiedän sen; sinä rakastat häntä huolimatta kaikesta, enkä minä tahdo teidän — hänen ja sinun — välillenne asettua; oi, jos saattaisin teidät yhdistää! Jos sinä tahtoisit täyttää viimeisen rukoukseni ja, rakkautemme tähden, antaa myöten sekä palata hänen luoksensa — kukaties hän sitte toki lopullisesti taipuisi!"

"Ei, ei milloinkaan! Ennen kivi sulaa päivänpaisteessa, kuin hänen mielensä taipuu. — Ei, Julia, sinä et saa mahdotonta pyytää; minä en saata mataa ristin luo. Hänen hylkäämänänsä sinun tähtesi ja sinun hylkäämänäsi hänen tähtensä minä matkustan avaraan maailmaan ja toivon, että Herra suo minulle aikaisen haudan."

"Juuri näinä viimeisinä aikoina olen minä paljon ajatellut isääsi, ja minusta näyttää, kuin olisi hän kovin yksinäinen ja köyhä kaikesta rikkaudestaan huolimatta. Hän on epäluuloinen, vastenmielinen, taipumaton, sanot sinä, ja minä vastaan, että hän samassa on hyvä, jalo, hyväätekevä; kuinka lämpimästi sinä häntä ylistit, ennenkuin hän suostumuksensa kielsi! Onhan isäni sitä paitsi loukannut häntä, eikä loukattua turhamielisyyttä niin helposti parata. Jos hän, teidän vihamiehinä ollessanne, kuolisi, niin se heittäisi varjon koko sinun elosi yli. Nyt hän varmaankin on tullut kotiin ulkomaan-matkaltaan; mene hänen luoksensa, Harald; jos minua rakastat, niin tee se! — Varmaankin olet kuullut kerrottavan siitä vanhasta herrasta, joka itsensä niin pahasti meidän huoneemme edustalla loukkasi; hänellä ei ollut ollenkaan sukulaisia, ei ystäviä, ei ketään, joka olisi hänelle rakas, sen hän sanoi itse. Jos tietäisit, kuinka se koski minua, kun ajattelin sinun isääsi; hän on yhtä hyljätty; hän myöskin on vanha mies valkein hiuksin; hänen valkeiden hiustensa tähden, Harald!"

"Älä tee minua mielipuoleksi, Julia; ole hiljaa!"

"Sinä saattaisit tehdä hänet niin onnelliseksi; itse vähitellen tulisit levolliseksi, tulisit iloiseksi, ja kenties tulevaisuudessa — se viipyisi kauan, siitä olen vakuutettu — yhtyisit uuteen lemmenliittoon. Jos minä siihen saakka elän, niin olen kahdenkertaisesti kiittävä Jumalaa tämänpäiväisestä voimastani. Mitä minuun tulee, niin olen sinusta sydämellisesti pitänyt ja olen aina pitävä sinusta, yksin sinusta. Nyt minun täytyy mennä. Jumala sinun kaikki tiesi siunatkoon; jos isäsi luokse matkustat, niin poistat suuren kuorman sielultani."

"En, en, minä vannon!"

Eriskummallinen ähkääminen sängystä keskeytti heidän keskustelunsa. Tyttö vei Haraldin ulos, vaan lupasi toki lausua hänelle viimeisen jäähyvästin ja lähestyi sitte sairasta.

"Teillä on tuskia, herra Steen; enkö minä mitenkään saata teidän hyväksenne mitään tehdä? Suokaa anteeksi, jos häiritsimme teitä; minä luulin teidän nukkuneen."

"Minä en ole nukkunut, minä olen kuullut joka sanan. Ettekö te vihaa tuota armotonta vanhaa ukkoa, te ette todellakaan häntä vihaa?"

"Haraldin isää! Oi, en, minä pidän hänestä, ja hänen olonsa tekee minun kovin pahaa. Varsin hirveätä lienee tuntea epäsopua ja vihaa; kuinka onnelliseksi hän tulisi, jos hän tahtoisi sydämensä avata; kuinka kiitolliseksi hänen poikansa tulisi, kuinka me molemmin rakastaisimme ja kunnioittaisimme häntä! Hän alkaisi uudelleen elää ja nuorentuisi meidän onnessamme; kun hän sitä vastaan nyt parhaassa tapauksessa kohtaa pakotettua kuulijaisuutta ja laimeata kohteliaisuutta ainoalta lapseltaan, jonka sydämen hän on musertanut tietensä, joka tieto on joka päivä häntä tuskastuttava. — Nyt minun täytyy mennä; minä tulen heti takaisin."

"Silmänräpäys vain vielä! Neiti Julia, se on kovaa, ett’ei kuolemakaan tuon vanhan hylkiön mahtia murra. Minä soisin hänen menettävän sekä käsivartensa että jalkansa ja taittavan uppiniskaisen niskansa."

"Älkää puhuko niin jumalattomasti! — Jos olisin suostunut rupeamaan Haraldin puolisoksi isän kuoltua, niin hän kenties olisi isän kuolemata toivonut. Sellaisesta peljättävästä sieluntaistelusta pitää häntä säästää. — Mutta nyt minun pitää välttämättä mennä!"

"Se ei hyödytä mitään, lapsi, hän ei tottele teitä; mutta jos todella toivotte, että hän sopisi isän kanssa ja luopuisi teistä, niin saattaisin kenties minä, vanha kokenut, sanoa sanan, jolla hän tulisi ylipuhutuksi."

"Minä toivon sitä tosiaankin kaikesta sydämestäni, kuitenkin luulen tuskin, kosk’en minä saa häntä taipumaan --"

"Antaa hänen tulla; kokea sitä ainakin ansaitsee; mutta te ette saa olla sisässä; meidän täytyy kahdenkesken olla."

Nähtävästi vain vanhan miehen mieliksi tehdäkseen toi Julia Haraldin, joka seurasi häntä vastenmielisesti ja puolittain vastahakoisesti. Kun Julia oli oven sulkenut, niin Harald kysäisi lyhyesti ja pikaisesti:

"Herrani, mitä minusta tahdotte?"

"Harald! Ei, älä väisty takaisin; en minä mikään aave ole! Käy lähemmä, tartu käteeni, ei, vasempaan; tunnetko, että siinä on lihaa, verta ja voimaa sinun kättäsi likistämään? Poikani, rehellinen poikani, istu tähän ja kuule: hän, sinun morsiamesi, on valvoen vaalinut minua, hän on antanut minulle taas uskon Jumalaan ja ihmisiin. Vaikka kivikin helpommin päivänpaisteessa sulaa, kuin minun yksipäisyyteni murtuu, niin se on toki nyt murtunut; minä tahdon nuorentua ja elää uudelleen teidän onnessanne. No niin, paatuneellekin saattaa väärin tehdä, tahi oikeammin, Herra saattaa paatuneenkin masentaa. — Tule syliini, poika! Kas niin, nyt on kaikki niin kuin olla pitää!"

"Isä, saatatko todella milloinkaan antaa anteeksi, mitä sinusta sanoin? Mutta Julia, hän ei sanonut mitään muuta kuin hyvää."

"No, Jumalan kiitos, että minullakin on jotakin anteeksi annettavaa; se huojentaa. Yhden ehdon kuitenkin teen: ei sanaakaan enää tänä iltana; minä en kestä enempää. Ole olevinasi, ikäänkuin minä olisin sinut ylipuhunut; huomenna saatat takaisin tulla. — Huomisesta alkain, poikani, alotamme uuden elämän. — Julia neiti, nyt saatte tulla!"

Riemuiten ja sointuisasti kuului herra Steenin ääni tytölle, joka heti aukaisi oven.

"Hyvästi, Julia", sanoi Harald puoleksi tukehtuneella äänellä; "minä menen isäni luo, koska sinä sitä haluat. Jumala sinua siunatkoon! Hyvästi!"

Hänen mentyään, jäi Julia seisomaan liikkumatonna keskellä permantoa; vieras lausui äänellä, jonka hyväntahtoisuus tässä tapauksessa oli melkein sydämetön:

"Nyt te ette saa olla pahoillanne; saittehan te tahtonne tapahtumaan."

"Minä kiitän teitä sydämellisesti; se on kuitenkin minusta omituista, melkein uskomatonta, että te, vento vieras, niin saatoitte häneen vaikuttaa."

"Ehkäpä siinä oli hieman loitsimista apuna, — kukaties?, — Ei, minä en kestä teitä tuollaisena nähdä; itkekää ennemmin, lapsi, itkekää ja toivokaa sitte! Kenties huomispäivä saattaa jotakin hyvää tullessaan tuoda; Jumala on oikeutta rakastava."

"Niin on."

"Mutta hän on myöskin armollinen."

"Äärettömän armollinen."

"Ja te saatatte sen niin luottavaisesti sanoa, siihen mitään tulevaisuuden toivoa liittämättä? Kuinka saatatte sen sanoa tämän murheen jälkeen?"

"Juuri nyt olen Jumalan armoa oikein kokenut; minä tiedän, että huoneeni seisoo kalliolla, muuten se olisi kukistunut; sisässäni on jotakin, jota ei mikään onnettomuus saata minulta riistää; sisässäni on rauha, kiitollisuus Jumalata kohtaan siitä, ett’en antanut myöten."

"Kummallista, että myöten-antamattomuus toiselle on yhtä vaikea kuin myöten-antavaisuus toiselle. — Vaan sytytättehän te lampun, ikäänkuin aikoisitte jäädä tänne minua hoitamaan! Se ei käy laatuun; tänään teidän täytyy siitä päästä."

"Se päinvastoin tekee minun hyvää; minä en saa antautua murheen valtaan ja uskoa, että minun ristini on raskain. Katsokaa, minun asemani on monessa suhteessa liian onnellinen. Minä toivoisin, että olisi joku vanha, yksinäinen, kivuloinen nainen, jonka lohdutuksena ja ilona saattaisin olla; jos olisin jollekin välttämätön ja saisin vähäsen itseäni ponnistella, niin luulen, että se huojentaisi ja tyynnyttäisi sydäntäni."

"Vaan jos kysymyksessä oleva henkilö olisi kärtyinen ja omituinen?"

"Sitä en pelkää. Sen tulisi muuten mieluimmin olla varaton; rikkaat saavat aina apua, ja minä olen tilaisuudessa vähäsen omasta puolestani maksamaan."

"Olkaa huoletta; minä tunnen vanhan, ikävän, sietämättömän ihmisen, joka on tekevä teidän elämänne yhtä kitkeräksi, kuin te teette hänen elonsa suloiseksi; mutta siitä seikasta saatamme tarkemmin puhua huomenna, tuona suurena päivänä, jona minä seitsemän viikon perästä ensi kerran vuoteelta nousen."

Seuraavana aamuna säteili maaliskuun aurinko kirkkaasti huoneesen, jossa herra Steen, Julian ompelemaan, oivalliseen ja lämpöiseen yönuttuun sekä Camillan tehtaasta tulleesen tohvelipariin puettuna, seisoi sänkyä vastaan nojaten ja hieman aprikoiden, ennenkuin hän ensimmäisen askeleen otti.

Tyttöjen kehoittavan suosiohuudon sai tuo ensimmäinen askel, jota pian usea yhä vakavampi seurasi.

Provessori, joka ei tuohon yleiseen innostukseen ottanut osaa, oli mykkänä katsojana; kauan hän ei toki malttanut hiljaa olla, vaan vei Julian viereiseen huoneesen ja alkoi purkaa tunteitaan.

"No, Jumalan kiitos, että hän on noussut ylös; mitä pikemmin hän meiltä poistuu, sitä parempi! Kauan kyllä olen minä mukaantunut siihen, että kaikki on pyörinyt vain tuon kiittämättömän tomppelin ympärillä, jolla ei ole ollut ystävällistä sanaakaan kaikesta siitä vaivasta, jonka hän on saattanut. Nyt minä taas kerrankin mielin olla päähenkilönä omassa huoneessani, ja sinä saatat antaa hänen tietää, että mitä pikemmin hän pistää pillit pussiin, sitä tervetulleempi se on."

"Ei, setä hyvä, sinä tietysti annat lopun vastata alkua ja jatkat vieraanvaraisuuttasi. Jos hän ei ole kiitollinen sanoilla, niin on hän toki sydämessään, se näkyy hänen tyytyväisyydestään kaikkeen."

"Hänen tyytyväisyydestään! Sen uskon kyllä! Hän tahtoisi tänne ikuisiksi ajoiksi jäädä; sellaiseen kohteluun hän ei varmaankaan ole tottunut."

"Hiljaa, setä, hiljaa!"

Mutta varoitus tuli liian myöhään; sydämellinen ja hillitsemätön nauru kuului viereisestä huoneesta. Ovi aukesi, ja herra Steen näyttäytyi siinä vilkkaan näköisenä ja niin oivallisella ryhdillä, että muhkeampaa tahi arvokkaamman näköistä vanhaa herraa oli mahdoton nähdä.

"Minä pistän aivan pian pillit pussiin, paras provessori. Teidän kärsivällisyytenne loppuminen ei minua kummastuta, mutta sen näin pitkältä kestäminen minua todella kummastuttaa. — Oi, maa on toki aivan ihana! Kas ruispeltoa tuolla, niin tiheä ja vehreä; se oikein iloittaa silmiäni. Avaa akkuna, Camilla; minä haluan niin mieluisasti raitista ilmaa hengittää! Oi! oi! Hyvää huomenta, Lassi, vai niin, sinun pitäisi vettä tuoda; kas, pumppu on jääturkistaan vapautunut! Tuossa peräytyi hevonen; tuossa on se kivi, johon minä pääni löin, ja se teki hyvän hyödyn; se ei ollut mikään sattuma, Julia, sen tiedän nyt. Olinko se todella minä, joka sinä yönä ratsastaen tulin, niin katkerana, niin onnettomana! Niin, paljon on muuttunut, ja kuitenkin on ojassa vielä senpäiväistä lunta, joka ei ole sulanut, mutta jää sisässäni, se on sulanut. Kuule leivoa, miten se korkealla selkeässä ilmassa laulaa! Kas, orvonkukat pistäytyvät aidan raoista läpitse! Nyt, Camilla neiti, tulee kevät!"

"Oi, niin, se on selittämättömän herttaista!"

Herra Steen tarttui Julian käteen: "Entä te, pikku kasvatusäitini, mitä te sanotte, eikö maa ole ihana?"

Hän nyökkäsi ja katsoi ympärilleen; mutta hänen silmissään päilyivät kyyneleet; eipä kahlehtinut häntä enää mikään side tuohon ihanaan maahan; hän tunsi itsensä niin vieraaksi siellä!

"Nyt teidän, Julia neiti, pitää olla minun sihteerinäni", jatkoi herra Steen, "ja kirjoittaa minun puolestani kirje. Minä kuulin eilen niin paljon erään isän onnettomuutta tuottavasta vaikutuksesta poikansa onneen, että arvelen ottaa kadonneen poikani armoihin takaisin ja hänet hänen rakastettunsa kanssa yhdistää."

"Onko teilläkin poika? Oi, se iloittaa minua, ett’ette ole yksinänne, ja että tahdotte hänelle anteeksi antaa sekä hänet onnelliseksi tehdä. Jumalan kiitos, että meidän murheellinen historiamme tulee muille siunaukseksi."

"Oletteko nyt valmiina alkamaan? Hyvä! — Rakas poikani, sinua odottaa ikävällä oma isäsi."

"Enemmän?"

"Enempää ei tarvita; se on tarpeeksi. Tahdotteko nyt päällekirjoituksen kirjoittaa: Parooni Harald Kristian Gjedde — mutta lapsi, mikä teitä vaivaa? Sen uskaliaan tytön, joka yön yksinäisyydessä palavaan kaupunkiin kulki, pitää jaksaa paljon kantaa. Sen henkilön tähden, jolle hän antoi huoneen, vaatteet, ravinnon ja, mikä enemmän on, jonka paremman, melkein nukkuneena olleen luonnon hän on ymmärtänyt herättää — sen henkilön tähden hänen on täytynyt suurta murhetta kantaa, nyt hänen täytyy kantaa iloakin. — Julia, lapseni, ällös käännä päätäsi pois! Minun on tarvis sinua silmäillä!"

Julia tarttui hänen käteensä ja vei sen huulilleen; mutta hänen katseensa oli vielä levoton ja häiriyntynyt; hän ei saattanut kaikkea tätä uskoa. Provessori seisoi kuni kuvapatsas; Camilla otti ehdottomasti askelen takaperin. Hän näki ajatuksissaan selvästi tuon vieraan kaunistettuna valkoisella nauhalla ja kamariherran avaimella, ja senvuoksi hän katui herra Steenille osoittamaansa ystävällistä vaan kieltämättä etevämmyyttä osoittavaa suojelusta.

"Siitä syystä yksin Harald itsensä ylipuhua antoi", aloitti taas vanha herra; "muuten hän ei milloinkaan sitä tehnyt olisi, ei milloinkaan, eikä hän sitte olisi ansainnut ainoata ajatustakaan, vielä vähemmin kyyneleitä. Jos hän olisi sinusta minun tähteni luopunut, niin minä totisesti olisin hänet hyljännyt. — No, provessori Bruus, annatteko suostumuksenne?"

"Sitä ei kysy kenkään; näyttää juurikuin ei minua olemassakaan olisi! Vai niin, sinä tulet toki luokseni, oma tyttöni, Jumala sinua siunatkoon! Ei, nyt meillä on kyllin kyyneleitä ollut; nyt sinun pitää olla iloinen. Onko noiden tapaisia tyttöjä nähty! Nyt ne itkevät molemmat, jotta ihminen saattaa varsin vimmatusti raivostua; tosiaankin te tarvitsisitte jotakin itkemisen syytä saada! — Mitä teihin koskee, herra parooni, niin te kieltämättä olette tehneet pilaa meistä kaikista --"

"Mutta te olette varmaan kuulleet minusta, että minä olen vanha originaali; vaikuttakoon se minulle anteeksiannon! Minä en voinut vastustaa kiusausta olla kerran ihmisenä ilman kaikkia lisäkkeitä. Kotonani luullaan minun, miten määrä oli, oleskelleen ulkomailla koko tämän ajan, muuten minua luultavasti olisi perään-kuulutettu päällekirjoituksella 'kadonnut'. — Jos sinä, Juliani, olisit ollut oikea Eevan tytär ja kurkistanut päällystakissani olevaan laukkuun, niin paperini olisivat minut ilmaisseet ja estäneet kaiken tämän ennen kehkeytymistään. Katso tyttöseni, tässä se vanha äkäpussi on, josta minä eilen puhuin; saatatko nyt päättää alati hänen luonansa olla? Hän ei tule sinutta toimeen."

"Entä me sitte", huudahti provessori, "ken on hallitseva ja vallitseva meitä kaikkia, kun hän pois tulee, sillä sitä hän ymmärtää tehdä; te tulette kyllä itsekin akkavallan alle, uskokaa minua!"

Mutta tuo nuori tyttö seisoi hiljaa akkunan ääressä, niin liikutettuna, niin onnellisena. Niin, maa oli ihana! Vehreä ruispelto, kivimuuri, yksinkertainen pieni puutarha, sininen taivas, lämmin aurinko, yksimpä vanha pumppukin, — kaikki olivat hänestä ihan kuni ihmetöitä. Turva seisoi ovessa ja haukahteli; etäältä ratsastaja täyttä nelistä kiiti, sieltä saapui se, jolta hän eilen ilopäiviksi jäähyvästin ottaneensa luuli. Oi, jos hän saattaisi hyljätyille, murheellisille tuosta rakkauden täysinäisyydestä jotakin levittää! Se oli oleva hänen elämänsä tarkoituksena, ja Jumalan nimessä se oli menestyvä!

Biina neitsyt.

"Taas kirja kädessä, Iida! Et sinä tänne maalle ole lukemaan tullut", sanoi Anna serkkuni, samassa kun hän katsannolla, joka ei mitään vastaansanomista suvainnut; kurotti minulle hattuni ja hansikkaani.

"Me lähdemme", hän jatkoi, "oikein minun mieleni mukaiselle kävelylle, ilman mitään varsinaista tarkoitusta. Älä pelkää koiraa, lapsi, ei se sinulle mitään pahaa tee. Varo itseäsi, tässä on vähän märkää; mutta täälläpä juuri on kauniimpia muistokukkia, ja kun vain hyppäämme kiveltä kivelle, niin pääsemme kyllä. Kuulitko mitä työntikärryjä lykkäävä ukko sanoi?"

"Eikö se ollut: onnea hauskalle huville?"

"Oli. Luuletko, että me, jos meidän täytyisi niin ankarasti työtä tehdä, katsoisimme kahta tyhjäntoimittajaa niin ystävällisesti, kuin hän katsoi meitä? Tule tänne, Iida, tuon pienen kalkitun tuvan luo, jonka edustalla on perunamaa; mutta älä ryvetä itseäsi tuossa vastatervatussa säleaidassa! Onko sinulla vielä entinen halusi talonpoikain akkunoista sisään tirkistellä?"

"Oi, on; vaan käykö se laatuun?"

"Aivan hyvästi! Mitä näet?"

"Suuren, valkoiseksi maalatun pöydän laatikkoineen; savuttuneen palkkikaton alla hyllyn, jolla on neljä punaista vatia; rahin ja sen alla oltavan, jossa koira pentuineen makaa; palasen peililasia, asetettu punaiseksi maalatun akkunankarmin kulmaan, ja sen vieressä linkkuveitsen, muutamia nauloja ynnä kukkaruukun. Nurkassa istuu kissa kalanluuta savilautaselta syömässä, ja sinisellä laatikkokirstulla on joukko kuminan kukkia, jotka varmaankin käytetään teeksi. Toisella akkunalla on vanha rotanpyydys, joka on lintuhäkin virkaan koroitettu; sen sisällä hyppelee pieni hamppuvarpunen, joka tuskin on täydelleen tyytyväinen vähäiseen asuntoonsa. Sen vieressä istuu nuori, kaunis tyttö, jotakin ahkerasti neuloen."

"Hänet minä tunnen. Hän ei voi mennä raskaasen työhön, kun hän on äskettäin sairaana ollut, ja hänen täytyy siis neulalla leipänsä ansaita. Pieni Anna Kaisa raukka, kuinka pitkän katseen hän ulos akkunasta luo! Tuon katseen ja linnun välillä on paljon yhtäläisyyttä; he molemmat tuntevat itsensä sidotuiksi ja halajavat raitista ilmaa, vapautta sekä seuraa. Lähtekäämme nyt; hän huomasi meidät!"

"Lieneekö tuo tytön veli, tuo pieni, punatukkainen poika, joka porsasta savikkeella ruokkii? Kuinka tässä maailmassa hän saattaa olla ystävällinen tuota rumaa ahvattua luontokappaletta kohtaan, joka näyttää niin inhottavalta tuhmine silmineen ja rengas kärsässään?"

"Hänen rakkautensa on omituista lajia, serkkut; todelliseen hyväntahtoisuuteen eläintä kohtaan on yhtyneenä ajatus sen silavasta ja oivallisesta makkarasta, jota talvella saadaan. Haluatko käydä oikealle taikka vasemmalle?"

"Mieluummin oikealle; siellä ovat niin kauniita nuo vanhat tammet tuolla ruisvainion kunnahilla. Isäsi kyllä sanoo, että puut pitäisi kaataa ja kunnaat tasoittaa; mutta minä toivon, ett’ei se tapahtuisi. Kas, kuinka kauniilta kirkko täältä näyttää; valaistus on sitä paitsi erinomaisen ihana, yksinpä pienet turveläjätkin näyttävät oikein somilta."

"Mutta oletko katsahtanut tuota eukkoa, joka menee ja asettaa turpeen läjään? Tuolla lailla hän kulkee polttavassa auringonpaisteessa edes ja takaisin, edes ja takaisin, päivän toisensa perään. Mitään ihmeellistä ei ole, vaikka hän silloin tällöin heittää ikävöivän katseen rauhallista, varjoisaa kirkkomaata kohden. Mutta tuo pieni, kallistunut tupa tuolla männyn takana on hänen kotinsa, ja muistellessaan lasta, joka tuolla ulkona istuen kapulalla maata kaivaa, hän varmaankin saa tuon kärsivällisen, uskaliaan muodon."

"Anna, minä en käsitä, kuinka sinä saatoit tuota pientä, rumaa, likaista kakaraa suudella."

"Tuo pienonen raukka, joka on ainoa lapsi ja äidin lellityttö, on itse vakuutettu olevansa tärkeä henkilö, ja hän osoitti minulle sen erinomaisen suosion, että kurotti minulle suutaan, eikä minulla ollut sydäntä häntä pois sysätä. Hän saa piankin tarpeeksi lyöntejä ja sysäyksiä ulkoapäin, sen olet näkevä; minä en mieli alkua tehdä. Pidäthän sinä kirkkomaasta — menemmekö sinne?"

"Pysähdy hiukkasen, serkku, — oikein muhkea riippusaarni, ja kas, kuinka soma seppele tuolla ristillä riippuu!"

"Rovastin ainoa lapsi, pikku Hugo, on tähän haudattu; mutta hänen kuolemastaan on monta vuotta, se oli ennen minun aikaani. Kun rovastin rouvan lempeät silmät ystävällisesti ja äidillisesti minuun katsahtavat, niin ehdottomasti muistan tuon pienen, valkoisen ristin, ja ristin nähtyäni johtuu taas hän mieleeni. Vaan mitä sanot, jos pikimmältään menisimme pappilaan vierailemaan?"

"Onko rovastin herrasväki kotiin tullut?"

"Ei, heitä odotetaan vasta myöhään illalla; käyntimme tarkoittaisi Biina neitsyttä. Oi, Iida, sinä unohdat Biina neitsyen siitä syystä, kun et tunne häntä."

"Hänethän olen nähnyt ainoastaan kirkossa, rakas Anna", sanoin puolustuksekseni, "ja myöntänethän itsekin, että hän näyttää omituiselta. En ole milloinkaan uskonut, että kukaan saattaisi olla niin pitkä, laiha ja seipäänsuora, niin kapea- ja pisamakasvoinen, niin vaaleasilmäinen, niin tyytyväinen muodoltaan, niin viljasen vissi nyökkäämistavassaan, ja että kellään olisi niin läpitunkevaa laulun ääntä?"

"Ulkonäöltään hän kieltämättä on vähän omituinen; mutta itsessään hän on helmi, ja hänessä on jotakin niin runollista."

"Ei, armas Anna kultaseni, kaikkea muuta vaan ei runollista! Minusta hän on ruumiillisentunut proosa. Sano, että hän on käytännöllinen, tarkka, luotettava, niin minä uskon; mutta runollinen?"

Ja minä nauroin niin sydämellisesti, että hän oikein suuttui.

"Se paraiten nauraa, joka viimeiseksi nauraa", sanoi hän. "Tässä on puutarha, menemmekö sen läpitse? Emme, se olisi synti; käytävät ovat juuri vast’ikään haravoidut. Tirkistäppä sisälle, eikö se näytä sievältä ja hauskalta, ja keksitkö missään ainoatakaan rikkaruohoa? Kas, tuolla ovella seisoo hän itse. Hyvää päivää, Biina neitsyt! Älkää peljätkö meitä; kyllä me kunnollisesti jalkamme pyyhimme."

"No, olipa hauska, että neidet halusivat tänne katsomaan tulla. Minä juuri ajattelin, kuinka aika kulta kello yhdeksään saakka kuluisi nyt, kun kaikki on järjestyksessä. Oh, jaloista ei mitään lukua ole"; näitä sanoja seurasi kuitenkin levoton katse permantoon, joka oli valkoinen kuin norsunluu. "Kuinka usein onkaan rovastin rouva sanonut, että hän haluaisi nähdä pieniä, mustia jalan jälkiä permannolla, ja että kaikki tämä nukkekaapin tapainen siisteys on surullinen korvaus pikku Hugosta. Niin, niin, Herra Jumala, kullakin pitää ristinsä oleman!"

Hän huokasi, vaan katsoi sitte ympärilleen silminnähtävällä tyytyväisyydellä, juuri kuin hän olisi tahtonut kehoittaa meitä tarkastamaan, oliko mitään moittimisen aihetta; mutta se oli mahdotonta. Kakluuni oli välkkyvä kuin korko-ompelusakset, ja runsaihin laskoksiin pannut akkuna-verhot olivat valkoiset kuin lumi. Sohvan edessä olevalla pöydällä oli vadissa kauniita kukkia, ja kaksi vaasia liehuvin sanajalan lehdin ynnä metsäruusuin kaunistivat molempia pähkinäpuisia, peilien alla olevia piironkeja. Me kuljimme kaikki huoneet läpitse. Joka nurkka oli siisti ja hupaisa, jotta minusta Biina neitsyt oli ainoa epäkaunis esine tuossa kauniissa kodissa.

Tummassa mekkohameessaan, jota leveä nahkavyö kiinnitti, kapeassa kauluksessaan, pitkissä, kaidoissa hihoissaan, suuressa esiliinassaan, joka todella hyötyä varten oli tehty, uskaliaasti korvain taakse työnnetyin hivuksin, jotka niskassa olivat punottuna solmuun, jotta ne ottivat mahdollisimman vähimmän tilan — tuommoisena hän näytti henkilöltä, joka ei ulkomuotoa vähintäkään kysynyt ja kaikkea turhamaisuutta uhalla vastusti. Kuitenkin havaitsi heti, että hän oli siisti ja säädyllinen; tuossa vanhassa leningissä ei ollut tahran pilkkuakaan, ja paikat terävissä kyynäspäissä olivat oikeita taideteoksia.

"Istukaa, nuori herrasväki", sanoi hän — suoruus oli hänen luonteensa pääominaisuus — "ja suokaa minun tarjota kuppi kahvia. Ei, siitä ei ole vähintäkään vaivaa, ainakaan tänään, sillä nyt on vaimojen päivä."

"Vaimojen päivä?" kysyin minä.

"Niin. Kaksi kertaa viikossa tulevat kylän köyhät vaimot, neljä aina kerrassaan, omia kapineitaan pesemään. Siitä ei ole meille mitään haittaa; pesutupa, kuivauspaikka ja kaikki siihen kuuluvat ovat syrjäpuolella. Rovastin rouvan mielestä oli vaikeinta köyhille pitää itseänsä puhtaina, siksi hän tämän käytäntöön pani. 'Sen olisi meidän poika maksamaan tullut', sanoi hän, kun puhuttiin suovasta, puista ja ruoasta. Merkillistä on, miten ihmiset aina kaikkiin asioihin tarttuvat. 'Se ei milloinkaan käy päinsä', sanottiin, ja nyt se on kuitenkin yli kymmenen vuoden käynyt. Jumala suokoon vanhan herrasväen elää; kyllä heitä kerran tullaan kaipaamaan; sitte vasta hyvälle oikea arvo annetaan, kun se ohitse on. Sellaista pappia ei kahdesti saada. Hän saattaisi milloin hyvänsä suuremman seurakunnan saada; mutta hän ei tahdo pitäjäläisiään jättää voiton tähden. Minä toivon, että Köpenhaminamatka on heitä oikein virkistänyt ja elähdyttänyt. Oikein ihmettelen, mitä kello lienee. Voi tokiinsa, vasta kuusi."

"Biina neitsyt, kuinka kauan olette tässä perheessä ollut?"

"Seitsemäntoista pois kuudestaviidettä, mitä se on?"

"Yhdeksänkolmatta."

"Niin kauan olen täällä ollut. Oi, kun sitä ajattelen! Enkä kuitenkaan ole tullut paremmaksi kuin olen. Noh, paremmaksi kuin tullessani olin, olen toki tullut; sillä minä olin kauhea tytönvesa. Köpenhaminassa palvelin kahta vanhaa naista; heillä ei ollut ollenkaan piikaa, ja minun piti muka olla emännöitsijänä, ja se on onnettominta, mitä ihmiselle tapahtua saattaa. Minua ei pidetty liian hyvänä minkäänlaiseen työhön; mutta minut pidettiin liian hyvänä vertaisteni kanssa seurustelemaan ja heidän huvituksiinsa osaa ottamaan, enkä saanut mitään sen sijaan. Jok’ikinen ilta olivat he poissa, ja minun täytyi seurata heitä sekä noutaa heidät kotiin, ikäänkuin en minä, helposti peljästyvä lapsi raukka, olisi tuhat kertaa enemmän suojelusta tarvinnut kuin he. Minä sain nähdä nälkää, joka kenties tuli siitä, että mamsellina olin liian hieno yksinkertaisen piian tavalla syömään. Kerran olin sairaana; silloin makasin koko päivän yksinäni ja itkin. Aamulla, puolipäivänä ja illalla he pistivät kupillisen kauralientä minulle, ja minä kuulin toisen kuiskaavan: 'Kokemukseni on, että mitä vähemmän niitä lellittelee, sitä pikemmin ne paranevat'. Niin, minulla oli vaikeita päiviä siellä, ja pahinta oli se ett’ei minua milloinkaan uskottu, ja se opetti minut valehtelemaan. Alemmassa kerrassa asui leskirouva, oikein ystävällinen, säälivä ihminen; hänen tuli minua surku, ja hän toimitti minulle tämän paikan. Niin selvästi kuin eileisen päivän muistan erään iltapuolen, noin neljätoista päivää tänne tulostani, kun rovastin rouva lähetti minut erään sairaan vaimon luokse, hyvän matkan päähän täältä, vaatetta ja ruokaa viemään. Hän pyysi minun tulemaan pian takaisin, koska oli vähän kiirettä kotona; mutta hän lisäsi toki heti, ett’ei hänen tarkoituksensa ollut, että minä liiallista kiirettä pitäisin. Sitä hänen ei olisi tarvinnut sanoa; minä menin tasaista hölkkääni, ja ajatus, että kotiin päästyäni saisin kiirettä, ei askeleitani jouduttanut, sillä minä olin hidas ja laiska; mutta minä olinkin edellisessä paikassani saanut häärätä yli kohtuuden, jos se jokin puolustus on. Kun kotimatkalla kävin myllyn ohitse, niin minä näin kaikki ihmiset tulevan sieltä ulos juosten ja kirkuen erään mehiläisparven perässä. Ne kalistivat kattilan kantta, siellä oli juttua ja naurua; tuo oli suurimmassa määrässä houkuttelevaa, enkä minä saattanut vastustaa, vaan unohdin velvollisuuteni ja antauduin tuohon iloiseen parveen. Kun vihdoin kaikki oli järjestyksessä, niin soitettiin illalliselle; minä tulin heti kuumaksi korvista; mutta kun olin tottunut neuvoja keksimään, niin tiesin heti, mitä tekisin, ja alotin kohta tehtäväni, joka oli se, että onnuin, ikäänkuin olisin satuttanut tahi nyrjähdyttänyt jalkani."

"'Minä juuri pelkäsin jotakin sinulle tapahtuneen', sanoi rouva ystävällisesti ja säästi minut kaikista selityksistä. 'No, hyvänen aika, kuinka sinun laitasi on?' lisäsi rovasti, 'eikö tehdä mitään jalalle?' Mieleni tuli aivan omituiseksi, vaan olin kuitenkin kylliksi kehno näyttämään tyhjää ruukkua, juurikuin olisin muka ansainnut kiitoksia siitä, että se oli eheä."

"Parempi, jos ruukku olisi rikki mennyt. Mutta istu nyt akkunan ääreen, Biina neitsyt, minä kyllä laitan niin, että saamme teetä."

Siinä sitte istuin sekä annoin passata ja hoitaa itseäni, kunnes tulin aivan apealle mielelle. Rovasti jätti saarnansa päättämisen seuraavaksi päiväksi ja tuli sisälle niin lempeänä sekä selvänä kasvoiltaan. Rouva käveli hyvin hiljaa toimissaan; teen jälkeen hän veisasi virren, sitte he kysyivät, enkö minä tahtoisi levolle mennä, ja sitä minä tahdoin kaikesta sydämestäni; minä oikein ikävöin yksinäisyyteen päästäkseni. Raskaita olivat askelet, kun minun taas täytyi ontua; ystävällinen: "tule pian terveeksi!" leikkasi minua sieluun asti, ja päästyäni pieneen kamariini, jonka permannolle kuu niin rauhallisesti ulkopuolella ole van pähkinäpuun oksain välitse kuumotti, heittäydyin tuolille ja itkin katkerasti. Minä pidin itseäni aivan kurjana ja halveksittavana olentona, jolle ei mitään armoa saattanut löytyä. Resedan lemu virtasi puutarhasta avonaisen akkunan kautta luokseni; satakieli löi selviä säveleitään; kaikkialla oli niin kaunista ja siunattua; mutta minä tunsin, hyvän pahalla maksaneeni; minä tunsin että sisässäni oli pimeää ja syntisyyttä.

Hetkisen kuluttua kuulin askeleita portailla, ja rouva tuli sisälle, kynttilä toisessa ja pullo sekä kappale kangasta toisessa kädessä. Hän näytti niin ystävälliseltä ja sääliväiseltä surupuvussaan, jota hän vielä pienen lapsensa jälkeen kantoi.

"Ylhäälläkö vielä?" hän sanoi. "Kun ei vain olisi seikka pahempi kuin luulimmekaan! Tässä on hiukan linimenttiä jalan hieromista varten. Ei mitään vastustelua; sellaista pitää aikomaan tehdä, vastaan ponnisteleminen ei auta mihinkään."

Vastaukseksi itkin niin rajusti ja kiihkeästi, että hän aivan peljästyi, Minun täytyi sanoa hänelle kaikki, tahi kuolla häpeästä; minun täytyi sanoa hänelle kaikki, vaikka hän olisi minua inhoomaankin ruvennut. Lopetettuani tunnustukseni ei hän kääntynyt pois oikeutetussa harmissa, vaan tuli luokseni, painoi itkeneet kasvoni rintaansa vastaan ja sanoi:

"Lapsi raukka, lapsi raukka, sinä saat paljon taistella; mutta Herra vahvistaa vilpittömän tahdon, ja me autamme ja tuemme sinua kaikin voimin. Jos me kaikki saisimme voimaa yhtä rehellisesti velkamme tunnustamaan, niin se varmaan tulee anteeksi annetuksi! Ainoastaan se, joka ei täydellä todella ole virheitänsä vastaan taistellut eikä sentähden voimattomuuttaan tunne, on armoton tuomari. Me tahdomme hyvin hellästi teidän heikkouksianne tuomita, ja se tieto on saattava teidät helpommin totuudessa pysymään. Kas niin, hiljaa nyt, älkää itkekö, kaikki on hyväksi muuttuva; jokapäiväinen seurustelu papin kanssa saattaa tehdä ihmeitä."

Ja hän istui viereeni ja kertoi minulle, kuinka hilpeä hän itse oli tyttönä ollut. Hän oli hyvin tiennyt sulhonsa ankarat periaatteet, vaan oli rauhoittanut itseään sillä, että sellaiset ylelliset aatteet aika kyllä on haihduttava. Kun hän muutti pappilaan, niin hänen päänsä oli täynnä suunnitelmia oikeasta herraskartanon elämästä; kaunis kaleissi oli oleva hänen ensimmäinen pyyntönsä; mutta sitä ei tullut milloinkaan lausutuksi. Hän esitteli sitte, kuinka suuresti hänen miehensä häntä rakasti, ja kuinka vahvasti hän oli vakuutettu, että hänen vaimonsa oli oikea ja todellinen papin vaimo: hiljainen, nöyrä, kristillinen vaimo. Tuota uskoa hän ei saattanut mieheltään riistää; hänen miehensä puhe kirkossa ja elämä kotona vaikutti lisäksi, jotta hän, vaimo, päätti yhdessä miehensä kanssa palvella Jumalaa. Hänen uskonsa vahvistui, kun pienonen lapsi hänen rinnoillaan makasi; se kasvoi yhdessä lapsen kanssa ja oli tarpeeksi vahva häntä pystyssä pitämään, kun lapsi häneltä otettiin, ynnä, siitä surusta huolimatta, säilyttämään hänessä vakuutusta Jumalan rakkaudesta.

Kaiken tämän sanoi nuori rouvani, vaikka paljoa kauniimmin kuin minä osaan sen kertoa, ja me itkimme molemmat kovin. Hän tahtoi nähdä minun menevän sänkyyn, suuteli, hyvää yötä toivottain, otsaani ja meni sitte, vieden kynttilän, pullon ja kankaan palasen muassaan.

Sitä lääkitystä minä en tarvinnut; hän oli antanut minulle toisellaista lääkitystä, jonka tarpeessa olin kauan ollut.

Siitä päivin ahkeroin kaikin voimin, jonkinlaiseksi tullakseni; mutta useinkin se ei kuitenkaan onnistunut; en toki milloinkaan enää valehdellut. Helliä ja lemmellisiä he olivat alati, antoivat hyvän siemenen hiljaisuudessa versoa eivätkä häirinneet sen itämistä puheella eikä moitteella eikä edes kiitoksella. Omaa tilaansa ajatteleva ihminen on kaino, ja kun hän tekee jotakin, joka on oikein, niin sitä ei pidä mainita; ei saa olla sitä edes huomaavinaan. He eivät sanoneet mitään; mutta he luottivat yhä enemmän minuun, ja minä rakastin heitä yhä enemmän ja katsoin ylös heihin, miten tuleekin tehdä heikon ihmislapsen, jollainen minä olin, olen ja oleva olen.

Sillä välin vieri vuosi vuoden perään; minä oikein oleennuin tänne ja melkein unohdin — niin, sitä ei saata käsittää pari niin nuoria tyttöjä, kuin te olette --, että olin kihloissa Köpenhaminassa. Kenties unohdin tuon siitä syystä, että luulin itseni unohdetuksi; vaan siinäpä erehdyin. Vanha sulhoni kirjoitti vihdoinkin Jyllannista, että hän oli vähin varoja ansainnut ja aikoi seuraavana vuonna asettua kototienoolleen, Taarnby’hyn Amager’issa, lasimestariksi, jos minäkin siihen suostuisin enkä olisi ajatuksiani hänen suhteensa muuttanut.

Kaikki vanhat tunteet heräsivät tuon kirjeen kautta. Minä vastasin heti, ett’en ollut ketään muuta rakastanut, ja niin hän lähetti minulle sormuksen ja minä samoin hänelle. Talvi kului kopioiden hankkimisessa ja suunitelmain tekemisessä; kevätpuolella meidän piti yhtyä hänen perheensä luona Taarnby’ssä, lähemmin häistä puhuaksemme.

Kymmeneen vuoteen emme olleet toisiamme nähneet. Hän oli asunnoksemme ostanut pienosen huoneen, ja minulla oli säästöpankkikirja kahdelle sadalle riikintaalerille ynnä villa- ja liinavaatteita. Kaikki oli, miten olla piti; mutta se ei ollut, miten olla piti, että minä ikävöin kotiin pappilaan, vanhan sulhoni luona hänen perheensä piirissä istuissani. He olivat kunniallisia, työteliäitä ja uutteria ihmisiä; mutta heidän tapansa ilmaista ajatuksensa tuntui useinkin minusta hiukan raa’alta. Itsekin tosin olin sivistymätön nainen; mutta minä olin kuullut järkevää puhetta ja hyvää lukemista sekä olin tottunut siihen, että elämää katsottiin kokonaan toisella tavalla. Siksi oli paljon siellä minusta kovin vähäpätöistä ja vähämielistä, enkä minä saattanut heidän laillaan uskoa, että koko maailma pyöri Amager’in Taarnby’n ympäri. Sen lisäksi oli Hannu Pietari kaunis, iloinen, nuori mies, joka yökaudet pyöri tanssissa, kun taas minusta oli tullut vakava, puolivanha tyttö. Yhdessä kävellessämme ei meillä ollut paljo toisillemme sanottavaa; mitähän siitä oli ajan pitkään tuleva?

Tuo kaikki oli niin elävästi sielussani eräänä iltana, kun kävelimme puutarhassa ja silmäilimme merelle. Hannu Pietarin sisarentytär, Anna, juoksi hyräillen ympäri, kaalintaimia kastellen. Hän oli kaunis, vilpas, hyvä tyttö, ja hänet nähtyäni rohkenin tehdä sen, mikä oli meille kaikille parasta. Minä sanoin Hannu Pietarille, että rakastin häntä, vaan ett’emme oikein sopineet toisillemme; hänellä piti olla sellainen, joka oli nuori, iloinen ja kaunis.

Alussa hän ei tahtonut käsittää minua; mutta lopuksi hän toki myöntyi, ei siitä syystä, että hän minusta erinomaisen paljon piti, vaan siitä, että tuo kunnon poika piti meidän pitkäaikaista uskollisuuttamme arvossa. "Sillä lailla on kenties paras", sanoi hän; "näyttää aivan kuin sinä, Biina, olisit tullut toisellaiseksi ihmiseksi." Hyvästi jättäessäni likistin hänen kättänsä oikein sydämestäni; hän oli minulle rakas kuin nuorempi veli. Anna itki sitä, ett’emme saaneet tulla sukulaisiksi, eikä varmaankaan uneksinut, että heidän häänsä olisivat puolta vuotta myöhemmin.

Taas kotiin palattuani pappilaan, ei minulla ollut mitään sormusta sormessa; mutta sydämeni oli keveä kuni linnulla. Syleilin sekä ihmisiä että eläimiä, jopa elottomiakin kappaleita, kävin kaikkialla katsomassa ja kerroin penkeille ja pöydille, padoille ja pannuille, että nyt oli vanha Biina tänne ainaiseksi jäävä. Ja ne kirjat hyllyillä, jotka tunsin, olivat minusta kuni vanhoja ystäviä, jotka tervehtivät minua tervetulleeksi; kukin puhui äänellään, ennenkuin tiesin, mitä ne sisältivätkään.

Sinä iltana rukoilin hartaasti Herraa, että saisin kuolla ennen vanhuksia; minä en saattaisi heitä paitsi olla. Mutta se oli itsekäs rukous, ja sitä olen monta kertaa katunut. Siitä ajasta tunsin itseni täällä vielä tyytyväisemmäksi kuin ennen, kasvoin enemmän kiinni ja nautein todellista onneani enemmän, kun en elänyt tulevaisuudessa enkä uneksinut omaa kotia. Tämä on koko historiani, joka ei ole vähintäkään romantinen, vaan täynnä iloa, osoitteena kaitselmuksen ansaitsemattomasta armosta. — Kas niin, nyt se lyö kahdeksan; parasta on, että katan teepöydän; rovastin vanhukset tulevat kenties vähän ennen yhdeksää.

Anna ja minä lähdimme äänettöminä sieltä; iltakello soi niin kauniisti, satakieli sävelteli, ja luoksemme virtaeli ruusuin ja resedan lemu. Minä heitin katseen pähkinäpuuhun, jonka läpitse kuu oli tirkistänyt murheellista Biina neitsyttä, sekä niihin moniin, pieniin, kirjaviin lasten vaatekappaleihin, jotka köyhäin kuivauspaikalla edestakaisin heiluivat. Aurinko laskeutui, juuri kun kirkkomaan ohi menimme, sen viimeiset säteet kultasivat pikku Hugon haudan ristiä; suon yllä väikkyi keveä, vaalea usva; kelmeä uusikuu peilaili tyvenessä vedessä, ja maantiellä näkyi tomupilvi ynnä kahden-istuttavat vaunut. Siellä rovastin vanhukset tulivat kotiin Köpenhaminamatkaltaan.

Anna.