Jahnsson on kirjoittanut kaunokirjallisia teoksia, sekä ruotsiksi: Korpens berättelser (Korpin kertomuksia), 3 vihkoa, 1873-81, historiallisen novellin Rådmannens dotter 1878; että suomenkielellä, jolla hän julkaisi ensimmäisen kertomuksensa Herra Niilo 1870; sitten näytelmät Lalli 1873, Bartholdus Simonis 1881, Raatimiehen tytär 1882 ja viimein romaanit Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa, kertomus Tuomas piispan ajoilta ynnä Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudelta, molemmat 1884. Hänen kirjailijatoimensa on siitä merkillinen, että hän on valinnut aineensa oman maamme historiasta. Jossain määrin on hän myös osannut saada kuvauksiinsa tarpeellista ajan ja paikan väritystä, ainakin mitä ulkonaisiin seikkoihin tulee. Näytelmissä on dialoogi vilkas ja moni kohta hyvin keksitty, esim. se että Lallin vaimo on kristitty; samoin Lallin viipyminen kuolevan vaimonsa luona viimeisen taistelun kestäessä, jonka vuoksi häntä luullaan petturiksi ja Suomalaiset pakenevat. Toisia luonnottomia kohtia kuitenkin löytyy; niitä on esim. Kertun kuolema tarkoituksetta ulos ovesta viskatun miekan kautta. Mutta luonteet eivät ole kyllin selvästi ja eheästi kuvatut, ne usein ikään kuin heiluvat sinne tänne. Lalli esiintyy vuorotellen urhoollisena ja heikkona, voimallisena ja velttona, jalona ja julmana.[213] — Bartholdus’essa ja Annassa samoin vaihtelee rakkaus ja viha monta kertaa, eikä ilmaudu, että olisi edellisestä tunnelmasta seuraavalla kerralla mitään jäljellä. Toimintakin on hajanaista; se ei johdu henkilöitten luonteesta, vaan seuraavat tapaukset toisiansa usein hyvin satunnaisesti. Ei yksikään hänen näytelmistänsä ole oikein menestynyt näyttämöllä, paraiten kuitenkin Bartholdus Simonis. Myös hänen romaaneissaan voi huomata samat ansiot ja virheet. Kekseliäisyyttä tapausten sovittamisessa häneltä ei puutu, ja kertomustapa on hänellä sujuva. Mutta luonteet ovat aivan yleisin piirtein kuvattuja, niissä ei ole mitään yksilöllistä omituisuutta. Tapauksissa taas on paljon luonnotonta, tekemällä tehtyä.

Minna Canth, omaa sukua Johnsson, syntyi Tampereella 19 p. Maalisk. 1844. Isä oli silloin työmiehenä pumpulitehtaassa, mutta siirtyi sitten kauppiaaksi Kuopioon, jossa tytär kävi läpi ruotsalaisen tyttökoulun. V. 1863 tuli Minna Johnsson ensimmäisten oppilaiksi pyrkijäin joukossa Jyväskylän seminaariin. Siellä hän v. 1865 meni naimisiin seminaarinlehtorin Juhana Ferdinand Canth’in kanssa. V. 1879 kuoli mies ja jätti jälkeensä seitsemän ala-ikäistä lasta, joiden toimeentuloa turvatakseen rouva Canth seuraavana vuonna muutti Kuopioon, ruvetakseen kauppaliikettä pitämään. Täällä hän kuoli 12 p. Toukok. 1897.

Miehensä eläissä jo oli hän osoittanut kirjallista harrastusta. Lehtori Canth’in toimittaessa Keski-Suomea 1874-75 ja Päijännettä 1878 oli puolisonsa hänellä tässä työssä avullisena. Rouva kirjoitti Päijänne-lehteen muun muassa muutamia pieniä jutelmia kansan-elämästä, joista kolme painettiin uudestaan kokoelmaan Novelleja ja kertomuksia 1878. Ne eivät vielä herättäneet minkäänlaista huomiota, vaikka yksi niistä Ensimmäiset markkinat, oli hyvinkin onnistunut. Yleisemmin huomatuksi ja tunnetuksi tuli Minna Canth vasta Murtovarkaus nimisen näytelmänsä kautta, joka Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta sai Kristiinan kauppiaan Vilhelm Parmasen lahjoittaman palkinnon 1881 ja ilmestyi painosta 1883. Tämän jälkeen on hän julkaissut näytelmät Roinilan talossa (Suomalaisen teaatterin palkitsema 1883) ja Työmiehen vaimo 1885.[214]

Molemmat ensiksi mainitut näytelmät liikkuvat, samoin kuin Aleksis Kiven Nummisuutarit ja Kihlaus, kansan-elämän pohjalla, Kuitenkin on heidän välillänsä suuri erilaisuus huomattava. Minna Canth’illa on enemmän kirjallista sivistystä, hän on myös epäilemättä saanut enemmän tutustua teaatterin vaatimuksiin. Juoni on hänellä kekseliäämmin sommiteltu ja mutkikkaammin kokoonpantu. Toiminta on nopeammin edistyvä ja dialoogi vilkkaampi; ei ole liikanaisia välitapauksia, eivätkä puheet ole pitkäveteisiä. Kiven näytelmissä tavattavat eepilliset ainekset eivät siis tässä ole haitaksi. Mutta toiselta puolen kaipaa Kiven henkilöjen täyttä, kaikenpuolista reaalisuutta ja elävyyttä. Minna Canthin näytelmät eivät näet ole, niinkuin Kiven, etupäässä luonteenkuvauksia, vaan on niissä juoni pääasiana. Yhtä hyvin on myös Minna Canth edes muutamia luonteita erinomaisen mestarillisesti kuvannut. Murtovarkaudessa on Hoppulainen iloisen ja hyväntahtoisen, mutta heikon, huomispäivästä huolimattoman velikullan kuva, täydesti savolainen tyyppi, leikkipuheineen, sananlaskuineen ja runoineen. Hän ei tosityöhön kykene:

Kuitenkaan ei hänelle voi olla hymyilemättä, ei häneen voi olla mieltymättä. — Roinilan talossa on Sillankorvan Anna oikea juoruakan perikuva, joka hirveästi hätiköi päästäksensä kertomaan ja tekee kaikki siinä toivossa, että saisi kupillisen kahvia tai viinaryypyn palkaksensa. Hyvin kuvattu on myös jumalinen, tämän maailman menoon tyytymätön Leena. — Muissakin henkilöissä löytää usein sattuvia piirteitä, semmoisia ovat noita Murtovarkaudessa sekä Roinilan talossa pohjalainen Mauno ja leikkisä Elli. Mutta monesti myös tapaa talonpojille aivan sopimatonta sentimentaalisuutta, joka lisäksi vielä pilaa luonteenkuvausta: Murtovarkaudessa Helenan ja Niilon, Roinilan talossa Annan. Jälkimmäisessä on Olli liian yksipuolisesti paha,

Juoni Murtovarkaudessa on ylimalkain taitavasti keksitty. Vanhat isännät päättävät lastensa, Niilon ja Loviisan, naimisesta. Loviisa on siihen hyvinkin taipuvainen, eikä Niilokaan heikkoudessaan pane vastaan. Kohtaus lapsuutensa ystävän Helenan kanssa, joka on palannut kaupungista monivuotisen palveluksen jälkeen, tekee kuitenkin Niilolle asian aivan mahdottomaksi. Loukkaantunut Loviisa kääntyy noidan puoleen. Tämä toimittaa murtovarkauden ja jättää Helenan huivin, jonka on hänen kodistaan salaa vienyt, varkauspaikalle. Helena, joka vähäistä ennen on sitonut saman huivin isänsä haavoittuneen käden ympäri, tämän lähtiessä ulos yöllä noidan viinankeitosta huolta pitämään, luulee sen tähden isäänsä varkauteen syypääksi ja ottaa rikoksen päälleen, kun häntä siitä syytetään. Noita koettaa vielä enemmän hyötyä rahat takaisin toimittamalla, mutta Hoppulainen sattuu näkemään, kun hän ne sitä varten kätkee, ja tekee hänelle kepposen, joka saattaa hänet vahingossa itse ilmaisemaan tekonsa. Sivutapauksista, jotka näytelmän kehitykselle ovat tärkeitä, mainittakoon pojan parantaminen lehmän asemesta toisessa näytöksessä, joka erehdys noidassa kypsyttää päätöksen ryhtyä johonkin erinomaiseen tekoon maineensa ylläpitämiseksi. Milt’ei tarpeeton sitä vastoin on koko neljäs näytös, niinkuin eräs arvostelija[215] on huomauttanut. Muutamia mahdottomiakin tapauksia löytyy tässä näytelmässä: ainoasti puoli tuntia varkauden jälkeen jo tuodaan vanginkuljettaja Helenaa kiinni ottamaan; Helena vankikammiossaan aukaisee ikkunan ja puhelee sen kautta Hoppulaisen kanssa; Niilo pääsee Helenan luokse vankihuoneesen; tuskin on asia ilmi tullut, niin Helena jo on irti. Luonnoton on myös noidan pöydällä musta kirja.

Roinilan talossa syttyy satunnainen riita talon tyttären Annan ja renkimiehen Maunon välillä, joka molemminpuolisen ylpeyden kautta kiihtyy, niin että vihassa eroavat toisistansa. Olli, joka on hankkinut itselleen talon salaamalla nuoren tytön hyväksi tehdyn testamentin ja suostuttanut Roinilan isännän lupaamaan hänelle tyttärensä, saa aikaan, että Mauno tulee talosta pois ajetuksi. Talon poika Eero, joka on Maunon ystävä, juoksee hänen perässään, pyytääkseen häntä palaamaan. Kiihdyksissään on Mauno juonut päihinsä ja joutunut tappeluun, jonka Olli on pannut toimeen. Eeroa, joka on ollut muassa, ei kuulu useaan päivään takaisin. Olli tuo Sannan, joka kertoo kosken sillalla kuulemansa sanat ja näyttää rannalta löytämänsä Eeron lakin. Tämän johdosta ajetaan Maunoa takaa ja otetaan hänet viimein kiinni. Itse hän luulee tappelusta syytteesen joutuneensa, muut kuvittelevat murhasta olevan kysymyksen. Kaikki selviää, kun Eero tulee elävänä kotiin ja tuo vielä kaivatun testamentin mukanaan, jonka olemassa olosta oli saanut tietoa juuri mainitun tappelun aikana.

Sekä Murtovarkaudessa että Roinilan talossa vilisee kansan sukkeluuksia, pistopuheita ja sananparsia, joita on hyvin osattu sekaan panna. Ne ovat yhtä sattuvia kuin Kiven näytelmissä, mutta hienompia, joka on osaksi tekijän, osaksi myös kuvattavan Savon kansan ansioksi luettava.

Työmiehen vaimossa on Minna Canth astunut jättiläisaskelen eteenpäin. Aine on siinä paljoa suuremmoisempi, taistelu syvemmin traagillinen. Se kuuluu ennen mainittuun pohjoismaiseen realistiseen suuntaan, joka tarkoittaa aikakauden heikkouksien ja vikojen parannusta. Tämmöinen tarkoituskappale saattaa olla ikävä ja, vaikka hetkeksi mieltä kiinnittäisi, pian vanheta, mutta semmoisestakin voi oikea nero luoda mestariteoksen. Kerrassaan mahtava, masentava on tämän kappaleen vaikutus näyteltäissä. Arvostelijat ovat tosin väittäneet, ett’eivät eri kohtaukset siinä ole sidotut yhteen samalla välttämättömällä syyn ja seurauksen täytymyksellä kuin esim. Ibsenin draamoissa, mutta kyllä ne seuraavat kuitenkin johdonmukaisesti ja luontevasti toisiansa. Toiminta on ylimalkain hyvin järjestetty. Kohta ensimmäisessä näytöksessä astuu esiin sulhasen kevytmielisyys ja halpamaisuus; selvästi tulevat näkyviin paheen siemenet, joista ei voi koitua muuta kuin pahoja hedelmiä. Toisen ja seuraavain näytösten aikana ne ilmaantuvat aina voimakkaammassa muodossa; vaikutus ja jännitys yhä kiihtyvät, siksi kuin viimeisen leiväntoivon vienti miehen kautta ynnä siitä seuraava epäluulo ja uhka herrasväen puolelta tekevät onnettoman Johannan mielipuoleksi ja tuottavat hänelle kuoleman. Useissa paikoin on pikkuseikoilla erinomaisesti enennetty vaikutusta, esim. morsiamen uloshuutamisella ja hurraamisella juuri tuskan hetkenä; niin myös Topon humalaisilla renkutuksilla samassa kuin Johanna tulee hulluksi.

Kuvaus on yhtä voimallinen, kuin valitettavasti tosi. Naisen sortuminen tapahtuu osaksi puutteellisten lakien, osaksi väärien tapojen ja kansankäsitteiden vaikutuksesta, joihin hän itse ottaa osaa. Miehen ja naisen siveellisyydestä vallitsevat eri käsitteet ovat elävästi esitetyt. Riston selittäessä luvalliseksi huviksi narrata tyttöjä --jotka syyttäkööt itseänsä, jos heidän hullusti käy — muut tytöt vaan nauravat. Syystä kuitenkin on työväen elämässä viina suuremman sijan saanut. Mies ottaa vaimonsa säästöt ja juo ne suuhunsa, vieläpä anastaa tilatun kankaankin. Jumalinen Leena Kaisa kyllä ei hyväksy Riston juoppoutta, mutta arvelee Johannan olevan siihen syypään. Samoin häissä ei kukaan moiti Ristoa, mutta kun Johanna tahtoo purkaa, käyvät kaikki hänen kimppuunsa. Muutamia luonnottomuuksia tässäkin näytelmässä tapaa: Johanna menee heti tainnoksiin saatuansa selville sulhasensa petoksen toista vastaan; Risto on kohta valmis kosimaan toista, vaikka vaimon ruumis on vielä talossa; luonnoton on myös kosto revolverilla.

Luonteen kuvauksista on Johannan erittäin onnistunut. Hän on lempeä ja alttiiksiantava, mutta samalla heikko luonne. Hänen syyllisyytensä on siinä, että viehättyy menemään uljaalle ja reippaalle Ristolle, vaikka ei voi olla aivan tietämättä tämän taipumuksesta kevytmielisyyteen. Juoppo ei Risto kuitenkaan ennestään taida olla, siksi tulee hän vasta sitten, kun saa niin paljon Johannan säästämiä rahoja käsiinsä. --Homsantuu, mustalais-tyttö, on tulinen ja tarmokas luonteeltansa. Hänessä, joka on sortoon ja ylenkatseesen tottunut, ei petos tee masentavaa vaikutusta, se häntä ainoasti kiihoittaa; mutta lopulta se vie hänetkin turmioon. Mestarillista on näiden molempain naisluonteiden asettaminen vierekkäin; Homsantuussa on vaan liikanainen hellyys Ristoa kohtaan. — Risto ei oikeastaan ole paha luonteeltaan, vaikka kevytmielinen ja itsekäs. Mutta viinanhimo ja väärään tapaan perustuva usko, että hänellä on oikeus ottaa vaimoltansa kaikki, tekee hänestä hirmuvaltiaan. Kuitenkin on hän melkein liian kurjaksi tehty. — Toppo on täydellinen ajattelemattoman juopottelijan tyyppi. Hän ei kykene auttamaan edes silloin, kun Johanna tulee mielenvikaan. Yleensä tuntuu tässä siltä, kuin Minna Canth’in olisi vaikea miehissä uskoa ja löytää mitään hyvää.

Aleksis Kiven aikalaisista ovat alkuperäisten kertomusten kirjoittajina esiintyneet Kaarle Jaakko Gummerus ja Theodolinda Hahnsson, joille Pietari Hannikaisen rinnalla tulee tienraivaajain kunnia erittäin novellikirjallisuutemme alalla.

Kaarle Jaakko Gummerus on syntynyt 13 p. Huhtik. 1840 Kokkolassa, jossa isä oli pappina. Tuli ylioppilaaksi 1861 ja maisteriksi 1869. Pääsi suomen ja ruotsin lehtoriksi Jyväskylän alkeis-opistoon 1875. On nimimerkillä --l—​b—​s kirjoittanut sangen suuren joukon novelleja, jotka ovat julkaistuina Suomettaressa 1862-66, kuvalehdessä Maiden ja Merien takaa, Uuden Suomettaren alku-vuosikerroissa sekä myöhemmin hänen omissa toimittamissaan sanomalehdissä. Erikseen ovat painetut seuraavat kertomukset: Veljekset 1862, Rahvaan tytär, miljoonain hallitsia 1868, Ylhäiset ja alhaiset romaani 1870, Peritäänkö vihakin? 1877; useampia on myös tullut ilmi yhteisellä nimellä Alkuperäisiä suomalaisia Uuteloita, 3 nidosta, 1863-73. Suomentanut on Gummerus, paitsi muuta, pari tanskalaisen Holberg’in näytelmää Jeppe Niilonpoika ja Don Ranudo di Colibrados eli Köyhyys ja Ylpeys Näytelmistöä varten 1863 ja 1867. Vielä suurempi merkitys kuin alkuperäisen kertomakirjallisuutemme alalla on hänellä ollut opettavaisten rahvaanlehtien toimittajana. Jo nuorena ylioppilaana oli hän yhdessä August Hagman’in kanssa v. 1863 pannut alkuun Luonnotar nimisen kuukauslehden, joka ei kuitenkaan vuotta kauemmin elänyt. Kymmenen vuotta myöhemmin 1873 ryhtyi hän yksinään toimittamaan Kyläkirjastoa, parina ensimmäisenä vuonna Helsingissä ja sitten Jyväskylässä. Sen yhteydessä on hän vuodesta 1878 julkaissut Kyläkirjaston Kuvalehteä sekä vuodesta 1881 tämän lisänä vielä Lasten Kuvalehteä.

Gummerus’esta lausuu muudan arvostelija Kirjallisessa Kuukauslehdessä:[216] "Hän osaa kertoella sujuvasti ja taitavasti, hän keksii pian vaihtelevaisia juonia, hän taitaa yhtä hyvin esitellä huvittavia kuin liikuttavia tapauksia. Kuitenkin eräs huolettomuus ja pintapuolisuus estää näitä avuja lukijaan täydellisesti vaikuttamasta. Usein, kun mielihyvällä seuraamme jotain jännittävää seikkaa, tämä yht’äkkiä katkaistaan jokapäiväisimmällä käänteellä, ja usein, kun jonkun päähenkilön mieliluonne lupaa meille viehättävän kehityksen, hän yht'-äkkiä muuttuu tavallisimmaksi romanisankariksi. Kuitenkaan emme saa vähäpätöisiksi arvostella semmoisia kansantajuisia romanikirjailijoita, kuin --l—​b—​s on, vaikka kenties heidän ansionsa runollisuuden korkeampien vaatimusten mukaan ei liene erittäin huomattava. He tarjoovat jokapäiväistä kirjallista leipää suurelle ihmisluokalle, joka tuskin, paitsi virsikirjaansa, lukee muita kirjoja kuin romaneja, ja vaikuttavat siis mahtavasti yleisön sivistykseen sekä siveyden että runollisuuden puolesta".

Sofia Theodolinda Hahnsson, kappalaisen tytär, omaa sukua Liman, syntyi 1 p. Helmik. 1838 Kiikan kappelissa Tyrvään pitäjää. Muutti v. 1848 Pälkäneelle, jonne isä oli tullut kirkkoherraksi. Sieltä hän v. 1864 meni naimisiin maisteri Juhana Adrian Hahnsson’in kanssa. Kokkolasta, missä hänen miehensä oli suomenkielen kolleegana, siirtyivät he v. 1871 Hämeenlinnaan.[217] Theodolinda Hahnsson on ollut uuttera kirjailija. Hän on kirjoittanut novellit: Haapakallio 1869, Kaksoisveljekset 1870, Kuuselan kukka 1872, Muistoja Naantalista 1874 ja Mäkelän Liisu 1880 sekä näytelmät: Ainoa hetki 1873, Savon jääkäri ja Viinantehtailija, molemmat 1877. Myös on hän toimittanut vihkon Pikku kertoelmia 1878, enimmäkseen mukaelmia ynnä kokoelman entisiä julkaisujaan nimellä Kotikuusen kuiskeina 1884.[218]

Theodolinda Hahnsson’in teoksissa on ansiona sujuva kieli, soma ja miellyttävä esitystapa, lämmin ja teeskentelemätön tunne sekä puhdas isänmaallinen ja siveellinen henki. Siitä syystä ne ovatkin olleet hyvin suosittuja, niin että useammista on jo ilmestynyt toinen painos. Yhtähyvin ei niillä suurempaa taiteellista arvoa ole. Henkilöjen luonteet ovat kovin ihanteellisia; niitä on koetettu kuvata niin herttaisen suloisiksi ideaali-ihmisiksi, että niitä on vaikea toisistansa eroittaa. Satunnaiset kohdat vaikuttavat myös liian paljon tapausten kehkiämiseen. Enimmän tuntuvat nämät puutteet tietysti näytelmissä.

Täyteen taiteellisuuteen pääsi novellikirjallisuutemme, joka enemmän kuin mikään muu kirjallinen ala on riippuvainen jokapäiväisen puhekielen kehityksestä, vasta sitten kohoomaan, kun suomenkielisissä oppikouluissa kasvatettu uusi polvi valmistui sitä viljelemään. Eikä kirjailijanimien Samuli S(uomalaise)n, Juho Reijosen, Juhani Ahon ja Teuvo Pakkalan lukijakuntana ole enää ainoastaan oppimaton suomalainen rahvas tai harvalukuinen suomalaisuuden harrastajain joukko, vaan taajat suomenkielisten sivistyneitten ja sivistyvien rivit, niin voipa sanoa koko Suomen kirjallinen yleisö, sillä ruotsinkielisellekin nämät nimet sekä alkuteosten että käännösten kautta ovat hyvin tunnetuiksi tulleet.

Kaarlo Kustaa Samuli Suomalainen, juvelisepän poika, syntyi Pietarissa 8 p. Helmik. 1850. Suomalaisen seurakunnan koulun läpikäytyänsä lähetettiin hänet koulunjohtajan Kaarlo Slöör’in toimesta, joka pojan hyvät lahjat huomasi, Jyväskylän suomalaiseen alkeis-opistoon. Ylioppilaaksi tuli hän v. 1868, maisteriksi 1873 ja määrättiin matematiikan lehtoriksi uuteen Kymölän seminaariin 1880.

Suomalainen on ollut erittäin ahkera ja tuottelias kirjailija. Alkuperäisiä on seuraavat teokset: Novelleja kaksi sarjaa 1876 ja 1885; lasten kirjat Lauri ja Aina 1875, Pikku joululahja (yhdessä Suonion kanssa) 1878 ja Lapsuuden ajoilta 1881; molemmat ensimmäiset vihkot Venäjää Kansanvalistus-seuran toimittamissa Maantieteellisissä kuvaelmissa 1878. Lukuisista suomennoksista, joissa harva vetää vertoja Suomalaiselle, mainittakoon: Vernen Matkustus maan ympäri 80:ssä päivässä ja Sandeaun Lokkiluoto 1874, Hevésyn Räätälinkisälli Andreas Jelkyn merkilliset elämänvaiheet neljässä maailman-osassa 1875, Auerbach’in Avojalka 1876, Pushkin’in Kapteenin tytär 1876, Gogol’in Taras Bulba 1878 ja Kuolleet sielut 1882, Topelius’en Nuoruuden unelmia 1879, Turgenjev’in Metsämiehen muistelmia 1881 ynnä Kuningas Lear arolla 1886. Vielä on Suomalainen ollut osallisena Vänrikki Stoolin tarinain suomentamisessa, julkaissut Suomalaisia oikeakielisyys-keskusteluja ajan ratoksi suomenkieltä suosiville Suomen naisille kaksi vihkoa 1885-86, toimittanut kaikellaisia luonnontieteellisiä ja käytännöllisiä kirjoja suomeksi sekä perustanut Sortavalassa oman lehden, nimellä Laatokka, v. 1882, itse toimittaen sitä vuoteen 1884.

Suomalaisen ensimmäiset Novellit ovat enemmän kaikua luetuista ulkomaisista kirjoista kuin alkuperäisiä sanan täydessä merkityksessä. Ne ovat näppärästi keksittyjä ja sukkelasti kokoonpantuja sekä sujuvasti esitettyjä, mutta ovat tekemällä tehtyjä, eivätkä siitä syystä tunnu luonnollisilta. Poikkeuksena on kuitenkin syvätunteinen Halla-aamu niminen kertomus, joka perustuu kertojan omaan elämänkokemukseen. --Jälkimmäisessä novellisarjassa on suuri edistys huomattava. Siinä on todellisia kuvauksia elämästä, joita on esitetty joko leikillisessä muodossa, esim. Kalalta, taikka liikuttavalla tavalla, esim. Piispan Ellu. Tässä viimeksimainitussa on hiihtoretki suden jäljissä erinomaisen taitavasti kuvattu. Siinä myös ilmenee Suomalaisen kristillinen käsityskanta, että pahankin Jumala voi kääntää hyväksi.

Juho Reijonen, maakauppiaan poika, syntyi Nurmeksessa 27 p. Huhtik. 1855. Tuli ylioppilaaksi Kuopion suomalaisesta lyseestä 1872 ja vihittiin papiksi 1881. Pääsi kappalaiseksi Virolahdelle 1890. Julkaisi ensimmäiset kertomuksensa Koitar-albumissa 1880. Erikseen on ilmestynyt Vaihdokas, kuvaus vanhan kansan elämästä, 1884[219] sekä Kertoelmia, kolmessa vihkossa, 1884-85.[220] Näissä hänen pienissä kertomuksissaan ilmaantuu hieno, runollinen tunne.

Juhani Aho, kappalaisen poika, oikealta nimeltänsä Brofeldt, syntyi Lapinlahdella 11 p. Syysk. 1861 ja tuli ylioppilaaksi 1880 Kuopion suomenkielisestä lyseestä. Hänen ensimmäinen julkaisunsa oli Sipolan Aapon kosioretki, Helppohintaisessa novelli- ja romanijaksossa 1883 (samana vuonna ollut Uudessa Suomettaressa). Seuraavat kertomukset: Siihen aikaan kun isä lampun osti ja Kello, ilmestyivät Kansanvalistus-seuran kalentereissa 1884-85. Itsenäisinä teoksina tulivat v. 1884 vielä painosta Rautatie, Kievarin pihalla ynnä Muudan markkinamies sekä v. 1885 Papin tytär.[221]

Juhani Aho kuuluu niihin nykyajan realistisiin kirjailijoihin, jotka tahtovat niin perin tyystin ja tarkkaan kuvata todellisuutta, niinkuin se maailmassa on ja ilmautuu, kaikkine pienine haaroineen ja vielä pienempine haarukoineen. Tällä kertomistavalla on suuret vaaransa jos etunsakin. Se vetää tapausten ja henkilön kuvaukset olemattomasta pilvimaailmasta alas tähän todelliseen, joka, jos kohta monta kertaa matoinen, kuitenkin monta vertaa enemmän vetää puoleensa myötätuntoisuutemme, koska se on omanäkemämme, omakokemamme. Kaikki siinä tuntuu meistä niin tutulta, niin kodikkaalta ja sen kautta niin hauskalta. Mutta toiselta puolen voi kertomus välistä niin kokonaan vaipua pienoisuuksiin, että itse pääasia jääpi peittoon. Voipi toisinaan noiden pikkuseikkain kuvaaminen niinkin tulla pääasiaksi, ett’ei kertoja huomaa jättäneensä ytimen, aatteen paikan tyhjäksi. Edellisestä hairauksesta huomaa Juhani Ahon kertomuksissa joskus jälkiä. Hyvin harvoin hän kuitenkin on pitkäveteinen, ja ajatuksensa hän aina pitää koossa. Hänen kertomuksensa, niin pienet kuin suuret, ovat kaikki täydellisiä yhtenäiskuvia. Erityisseikat, ainakin tärkeimmät, ovat ikäänkuin jäsenet elävässä ruumiissa, joita ei saisi silpoa pois sen kokonaisuutta vahingoittamatta, ja joilla on kullakin tehtävänsä sisällä vallitsevan hengen tarkoitusten täyttämisessä.

Rautatie on paraana esimerkkinä semmoisesta kirjasta, jossa on kovasti vähän kerrottuna, vaan jota ei kuitenkaan voi olla mielenkiinnolla loppuun lukematta. Kertomuksen läpikäyvänä aatteena on tuon oudon ihmeen, rautatien, vaikutus takasalolaisen mieleen; sitä vaikutusta edistävät ja enentävät kaikki kerrotut pikkuseikat, siksi kuin viimein ei mieli enää voi malttaa, täytyy mennä tätä kummaa katsomaan ja koettamaan. Tuo yhä suureneva vaikutus on suurimpia ansioita tässä kuvauksessa ja se se luopikin koko joukon tapauksia — vaikka semmoisia oikeastaan ei ole olemassa; sillä ne ovat sisällisiä, mielessä kehittyviä, eivätkä ulkonaisia, silmin nähtäviä. Huomatkaamme, kuinka ensimmäinen sanoma rautatiestä tulee Matille pehtorilta: se ei vaikuta muuta kuin suuttumusta, huulten kokoonpuristusta; luonteeltaan luulokas Suomalainen pelkää itseään narrattavan. Mutta kun provasti ja hänen pruustinnansa asian todeksi vakuuttavat, silloin ei auta tietysti enää epäileminen; täytyy, kuin täytyykin, uskoa. Ei kuitenkaan vielä sillä ole herännyt uteliaisuus tuota laitosta omin silmin näkemään: "tiedänhän minä, minkälainen se on, kun provasti on selittänyt". Matkalla Matti tapaa miehen, joka on ollut sen rautatien teossa, vaan se on taas muka narrailemista, kun ei, näet, se mies ollut seppä. Matti päättää olla ajattelematta koko asiaa, kun ei siitä kuitenkaan tahdo oikein selvää saada. Mutta ihmeen vetovoima on liian suuri, se tunkeutuu väkisenkin ajatuksiin. Taas tulee ihminen vastaan, joka puhuu rautatiestä ja kysyy, onko Matti sitä jo nähnyt. Ukko parka joutuu pahaan pulaan: ei huolisi valehdella, eikä kehtaisi tunnustaa, ett’ei tunne, minkä jo kaikki muut näkyvät tuntevan. Hän pelastaa itsensä nyt tuommoisilla epämääräisillä vastauksilla, jommoisia kansassamme usein kuulee: "liehän tuota jo jotain nähnyt". Yksinpä tiellä sitten sattuvat tähdenlennotkin vaikuttavat samaan suuntaan. Eihän niitä ennen tullut näin paljon kerrassaan; mahtaa olla maailman lopun enteitä samoin kuin tuo rautatiekin. Kotona tekisi tietysti mieli kohta kertomaan uutista akalle, mutta toiselta puolen estää se pelko, että jos hän sen ajaa valheeksi. Käydään saunassa, syödään illallista, eikä Matti vielä puhu mitään, vaikka kielen kantaa hirveästi kutittelee. Yöllä ei hän saa unta levottomuudeltaan. Seuraavana päivänä viimeinkin puhkeaa, ja aivan oikein arvattu: Liisa ei usko mitään, sanoo ukon tulleen narratuksi. Mutta yhtähyvin hänessäkin tuo kerran kylvetty siemen itää. Hän vuorostaan ei saa unta; seuraavana aamuna hän keksii asian päästäksensä käymään oikein peräämässä tuota uutista.

Yhteistä tälle ja pienemmille Juhani Ahon kertomuksille on myös herttainen, leikkisä mieliala, joka tekee vähäistä pilaa kuvattavien henkilöjen pienistä heikkouksista, niitä pahoin ivailematta. Niinpä on laita jutussa oppipojasta, joka ylpeilee uudesta kellostansa; niin lystissä kertomuksessa vanhanpojan Sipolan Aapon myöhäisestä kosioretkestä; niin tarinassa kestikievarista, joka mahtavaa nimismiestä kyllä kumartelee, vaan muille matkalaisille on röyhkeä; niin myös mainiossa kuvaelmassa isän lampunostosta. Mestarillisesti on viimeksimainitussa saatettu silmiemme eteen tuo pikkuinen turhamaisuus, että piti sanottaman: tässä talossa oli ensimmäinen lamppu pappilan ja kauppamiehen jälkeen; sitten samasta ylpeydestä tuleva isännän suuttumus Pekka-ukolle, joka vielä päreen itselleen sytytti, vaikka lamppu jo katosta paistoi; viimein Pekan välinpitämätön vanhoillisuus, joka on niin hidas uutta hyvääkin älyämään ja omistamaan. Tässä kertomuksessa, samoin kuin Rautatiessä on vielä se erinäinen ansio, että uuden ja vanhan ajan yhteentörmäys tekee ne tavallaan historiallisiksi. Kuvattu yksityinen tapaus saa sen kautta syvemmän merkityksen koko kansassa tapahtuneen tapainmuutoksen osoitteena.

Aivan toista luonnetta kuin ylempänä mainitut on Munaan markkinamies. Tässä emme tapaa samaa kevyttä huumoria; tässä on edessämme synkästi surullinen ja syvästi liikuttava murhenäytelmä. Pääpersoonana on luontonsa vaatimuksesta korkealle yrittävä, mutta ympäristönsä tylyyden ja kylmäkiskoisuuden kautta aina alaspainettu ja viimein sorrettu henki. Hyvälahjainen, tietoja janoova poika jääpi ilman opitta, siitä syystä että on syntynyt avion ulkopuolella. Sattumalta hänelle käteen joutunut Kanteletar kehittää hänessä kumminkin yhden luonnonlahjan, taipumuksen runoiluun. Mutta mitä hän siinä suhteessa saa kaunista aikaan, siitä ei huolita kuitenkaan. Ikäväksi sanovat hänen ensimmäisiä yrityksiänsä paimenkumppanit, sopimattomiksi hänen virsiänsä hurskas Johanna. Oma vaimo ei edes huomaakaan, että on jotakin hänen kuultensa laulettu. Yksistänsä ilkeät pilkkarunot ja rivot laulut löytävät aina illastelevan yleisön. Melkein jokapaikassa häntä muutenkin kohdellaan tylysti tai niinkuin outoa ihmettä. Kerran vaan hän tulee lempeään, ystävälliseen piiriin, mutta siitäkin onneton rakkaus hänet jälleen ulos survaisee. Ei ole kumma, jos semmoisissa oloissa sydämen paremmat tunteet kuivuvat pois, ja hänestä tulee roisto sekä renttu. Tässä surullisessa elämäkerrassa on paljon Kullervon kohtalon sukuista, ja Sampan lähtö isän kodista pilkka- ja kostolaulua kajahutellen, niin että kaikki kansa kummastuen katsoo hänen jälkeensä, muistuttaa mieleemme Kullervon riemusoitannan Ilmarisen emännän tapon jälkeen.

Huomattavaa edistys-askelta Juhani Ahon kirjailijauralla edustaa Papin tytär, ei ainoastaan kertomistavan vilkkauteen ja ytimekkäisyyteen nähden, vaan myös siihen katsoen, että tässä on suunniteltuna suurempi kokonaisteos. Kuitenkin ilmautuu kertomuksessa vielä jonkunmoinen kokoonpanon heikkous, joka osoittautuu siinä, ett’ei periaate aina ole oikein yhdenmukainen, eikä päähenkilön luonne aivan selvä. Periaatteena siinä näkyy olevan ihmisen luonnollisen vapaudentunnon ponnistaminen masentavaa, väärin ymmärrettyä kasvatusta sekä tavallisen elämän kahlehtivaa vaikutusta vastaan ja sen lopullinen sortuminen, kun on havainnut taistelun mahdottomaksi. Suurella taidolla on kuvattu, kuinka vanhemmat kumpikin tavallaan koettavat kukistaa tyttäressä havaittua taipumusta ruveta aitumukseksi tytöille tavallisesti sallittuja ahtaita rajoja vastaan. Isä vaan käsittää ulkopinnan; hän pilkkaa puuhunkiipeämistä, kun katsoo semmoiset mieliteot tyttölapselle sopimattomiksi. Äiti, joka tyttäressä näkee oman nuoruutensa uudestaan haudasta nousevan, tunkeutuu syvemmälle itse sieluun. Hän arvaa nuo oudot ulkonaiset ilmiöt levottoman, ulos ja ylös pyrkivän hengen osoitteeksi. Hän ei oikein tiedä mitä tehdä — hänen oman kasvatuksensa aikaansaama perinjuurinen itsenäisyyden puute on mestarillisesti kuvattu — muisto muinaisista omista haluista ja ikävöimisistä tahtoisi häntä myöntyväisyyteen taivuttaa, ja hän antaakin jonkun ajan asiain mennä menoansa. Mutta sitten häntä kuitenkin taas peloittaa.

Ja niin hän aina kielii isälle, joka koettaa poistaa kaikki ankaruudella ja ivalla. Tuota haaveksimista ja ikävöimistä tavallisuuden rajain ulkopuolelle ei kuitenkaan saa tukehtumaan tytössä; ainoasti rakkaus vanhempiin saadaan kylmenemään ja lapsen iloinen sydän umpeen sulkeutumaan. Semmoisena hän tulee kouluun, jonne isä hänet lähettää hienoja kohteliaisuuden tapoja oppimaan. Lähtöhetkellä äiti mielessään surkuttelee tyttöstänsä, kun ajattelee, kuinka tämä kuvailemisissaan kouluelämästä ja suuremmasta maailmasta on pettyvä. Sillä siellä kukistaminen vasta alkaa: "vaikka parastahan lieneekin, että se tapahtuu ajemmalla". Ja sitä kukistamista jatkuu koulussa vielä armottomammin kuin kodissa, mutta se tapahtuu tavalla, joka ei ole oikein edellä kerrotun kanssa yhteydessä. Koulussa tosin Ellin toiveet ja tunteet tulevat usealla tavalla armottomasti loukatuiksi; mutta aniharvoin se tapahtuu luonnollisen hilpeyden tai haaveksivaisuuden tähden, useimmiten on syynä hänen maalaispukunsa ja hänen taitamattomuutensa kaupungin lasten huvituksissa, tanssissa sekä kiistelemisessä. Vastakohta ei ole tässä Ellin oman luonteen ja tavallisen, arkipäiväisen elämän, vaan kömpelyydessään sisällisesti kelvollisen moukkamaisuuden ja ulkoasussaan hienomman, mutta samassa turhamaisen seuraelämän välillä. Sen vuoksi kouluajan kuvaus, niin taitava ja hauska kuin se onkin, tuntuu hiukan vieraalta tässä yhteydessä.

Ellin luonne ei myöskään tule oikein selville. Perusteena nähtävästi pitää olla tavallisuudesta ulos pyrkivä henki. Lapsuuden aikana onkin aivan luonnollista, että se näyttäytyy paljaana tyhjänä haaveksimisena. Mutta ihme on, ett’ei kouluajalla, jolloin koulukirjain ohessa kaikellaista muuta kirjallisuutta sanotaan olevan tarjona, luultavasti myös, vaikk’ei siitä puhuta, kehittymisen tilaisuutta muulla tavalla, se sittenkään saa mitään sisällystä. Tosin mainitaan sivumennen Ellin mieltyneen lukemiseen, niin että mielellään vielä olisi jatkanut lukujansa, mutta siitä ei sitten kotona tulekaan enää puhetta, ei edes hänen toiveissaan ja ikävöimisissään. Hän vaan haaveksii yhä eteenpäin ilman mitään tarkoitusta. Silloinkin kun ylioppilas herättää kaikellaisia ajatuksia, ei niillä ole sen enempää sisällystä. Pois --ulos — noista ahtaista ummehtuneista oloista! Siinä on kaikki. Mihin --mitä varten — mitä tekemään? siihen emme saa mitään vastausta, Tämä kaiken todellisen sisällyksen puute suuresti vähentää meidän mieltymystämme Elliin ja hänen kohtalonsa surkuttelemista. Mitä elämistä ansaitsevaa hänessä oikeastaan kukistetaan? Onhan jokseenkin yhdentekevää, onko tyhjä olemassa vai ei. Ja paitsi sitä: kukistetaanko häntä oikein täydellä todella? Ainakaan kotiintulon jälkeen ei kukaan häntä enää kukista. Äiti tosin ilmoittaa oman mielipiteensä, että runoelmain lukeminen on syntiä, vaan ei nimen-omaan kiellä sitä; isä päinvastoin siihen kehoittaa. Tyttö noudattaakin aivan omaa tahtoansa. Tulee sitten apulaisen kosinta, jota isä suosii ja josta äitikin arvelee, että siihen on paras suostua, koska ei tytöt tavallisesti kuitenkaan saa sitä, jota tahtoisivat; mutta ei kumpikaan vähääkään pakoita. Kihlaus tulee toimeen tytön oman vapaehtoisen myöntymisen kautta, kun hän kuulee, että ylioppilas, johon hän on mieltynyt, on häntä muistamatta lähtenyt pitkille matkoille. Voisi arvella, että Ellin tahto edellisen kautta jo on niin kukistettu, ett’ei hänellä ole mitään voimaa vastustaa. Edellinen kehitys koulussa ja kotiintulon jälkeen ei kuitenkaan anna siihen arveluun mitään syytä. Tekijä tahtoo nähtävästi tehdä hänestä jonkunlaisen ahtaitten olojen marttyyrin, mutta siksi on Elli liian pehmeröinen; hän ei murru, hän vaan omaa kehnouttansa vaipuu maan tasalle, johon hän täydellisesti kuuluukin. Äiti sitä vastoin on todella semmoinen marttyyri: häneltä on kielletty kaikki luonnollinen ilo, kaikki maallinen hengenkehitys, kaikki oma tahto. Siksi hän on tullut niin murtuneeksi, itselöttömäksi raukaksi. Vaan tyttären olot ovat suurimmaksi osaksi olleet toiset.

Markkinamiehessä ja Papin tyttäressä ei Juhani Aho vielä esiinny aivan täydellisenä taiteilijana, mutta kuitenkin kirjailijana, joka on mestariksi kehittymäisillään. Näissä teoksissa myös ilmenee hänen taipumuksensa pessimismiin, joka katselee maailmaa sen synkältä puolelta.

Teuvo Oskar Pakkala, kultasepän poika, isän nimeltä Frosterus, syntyi Oulussa 9 p. Lokak. 1862, tuli ylioppilaaksi Oulun suomalaisesta alkeis-opistosta 1882. On kirjoittanut kertomukset Lapsuuteni muistoja 1885 ja Oulua soutamassa 1886.[222]

Lopuksi on vielä puheiksi otettava eräs suorasanaisten kirjailijain luokka, joka on uusi ja meille omituinen, nimittäin kansankirjailijain s.o. kirjailijain, jotka kuvaavat talonpoikaisen kansan elämää itse siihen kuuluvina. Tällä ilmiöllä, joka muualla on ollut aivan satunnaista laatua, on meidän kirjallisuudessamme suuri ja pysyväinen merkitys. Yhdessä vanhain kansanrunoilijain ja uudempain talonpoikaisten runoniekkain kanssa nykyiset kansankirjailijat edustavat sitä henkistä voimaa, joka kansamme "syvistä riveistä" on eri aikoina pyrkinyt esille. Ja tuskinpa mikään muu kansa on siinä määrin itse välittömästi luonut kirjallisuutensa kuin Suomen kansa.

Mitenkä outo tämä uusi kirjallinen ilmiö kuitenkin alussa myös meikäläisille oli, näkyy parista arvostelusta, jotka ensimmäinen ja etevin kansankirjailijamme, Pietari Päivärinta, sai osakseen, kun hänen perhe-elämällinen kertomuksensa Elämäni julkaistiin Kansanvalistus-seuran toimituksissa 1877. Toinen arvostelijoista, Östra Finland’in toimittaja lehtori Vilhelm Gabriel Lagus tutkistelee siinä uskossa, että tämä Päivärinta on sama kuin Kansanvalistus-seuran silloinen sihteeri Jaakko Päivärinta (alkuperäiseltä nimeltä Svan), hyvin tarkoin, missä määrin oppineen maisterin on onnistunut asettua "vanhan talonpojan kannalle", tullen siihen päätökseen, että kertomukselta puuttuu luonnollisuutta ja henkilönmukaisuutta! Toinen, professori Yrjö Koskinen arvostelee teosta Kirjallisessa Kuukauslehdessä[223] yleensä hyvin edullisesti, mutta johtuu lopussa siihen ennustukseen, ett’ei tekijä, joka vaan tilapäisesti, niinkuin kertomus osoittaa, oli kirjantekoon ryhtynyt, enää tulisi yrittelemään mitään senkaltaista. Vieläpä lisää: "tuskin saamme sitä vahinkonakaan pitää; sillä arvattavasti se ei kahdesti onnistuisi!" Mutta tokko taisi kukaan siihen aikaan arvata, että Pietari Päivärinnasta tulisi niin tuottelias kirjailija, kuin hän sitten on ollut, ja että hän saisi niin lukuisia seuraajia, kuin hänen jälkeensä on tullut.[224]

Pietari Päivärinta, huonemiehen poika, syntyi Ylivieskassa 18 p. Syysk. 1827. Oli ankaran kasvatuksen alaisena pietistisessä kodissaan ja sai jo aikaisin omalla työllään ansaita leipänsä. Meni naimisiin 22 vuotisena tyhjin käsin, eläen ensin vieraan huoneen nurkassa ja ostaen sitten velaksi osan Ylikorpi-nimisestä uudistalosta, jossa vähitellen vaurastui. Ahkeran työnteon ohella opetteli lukkariksi; äidiltänsä hän oli perinyt kauniin lauluäänen, isä oli aikoinaan hänelle kustantanut opettajan vielä harvinaisessa kirjoitustaidossa. Pääsi lukkarinsijaiseksi Alavieskaan 1856 ja vakinaiseksi lukkariksi Oulunsaloon 1861 sekä kotipitäjäänsä Ylivieskaan 1868. On sittemmin ollut monessa luottamustoimessa m.m. edusmiehenä kaikissa kirkolliskokouksissa vuodesta 1876 ja valtiopäivillä vuodesta 1882 vuoteen 1891.

Päivärinnassa kyti jo varhain vastustamaton lukuhalu, jota hän koetti tyydyttää hankkimalla itselleen niitä vähiä kirjateoksia ja aikakautisia julkaisuja, joita siihen aikaan suomeksi ilmestyi. Alavieskassa ollessaan hän ensiksi rupesi kirjoittelemaan sanomalehtiin. Oulunsalossa kesäkyntöä tehdessään heräsi hänessä ajatus yrittää panna kokoon kansan muistelmia eräästä Isonvihan aikuisesta tositapauksesta nimellä Seurakunnan-kosto, joka painettiin Oulussa 1867. Varsinaisen kirjailijauransa aloitti hän kuitenkin vasta v. 1876. Silloin oli hän taittuneen jalan tähden vuoteen-omana ryhtynyt kyhäämään kertomusta Elämäni, ottaakseen osaa Kansanvalistus-seuran julistamaan palkintokilpailuun paraimmasta talonpoikaisen kansan kotielämää kuvaavasta teoksesta. Tällä hän ei tosin saavuttanut täyttä palkintoa, mutta sai kuitenkin vähemmän palkkion sekä lisäksi tekijänpalkan, kun se seuraavana vuonna painettiin.

Sen jälkeen on Päivärinta julkaissut: Elämän havainnoita, ensin Suomen Kuvalehdessä 1879-80, sitten eri sarjana viisi vihkoa, vv. 1880-84;[225] historiallisen jutelman Pentti ja Inka Kansanvalistus-seuran kalenterissa 1882; kuvaelmat kansan-elämästä Naimisen juoruja 1882, Tintta-Jaakko ja Torpanpoika 1883, Kylään tullessa 1884 sekä Minä ja muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia 1885.[226]

Pietari Päivärinta on, niinkuin sanottu, itse kansan mies; mitä hän kansan elämästä tuo esiin, sen on hän omin silmin nähnyt ja kuullut. Milloin hän tämän rajan yli menee, niinkuin jutelmassa Pentti ja Inka, ei hänen enää onnistu kuvaileminen. Enimmiten hän kertoo matkoilla tavanneensa lukijalle esitettävät henkilöt. Tekijän oma persoona tulee siten alati näkyviin, josta on kertomukselle sekä etua että haittaa. Päivärinnan tapa kuvata on yksinkertainen, luonnollinen, vaatimaton. Juoni ei ole mutkikas eikä erittäin kekseliäs, mutta sen sijaan on hänellä tarkka silmä ja terävä huomio sekä kyky luoda hyvin esiin pääkohdat. Kieli on raikasta ja mehevää; lauserakennuksessa on vieno sointu.

Päivärinta on syvästi perehtynyt kansan oloihin ja käsitystapoihin. Me näemme silmiemme edessä Pohjolan kansan pinnaltaan karkeana, vaan sisällisesti jalona. Me näemme sen taistelun kovaa ja antimistaan niukkaa luontoa vastaan; etenkin kiinnittävät huomiotamme uudistalollisen ponnistukset oman huoneen saamiseksi ja omantakeisen toimeentulon hankkimiseksi. Me näemme vielä sen raakuuden ja taikauskoisuuden rehoittavana, mutta myös siinä heräävän pyrkimyksen sivistykseen ja valistukseen ja lopuksi kansallisen hengen valveutumisen. Päivärinnan teosten saattaa siis yleensä sanoa kuvastavan Suomen kansan sisällistä kehitystä tällä vuosisadalla. Samoin kuin Kiven Seitsemällä veljeksellä, on niillä, paitsi kaunokirjallista merkitystä, lisäksi tämä sivistyshistoriallinen arvo.

Enin osa Päivärinnan kertomuksia on pieniä, tilapäisiä situatsiooni-kuvia, joissa ulkopiirteet ovat hyvin selviä, keskustelut ja niissä ilmenevät luonteet omituisia. Varsinkin on kansannaisen sieluelämä syvällä ja hienolla käsityksellä kuvattuna, esim. Vaimoni, jonka vertaista tuskin uskoisi siinä säädyssä löytyvän. Pitemmissä kertomuksissa pistävät viat ja vaillinaisuudet enemmän silmään. Niissä haittaavat toiminnan yhtäjaksoisuutta monet ja laveat sivutapahtumat ja syrjämietteet ynnä yleensä esteettisen suhtaisuuden puute.

Päivärinta on kansamme kaikista tunnetuin ja suosituin kaunokirjailija. Hänen kirjallisen toimensa vaikutus maassamme kohoovaan valistukseen ei ole siitä syystä vähäksi arvattava. Myös ulkopuolella maamme rajoja on se ensinnä kääntänyt huomion suomalaisen proosakirjallisuuden, samoin kuin aikoinaan Kalevala runoutemme, olemassa oloon.

Viimeisinä vuosikymmeninä on suomenkielinen kirjallisuutemme alkanut varttua siksi, mitä omantakeinen kansalliskirjallisuus muissa maissa on. Myös suhteellisesti — maassamme ilmestyvään ruotsinkieliseen verraten, latinankielisestä ei ole enää puhettakaan — on se kasvanut ja yhä kasvamassa. Eikä toisin voi olla; sillä se, mikä niin aavistamattoman korkealle kohotti ruotsinkielisen kirjallisuuden vuosisatamme keskivaiheilla — mainittakoon ainoasti Runeberg’in Fänrik Ståls sägner (Vänrikki Stoolin tarinat) 1848 ja 1860 sekä Topelius’en Fältskärns berättelser (Välskärin kertomukset) 1853-67 — oli suomalaisen kansallisuuden aate. Mutta kun mainittu kirjallisuus isänmaallisuuden elähyttämänä aikansa on vaikuttanut maamme sivistyneihin, luoden heihin suomenmielisyyttä, on aivan luonnollista, että tämä aate ulkomuotonsa, kielensäkin puolesta suomalaistuu. Mitä uusiin kirjallisiin tuotteihin tulee, on painopiste jo siirtynyt suomalaiselle puolelle.

Nimien luettelo.

Teetetty käytännöllistä tarvetta varten. Sisältää milt’ei yksin omaan kotimaisia nimiä. Niistäkin on joitakuita tarpeettomia karsittu, sekä yleensä ainoasti asiallisempiin kohtiin viitattu.

A.

Aboicus, kts. Tammelinus. Achrenius, Abraham 69, 132-4. Achrenius, Antti 134. Achrenius, Henrik 150. Achrenius, Simo 130-2. Aejmelaeus, Niilo 242. Agricola, Mikael 20-1, 25-6, 28-38, 39, 53. Ahlholm, Juhana 278. Ahlqvist, August Engelbrekt 311, 315-6, 342, 366-74, 375, 378, 383. Ahlqvist, Fredrik Juhana 210. Aho, Juhani 462-8. Akiander, Mattias 358. Almberg, Antti Fredrik 379. Aminoff, Torsten Kustaa 393. Appelgren, Simo Vilho 276. Arckenholz, Juhana 78. Arvidsson, Aadolf Iivar 186, 190, 235, 237, 244, 316, 328. Aschan, Pekka 358. Aschelinus, Anterus 137. Asp, Kaarle Henrik 108. Aspegren, Anterus 93. Aspelin, Eliel 426. Aspelin, Juhana Reinhold 405. Avellan, Edvin 394-5. Avellan, Kustaa Aadolf 394.

B.

Becker, Reinhold von 194-5, 196, 247, 273-5, 280, 295. Berg, Olli 412-3. Bergbom, Fredrik 183. Bergbom, Kaarlo Juhana 373, 398, 445-8, 458. Bergh, Samuli Kustaa 234. Berndtson, Fredrik 231, 341, 395. Berner, Emanuel 244 (vrt. Viite n:o 182.) Bisi, Eerik 265. Bjelke, Tuure Pietarinpoika 22, 55. Björkqvist, Antti 157. Blom, Eerik Juhana 447. Blomstedt, August Frithiof Oskar 393-4. Borenius, Aksel August 403. Borenius, Aleksanteri Ferdinand 342. Borg, Kaarle Kustaa 283. Brahe, Pietari 162, 167-8. Brakel, G. A. 303, 305. Brenner, Elias 80, 135. Brofeldt, kts. Aho. Buraeus, Andreas 24. Budde, Jöns 27. Bång, Pietari 96. Bäckvall, Juhana 414-5.