Ahlqvist on kirjallisuutemme historiassa pääasiallisesti runoilijana arvosteltava. Hänen ensimmäiset runokokeensa ovat Snellman’in herättämän innostuksen vaikutuksesta syntyneet. Niissä ilmaantuu syvä isänmaallinen tunnelma. Yleisimmin tunnettu on Savolaisen laulu, jäljennös Runeberg’in Maamme-laulua; mutta runollisessa suhteessa etevämpiä ovat useat muut, niinkuin Tuopa tuopi tuiman tunnon, Silloin saisi Tuoni tulla ja Miksikä aina suret? Ihmeellistä vaan on, että näissä on niin epätoivoinen mieliala, joka myös hänen suorasanaisessa Sadussansa ilmenee.[175] Ahlqvist ei nähtävästi tohtinut vielä toivoa menestystä suomalaisuuden pyrinnöille. Rohkeammaksi koroittuu hänen äänensä vasta runossa Suomen valta (Nouse, riennä Suomen kieli!), joka on kirjoitettu 1860, samana vuonna kuin Säkenien ensimmäinen parvi ilmestyi. Tässä Säkenien osassa on myös joukko lempilauluja, jotka eivät kuitenkaan vedä vertoja hänen isänmaallisille runoilleen. Sitä vastoin on hänen kaikkein paraita tuotteitansa ballaadi Koskenlaskijan morsiamet. Säkenien toisessa parvessa olisi odottanut tapaavansa jo enemmän voitonriemua suomalaisuuden edistymisestä. Mutta senkaltaisia runoja ei ole monta, oikeastaan ei muuta kuin runo Porthan’in kuvapatsaan paljastettua, sekin laimea ja kuiva. Isänmaallisia runoja on vielä Unelmia, vaikk’ei se ole entisten vertainen, ja Kun 1734 vuoden laki tuli uudestaan suomennettuna ulos, joka myös on varsin kaunis. Hyvin tuntuvasti vaikutti Ahlqvist’in runouteen hänen ja muitten suomenmielisten välillä yhteen aikaan vallinnut eripuraisuus. Runosta Päivä koittaa! näkee hänen arvelleen toisten olevan väärällä tiellä, panevan liian äkisti pois vanhan; samaan suuntaan käyvät runot Valtiollista ja Meidän vieraissa-käynnit. Monesti puhkeaa esiin syvä persoonallinen katkeruus, esim. Lapsuuteni paikoilta ja Eräsnä katkerana hetkenä; usein myös tyytymättömyys omaan itseensä ja ankara sisällinen taistelu, niinkuin runoissa Kynälampi ja Sydämeni asukkaat, Siihen liittyy vielä välistä epäilys omasta työstä ja sen merkityksestä: Eräänä syntymäpäivänäni, Mun kesäni. Joskus tämä mielen rauhattomuus antaa sijaa hurjalle nautinnonhalulle, Kerran viinikellarissa; mutta toisena hetkenä se pakoittaa runoilijaa hakemaan lohdutusta ja apua ylhäältä: Nosta silmäsi! Tältä ajalta ei ole hänellä lempilauluja, mutta sen sijaan liikuttavia kuvauksia perhe-elämän iloista ja suruista.

Niinkuin kaikesta näkyy, on Ahlqvist puhtaasti lyyrillinen, subjektiivinen runoilijaluonne. Hän on niitä runoilijoita, lausuu eräs arvostelija,[176] jotka ovat "niin täydellisesti yhdistäneet runollisuutensa kehkiämisen heidän oman sielunsa historiaan, että kirjansa ovat heidän sydämmensä kohtausten tarkkoja peilikuvia. Tunnollisuutensa (tunteellisuutensa) on hänen kuvaus-aistiansa rikkaampi, soinnullisuus on hänen runoudessaan muodostustaitoa etevämpi. — Hänen runollinen näkyalansa ei ole juuri avarampia; ihmishengen ja ulkomaailman korkeimpia kysymyksiä hän karttaa, mutta sydämmen sisälliseen maailmaan hän on kokonaan kotiutunut. Sukkeluuttakin puuttuu häneltä kokonaan. — Säästäväisesti, melkein liiankin säästäväisesti hän käyttää loistavia kuvia ja mietelmiä".

Vertauskuvien käyttämisessä on Ahlqvist silminnähtävästi seurannut Suomen kansanrunoutta. Sen sekä Runeberg’in runouden vaikuttamaa on myös hänen selvä, yksinkertainen esitystapansa. Kieli on hänellä niin runollista ja sointuvaa, että hän siinä kauan on pysynyt esikuvana. Samaa kielitaitoa on hän osoittanut monessa runokäännöksessään, erittäin Laulussa kellosta, jossa hän on alkuteoksen vaikeita ja vaihtelevia runomittoja mestarillisesti jäljitellyt. Virsien suomentajana ja sepittäjänä sitä vastoin ei hän ole mitään erinomaista saanut aikaan.

Moni suuri runoilija ei ole ollut yhtä etevä proosakirjailijana; niin on myös Ahlqvistin laita. Hänen Satunsa on tosin hyvin kaunis ja kirjoitustavan puolesta muita parempi. Mutta hänen suorasanaiset käännöksensä eivät ole vapaat ruotsalaisuuksista eivätkä vailla jonkinlaista kankeutta. Samat puutteet haittaavat myös Muistelmia matkoilta Venäjällä, jotka kuitenkin sisällyksensä puolesta ovat hyvin hupaisat lukea. Niissä Ahlqvist antaa havainnollisia kuvauksia elämästä Venäjällä, vaikka suomensukuisista kansoista, oikeista tutkimuksen esineistä, sen sijaan varsin vähän tietoja, paljoa vähemmän kuin Castrén matkakertomuksissaan. Enemmän kansatieteellistä ainesta sisältää hänen myöhemmiltä matkoiltansa kirjoitettu kertomus Unter Wogulen und Ostjaken (Voguulein ja Ostjakkein keskuudessa) 1883, mutta vahingoksi nuorelle suomalaiselle kirjallisuudellemme se, samoin kuin hänen hauska tutkimuksensa länsisuomalaisten kielten sivistyssanoista De vestfinska språkens kultur ord 1871 ja siitä uudistettu laitos Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen 1875, ei ole suomeksi ilmestynyt.[177]

Syksyllä 1846 järjestettiin savokarjalaisen ylioppilasosakunnan keskuudessa kuraattorin Sakari Joakim Cleve’n[178] esimiehyydellä erityinen suomalainen "osake" eli osasto, jonka tarkoituksena oli koota "kaikki suomen kirjoittamista ja puhuntaa halustavat ja rakastavat" yhteisiin keskusteluihin "äitinkielellä". Tämän suomalaisseuran pöytäkirjoissa, joita toimitti ylioppilas Fredrik Polén, esiintyy ikäänkuin yrityksen hyvänä haltijana usein Suometar,[179], milloin riemuitsevana jäsenten lukuisasti ollessa koolla, milloin vähälukuisille näyttäytyen "epäilevän, sulhoansa odottavan morsiaisen tapaan toivon lempiöillä kyynälillä silmissänsä".

Seuraavan vuoden alussa, 12 p. Tammik. 1847, perustivat kolme seuran innokkaimmista jäsenistä, ylioppilaat August Ahlqvist, Taneli Europaeus ja Paavo Tikkanen, yhdessä länsisuomalaisen kandidaatin Antero Varelius’en kanssa, suomenkielisen viikkolehden ja antoivat sille yhteisen lemmittynsä, Suomettaren, nimen. Sangen uskallettua tosin oli, varsinkin siihen aikaan, jolloin ei vielä ollut tavallista nähdä naisia kaikissa viroissa, että tämmöisen nuoren neitosen annettiin ryhtyä toimiin, joissa niinkuin näimme, eivät miehisemmätkään voimat aina kestäneet. Mutta kenties luotettiin juuri Suomettaren nais-etuuksiin, arveltiin, että ankarimmissakin herroissa toki löytyisi sen verta kohteliaisuutta, ett’eivät heti kohta panisi tukkoa suun eteen, jos tyttölapsen kieli joskus liikkuisikin vähän liian vapaasti.

Kuinka paljon perää tässä toivossa oli, näytti kyllä pian kokemus. Mutta toisessa tuumassaan Suomettaren miehet eivät erehtyneet. Tähän asti, niinkuin olemme nähneet, suomenkielisiä lehtiä oli lentänyt milloin mistäkin Suomen sopukasta; vaan pääkaupungissa ei ollut suomalaisuudella vielä yhtään jalansijaa. Suometar vasta otti Helsingin asuntopaikakseen. Sydän, se ikäänkuin naisen pettämättömällä luonnollisella aistilla päätti, on ensin valloitettava; kyllä kaikki muu sitten saadaan samassa.

Tässä maamme henkisessä sydänpaikassa Suometar alkoi tärkeän, monivaiheisen elämänretkensä. Alussa se ei huolinut paljon muusta kuin tieteistä ja taiteista. Paitsi että päälehdenkin sisällys melkein kokonaan tätä laatua oli, seurasi sitä vielä kerran kuukaudessa lisälehti, joka pelkkää kaunokirjallisuutta, vieraista kielistä suomennettuja novelleja, sisälsi. Eikä se ollut kumma, kun muistamme, että Suomettaren ensimmäiset toimittajat olivat kaikki nuoria yliopistolaisia.

Mutta tuli sitten toinen vuosi, tuo usein mainittu 1848, jolloin ei Suometar-neitokaan valtiollisesta riehunnasta säilynyt. Se lykkäsi tieteet ja taiteet loukkoon ja alkoi pitää pitkiä saarnoja vallankumouksista ja tasavalloista, Kossuth’ista, Cavaignac’ista, Lamartine’sta ynnä muista kansanvillitsijöistä ja kapinannostajista. Eikä siinä kyllin, se oli ruvennut, Kanavan varoittavasta esimerkistä huolimatta, omassakin maassa kaikellaisia parannuksia vaatimaan, ennen kaikkea sitä, että suomenkieli oli koroitettava luonnolliseen asemaansa meidän maassamme.

Kaksi vuotta ja vähän päälle kesti tätä puuskaa Suomettaren päässä. Sitten se äkkipäätä — 17:nnessä numerossaan 1850 — jätti sekä estetiikat että politiikat ja alkoi siitä lähtien syöttää lukijoillensa pelkkää Piplian historiaa, ynnä joskus vaihetukseksi vähän neuvoja maanviljelyksestä. Ja 26:nteen numeroonsa se viimein jätti kaikki puheensa kesken. Me jo tiedämme, mikä kova pakko oli tähän vaikenemiseen syynä.

Sitä ihmeellisempää on, että Suometar heti seuraavan vuoden alussa rohkeni jälleen koroittaa ääntänsä, toimittaakseen Suomen kansalle tietoja edes "luvallisista aineista". Hyväksi onneksi näitten luvallisten aineitten raja vähitellen taas väljeni. Tästä nyt alkava vuosikymmen oli Suomettaren paraan kukoistuksen ja kunnian aika. Maisteri Fredrik Polén, joka Toukokuussa 1851[180] oli ruvennut lehden toimitukseen yhdessä dosentti Herman Kellgren’in kanssa ja 1853 vuoden alusta ottanut koko toimituksen huolekseen, oli keksinyt kaksi sangen tehokasta keinoa lukijapiirinsä laajentamiseksi. Hän rupesi, näet, antamaan tilaajain kerääjille joka 11:nnen kappaleen lahjaksi, ja hän kehoitti talonpoikiakin lähettämään lehteen kertomuksia oman pitäjänsä asioista. Minkä suotu etu edellisissä, sen kunnianhalu jälkimmäisissä vaikutti; pitihän toki saada naapuritkin lukemaan, mitä meidän talon mies oli kirjoitellut. Paitsi sitä vaikutti, ilman kehoituksittakin, uteliaisuus näkemään, mitä kuulumisia omasta pitäjästä "aviisissa" oli. Tuli sitten vielä samaan aikaan Itämaan sota lisäksi, jonka tapaukset niin likeltä meitäkin koskivat, ja olivat joka miehelle haluttavat tietää. V. 1851 oli Suometar uudelleen alkanut 91:llä, sano yhdeksälläkymmenellä yhdellä tilaajalla! V. 1854 niitä oli jo 2000, seuraavana vuonna 4100 ja v. 1856 viimein 4600.

Täydesti Suometar tätä menestystä ansaitsikin. Se leikkipuhe, jota sen monien talonpoikaisten kirjeenvaihtajien johdosta silloin laskettiin, että Suometar on sanomalehti, jota koko Suomen kansa toimittaa koko Suomen kansalle, sisälsi kalliin totuuden. Sillä nuot maalaisten kirjelähetykset, vaikka monesti vähäpätöiset ja mitättömät, kuitenkin melkein jokainen toivat kortensa lisäksi siihen täydelliseen ja tarkkaan tietoon omasta maasta ja kansasta, niiden tarpeista ja mielipiteistä, jota paitsi paraiten ajatellut parannustuumat ovat paljaita pilvilinnoja. Ja näiden "lähetettyjen" kirjoitusten rinnalla tuli Suomettarelle runsaasti toisellaisiakin, jotka sisälsivät tiedolla ja taidolla sepitettyjä kyhäyksiä mitä erilaisimmista aineista. Kaikki ne nimet, joita nyt ylpeydellä luettelemme suomalaisuuden etutaistelijain niminä, loistavat tällä vuosikymmenellä Suomettaren palstojen koristuksena. Enimmän sijan täyttävät tietysti päätoimittajain omat kirjoitukset, Polén’in sekä Tikkasen, joka v. 1856 oli palannut toimitukseen.

Polén’in sujuva kynä esitti helppotajuisella tavalla niitä monellaisia aineita, joista sanomalehden pitää puhua; Tikkanen kirjeissään Jukka Lintuselle levitteli tietoja erittäin valtiollisista asioista. Näiden rinnalla nähtiin vielä Ahlqvist’in huvittavia matkakertomuksia ja ihania runoelmia: Forsström pöytäkirjain ja muiden virallisten kirjoitusten kaavoilla valmisteli kansan kieltä viralliseksi kieleksi; Antti Manninen sekä entinen Kanavan toimittaja Hannikainen, jotka talonpoikaisen kansamme oloja tunsivat tarkemmin kuin "herrat Helsingissä", osoittelivat parannusta vaativia kohtia meidän yhteiskunnassamme. Yrjö Koskinen viimein alkoi jo silloin näyttää sitä taitonsa ihmeteltävää monipuolisuutta, joka Suomen kansalle kaikissa sen riennoissa on niin tukevana ja ankarana apuna ollut. Välistä toi hän historiallisissa kertomuksissa esi-isiemme teot ja tilan ikään kuin silmien eteen; välistä ryhtyi hän nykyis-ajan polttavimpiin kysymyksiin käsiksi, niinkuin vaivaishoitoon ja kansakouluun. Erään kerran hän Gyldén’in korkokartan avulla loitsi ylös ammoisten aikojen peiton alta elävän kuvan Suomenmaasta siltä ajalta, kun tämä vielä oli Suomensaarena; toisen kerran taas hän vei mukanaan ulos maailman äärettömään avaruuteen katsomaan niitä ihmeitä, joita se sisältää. Mutta loistavin oli aina hänen neronsa, vaikuttavin hänen äänensä, kun tuli puheiksi Suomen kansan kipein tarve, korkeamman opetuksen ja virallisen hallinnon saaminen omakieliseksi. Hänen kirjoitustensa kautta Suometar oli luonteensa uudestaan muuttanut, oli pukenut sotahaarniskan päälleen ja tullut siksi suomalaisuuden Orleans’in neitsyeeksi, joka rohkeasti, riemullisesti johti meitä voitolle.

Ulkomuodoltaankin oli Suometar nyt uljaampi, kuin koska se ensi kerran uskalsi astua yleisön silmien eteen. Se oli vähitellen kasvanut milt’ei kahta vertaa kookkaammaksi. V. 1863 se jälleen pieneni, vaan alkoi sen sijaan ilmautua kahdesti viikossa, ja vuosina 1864-65 se jo ilmestyi jokaisena arkipäivänä, maailman suurten lehtien tavalla. Näinä vuosina se oli ensin Tikkasen ja Hannikaisen, sitten jälleen Polén’in johdon alla.

Mutta pian sai Suometar kokea, ett’eivät sen voimat vielä kestäneet niin raskaan taakan kantamista. Sitä myöten kuin se suureni, oli sen myös täytynyt kallistua. Ja tämä viimeinen suurennus ja kallistus olivat olleet niin äkilliset, ett’eivät lehden ystävät ja kannattajat jaksaneet sen mukana seurata. V. 1866 täytyi Suomettaren siitä syystä kokonaan lakata ilmestymästä, eikä sen seuraavina kamalina katovuosina ollut yrittämistäkään uudelleen esiintyä. Vasta v. 1869 uskalsi sen tytär Uusi Suometar lähteä emonsa jälkiä astumaan.[181]

Suomettaren miehet, niinkuin heidän elämäkerroistansa selviää, olivat mitä erilaisimpia luonteiltaan, taipumuksiltaan ja lahjoiltaan. Mutta yhtäläinen heissä kaikissa oli rakkaus Suomen kansaan sekä alttius sen palvelukseen, ja juuri tämä rakkaus on säilyttänyt niin pienten kuin suurten nimet historiamme lehdillä. Kadehdittava oli todella tämä aika, jolloin hyvä tahto ja oikea harrastus riitti vähäkykyisemmänkin työntekijän muistoa ikuistuttamaan.

Suomettaren perustajain elämäkerroista on Ahlqvist’in edellä esitetty.

Taavetti Emanuel Taneli Europaeus oli syntynyt 1 p. Jouluk. 1820 Savitaipaleella, jossa isä[182] oli kirkkoherrana. Heti ylioppilaaksi tultuaan 1844, jota ylemmäksi oppiarvossa ei koskaan pyrkinyt, antautui hän innostuksella kansallisen tieteen palvelukseen. Hänen runonkeräys-matkansa vv. 1845-48 ja niiden suuremmoiset tulokset ovat jo tulleet puheeksi Lönnrot’in uuden Kalevalan-laitoksen yhteydessä. Itse on hän julkaissut ainoasti Pieni Runoseppä nimisen "kokouksen paraimmista Inkerinmaan puolelta kerätyistä runolauluista ynnä johdatuksia runon tekoon" 1847. Sitä paitsi on hän painattanut v. 1854 paraista Kalevalan ja Kantelettaren ynnä muutamista muista ennen julkaistuista runolauluista kokoonpannun kirjan nimellä Karjalan kevätkäköinen. Vielä on hän näinä vuosina toimittanut Ruotsalais-suomalaisen sanakirjan, joka ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella kahdessa osassa 1852-53, sekä suomentanut Heikel’in Mittauden oppikirjan 1847. Jo viimeksi mainittuna vuonna oli hän Castrén’in kehoituksesta ruvennut tutkimaan Suomen suvun entisillä ja nykyisillä asuinmailla löytyviä hautakumpuja ja paikannimiä. Niiden kaivamiseen ja kokoonpoimimiseen hän tästälähin, myöhemmin myös suomalais-ugrilaisten lukusanojen vertailemiseen indoeurooppalaisten ynnä muiden maailman kielten kanssa, kulutti enimmän osan jäljellä olevaa elämäänsä. Kuinka paljon hän tällä on tiedettä hyödyttänyt, on yhä sangen epätietoista, osaksi suurestikin epäiltävää. Huomata kuitenkin sopii hänen pääteoksensa Tietoja suomalais-ungarilaisten kansain muinaisista olopaikoista, joka julkaistiin Suomi-kirjassa 1868 ja 1870. Vieläkin haaveellisemmat kuin Europaeus’en tieteelliset kirjoitukset, olivat hänen valtiollis-yhteiskunnalliset sepustuksensa. Niistä mainittakoon: Kirjoituksia Suomen kansan tärkeimmistä asioista suurimmaksi osaksi syrjäsensuureista paenneita I. Onko Suomen kansa voimihinsa päästettävä vain eikö? 1862 sekä hänen omaperustamansa Kansakunnan lehti, jota ilmestyi ainoastaan 4 numeroa lopulla vuotta 1863 ja yhtä monta seuraavan vuoden alussa.

15 p. Lokak. 1884 sammui Ohtan sairashuoneella liki Pietaria Europaeus’en monen puutteen alainen elämä, Halpa oli ollut se kuori, joka tämän hengen peitti, ja heikkona myös hengen valo sen sisällä liekehtinyt. Mutta se henki oli kuitenkin väsymättömimmän, alttiiksiantauvimman, itsensä kokonaan unohtavan työntekijän — voisipa sanoa — perikuvallisen työntekijän, joka ei koskaan palkkaa kysynyt, ei edes arvoa tai mainetta tavoitellut, vaan jonka ainoana haluna ja pyrintönä oli itse työ tieteen hyväksi ynnä isänmaan kunniaksi. Ja hänen nuoruutensa työ, jonka hän juuri näillä ominaisuuksilla sai suoritetuksi, on hänet jälkimaailman muistossa säilyttävä, niin kauan kuin Uutta Kalevalaa luetaan ja ihastellaan.

Antero Varelius, talollisen poika, on syntynyt 14 p. Heinäk. 1821 Varilan kylässä Tyrväällä. Nimensä Varelius sai hän tämän kotikylän mukaan, tullessaan Porin kouluun 1837. Ylioppilaaksi hän tuli 1843 ja maisteriksi 1847, vihittiin seuraavana vuonna papiksi ja pääsi, oltuaan apulaisena ja kappalaisena useassa paikassa, kirkkoherraksi Loimaalle 1869, jossa vielä elää ja ottaa osaa nykyajan harrastuksiin, niinkuin viimeksi hänen suuri lahjoituksensa Huittisten kansan-opistolle todistaa.

Toinen kansallinen heräys oli syvästi vaikuttanut juuri silloin ylioppilaaksi tulleesen Varelius’een ja saattanut häntä ryhtymään isänmaallisiin toimiin niin hyvin kaunokirjallisella kuin tieteellisellä alalla. Jo v. 1845 oli hän julkaissut ensi osan Enon opetuksia luonnon asioista ja v. 1846 toimittanut painosta Sääksmäen Ritvalan Helkavirret, selityksillä varustettuina. Suomettaren ensimmäiseen vuosikertaan hän antoi muun muassa pari suomennettua novellia: Mosen’in Ismaelin ja Oehlenschläger’in Luostariveljekset, jotka molemmat myös erikseen samana vuonna ilmestyivät. Seuraavana vuonna hän painatti omatekoisen huvinäytelmän Vekkulit ja Kekkulit. V. 1847 oli hän Pietarin akatemian antamalla apurahalla matkustellut omassa maassa kansatieteellisillä tutkimuksilla, joiden tulokset ilmestyivät, paitsi saksaksi akatemian toimituksissa, myös ruotsiksi 1847 vuoden Suomi-kirjassa nimellä Bidrag till Finlands kännedom i ethnografiskt hänseende (Lisiä Suomen tuntemiseen kansatieteelliseltä kannalta). Vielä julkaisi hän 1854 vuoden Suomi-kirjassa lavean Kertomuksen Tyrvään pitäjästä sekä v. 1856 toisen osan Enon opetuksia. Myös on hän ollut apulaisena Europaeus’en ruotsalais-suomalaisen sekä Lönnrot’in ison suomalais-ruotsalaisen sanakirjan toimittamisessa. Papiksi tultuansa on hän sitä paitsi suomentanut joukon hengellisiä kirjasia, sekä kirkkolakikomitean valvonnan alla pannut kokoon uuden kirkkolaki-ehdoituksen. V. 1868 hän kansantajuisessa kirjasessa selitti Mikä mies oli Agricola?

Paavo Tikkanen syntyi Iisalmella 2 p. Maalisk. 1823. Hänen isänsä Antti Tikkanen oli varakas ja itsenäinen talonpoika, seudullaan kuulu "prokuraattorin" nimellä, koska oli niitä harvoja, jotka jo silloin uskalsivat ponnistella virkavaltaa vastaan. Äiti oli Kiuruveden vanhaa, mahtavaa Remes-sukua, joka Porthan’in ajoilta on meille tunnettu. Poika osoitti niin suurta lukuhalua, että päätettiin laittaa hänet opin tielle. Koska Savossa ei vielä ollut kymnaasia, täytyi hänet käyttää Porvoossa asti, josta hän v. 1841 pääsi yliopistoon. V. 1847 seppelöittiin hän maisteriksi ja sai 1860 tohtorin arvon. Nuorena ylioppilaana jo oli hän alkanut harrastaa suomenkielisen kirjallisuuden kartuttamista. Savokarjalaisten toimittamissa Lukemisissa Suomen kansan hyödyksi on hänen suomennoksiansa Runeberg’in Hauta Perhossa sekä Oersted’in selitys ukkosesta; jota paitsi hän itse on siihen kirjoittanut johdatuksen yleiseen maantietoon ynnä Suomen maantiedon. Näinä aikoina, niinkuin on mainittu, hän myös suomensi Oehlenschläger’in Eräkäs nimisen jutelman Annikassa 1846. Vielä samana vuonna antoi hän omia suomalaisia runojansa Berndtson’in toimittamaan ruotsinkieliseen Necken-kalenteriin sekä painatti Suomenmaan kartan, ensimmäisen, jossa nimet olivat suomalaiset. Vuosi 1847 tuli vihdoin hänen elämänsuunnallensa ratkaisevaksi. Suomettarelle, jonka toimitukseen hän nuorukaisen innostuksella oli antautunut, sai hän antaa suurimman osan elämäänsä. Jo vuoden kuluttua lehden perustamisesta oli hän jäänyt melkein yksin siitä huolta pitämään, siksi kuin sen täytyi lakata 1850. Vuodesta 1853 oli hän jälleen alkanut avustaa Polén’in toimittamaa Suometarta ja v. 1856. astunut hänen rinnalleen sekä seuraavana vuonna hänen sijalleen toimittajaksi. Vv. 1857-59, 1861-63 oli lehden toimituksen taakka taas yksin-omaan hänen hartioillaan. V. 1860 hän sitä kantoi yhdessä Ahlqvist’in ja v. 1864 Hannikaisen kanssa. Viimeiseen asti pysyi hän vanhalle Suomettarelle uskollisena apumiehenä. Uuteenkin Suomettareen otti hän sen ensimmäisenä vuonna osaa.

Hänen sepittämistään kirjoista mainittakoon vielä: Suomen suuriruhtinanmaan nykynen tilasto 1848 ja samana vuonna rahvaallemme kehoittavaksi esimerkiksi lentokirjana levitetty Pitäjänkoulu Lajusissa Lihvinmaalla, sekä tohtoriväitöksenä julkaistu Väkiluvun ja asukasvaiheiden suhteita Suomessa 1859. Myös kokoili hän ahkerasti lisiä Suomen ja etenkin syntymämaakuntansa Savon historiaan. Sen ohessa oli hänellä asioitsijatoimiakin. Yhdessä Kellgren’in kanssa perusti hän v. 1849 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon sekä vähää myöhemmin kirjakaupan. Mutta v. 1858 sattunut tulipalo, joka hänen koko omaisuutensa hävitti, teki lopun noista ulkonaisista toimista. Kirjallisetkin keskeytyivät v. 1870, jolloin hän tuli mielisairaaksi. Siinä tilassa hän kuoli 7 p. Marrask. 1873.

Tikkasella on se ansio, että hän oli aikansa mies. Koska oppineemmat, nerollisemmat miehet eivät muuten kuin lyhyemmiksi ajoiksi tai satunnaisilla avuilla ryhtyneet siihen tärkeään tehtävään, joka Suomettarella oli, niin on hän Suomen kansalta saava ainaisen kiitoksen siitä, ett’ei ruvennut liian tarkasti ja pelkurimaisesti punnitsemaan vaarojansa ja vastuksiansa, eikä myös kykyänsä ja lahjojansa, vaan kävi uljaasti kiinni työhön siinä toivossa, että rehellinen mies on tehnyt velvollisuutensa, kun on tehnyt voimiansa myöten.

Vielä paremmin soveltuu toiseen Suomettaren päätoimittajista, Rietrikki Polén’iin, se kiitos, että on käyttänyt hänelle uskotun leiviskän paljoa hyödyllisemmin kuin moni muu suuremmalla luonnonlahjalla varustettu. Fredrik Polén, samannimisen kappalaisen poika, syntyi Pieksämäellä 23 p. Huhtik. 1823. Polén’in suku on saanut alkunsa Isonvihan aikana Suomeen tulleesta krakovalaisesta suutarista, joka nai talontyttären Kiuruveden kappelista. Heidän jälkeisensä saivat alkuperäisen kansallisuutensa tähden nimen Puolakka, joka Polén’in isän tullessa Oulun kouluun latinoittiin Polenius’eksi ja yliopiston rehtorin kautta siitä lyhennettiin nykyiseen muotoonsa. Polén’in äiti oli Paavo Tikkasen äidin sisar, joten siis molemmat Suomettaren voimaansaattajat olivat serkuksia.

Polén tuli Porvoon kymnaasiin 1839 ja ylioppilaaksi 1845, vihittiin maisteriksi 1850, luki jumaluus-oppia 1852-56, mutta kääntyi sitten jälleen filosofisten tieteiden uralle ja pääsi v. 1860 tohtoriksi, julkaistuaan väitöskirjan Johdanto Suomen kirjallishistoriaan 1858. Elettyänsä muutamia vuosia Helsingissä kirjallisella työllä sekä kirjapainon johtamisella, täytyi hänen sen jälkeen kuin onneton takaus oli hänet vararikkoon vienyt, antautua opettajantoimeen, jota jo ennenkin oli joskus väliaikaisesti harjoittanut. V. 1868 hän pääsi suomenkielen lehtoriksi Viipuriin, josta muutti historian ja maantieteen sekä suomenkielen kolleegaksi Kuopioon 1874 ja viimein uskonnon ja suomenkielen lehtoriksi Mikkeliin 1877. Hän kuoli 24 p. Jouluk. 1885.

Polén oli tullut yliopistoon kansallistunteen voimallisimman herätyksen hetkellä; täydellä innolla liittyi hänkin niiden joukkoon, jotka rupesivat suomalaista kirjallisuutta viljelemään. Annettuansa vv. 1847-49 runoelmia sekä suorasanaisia kirjoituksia Suomettareen, tuli hän v. 1851 siihen toimittajaksi, ja vv. 1853-55 oli koko toimitus hänen huolenaan. Näinä vuosina juuri, niinkuin on mainittu, osaksi helpontuneitten valtiollisten olojen, osaksi Itämaan sodan herättämän lukuhalun vaikutuksesta, mutta sangen suureksi osaksi myös Polén’in käytännöllisen taidon kautta, karttui lehden tilaajamäärä hämmästyttävällä tavalla ja itse lehti varttui suomalaisuuden mahtavimmaksi äänenkannattajaksi, liittyen ratkeamattomaan yhteyteen sen avulla herätetyn suomalaisen talonpoikaisen rahvaan hartaimpain pyrintöin ja toiveitten kanssa, Myöhemminkin oli Polén vielä vv. 1865-66[183] Suomettaren toimittajana. V. 1856 toimitti hän myös, paitsi Suometarta yhdessä Tikkasen kanssa, sen lisälehtenä ilmestyvää Lasten Suometarta; vv. 1859-63 kirjallista kuukauslehteä nimeltä Mehiläinen ja vv. 1860-62 lastenlehteä Varpusta; sitten Viipurissa Suomen-lehteä 1872-74, Kuopiossa Suomen Kirkkosanomia 1877 ja Mikkelissä Pellervoa 1881-84. Apuna on hän niin-ikään ollut Pietarin Sunnuntailehdessä 1871-72. Muutamat mainituissa lehdissä olleet pitemmät kirjoitukset ovat erikseenkin tulleet painetuiksi, jota paitsi Polén on Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta kokoonpannut ja suurimmaksi osaksi itse kirjoittanut Kirjallinen aarreaitta nimisen teoksen. Samassa seurassa oli hän monta vuotta esimiehenä. Helsingin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella oli hän aivan nuorena ylioppilaana v. 1847 käynyt keräilemässä vanhoja runoja ja satuja Savossa ja Suomen Karjalassa.

Polén’in toveri Suomettaren toimituksessa vv. 1851-1852 Abraham Herman August Kellgren oli syntynyt 21 p. Tammik. 1822 Kuopiossa, jossa isä oli kauppiaana. Tuli ylioppilaaksi 1838 ja maisteriksi 1844. Savokarjalaisen osakunnan kuraattorina 1844-46 toimitti hän painetuksi ensimmäisen vihkon Lukemisia Suomen kansan hyödyksi, johon ajatuskin lienee häneltä lähtenyt. Samaan aikaan otti hän osaa Fosterländskt album’in toimittamiseen sekä oli avullisena Robert Tengström’in suomalaisen anthologian julkaisemisessa. Lisäksi toimi hän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerinä 1845-46. Jo v. 1843 oli hän oleskellut Berliinissä vertailevaa kielitutkimusta oppimassa kuuluisan Bopp’in johdolla ja vv. 1846-48 kävi hän näitä opintojansa jatkamassa Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Ulkomailla hän julkaisi eräässä kielentutkijain kokouksensa pitämänsä esitelmän Die Grundzüge der finnischen Sprache mit besonderer Rücksicht auf den ural-altaischen Sprachstamm (Suomen kielen peruspiirteet ottamalla erittäin huomioon ural-altailaisen kielikunnan) 1847. Hänen varsinainen tutkimus-alansa oli kuitenkin sanskriitti, jossa hän pääsi dosentiksi 1849. Sittemmin tutki hän vielä muita itämaisia kieliä hakeakseen Wallin’in kuoltua avoimeksi jäänyttä itämaiden kirjallisuuden professorin virkaa. Sen hän saikin v. 1854, mutta kuoli pian sen jälkeen, 26 p. Syysk. 1856.

Kellgren oli yliopistomme kyvykkäimpiä opettajia ja oli sekä tieteellisten teostensa että etevän persoonallisuutensa kautta tullut hyvin tunnetuksi ulkomaillakin. Hartaana Suomen kielen ja kirjallisuuden ystävänä olisi hän, jos olisi saanut elää, epäilemättä vielä paljon niiden hyväksi vaikuttanut.

Pietari Hannikaisen jälkeen, jonka elämäkerta myös on edellä esitetty, vanhin eloon jääneistä Suomettaren miehistä on Kaarlo Ferdinand Forsström. Hän on syntynyt 8 p. Elok. 1817 Mäntyharjulla, jossa isä oli nimismiehenä. Tuli ylioppilaaksi 1836 ja suoritti tuomaritutkinnon 1840. Pääsi v. 1850 virkaatoimittavaksi tuomariksi Ala-Karjalan tuomiokuntaan ja nimitettiin samaan virkaan vakinaisesti 1859. Siirtyi v. 1864 Mäntyharjun tuomiokuntaan, jossa vielä toimii, asuen Ristiinan pitäjässä.

Keväällä 1856 pitäessään keräjiä Tohmajärvellä Forsström kirjoitti ensimmäiset pohjakirjat ja vähäisemmissä asioissa pöytäkirjatkin suomeksi. Syksyllä samana vuonna hän teki jo laveammassa rikosjutussa kertomuksen suomen kielellä, liittäen kuitenkin ruotsinkielisen käännöksen hovioikeuden varalle. Tämä kertomus ilmestyi seuraavana vuonna painostakin nimellä Viina ja murha eli ensimäiset kihlakunnan oikeuden protokollat suomeksi. Vielä on Forsström julkaissut suomeksi Kirjoituksia lakiasioista, kolme vihkoa, 1862-63, (neljännen ruotsiksi lakisanain suomentamisesta 1864), sekä v. 1883 vihkosen Käräjäasioita.[184]

Että vähemmälläkin opilla ja lyhyemmälläkin ijällä voi jättää pysyväisen muiston jälkeensä, siitä on todisteena toinen Suomettaren kirjeenvaihtaja Antti Manninen. Tämä merkillinen mies oli syntynyt 30 p. Kesäk. 1831 Mikkelin pitäjässä, jossa isä oli kirkonmiehenä. Jo aikaisin osoitti hän erityistä halua hankkia itsellensä tietoja sekä jakaa näitä muillekin. Mikäli vaan varat myönsivät, osti hän itsellensä kirjoja, joita ahkerasti lueskeli ja joiden avulla opetteli pyhä-iltoina luokseen kokoontunutta kylän nuorisoa. Jo Suomettaren ensi vuosina oli Manninen siihen alkanut kirjoitella ja siten tullut Paavo Tikkaselle tuttavaksi. Luultavasti tämän välityksellä hän oli saanut usealta kustantajalta suomenkielisiä kirjoja myötäväksi ja sai siinä sivussa tietysti myös omaa lukuhaluaan tyydytetyksi. Erittäin harrasti hän maanviljelystä koskevaa kirjallisuutta ja oli tätä tarkoitusta varten oppinut ruotsiakin. Mutta hän ei tyytynyt ainoastaan lukemiseen, vaan teki myös kokeita, joiden tuloksia sitten julkaisi. Ensimmäisenä ilmestyi v. 1856 hänen käsikirjansa maatalouden hoitajille Taito ja toimi. Seuraavan vuoden alussa saatuaan kehoituksen valmistautumaan opettajaksi johonkin niistä maanviljelyskouluista, joita siihen aikaan maahamme perustettiin, ja saatuaan matka-apua, hän läksi Ultunan maanviljelys-opistoon Ruotsiin. Sieltä palattuansa hän jonkun aikaa Helsingissä kuunteli yliopistollisia luentoja, erittäin kemiallisia. Käytyään vielä Mustialassa, hän saman vuoden lopulla tuli Jouhkolan maanviljelyskoulun johtajaksi Tohmajärvelle ja siirtyi sieltä v. 1860 Leväisten opistoon liki Kuopiota. Mainittuna vuonna hän julkaisi kukaties paraan teoksensa Mietteitä katovuosista Suomessa, joka sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon; sitä ennen oli hän painattanut Lyhykäisen maanviljelys-opin kysymyksissä ja vastauksissa 1858. V. 1861 perustettiin Mannisen toimesta Kuopion maanviljelysseura, jonka sihteeriksi hän valittiin. Tähän aikaan kutsuttiin hän myös jäseneksi siihen komiteaan, jonka tuli antaa lausunto maamme kansakoulu-laitoksen järjestämisestä. Samana vuonna pani hän yhdessä toisten kanssa alulle kirjapainon ja Tapio-nimisen lehden, jonka päätoimittajana hän oli. Vv. 1862-66 antoi hän vielä ulos useita maataloutta koskevia kirjoituksia, sekä omatekoisia että suomennoksia. Epäilemättä olisi hän yhä suuressa määrin rikastuttanut käytännöllistä kirjallisuuttamme, joll’ei kuolema olisi katkaissut hänen elämänlankaansa 20 p. Lokak. 1866.

Etevin kaikista Suomettaren avustajista on kieltämättä Yrjö Koskinen. Ei tarvitse muuta kuin lukea hänen ensimmäisiä lentoisia kirjoituksiaan kansallisuus-kysymyksessä, huomatakseen, että Suomen kansan asiaa oli ryhtynyt ajamaan harvinainen johtajakyky.

Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, triviaalikoulun kolleegan Yrjö Jaakko Forsman’in poika, syntyi Vaasan kaupungissa 10 p. Jouluk. 1830. Vaikka kasvaneena ruotsinkielisessä perheessä ja muuten umpiruotsalaisissa oloissa, oli hän jo kouluaikana nuoruutensa koko innolla antaunut suomalaisen kansallis-aatteen omaksi. Saima-lehdestä kajahtanut herätyshuuto oli myös maamme ruotsinkielisten paikkakuntain herrassäädyssä sattunut sydämeen. Suomen kielen luonnoton asema Suomen kansan omassa maassa oli usein ollut puheen-aineena vanhempain kodissa, ja sen kautta oli nuorukaisessa kehittynyt vakaumukseksi, että suomenkielellä tuli olla sama asema Suomessa, kuin ruotsinkielellä Ruotsissa, ranskankielellä Ranskassa, ja että olevaisille oloille oli annettava ainoasti väliaikainen oikeus; jota mielipidettä hän sitten miehenä onkin järkähtämättömällä johdonmukaisuudella ja vakavuudella pyytänyt sekä sanoissa että teoissa toteuttaa. Ylioppilaaksi tultuaan v. 1847 rupesi hän suurella hartaudella oppimaan suomea, käyttäen siihen varsinkin loma-aikoja, jolloin oleskeli Hämeenkyrössä, missä isä vuodesta 1845 eli kirkkoherrana. Tällä ajalla hän jo kirjoitti, ikään kuin kielen ja historian tutkimuksen harjoitukseksi ennen mainitun Kertomuksen Hämeenkyrön pitäjästä, jonka sai suomeksi julkaistuksi v. 1852, lujuudellaan voittaen ne esteet, mitkä syntyivät 1850 vuoden asetuksesta. Saavutettuaan maisterin arvon 1853, muutti hän Turkuun, missä oli virkaa toimittavana koulun-opettajana ja samassa myös aloitti sanomakirjallisen toimensa Åbo Tidningar lehden apumiehenä. Seuraavana vuonna sai hän apulaisviran Vaasan kymnaasissa, joka siihen aikaan oli kaupungin palon vuoksi Pietarsaareen muutettuna. Tämän opiston runsasvarainen kirjasto antoi hänelle tilaisuutta historiallisten tutkimusten jatkamiseen ja saattoi häntä miettimään Nuijasodan historian kirjoittamista. Valmistautuneena siihen työhön vielä arkistointutkimisen kautta Ruotsissa, painatti hän v. 1857 ensimmäisen osan teostansa Nuijasota, sen syyt ja tapaukset. Toinen osa tuli täydellisesti ilmi v. 1859;[185] mutta sen kaksi ensimmäistä lukua hän jo edellisenä vuonna julkaisi väitöskirjan muodossa. V. 1860 hän vihittiin tohtoriksi ja läksi sitten yliopistolta saadulla apurahalla tieteelliselle matkalle Ruotsiin, Saksaan, Ranskaan ja Englantiin. Miltä olo ja elo noissa nykyajan sivistyksen pesäpaikoissa näyttivät Suomalaisen silmissä, sen hän kuvasi elävästi ja omituisesti kirjeissänsä, joita julkaisi Polén’in Mehiläisessä. Tätä aikakauskirjaa hän muutenkin kaiken aikaa kannatti kirjoituksilla isänmaallisista kysymyksistä. Sillä välin oli historian professorin paikka yliopistossamme tullut avoimeksi, jota hän myös haki. Vastoin ystäväinsä ja suosijainsa neuvoa hän kirjoitti tämänkin väitöskirjansa, Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta 1862, suomenkielellä, joka, niinkuin arvattava oli, saattoi useat konsistoorin jäsenet ankaraan vihastukseen, vaan ei kuitenkaan estänyt häntä pääsemästä ensimmäisenä ehdolle. Hän määrättiin sitten v. 1863 yleisen historian professoriksi, jonka viran v. 1876 vaihtoi Suomen ja pohjoismaiden historian professorin virkaan.

Helsinkiin siirryttyänsä on Yrjö-Koskinen ollut suomalaisen puolueen yleisesti tunnustettuna johtajana. Pääkaupungin suomenkielinen sanomakirjallisuus on suureksi osaksi hänestä saanut alkunsa sekä vahvan, tehokkaan tukensa: Helsingin Uutiset, jota hän yhdessä veljensä Jaakko Forsman’in ja Agathon Meurman’in kanssa toimitti valtiopäivien aikana 1863, Kirjallinen Kuukauslehti 1866-80 sekä Uusi Suometar. Jokaisessa tärkeämmässä asiassa, joka on koskenut Suomen kansan valtiollisia, yhteiskunnallisia tai taloudellisia etuja, on näin Yrjö-Koskisen ääni kuulunut, aina puolustaen kansamme oikeutta kansalliseen itsenäiseen päätösvaltaan ja erittäin suomenkielisen enemmistön oikeutta täysivaltaisesti osaa ottamaan isänmaan asioihin.

Hänen yhteiskunnallinen toimintansa ei ole kuitenkaan yksistään sanomakirjallisuuden alaan rajoittunut. Porvoon hiippakunnan koulun-opettajain edusmiehenä on hän esiintynyt pappissäädyssä 1872, 1877 ja 1882 vuosien valtiopäivillä. V. 1877 valitsi hänet talonpoikaissääty pankki-valtuusmiehekseen. V. 1882 hän nimitettiin senaattoriksi. Aateloituna v. 1884 hän otti viralliseksikin kirjailijanimensä Yrjö-Koskinen, ensimmäisen suomenkielisen nykyisessä ritarihuoneessamme, ja piirsi vaakunaansa sanat: "vakaa, valpas, vilpitön", jotka ovat olleet hänen koko elämänsä ohjeena.

Tieteelliselläkin alalla on Yrjö-Koskinen toiminut harvinaisella tuotteliaisuudella ja monipuolisuudella. Suomalaisessa kirjallisuudessa tulee hänen teoksillansa olemaan aina pysyväinen arvo; samaten kuin hänen selvä kirjoitustapansa, johon Ranskan klassillinen koulu johonkin määrään on vaikuttanut, melkoisesti on muodostanut suomalaista suorasanaista kirjoituslaatua. Paitsi yllä jo esiin tuotuja teoksia mainittakoon tässä ainoasti seuraavat Suomen historiaa koskevat: Oppikirja Suomen kansan historiassa 1869-73 (uusi painos 1881-82); Olavi Maununpoika Pariisissa ja Suomalaisten opinkäynti ulkomailla keskiajalla 1862; Lähteitä Isonvihan historiaan 1865; Yrjö Maunu Sprengtporten’ista ja Suomen itsenäisyydestä 1870; Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta 1875; Tutkimus maan-omistusseikoista Suomenmaassa keskiaikana 1881; niin myös suuri joukko yksityistutkimuksia ja elämäkertoja Suomi-kirjassa, Historiallisessa Arkistossa y.m. Yleistä historiaa koskevista teoksista huomattakoon: Kertomuksia ihmiskunnan historiasta (Vanha ja erittäin Keski-aika) 4 osaa, 1864-67; Sur l’antiquité des Lives en Livonie (Liiviläisten entisyydestä Liivinmaalla) 1867; sekä Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa 1879, joka viimeksimainittu on filosofinen katsaus ihmiskunnan valtiolliseen kehitykseen, nojautuva laveitten tutkimusten kautta saavutettuun itsenäiseen käsitykseen. Suomenkielen opettajana Pietarsaaressa ollessaan pani hän kokoon pari oppikirjaa: Läseöfningar i finska språket (Lukuharjoituksia suomenkielessä) 1855 ja Finska språkets satslära (Suomenkielen lauseoppi) 1860.

Myöskin runoutta ja kaunokirjallisuutta on Yrjö-Koskinen nuorempana harjoittanut. Runoelma Österbotten Åbo Tidningar lehdessä 1854, ainoa minkä hän ruotsiksi on painattanut, veti jo aikaisin huomiota puoleensa. Hänen suomalaisista runokokeistansa on yksi, Suomen salossa, oikein tullut yleiseksi kansanlauluksi. Mansikoita ja Mustikoita kalenterin ensimmäisessä vihkossa 1859 löytyy hänen sepittämänsä historiallinen novelli Pohjan piltti, jonka tapaukset liikkuvat Pohjanmaan asuttamisen ajoilla. Tähän kirjallisuuden haaraan saattaa myös lukea kirjan Opiksi ja huviksi, lukemisia Suomen perheille 1863. Viimeksi mainittakoon, että Yrjö-Koskinen on ollut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä vv. 1874-92 ja siinä asemassa tarmokkaasti toiminut suomalaisen kirjallisuuden edistämiseksi.

Niiden miesten joukosta, jotka antoivat apuansa Suomettarelle ja olivat läheisessä yhteydessä sen toimittajien kanssa, sopii tässä yhteydessä vielä muutamia esittää, nimittäin: Eero Rudbeck eli Salmelainen, Oskar Blomstedt, Edvin Avellan ja Agathon Meurman.

Eero Rudbeck eli Salmelainen oli syntynyt 17 p. Huhtik. 1830 Iisalmessa, jossa isä oli henkikirjurina. Kävi koulua Kuopiossa ja oli Snellman’in paraita oppilaita. Tuli ylioppilaaksi 1849 ja maisteriksi 1857, pääsi kymnaasin-apulaiseksi Kuopioon 1858 ja kuoli 29 p. Kesäk. 1867. Hän oli suurella innolla ryhtynyt suorasanaisen kansanrunoutemme, kokoonsovittamiseen ja painokuntoiseksi valmistamiseen. Hänen työnsä kautta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella ilmestyi Suomen kansan satuja ja tarinoita neljä vihkoa vuosina 1852, 1854, 1863 ja 1866. Itsekin hän kävi ylioppilas Albin Rothman’in kanssa v. 1850 Seuran antamalla matkarahalla keräämässä kansansatuja Pohjois-Hämeessä. Myös rupesi hän vertailemaan niitä samallaisiin tuotteihin muissa kansoissa ja ylipäänsä tutkimaan kansantarinan luonnetta. Tätä ainetta koskee eräs hänen kirjoituksensa Litteraturblad’issa 1854 sekä hänen väitöskirjansa Om Finnarnes folkdikt i obunden form (Suomalaisten kansanrunoudesta suorasanaisessa muodossa) 1857. Kansamme muinaisuutta koskeva tutkimus on vielä Vähäinen kertoelma muinois-suomalaisten pyhistä menoista Suomi-kirjassa 1852. Itä-Suomen ja Venäjän Karjalan kansansatujen sujuvaa, kaunista, runollista kieltä, johonka hän oli niin hyvin perehtynyt, hän myös käytti useissa pienissä suomennoksissaan ja mukailuksissaan, joista mainittakoon lukemisto Pääskyisen pakinat 1857 sekä lehdet Lukemisia kansalle 1855-56.

Lukemista nuorisolle 1856 (lakkasi 18:een n:oon) ja Lasten Suometar 1857 (alkukuukaudet, sitten se jäi Kaarlo Slöör’in toimitettavaksi). Sekä esitystavan että kielen puolesta ovat Salmelaisen kirjoitukset nytkin vielä esikuviksi kelpaavia mestariteoksia. Sen kautta ne ovatkin, yhdessä itse kansantarinain kanssa, suuresti olleet apuna uudemman suomalaisen proosakielen muodostumiseen. Varsinaisesti luovaa henkeä ei Salmelaisella kuitenkaan ollut. Yhteen aikaan toivottiin hänestä opettajaa yliopistoomme; mutta vastoinkäyminen tohtoriväitöksessä masensi arkatuntoisen miehen mielen siihen määrään, että hän murtui.

Oskar August Frithiof Blomstedt oli syntynyt Huhtik. 5 p. 1833 Kurun kappelissa, jossa isä oli lukkarina. Tuli ylioppilaaksi 1853 ja maisteriksi 1860. Määrättiin Kokkolan uuden ylialkeiskoulun rehtoriksi ja järjestäjäksi 1861 sekä latinan lehtoriksi Ouluun 1864. Kävi 1865-66 kasvatus-opillisella ja kielitieteellisellä matkalla Saksassa, Itävallassa ja Unkarissa. Pääsi filosofian tohtoriksi sekä dosentiksi suomen ja unkarin kielissä 1869. Määrättiin samana vuonna Helsingin kansakoulujen tarkastajaksi. Kuoli 18 p. Helmik. 1871.

Blomstedt’in väitöskirjat tohtorin ja dosentin arvoa varten vuodelta 1869, Suomen verbien -vi eli -pi päätteestä tutkimus ja Halotti Beszéd ynnä sen johdosta vertailevia tutkimuksia unkarin, suomen ja lapin kielissä, ovat ensimmäiset suomenkieliset suomalais-ugrilaisen kielitieteen alalla.[186] Latinankielen lehtorin virkaa varten oli hän julkaissut v. 1863 Mietteitä latinan-opetuksesta alkeis-opistossamme, H.G. Porthan’in opetustavan johdolla, ja mainitussa virassa oli hän toimittanut suomeksi Romalaista kirjallisuutta, nimittäin Tacitus’en Germanian, Sallustius’en Jugurthan ja Cicero’n Puheita, 1865-66. Nuorempana oli hän harrastanut myös Suomen historiaa, julkaisten useita tutkimuksia Suomen sodasta: Vältvääpeli Roth’in urotyöt Ruovedellä 1857 vuoden Suomi-kirjassa. Kuvaelmia 1808 vuoden sodasta Suomessa 1858 sekä Kapina Kauhajoella 1862. Samoihin aikoihin oli hän ollut apumiehenä Suomettaressa 1855-60.

Edvin Avellan syntyi Ahlaisten kappelissa 1 p. Toukok. 1830. Hänen isänsä oli opettaja ja maanviljelijä Kustaa Aadolf Avellan, joka on tunnettu suomenkielen, etenkin sen oikeakielisyys-seikkojen tutkijana, ja joka on muun muassa julkaissut kolme pitempää lauseopillista kirjoitusta ruotsiksi Suomi-kirjassa 1849, 1850 ja 1853. Poika tuli ylioppilaaksi 1848 ja pääsi suoritettuaan Turussa opinnäytteen kouluvirkoja varten kolleegaksi Hämeenlinnaan 1855. Täällä alkoi hän vuodesta 1859 opettaa kaikkia aineitansa suomeksi, eikä sitä häneltä kielletty, koska suomenkielisten lasten opettaminen siten hyvin menestyi. V. 1862 siirtyi hän Poriin, mutta otti jo v. 1865 heikontuneen terveytensä tähden eron opettajantoimesta ja rupesi maanviljelijäksi. Siitä asti on hän innolla ottanut osaa kotipuolensa aineellisiin ja henkisiin yrityksiin, muun muassa Porin suomenkielisen opiston perustamiseen. Kaikilla valtiopäivillä vuodesta 1877 on hän ollut Ali-Satakunnan sekä, sen tultua jaetuksi, Ulvilan tuomiokunnan edusmiehenä talonpoikaissäädyssä. Sanomalehtiin on hän ahkerasti kirjoitellut vuodesta 1856 alkaen. Sitä paitsi on hän sekä suomentanut että itse pannut kokoon useita maataloutta koskevia kirjoja. Myös muutamia kaunokirjallisia teoksia on hän 1870-luvulla suomentanut, joista mainittakoon: Fredrik Berndtson’in runomitallinen näytelmä Elämän taistelusta 1873, Runeberg’in Runoelmia 1874 ja Schiller’in Orleansin neitsyt 1875.

Agathon Meurman syntyi Liuksialan kartanossa Kangasalla 9 p. Lokak. 1826. Isä oli palvellut luutnanttina suomalaisessa tykistössä, äiti oli Aadolf Iivar Arvidsson’in sisar. Meurman tuli ylioppilaaksi 1844, meni 1847 vuodeksi Mustialan maanviljelys-opistoon ja osti 1849 kanssaperillisiltään isänsä kartanon. On ollut vuodesta 1872 valtiopäivillä tuomiokuntansa edusmiehenä talonpoikaissäädyssä sekä tämän säädyn valitsemana pankki-valtuusmiehenä vuodesta 1882, jolloin muutti Helsinkiin asumaan. Hänen julkaisujaan mainittakoon: sanakirjallisia Ranskalais-suomalainen sanakirja 1877, Sanakirja yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten 1883-90 ja Venäläis-suomalainen sanakirja 1895; kansantajuisia, historiallisia ja yhteiskunnallisia Veroista Suomessa 1878, Maatilojen yleiset rasitukset Suomessa 1880, Isänmaan puolustuksesta 1882, Suomi ennen ja nyt 1890. Nälkävuodet 1860-luvulla 1892, Kuinka suomenkieli pääsi viralliseksi ja Ehtoollispakko ja eriuskolaislaki 1893 sekä Juha Pynninen ja kansakirjastot 1895; suomennoksia neljä vihkoa J.V. Snellman’in Kirjoituksia aikakauskirjallisuuden alalla 1879-83, johon hän on myös liittänyt Snellman’in elämäkerran. Mutta suurimman elämäntyönsä on Meurman suorittanut sanomakirjallisuuden alalla. Hänen ensimmäinen suomenkielinen kirjoituksensa Mustialan vuositutkio löytyy Suomettaressa 1848. Varsinaisesti alkoi hän suomeksi kirjoitella kuitenkin vasta v. 1863, jolloin oli osallisena Helsingin Uutisten toimituksessa. Sen jälkeen hän lähetteli kirjoituksiansa Kirjalliseen Kuukauslehteen, jonka toimitukseen hän kuului vv. 1869-72, sekä Uuteen Suomettareen, jonka ahkerimpia avun-antajia hän näihin asti on ollut. Hänen kirjailijatoimestaan ruotsinkielellä, on paitsi esitystä kansakoulumme järjestämisestä Om finska folkskolans organisation, joka sai Suomen Talousseuran palkinnon 1856 ja seuraavana vuonna erikseen painettiin, mainittava kansallismielisten Morgonbladet ja Finland lehtien avustaminen sekä jälkimmäisen toimittaminen vv. 1886-88. Meurman’in artikkelit sisältävät aina huomiota nostavia, omaperäisiä, kokemukseen perustettuja arveluita päivän kysymyksissä, suuresti eroavaisia sanomalehdissä tavallisista kammari-viisastelemisista. Lisäksi ne ovat höystetyt mitä lystimmällä leikillisyydellä ja sukkeluudella, joka tekee, että aineesta vähemmin huolivakin niitä kirjallisina tuotteina huviksensa lukee. Vaan ennen kaikkea niissä viehättää se miehuullinen, maailmaa pelkäämätön suoruus, jolla ne totuutta, olkoonpa monesti subjektiiviselta kannalta, lausuvat ilmi, sekä se puhdas, lämmin ja syvä henki, joka niistä aina huokuu. Se, mikä Meurman’in yhteiskunnallisissa kirjoituksissa ikään kuin kirpelöi, ei ole pelkästään tuota klassillista attikalaista suolaa, vaan maan suolaa sanan kristillisessä merkityksessä.

Samana vuonna, jolloin vanha Suometar lakkasi, ja ennen kuin Uusi Suometar saatiin toimeen, perustettiin pääkaupungissamme toinen suomalaisuuden enimmin vaikuttaneista äänenkannattajista Kirjallinen Kuukauslehti 1866. "Me olemme katsoneet tarpeelliseksi", selittävät sen perustajat alkulauseessa, "että tavallisten sanomalehtien rinnalla löytyy lehti semmoinen, joka voipi tarkastaa valtiolliset ja yhteiskunnalliset asiat enemmin yleiseltä kannalta kuin tavalliselle sanomalehdelle on mahdollinen, sen kun enemmin täytyy olla päivän vaihtelevain mielipiteiden äänenkannattajana. Sen ohessa olemme katsoneet ihan tärkeäksi yleiselle sivistykselle maassamme, että niin paljon kuin mahdollista seurataan nykyajan rientoja ja harrastuksia tiedetten, taidetten ja yhteis-elämän alalla. — Kirjallisuutemme edistykselle luulemme varsinkin tänkaltaisen lehden tarpeelliseksi, jopa välttämättömäksi. Semminkin tarvitsee alkava suomenkielinen kirjallisuus virkistyäksensä valvomista ja huomiota. — Toimitus, joka katsoo oman kansallisen kielemme pikaisen koroittamisen maamme sivistys- ja virkakieleksi kansamme hengen-asiaksi, ei ole voinut olla kahden vaiheella, millä kielellä tämmöinen aikakauskirja olisi toimitettava. Meidän vakuutuksemme tässä kohden on saanut vahvistusta hartaasta halustamme liittää tämä yritys niihin kansallisiin harrastuksiin, jotka ovat meidän aikamme kunnia ja kansamme tulevaisuuden toivo. Olemme myöskin luulleet suomenkielisen aikakauskirjan varsinkin tällä ajalla tarpeelliseksi. Viimeinen armollinen asetus suomenkielen käyttämisestä maamme virkakunnissa ja oikeustoissa sekä muutkin asianhaarat ovat tehneet suomenkielen tarkan tuntemisen ja osaamisen yhä tarpeellisemmaksi, jopa ihan välttämättömäksi maamme sivistyneille. Niille perhekunnille ja yksityisille, jotka eivät kokonaan tahdo ummistaa korviansa ja silmiänsä ajan ja kansan vaatimuksilta, tulee sentähden sopiva suomenkielinen lukemisto ihan erinomaiseksi tarpeeksi. — Tällä ei suinkaan ole sanottu että Kirjallinen Kuukauslehti olisi yksin-omaisesti aiottu niille säädyille, jotka etenkin ovat ottaneet sivistyneen nimeä kantaaksensa, vaan luulemme lehtemme kelpaavan jokaisen sivistyneen ja sivistystä harrastavan luettavaksi, kuulukoon hän mihin säätyyn ja kansalaisluokkaan tahansa. Kaikki koetukset säätyluokkain nojassa rakentaa rajaa muka sivistyneiden ja sivistymättömäin välillä, pidämme haitallisina ja vahingollisina. Harras toivomme on sitä vastoin, että kansallinen yhteys ja yleinen sivistys piankin on tasoittava sen juovan, joka vielä meidän maassa löytyy eri kansalaisluokkain ja säätyin välillä. Kirjallinen Kuukauslehti on pitävä suurimpana kunnianansa, jos se sivistyksen välikappaleena voipi siinä kohden jotain vaikuttaa".

Yritys, niinkuin siinä myös huomautetaan, ei ollut suomenkielelläkään aivan uusi, vaan oli sen lähinnä edeltäjänä Polén’in mainittu vv. 1859-63 ilmestynyt Mehiläinen, joka vuorostansa katsoi olevansa jatkona Lönnrot’in aikaisemmalle samannimiselle kuukauslehdelle. Kirjallisen Kuukauslehden päämerkitys on siinä, että siitä tuli yliopiston suomenmielisten pysyväinen äänenkannattaja. Semmoisena se vaikutti viisitoista vuotta lukijainsa sivistysmäärää kohottaen ja kielemme yleistä kehitystä edistäen sekä totuttaen, joka ei ollut vähimmän tärkeätä, kirjoittajiansa käyttämään suomenkieltä tieteellisissä aineissaan. Moniaat, jotka ruotsinkielellä olivat alkaneet kirjallisen toimintansa, käyttivät siitä lähtien julkaisuissaan yksin-omaan suomea. Toiset, jotka varsinaisia tieteellisiä tutkimuksiansa yhä muilla kielillä harjoittivat, tottuivat ainakin yleistajuiset kirjoituksensa suomeksi toimittamaan. Ne, jotka eivät suomea vielä kyllin osanneet, lähettivät aluksi artikkelinsa ruotsinkielisinä Kirjalliselle Kuukauslehdelle suomennettaviksi. Samasta harrastuksesta johtuu myös, että kirjallisuudessamme löytyy useita teoksia, jotka ovat alkuansa ruotsiksi kirjoitetut, vaan yksistään tai ensiksi suomenkielisessä käännöksessä ilmestyneet. Mitä työtä, vaivaa ja uhrautumista tämä kaikki on kysynyt ja vaatinut, tuskin voi aavistaakaan nykyisin nouseva kirjailijapolvi, jolla on kodista ja koulusta lähtien suomenkieli ollut omana sekä valmiina joka alalla käytettäväksi.

Kirjallisen Kuukauslehden perustajat olivat nuoret maisterit Kaarlo Bergbom, Juhana Viktor Calamnius, Jaakko Forsman ja Frithiof Perander. Edelliset kaksi pysyivät toimituksessa aina vuoteen 1875. Viimeksimainitun sijalle astui jo v. 1868 maisteri Bernhard Fredrik Godenhjelm, joka sitten aikakauskirjan koko olemassa oloajan piti huolta sen kielellisestä asusta, eikä ainoastaan kirjoitusten korjailijana, vaan hyvin usein myös, niinkuin on huomautettu, ruotsiksi kirjoitettujen suomentajana. V. 1869, Jaakko Forsmanin siirtyessä Uuteen Suomettareen aputoimittajaksi, ryhtyi hänen vanhempi veljensä Yrjö Koskinen, joka oli ollut johtavana henkenä jo lehteä perustettaessa, itse toimitukseen ynnä hänen kanssaan Agathon Meurman, pysyen molemmat siinä vuoteen 1872.[187] Vuodesta 1876 otti Yrjö Koskinen yksin omassa nimessään julkaistakseen Kirjallista Kuukauslehteä, jonka viimeinen vuosikerta tuli ulos 1880. Lehden vaikutus ei kuitenkaan siihen päättynyt, sillä heti seuraavan vuoden alusta ilmestyi sen jatkona nuoremman yliopiston opettajain polven näihin asti toimittama Valvoja.[188]

Juhana Viktor Calamnius oli syntynyt 18 p. Toukok. 1838 Kruununkylässä, jossa isä oli kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1857, filosofian kandidaatiksi 1862 ja lisensiaatiksi 1866. Suoritettuaan vielä teologian kandidaatti-tutkinnon 1876, nimitettiin notaariksi Kuopion tuomiokapituliin ja viimein tuomioprovastiksi 1885, jossa virassa kuoli 26 p. Kesäk. 1891. Oli pari kertaa valtiopäivilläkin hiippakuntansa edustajana. Hänen ensimmäinen julkaisunsa vuodelta 1864. Taivalkoski-niminen novelli, on ruotsinkielinen, samoin myös hänen seuraavana vuonna painettu väitöskirjansa Aristoteleen kauneuden-opista. Mutta Kirjallisen Kuukauslehden ilmestyttyä on hänen kirjallinen toimensa, samoin kuin Bergbom’in, jonka elämäkerta tulee myöhemmin esitettäväksi, ollut yksin-omaan suomenkielinen. Huomattavin hänen kirjoituksistaan on Kynäkuvia muinais-ajan sadustosta, kirjeitä Suleimalle, vuosikerroissa 1866-68, 70-71; myös eri kirjana ilmestynyt v. 1875 nimellä Kreikkalaisia satuja. Muista teoksista mainittakoon: Muinaistiedustuksia Pohjanperiltä, Suomi-kirjassa 1868; Metelinkirkon haltia, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimittamassa Novellikirjastossa 1870; sekä suomennokset Aristoteleen Runous-oppi 1873 ja Platon’in Faidoni 1882.

Jaakko Oskar Forsman, Yrjö-Koskisen nuorempi veli, syntyi Vähänkyrön pappilassa 30 p. Heinäk. 1839. Tuli ylioppilaaksi 1857, filosofian kandidaatiksi 1862 sekä lakitieteen kandidaatiksi 1868 ja tohtoriksi 1874. On ollut vuodesta 1869 ylimääräisenä suomenkielen ja 1879 vakinaisena rikoslain-opin ja oikeushistorian professorina lain-opillisessa tiedekunnassa. On vuodesta 1882 istunut valtiopäivillä Kuopion hiippakunnan valitsemana jäsenenä pappissäädyssä. Hänen ensimmäiset julkaisunsa ovat Kettu Repolainen, suomennos saksalaista Reineke Fuchs tarinaa, joka ilmestyi kalenterissa Mansikoita ja Mustikoita 1859, ja Tietoja maailman kansoista, heidän tavoista, uskonnoista ja vaiheista, mukaelma saksasta, 1860. V. 1863 alkoi hän vaikutuksensa sanomalehti-alalla Helsingin Uutisten vastaavana toimittajana. V. 1865 oli hän osallisena vanhan Suomettaren ja vv. 1866-68 Kirjallisen Kuukauslehden sekä vv. 1869-78 Uuden Suomettaren toimituksessa. Hänen lakitieteellisistä julkaisuistaan mainittakoon ainoastaan tohtoriväitös Pakkotilasta kriminaali-oikeudessa, joka on ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja tällä alalla.[189]

Juhana Julius Frithiof Perander oli syntynyt 15 p. Marrask. 1838 Lestijärvellä, jossa isä oli pitäjän-apulaisena. Tuli ylioppilaaksi 1858, vihittiin maisteriksi 1864 ja tohtoriksi 1879. Nimitettiin filosofian dosentiksi 1870 sekä viimein vakinaiseksi kasvatus-opin professoriksi 1884. Kuoli 28 p. Jouluk. 1885. Hänen suomenkielisistä kirjoituksistaan ovat mainittavimmat hämäläis-osakunnan albumissa Kaikuja Hämeestä ilmestyneet kaunotieteelliset Kalevalan tutkimukset: Tragillisesta periaatteesta Kullervo-runoissa 1872; Kalevalan Aino-runosta 1874; Sisar Kalevalassa 1886.

Bernhard Fredrik Godenhjelm maalaustaiteilijan Berndt Abraham Godenhjelm’in poika, on syntynyt Pietarin kaupungissa 7 p. Maalisk. 1840. Muutti seitsenvuotisena vanhempainsa mukana Helsinkiin, mutta vietti kesät, niinkuin ennenkin, Kymin pitäjässä, jossa myös oppi suomenkielen. Tuli ylioppilaaksi 1858 ja maisteriksi 1864, nimitettiin saksankielen lehtoriksi yliopistoon 1866. On yhdessä puolisonsa Iida Gustaavan kanssa, joka on syntyisin Lindroos, omistanut elämänsä v. 1869 perustetulle Helsingin suomalaiselle tyttökoululle ynnä siihen v. 1881 liitetylle jatko-opistolle. Hänen kirjallisesta toimestaan, joka on ollut kauttaaltansa suomenkielinen, huomattakoon: Saksalais-suomalainen sanakirja, ensimmäinen täydellisempi uudemmista sivistyskielistä suomeksi, 1873; Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa 1884; Runous ja runouden muodot I. 1885.[190] Runoelmiakin on hän kirjoitellut, niiden joukossa useita kertovaisia, esim. Kaupin linna ja Gezelius, sekä ottanut osaa Vänrikki Stoolin tarinain suomentamiseen.

Kirjallisen Kuukauslehden apumiehistä riittänee esittää muutamat etevimmät, nimittäin: Otto Donner, Kaarlo Ferdinand Ignatius, Thiodolf Rein, Juhana Reinhold Aspelin ja nuorena kuollut Kaarle Alfred Castrén.

Otto Donner on syntynyt 15 p. Jouluk. 1835 Kokkolassa, jossa isä oli kauppiaana. Tuli ylioppilaaksi 1857, vihittiin maisteriksi ja tohtoriksi 1864 ja kävi sitten useammat kerrat ulkomailla opintojansa jatkamassa. Hänellä oli erittäin tarkoituksena sanskriitin-kielen oppiminen sekä siihen perustuvaan, uuteen vertailevaan kielitieteesen tutustuminen. Tässä aineessa hän tuli dosentiksi 1870 ja ylimääräiseksi professoriksi 1875. Intiaan päin oli jo viitannut hänen tohtoriväitöksensä Indernas föreställningar om verldsskapelsen, jemförda med Finnarnes (Intialaisten käsitykset maailman luomisesta verrattuina Suomalaisten taruihin) 1863. Mutta siinä oli samassa ilmaantunut myös toinen edellisen rinnalla ja yhteydessä käyvä harrastus, nimittäin vanhain kansanrunojemme tutkimiseen. V. 1866 hän ryhtyi Kalevalan toisintojen järjestämiseen painoa varten. Tämä yritys jäi tosin häneltä kesken, mutta se antoi kuitenkin aiheen siihen uuteen runonkeräykseen, jonka Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1870-luvun alkupuolella pani toimeen, lähettäessään muiden muassa Aksel Borenius’en[191] Venäjän Karjalaan Lönnrot’in keräyksiä uudistamaan ja täydentämään, ja jota on jatkettu aivan viime aikoihin asti. V. 1871 painatti Donner Tiedeseuran toimituksiin lavean saksankielisen selityksen Sammon merkityksestä Der Mythus von Sampo. Kalevala veti luonnollisesti jo aikaisin hänen huomionsa myös likisukuisiin Viron runoihin ja Suomi-kirjassa vuonna 1866 julkaisi hän kirjoituksen: Kalevipoeg jumalaistarulliselta ja historialliselta kannalta katsottuna. Myöhemmin laajenivat nämät tutkimukset vielä enemmän. Käytyään v. 1874 Ruotsin Lapissa, hän painatti kokoelman Lappalaisia lauluja Suomi-kirjaan 1876, jossa hän niitä samassa vertasi muidenkin heimokansain runoihin ja niin koetti ottaa selvää koko Suomen suvun runouden synnystä.

Vähitellen oli Donner kuitenkin yhä enemmän omistanut aikansa suomalaisen kielikunnan kielten vertailevaan tutkimukseen. V. 1872 oli häneltä ilmaantunut katsahdus tähän-astisiin töihin mainitulla alalla: Öfversikt af den finsk-ugriska språkforskningens historia. Vv. 1874, 1877 ja 1888 tuli painosta kolme osaa Vertailevaa suomalais-ugrilaisten kielten sanakirjaa saksaksi, muita pienempiä teoksia mainitsematta. V. 1883 sai hän aikaan Suomalais-ugrilaisen Seuran perustamisen.[192]

Vaikka pääasiallisesti tiedemies, on Donner harjoittanut myös muita kirjallisuuden haaroja. Nuoruudessaan on hän julkaissut ruotsinkielisen runovihkon Dikter 1863 sekä jonkun ainoan suomenkielisenkin runoelman. Vielä on hän esiintynyt etevänä valtiollisena kirjailijana. Hän toimitti Helsingfors Tidningar’ia vv. 1864 ja 1866 ja auttoi erittäin Morgonblad’ia, myöhemmin myös Finland’ia, kirjoituksillaan. Tässä osoitettu taito teki, että hän on ollut valittuna edusmieheksi kaikille valtiopäiville vuodesta 1877 sekä pappissäädyn puolesta pankki-valtuusmieheksi vuodesta 1885.

Kaarlo Eemil Ferdinand Ignatius on syntynyt 27 p. Lokak. 1837 Porissa, jossa isä oli apulaispappina. Tuli ylioppilaaksi 1855, vihittiin maisteriksi 1860 ja tohtoriksi 1864. Määrättiin dosentiksi pohjoismaiden historiassa ja Suomen tilastotieteessä 1865, pääsi samana vuonna Gabriel Rein’in väliaikaisesti järjestämään tilastolliseen toimistoon tämän apulaiseksi sekä vakinaisesti perustetun viraston päälliköksi 1870. Oltuaan porvarissäätyyn valittuna 1877, 1882 ja 1885 vuosien valtiopäivillä, nimitettiin senaattoriksi viimeksimainittuna vuonna.

Ignatius’en aikaisemmat historialliset teokset, joista mainittakoon Finlands historia under Karl X Gustafs regering (Suomen historia Kaarle X:n Kustaan hallitus-aikana) 1865, ovat kaikki ruotsiksi kirjoitetut. Hänen myöhemmistä julkaisuistaan ovat suomeksi ilmestyneet m.m. Tilastollinen käsikirja Suomenmaalle 1872 ja Suomen maantiede kansalaisille I. 1880-90, osaksi yht'-aikaa ruotsinkielisen alkuteoksen kanssa, osaksi ennen sitä. Suomenkielisiä ovat myös useat hänen tiedon-annoistaan Historiallisessa Arkistossa, samoin lukuisat kirjoituksensa Polén’in Mehiläisessä, Kirjallisessa Kuukauslehdessä sekä Uudessa Suomettaressa, jonka paraita apumiehiä hän alusta pitäen ja kauan on ollut.

Kaarle Gabriel Thiodolf Rein, usein mainitun Gabriel Rein’in poika, on syntynyt 28 p. Helmik. 1838. Tuli ylioppilaaksi 1853, vihittiin maisteriksi 1860 ja tohtoriksi 1869. Nimitettiin filosofian dosentiksi 1863 ja professoriksi 1869. Oli yliopiston rehtorina vuodesta 1887 vuoteen 1896, jolloin määrättiin virkaa toimittavaksi yliopiston sijaiskansleriksi. On esiintynyt aatelissäädyssä melkein kaikilla valtiopäivillä vuodesta 1872. Hänen pääteoksensa ruotsinkielellä on Försök till en framställning af psykologin (Sielutieteen esityksen koe), josta kaksi osaa on valmistunut 1876-91.[193] Sekä ruotsiksi että suomeksi on ilmestynyt Oppikirja muodollisessa logiikassa 1882 ja yksistään suomenkielellä Sielutieteen oppikirja 1884 (toinen painos 1896).

Juhana Reinhold Aspelin on syntynyt 1 p. Elok. 1842 Messukylässä, jossa isä oli apulaispappina. Tuli ylioppilaaksi 1862, suoritti filosofian kandidaatti-tutkinnon 1866 sekä lisensiaatti-tutkinnon 1876. Nimitettiin ylimääräiseksi professoriksi pohjoismaiden muinaistieteessä 1878 ja valtioarkeoloogiksi 1885. Matkusteli vv. 1868-69 muinaistieteellisillä tutkimuksilla kotimaassa, osaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, osaksi valtion antamilla apurahoilla. Jatkoi näitä tutkimuksia Venäjällä asuvien suomensukuisten kansojen keskuudessa vv. 1871-74 sekä kävi vielä vv. 1887-89 Siperiassa sikäläisistä kalliokirjoituksista selkoa ottamassa. Sai perustetuksi Suomen Muinaismuisto-yhdistyksen 1870. Erityiseksi ansioksi on Aspelin’ille luettava, että hän tätä meillä uutta tutkimus-alaa on alusta pitäen suomenkielellä viljellyt. Hänen lukuisista muinaistieteellisistä julkaisuistaan mainittakoon: Kertomus Maalahden pitäjästä Suomi-kirjassa 1866, Korsholman linna ja lääni keskiajalla 1869, Kokoilemia muinaistutkinnon alalta I. Suomi-kirjassa 1871, Savonlinna 1475-1875 ja Suomalais-ugrilaisen muinaistutkinnon alkeita tohtoriväitös 1875, Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumusaloilta, suuri kuvateos suomalaisen ja ranskalaisen selityksen kanssa, 5 osaa 1877-1884, Kaarina Maununtyttären muisto ja Suomen asukkaat pakanuuden aikana 1885.

Kaarle Alfred Castrén oli syntynyt 26 p. Marrask. 1845 Sotkamossa, jossa isä oli pitäjänkirjurina; äiti oli omaa sukua Cajan, historioitsija Kajaanin sisar. Jo koulupoikana matkusti hän yksityisellä apurahalla kesällä 1864 halki eteläisen Pohjanmaan, pohjoisen Hämeen sekä Savon, pannen muistiin kansan suusta taruja Suomen viime sodasta. Nämät aineksensa hän sitten painatti nimellä Muistelmia vuosien 1808-1809 sodasta seuraavana vuonna 1865, jolloin myös pääsi yliopistoon. Ylioppilaana hän julkaisi, paitsi arvokkaita kirjoituksia Kirjallisessa Kuukauslehdessä, niinkuin Suomalaisuus 1738 vuoden valtiopäivillä 1872, eri teoksena v. 1867 Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv. 1650-1750. Hän oli, huolimatta varattomuuden tuottamista vaikeuksista, saanut suorittaneeksi filosofian kandidaatti-tutkinnon 1871 ja oli juuri aikeissa toimittaa laveaa yleistajuista teosta Suomen sota vv. 1808-1809, kun keuhkotauti teki lopun hänen elämästänsä 22 p. Huhtik. 1873 suureksi vahingoksi Suomen historian tutkimukselle.

August Ahlqvist’in rinnalla ja jäljissä ilmestyi pian joukko pienempiä laulajia tervehtimään uuden kansallisen kevään tuloa. Niiden parvet taajenivat, niiden äänet voimistuivat, sillä ikään kuin ilmassa tuntui, että nyt oli suomenkielen lauluaika.

Hyvin merkillistä on, että suurin osa tämän ajan lauluniekoista on kotoisin "Vanhasta Suomesta". Näyttää siltä kuin tämän saksalaistuneen osan maatamme vasta yhteinen herännyt suomalaisuuden aate olisi muuhun Suomeen henkisesti yhdistänyt ja äkkiä purkanut esiin siinä kauan pidätetyt tunteet. Paitsi Pietari Hannikaista,[194] on meille täältä tullut Konstantin Schröder, Pietari Mansikka, Antti Räty, Kaarlo Slöör, Aleksanteri Rahkonen, Olli Berg eli Vuorinen ja Arvi Genetz eli Jännes.

Vanhin mainituista runoilijoista ja osaksi edelliseen ajanlohkoon luettava on Konstantin Schröder. Hän oli syntynyt 29 p. Kesäk. 1808 Uukuniemellä, jossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1826, vihittiin papiksi 1834 ja nimitettiin v. 1837 kirkkoherraksi Valkeasaareen Inkerinmaalle, jossa virassa kuoli 9 p. Elok. 1868. Myös oli hän Suomen Julkisten Sanomain ensimmäinen toimittaja vv. 1857-58. Schröder’in runoelmia ja suorasanaisia kirjaelmia löytyy jo Sanansaattajassa ja Mehiläisessä, sittemmin Maamiehen Ystävässä, Kanavassa ja Suomettaressa, toisinaan salanimellä Lieto. Hänen sievänlaisista tunnelmarunoistaan mainittakoon esim. Vait!

Pietari Mansikka, talollisen poika Kelkkalan kylästä Viipurin pitäjästä, oli syntynyt 29 p. Heinäk. 1825. Hänessä heräsi jo pienenä lapsena halu päästä kouluun, mutta vanhempain varat eivät siihen riittäneet. Kuitenkin sai hän vanhemmalta veljeltään Juhanilta, joka oli muutaman vuoden käynyt Viipurin sen-aikuista piirikoulua, opetusta kirjoituksessa, luvunlaskussa sekä maantieteen ja historian alkeissa. Hänen mainitaan olleen näissä opinnoissaan niin uutteran, että äiti rupesi pahoittelemaan kynttiläin haaskausta, joiden luuli turhaan palavan. Talonpoikaiseen elämään tyytymättömänä läksi hän 19-vuotiaana Käkisalmeen siltavoudiksi, mutta luopui pian tästä toimesta ja rupesi seuraamaan tuomaria puhtaaksikirjoittajana, paremmin perehtyäkseen ruotsinkieleen, jota oli jotenkuten oppinut. Käkisalmessa olonsa aikana oli hän myös lukenut ahkerasti kaikellaisia kirjoja. V. 1848 hän muutti takaisin Viipuriin, jossa pääsi palovartio-korpraaliksi, mutta otti kivulloisuuden tähden siitäkin virasta eron 1857. Palkinnoksi toimestaan sai hän, paitsi vähäistä eläkettä, kaupungin maistraatilta ravintolaoikeuden, jonka kuitenkin antoi arennille, itse työskennellen puhtaaksikirjoittajana ja asian-ajajana. Hän kuoli 20 p. Maalisk. 1871.

Vähäisiä värssyjä sepitteli Mansikka jo lapsena ja sitten taas Käkisalmeen jouduttuaan, jossa rakkaus taisi panna hänen runolähteensä pulppuamaan. Mutta näitä runojansa hän ei minkään arvoisina pitänyt, vaan sanoo ne "metsässä käydessään etulatinkina ampuneensa jänisten jälkeen ja pyitten perään". Kolmannen kerran heräsi hänen runo-intonsa 1856, jolloin Corander-Veljesten toimittama Sananlennätin rupesi Viipurissa ilmestymään. Siihen lehteen hän lähetti runon uudelle vuodelle ja sai toimitukselta kehoituksen enemmän tuomaan, jota sitten usein noudattikin.

Mansikka on yleensä enemmän älyllä, kuin tunteella ja mielikuvituksella sepittänyt runojansa; harvoin niissä ilmautuu oikeata runo-intoa. Paljon näkyy hänen luontoperäistä runokirjaansa haitanneen Juteinin runoelmien lukeminen, joiden arkipäiväisiä ajatuksia ja kuivanlaista lausetapaa hän liian usein on mukaillut. Mansikka on runomuotoon pannut monta ainetta piplianhistoriasta, samaten katkismuksenkin. Monta laulua ja runoa on hän myös tehnyt tärkeistä tapauksista, esim. 1854-55 vuoden sodasta. Kaikki nämät ovat tietysti runollisesti vähäpätöisiä. Löytyypä kuitenkin joitakuita runoja, joissa lämpimämpi tunne puhkeaa ilmi ja vilkkaampi mielikuvitus esiintyy. Paraita ovat hänen vertausrunonsa, joissa on usein syvä ajatus, esim. Oravan valitus.

Paitsi runoja on Mansikka vielä kirjoittanut suoranaisen kertoelman, jopa yrittänyt näytelmänkin tekoon.

Antti Räty, suutarin poika, syntyi Kuokkaniemen kylässä Sortavalan pitäjässä 22 p. Elok. 1825. Vanhempain muutettua Pietariin, sai poika siellä opetuksensa, arvattavasti suomalaisen seurakunnan kansakoulussa. Mielellään olisi hän mennyt edemmäksikin opin teille, mutta varattomuus — vanhempain kuolo jätti hänet aikaisin orvoksi — tuli ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Hän palasi siis Sortavalaan ja oli tunnetulla lahkon perustajalla, kirkkoherra Renqvist’illä, apuna tämän hengellisiä kirjoituksia suomentaessa. Paitsi sitä alkoi hän jo siellä kääntää muitakin kirjoja ja sepittää runoelmia, joita lähetteli Gottlund’in Suomi-lehteen 1847. Seuraavana vuonna hän muutti Viipuriin. Siellä oli, näet, Kanavan toimittaja Hannikainen saanut toimeen sen, että monet kaupunkilaiset, kieltäen pois uudenvuodentoivotuksilla-käynnit luonansa, maksoivat pieniä apurahoja suomalaisen kansakoulun ylläpitämiseksi. Tähän kouluun otettiin Räty Hannikaisen kehoituksesta opettajaksi. Syksyllä erosi hän kuitenkin jälleen toimestaan ja lienee jo silloin tullut Helsinkiin. Jonkun ajan kuluttua hän sitten muutti Nurmijärvelle, jossa elätti itseään yksityisellä kansan lasten opettamisella. Pitkä ikä ei ollutkaan hänelle suotu, onneton taipumus väkeviin turmeli hänen ruumiinsa voimat niin, että hän kuoli jo 15 p. Marrask. 1852.

Noiden muutamien työvuosiensa kuluessa oli hän kuitenkin ehtinyt saada aikaan sangen paljon. Pietarista saadun saksankielen taitonsa avulla hän oli ahkerasti suomennellut senkielistä rahvaankirjallisuutta. Erittäin on hänen kauttansa koko joukko taitavan kirjailijan Kristof von Schmidt’in kertomuksia tullut Suomen kansan luettavaksi: ennen mainittu Genoveva 1847; Pyhän Eustakiuksen merkilliset elämänvaiheet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1848; Uusi Genoveva tahi Roosa Tannenpurista 1851; Josafat sekä Joulun-aatto 1853. Hänen kääntämänsä on vielä Aleksanteri Dumas’in Kertomus Wilhelmi Tellistä ja Sveitsinmaan vapauttamisesta, minkä ilmestyminen v. 1849 oli auttavana aiheena niille, jotka saivat aikaan 1850 vuoden kiellon. Enimmän osan hänen Suomi-lehteen lähettämistään lauluista, joiden joukossa kuitenkin on paljon suomennoksia, ynnä 1850 vuoden Suomettaressa ilmestyneet painatti Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura vihkoksi, nimellä Lauluja Suomen neitoisille 1850. Alkuperäisiä runoja sisältää myös Pieni Kanteletar 1853, ainoasti suomennettuja sitä vastoin samana vuonna ilmestynyt kokoelma Hengellisiä virsiä. Ylimalkain oli Rätyn runolahja sangen mitätön, jos kohta onkin joukossa yksi ja toinen sievänlainen runo. Kieli on hänellä sujuva, selvä, runollinen ja ylipäätään puhdas. Suureksi osaksi tästä syystä, vaikka tietysti myös alkuteosten kansantajuisuuden vuoksi, ovat hänen suomennoksensa olleet erittäin rakkaat kansalle ja tulleet yhä uudestaan painetuiksi.

Kaarlo Aleksanteri Slöör on syntynyt 18 p. Tammik. 1833 Viipurissa, jossa isä oli seppänä. Tuli ylioppilaaksi 1851 ja maisteriksi 1857. Seuraavana vuonna hän muutti Pietariin, siellä olevan suomalaisen seurakunnan kansakouluin kaitsijaksi, mutta palasi Suomeen syksyllä 1865, kun hänelle Suomalaisen Virallisen Lehden toimitus uskottiin. Tämän viran ohessa sai hän 1874 paikan kenraalikuvernöörin kansliassa.

Virkatöittensä loma-aikoina on Slöör harrastanut suomalaista kirjallisuutta. Hän oli ensimmäinen, joka Macbeth’in suomentamisella Kirjallisuuden Seuran toimittamaa Näytelmistöä varten 1864 aloitti Shakespeare’n saattamista suomalaiseen muotoon. Samassa Näytelmistössä oli jo aikaisemmin v. 1861 julkaistuna hänen käännöksensä Scribe’n huvinäytelmää Ensimäinen rakkaus. Slöör on myös ollut osallisena Vänrikki Stoolin tarinain käännöksessä sekä yleishistoriallisessa teoksessa Kertomuksia ihmiskunnan historiasta (enin osa viidettä vihkoa 1866). Aikaisemmin ylioppilaana, hän suomenteli ja sepitteli alkuperäisiäkin lyyrillisiä runoelmia, joita salanimellä Santala julkaisi Mansikoita ja Mustikoita nimisessä kalenterissa 1860-61. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran matkarahalla kävi hän v. 1854, niinkuin on mainittu, yhdessä Ahlqvist’in kanssa runoja keräämässä. Vv. 1868-70 hän toimi Seuran sihteerinä.

Aleksanteri Rahkonen, myllärin poika, oli syntynyt 26 p. Kesäk. 1841 Ykspään herraskartanon maalla Viipurin pitäjässä. Muutamia vuosia myöhemmin muuttivat vanhemmat Viipurin kaupunkiin, jossa heillä oli pieni talo. Isän kuoltua äiti meni toisiin naimisiin vaskiseppä Elias Meurosen kanssa, joka koulutti poikapuolensa kaupungin ruotsalaisessa kymnaasissa. V. 1862 ylioppilaaksi päästyänsä Rahkonen teki kirjallisella kyvyllänsä nimensä sangen pian tunnetuksi Helsingin suomalaisissa piireissä. Hän otti hartaalla innolla ja suurella menestyksellä osaa suomalaisten kansantajuisten luentojen pitämiseen Helsingissä, joita v. 1863 alkuun pantiin; näitä luentojaan, samoin kuin runoelmiaan ynnä muita kirjoituksiaan, antoi hän kuvalehteen Maiden ja Merien takaa. Runoelmansa hän keräsi kahdeksi pieneksi vihkoksi, jotka julkaisi nimellä Sääskiä vv. 1865-67. Nämät Sääskien "parvet" sisältävät enimmäkseen suomennoksia, joilla hänen tarkoituksensa oli poistaa suomalaisten laulujen puutetta, ja ovat ne muodon puolesta hyvin sujuvia ja sointurikkaita, esim. Kevätlaulu ("Niitty jälleen vihannoipi"). Hänen omat runokokeensa ovat vähemmin onnistuneita; mainittakoon kuitenkin Käen kukunta ja Imatralla. Vielä kysyttiin hänen taitoansa Vänrikki Stoolin tarinain edellisen osan suomentamisessa, jossa hänelle uskottiin erittäin huumorillisten kappaleiden kääntäminen. V. 1868 hän suomalaisella runomitalla mukaili pienen näytelmän, jolle pani nimeksi Kukka kultain kuusistossa. Kaiken tämän kautta nousseet tulevaisuuden toiveet eivät kuitenkaan täydesti toteutuneet; epäsäännöllinen elämä keskeytti luvut yliopistossa ja mursi hänen voimansa. Hän jätti Helsingin 1869 ja asui sitten enimmiten Viipurin kaupungissa tai sen seuduilla. Jonkun aikaa oli hän kansakoulun-opettajana Viipurin ulkosatamassa Uuraassa, toisen lyhyen ajan Pietarin kaupungin suomalaisessa seurakunnassa. Kirjallista työtä hän sielläkin vielä yhä jatkoi: kirjoitti v. 1869 Laukkuryssä nimisen näytelmän tanskalaisen aiheen mukaan ja rupesi tutkimaan Viipurin läänin, erittäin Vuoksen seutuin, luontoa ja kansaa. Hedelmänä tästä oli hyvin hauska ja ainerikas käsikirja Imatran-kävijöitä varten, joka kuitenkin tuli ilmi ainoasti saksalaisessa käännöksessä 1874. Toinen samaa ainetta koskeva laajempi teos, Kertomus Antrean pitäjästä, ei tullut painetuksi puutteellisen aineenjärjestyksen tähden, mutta sisältää paljon tärkeätä. Kansantapoja erittäin kuvaavat luvut siitä ovat julkaistut Suomen Kuvalehdessä 1874. Seuraavassa vuosikerrassa on niin-ikään samallaisia kuvaelmia Suistamolta. Nämät työt, vaikka tosin jo miehistyneemmän hengen lapsia, olivat yhtähyvin vaan suitsuvan lampun viimeisiä liekehtimisiä. Hivuttavainen rintatauti teki lakkaamatta turmiollista työtänsä ja lopetti Rahkosen elämän 1 p. Toukok. 1877.

Olli Berg eli Vuorinen, talollisen poika, syntyi 29 p. Helmik. 1842 Uukuniemellä. Ikävöi jo aikaisin opin uralle ja pääsi vihdoin v. 1860 Maaskolan maanviljelys-kouluun likellä Viipuria. Sen oppimäärän suoritettuaan jäi vielä vuodeksi samaan kouluun aliopettajaksi. Sitten oli vv. 1864-68 maanviljelyksen hoitajana ja käsitöiden opettajana Siitosen kansakoulussa Kymölässä. Opetuksen näkeminen siellä sytytti häneen halun päästä itsekin samalle alalle työskentelemään. Täysi-ikäisenä, naineena miehenä hän meni Jyväskylän seminaariin 1868, tuli sieltä 1872 Rantasalmelle kansakoulun opettajaksi ja sai seuraavana vuonna samallaisen viran Haminan kaupungin ylemmässä kansakoulussa poikia varten. Ensimmäiset runoelmansa Vuorinen painatti Viipurissa ilmestyvään Otava-lehteen 1862-63, sitten samaten Ilmariseen, Pääskyseen, Suomen Kuvalehteen ja Jyväskylän seminaarilaisten albumeihin. Myös on hän antanut osaksi alkuperäistä, osaksi suomennettua tekstiä useihin laulukokoelmiin. Koottuina on hänen runoelmiansa kahdessa vihkossa, nimeltä Sepitelmiä 1875 ja Kotikuusen kuuluvilta pieniä pakinoita 1881. Suomentanut on hän vielä Sankey’n Lauluja Karitsan kiitokseksi, 8 vihkoa, 1876-81.[195]

Olli Vuorisen Sepitelmissä, lausuu eräs arvostelija,[196] ansaitsee etenkin ulkomuoto kiitosta. Hänen suurta taitoaan runojen muodostamisessa osoittaa sekin seikka, että hän menestyksellä on viljellyt vaikeimpia runomittoja. Erittäin onnistunut on hän loppusointujen keksimisessä, Kaikissa hänen runoissaan vallitsee raikas, luonnollinen henki; kivulloinen hentomielisyys on hänelle aivan vierasta, Paraimmat ovat ne kappaleet, joissa ilmaantuu jotain leikillistä; sellaisia ovat esim. Kova pää, Lumisilla ollessa, Luistinretki. Muutamat hänen epigrammeistaan, joilla on yhteisenä nimenä Niitä näitä, runon päitä, ovat niin-ikään hyvin luonnistuneet. Toisinaan kuitenkin runoilijan leikillisyys yltyy katkeraksi ivaksi; syvää ironiaa, oikein sydäntä vihlaisevaa, sisältää kappale Juokaa miehet, juokaa! Sitä vastoin ne kertovaiset runot, joita hän myös on yrittänyt kirjoittamaan, eivät ole onnistuneita.

Viimeinen mainituista Vanhan Suomen edustajista, Arvi Oskar Kustaa Genetz eli Jännes, on syntynyt 1 p. Heinäk. 1848 Impilahdella, jossa isä oli kruununvoutina. Tuli ylioppilaaksi 1866, filosofian kandidaatiksi 1871 ja lisensiaatiksi 1877, jona vuonna myös nimitettiin suomenkielen dosentiksi. Määrättiin kohta sen jälkeen normaalilyseen lehtoriksi Hämeenlinnaan, josta koulun mukana siirtyi Helsinkiin 1887. Nimitettiin professoriksi Suomen kielessä ja kirjallisuudessa 1891 ja suomalais-ugrilaisessa kielitieteessä 1893. Valittiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimieheksi 1892.

Oli jo v. 1867 mainitun seuran kustannuksella käynyt Suojärven murretta tutkimassa; vv. 1871 ja 1872 niin-ikään Aunuksen ja Vienan lääneissä Venäjän Karjalan kielimurteihin tutustumassa sekä runoja keräämässä. V. 1876 hän Turjan niemellä tiedusteli Venäjän Lappalaisten kieltä ja kansatieteellisiä oloja, Vv. 1887 ja 1889 hän matkusteli Venäjällä Permin, Vjatkan ja Samaran kuvernementeissa sikäläisiä suomen sukukieliä tutkien. Näiden matkojen tuloksista mainittakoon: Kertomus Suojärven pitäjäästä Suomi-kirjassa 1870 ja Kuvaelmia kansan elämästä Salmin kihlakunnassa samana vuonna ilmestyneessä Koitar-albumissa; Vepsän pohjoiset etujoukot Kielettäressä 1872; Matkamuistelmia Venäjän Lapista Suomen Kuvalehdessä 1877-79; Tutkimus Venäjän Karjalan kielestä 1881 ja Aunuksen kielestä 1884, molemmat Suomi-kirjassa.[197]

Genetz on paitsi suomen kielioppia, josta ensimmäinen kouluja varten aiottu laitos ilmestyi v. 1881, tutkinut myös runomitan käytäntöä suomenkielellä. Erittäin on hän kuusimitta-runolle keksinyt sääntöjä, jotka ynnä Runeberg’in Hirvenhiihtäjäin neljännestä laulusta tekemänsä suomennoksen painatti Koittareen jo v. 1873. Kokonaisuudessaan julkaisi hän etevän käännöstyönsä 1884. Omiakin runoelmia on hän antanut ylioppilas-albumeihin, Suomen Kuvalehteen, Kirjalliseen Kuukauslehteen y.m. Niiden joukossa on erittäin huomattava tulinen Herää Suomi, johon nuorempi veli Eemil Genetz on sepittänyt yhtä mahtavan sävelmän.[198]

Edellä esitettyjen runoilijain aikalaisista muussa Suomessa ansaitsevat huomiotamme, paitsi Pohjanmaalaista Juhana Bäckvall’ia, joka oikeastaan kuuluu vanhempaan sukupolveen, Paavo Cajander ja Juhana Henrik Erkko. Nämät kaksi nimeä, yhdessä näytelmänkirjoittajina vasta mainittavain Aleksis Kiven ja Antti Tuokon kanssa, jotka lyyrillisiäkin runoja ovat sepittäneet, edustavat Hämäläisten runoutta mitä arvokkaimmalla tavalla.

Juhana Bäckvall oli syntynyt 28 p. Kesäk. 1817 Haapajärvellä, missä hänen isänsä Heikki Herranen oli talollisena, Tuli ylioppilaaksi 1839, vihittiin papiksi 1842 ja tuli, oltuaan apulaisviroissa pohjoisimmalla Pohjanmaalla, kappalaiseksi Oulunsaloon 1855 ja Oulun kaupunkiin 1856, siirtyi sitten kirkkoherraksi Kesälahdelle 1865, Koivistolle 1870 ja v. 1876 taas Ouluun, jossa kuoli 21 p. Jouluk. 1883. Bäckvall ilmautui ensin kirjallisuuden alalle siten, että antoi pienempiä runoelmia sekä suorasanaisia kirjoituksia Lönnrot’in Mehiläiseen. Samaten autteli hän sittemmin Maamiehen Ystävän toimitusta. Viimein otti hän itse toimittaakseen Oulun Viikkosanomia, jota työtä jatkoi vv. 1854-65. Hänen alkaessaan nämät Lönnrot’in lähinnä edellisinä vuosina julkaisemat sanomat olivat yksistään opettavainen rahvaanlehti, vaan muuttuivat sitten vähitellen valtiollisiksi. Paitsi sitä on Bäckvall suomentanut Holberg’in komedian Ei ole aikaa Näytelmistöä varten 1867 sekä laittanut v. 1860 Topelius’en Luonnonkirjan, myöhemmin v. 1876 myös Maamme-kirjan, ensimmäisen suomalaisen painoksen.

Paavo Eemil Cajander syntyi 24 p. Jouluk. 1846 Hämeenlinnassa, jossa isä eli nahkurina. Tuli ylioppilaaksi 1863 ja maisteriksi 1873. Nimitettiin suomenkielen lehtoriksi yliopistoon 1890. Ahkerana ja taitavana suomentajana ei hänellä ole vertaistansa kirjallisuudessamme! Vaikeimpainkin runoteosten käännöksissä on hän yhdistänyt tarkan uskollisuuden ja ytimekkään lyhyyden suuren runollisen kauneuden kanssa. Hänen suomennoksiansa lueteltakoon: Björnstierne Björnson’in novelli Kalatyttö 1869; mukailtu laulunäytelmä Yökausi Lahdella 1870; Ludwig’in romaani Taivaan ja maan välillä 1875; Josef Julius Wecksell’in etevä, kotimainen murhenäytelmä Daniel Hjorth 1877; Runeberg’in Hanna 1880 ja Joulu-ilta 1881 sekä vuodesta 1879 ilmestyneet mestarilliset Shakespearen dramojen suomennokset, jotka täydelleen vetävät vertoja Hagberg’in mainioille ruotsinnoksille. Myös on Cajander ollut osallisena Vänrikki Stoolin tarinain suomentamisessa.[199]

Cajander’in omia lyyrillisiä runoelmia valitettavasti ei vielä ole koottu, vaan ovat ne hajallansa ylioppilas-albumeissa: Kaikuja Hämeestä sekä Snellman’in ja Lönnrot’in muistoksi julkaistuissa, Kansanvalistus-seuran kalentereissa, Suomen Kuvalehdessä y.m..[200] Hän ei ole myöskään ollut siinä suhteessa erittäin tuottelias, mutta mitä hän on julkaissut, on ollut sekä muodon että sisällyksen puolesta eheintä ja parasta, Luonteeltansa ovat hänen runonsa enimmäkseen objektiivisia, usein ballaadintapaisia, esim. Vapautettu kuningatar ja Runolaulaja.

Juhana Henrik Erkko syntyi 16 p. Tammik. 1849 Orimattilan kirkonkylässä Eerakkalan talossa, jonka mukaan hän muodosti nimensä; vanhemmat olivat sukunimeä vailla. Ensin pitäjän kiertokoulussa oltuaan ja sitten vuoden aikaa Jyväskylässä yksityis-opetusta saatuaan, kävi hän kansakoulu-seminaarin läpi 1867-72. Opettajauransa hän alkoi Rokkalan yksityisessä kansakoulussa Johanneksen pitäjässä. 1874 vuoden alusta otettiin hänet Vilken alkeiskoulun johtajaksi Viipuriin. Koulun lakattua 1893 sai hän valtiolta vähäisen, 800 markan eläkkeen.

Erkon lyyrillisiä runoja on monta eri aikoina ilmestynyttä kokoelmaa: Runoelmia kolme vihkoa 1870, 1872 ja 1876, Paimenet 1878, Valikoima runoelmia 1881, Uusia runoelmia 1885 ja Havaittuani 1886. Myös on hän kirjoittanut suorasanaisia kertomuksia: Kotoisia tarinoita kaksi nidosta 1881 ja 1883, sekä näytelmiä: Kokkimajuri ja Sotaiset veljekset, jotka ilmestyivät Viipurin Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1873. Vielä on hän toimittanut Viipurissa sanomalehteä Ilmarista vv. 1875-76 ja Ilmiö nimistä yleistajuista aikakauslehteä 1881.[201]

Kaikista lyyrillisistä runoilijoistamme on Erkko ollut ainoa oikein tuottelias. Muut ovat enimmäkseen vaan nuoruutensa kevät-aikana laulaneet ja sitten vaienneet, mutta hän on kaiken ikänsä runoillut, ja se jo osoittaa todellista luonnonlahjaa. Sitä paitsi on hän kohta alusta kohonnut, ikään kuin Minerva Jupiter’in päästä, ihan täydellisenä sillä alalla, jolla on pysynytkin etevimpänä, pienoiskuvissaan luonnon ja ihmissydämen elämästä. Näitä on heti hänen ensimmäisen runovihkonsa ilmestyttyä verrattu Runeberg’in idylleihin ja epigrammeihin. Sukulaisuus niiden välillä on tosiaan niin suuri, että voisi luulla Runeberg’in esikuvain häneen vaikuttaneen; niitä hän ei kuitenkaan silloin vielä tuntenut muuten kuin huononpuolisista suomennoksista.

Paraat Erkon runoelmista löytyvät koottuina erinäisiksi jaksoiksi nimellä Paimenelta (ensimmäisessä ja toisessa vihkossa), Paimenet (eri vihkona) ja Kesäpoimintoja (Valikoimassa). Nämät sisältävät osaksi erittäin somia "genre"- eli laatukuvia paimenten elämästä. Niissä viehättää meitä raikas luonnollisuus, jota ei mikään teeskennelty sentimentaalisuus häiritse. Niissä on jotakin paratiisin alkuperäisestä ilosta ja kainostelemattomuudesta. Paimenpoikaset ja -tyttöset leikkivät vapaasti keskenänsä tuntematta minkäänlaista ujostelemista, ja rakkaus syntyy heidän tietämättänsä. Esimerkkeinä mainittakoon: Paimenen laulu, Iltalaulu ja Kesä-aika. Näiden kaltaisia runoja, joita voisi nimittää pastoraaleiksi, ei kuitenkaan ole suurin osa. Enimmät ovat ihan subjektiivista laatua, lyhyitä lyyrillisiä tunteen kajahduksia taikka mietelmiä. Luonteeltansa ne ovat yleensä leikillisiä ja muodoltansa usein epigrammeja, joissa loppu on tavallisesti hyvin näppärä.

Juuri samallaisia runoja löytyy muuten ulkopuolellakin mainittuja jaksoja, siinä määrin samallaisia, että on vaikea käsittää, miksi runoilija ne on eroittanut paimenlauluista. Niissä on monta aivan yhtä kaunista ja täydellistä. Useat näistä runoista ovat hyvin läheistä sukua vanhoille kansanrunoille, ovat ikään kuin kaikuja Kantelettaresta, esim. Siksi itken ynnä Kodista ja kotiin.

Toisenkaan sarjan runoissa (1872-78) ei tunne ole erittäin syvä eikä voimakas. Niissä on mietiskely enemmän kuin tunne-elämä edistynyt. Rakkauskin, jota ne jo useasti esittävät, on pelkkää toivotun rakkauden haaveilua, ja sen esine vaihtuu alin-omaa. Eikä niissä juuri voi huomata mitään sisällistä sydämen taistelua; joskus kuitenkin saa jonkun aavistuksen siitä, mitä myöhemmissä runoissa oli puhkeava ilmi, esim. Tomussa.

Kumpaisessakin sarjassa Erkko aniharvoin uskaltautuu ulos varsinaisesta alastaan, ja silloin hän onnistuu ainoasti kuvauksissaan kansan-elämästä, jotka ovat erinomaisen pirteitä ja huvittavia. Sellainen on runo Kamppiaiset, ja samanvertaisia ovat useat muut, esim. Hevospaimenet yömajalla, Paimenet tulilla ja Perheen jouluhartaus. Joskus, niinkuin vihkossa Paimenet, on hän koettanut yhdistää näitä kuvaelmiaan suuremmaksi kokonaisuudeksi; kuitenkin on side niiden välillä jäänyt kovin hölläksi.

Erkko on myös sepitellyt ballaadirunoja, vaan ylimalkain huonolla menestyksellä. Hänellä ei ole kylliksi kuvausvoimaa esittääkseen sitä, mitä ei omin silmin ole nähnyt. Tätä puutetta on hän koettanut korvata pöyhkeällä, luonnottomalla kirjoitustavalla ja eriskummaisilla tapauksilla, niinkuin runoissa Vangittu äiti, Vyyhtynyt ja Loisen poika. Myöhemmin on hän kuitenkin parempia ballaadeja julkaissut, esim. Äiti Uusissa runoelmissa.

Heikonpuoliset ovat niin-ikään Erkon enimmät isänmaalliset laulut. Niissä puuttuu pontta, ja useat ovatkin pelkkiä luettelorunoja. Yhtä vähän onnistuneina voi pitää hänen allegoorisia runoelmiansa, joissa hän luonnontapahtumia käyttää vertauskuvina ihmis-elämälle, kts. Maapallo. Tämän kaltaiset ovat kylmiä, teeskenneltyjä ja hämäriä. Jonkinlainen epäselvyys on usein muutenkin haittana Erkon aikaisemmissa runoelmissa.

Kolmannen sarjan runoissa (1878-81) tuntuu siltä, kuin runoilijan mieli syventyisi, ajatus laajentuisi. Hänen esitystapansa on tullut vähän enemmän objektiiviseksi, niinkuin voi huomata runosta Leppärukki. Nyt tapaa joskus, vaikka harvoin, myös onnistuneita isänmaallisia lauluja, tosin hyvin subjektiivisessa muodossa, esim. Nöyristy, ihminen! Usein tulee näkyviin syvä jumalinen tunnelma, esim. Korkein, Rukous, Matkamies, Tuoni ja elämä. Vaan välistä pistää jo epäilys esiin, niinkuin runossa Puhdas tosi. Näiden rinnalla näkee kyllä vielä joskus leikillisiä, esim. Nuori vieras ja Tuettu pää, mutta verrattain harvoin. Ylimalkain on tämän sarjan runoissa yksivakainen henki päässyt vallalle. Naiivisuus eli luontoperäisyys on niistä milt’ei kokonaan haihtunut. Kesäpoimintoja ei siinä suhteessa voi asettaa edellisten paimenlaulujen rinnalle, vaikka niidenkin joukossa on muutamia erittäin kauniita, esim. Ruusun luonne, Kalastaja, Kaksi kosijaa.

Vielä enemmän käy sama kehityksen suunta selville Erkon Uusissa runoelmissa. Niissä löytää enää aniharvoin lystillisiä, niinkuin Häiriö. Entisen iloisuuden sijaan on niihin painunut surunvoittoinen mieliala, joka ilmenee milloin kadonneen viattomuuden kaipauksena, esim. Utelias kuu ja Miks' eletään, milloin yleisenä maailmankaihona, esim. Epäsointua ja Risumummo. Vuotta ennen kuin tämä runovihko ilmestyi, 1884, oli Erkko päässyt valtion varoilla matkustamaan Saksaan, Sveitsiin ja Italiaan. Ulkomailla päivättyjä runoja onkin hänellä suuri joukko, mutta niitä voisi yhtä hyvin luulla kotona kirjoitetuiksi. Hänen subjektiivinen luonteensa ilmenee jälleen siinä, ett’eivät ulkonaiset seikat ole voineet häneen vaikuttaa. Useassa runoelmassa tulee vaan näkyviin hänen koti-ikävänsä. Tosin täytyy myöntää, että hänen runoilunsa on tullut monipuolisemmaksi, mutta varsinaista edistystä ei siinä sittenkään voi huomata.

Viimeksi mainitussa kokoelmassa Havaittuani tuntuu siltä, kuin Erkko tuomitsisi koko aikaisemman runoilunsa ja luulisi vihdoin löytäneensä oikean runolaatunsa. Vihkon nimikin viittaa siihen, että hän olisi havainnut entisen ajatuskantansa, varsinkin uskonnon asioissa, vääräksi ja pyrkisi siitä vapautumaan. Toinen puoli vihkon runoja esiintyy "virsinä". Ne kyllä ovat uskonnollista lajia, mutta eroavat monessa suhteessa siitä, mitä meillä on kristillisissä virsissämme. Vaikka niissäkin on monesti hyvin runollinen henki, ja vaikka ne ilmaisevat tulista taistelua ja syvää ajatusta, haittaa niitä yksi vika, joka johtuu siitä, että runoilija on joutunut aivan uuteen ajatuspiiriin: ne ovat nimittäin hämäriä.

Erkon suorasanaisista kertomuksista vielä puhuakseni, ovat ensimmäiset, joissa hän kuvaa kansan-elämää, paraiten onnistuneita. Etevin niistä on Salapolttaja. Lausetavassa huomaa selvästi Aleksis Kiven vaikutusta, erittäin mitä takaheiton käyttämiseen tulee. Erkon myöhemmät novellit ovat keskinkertaisia, ja vielä vähemmän onnistuneita ovat hänen suorasanaiset näytelmänkokeensa.[202]

Nuoremmista runoilijoistamme[203] mainittakoon tässä ainoasti Uno von Schrove, Pietari Juhani Hannikainen ja Kaarlo Kramsu.

Uno Otto Gabriel von Schrove, nimismiehen poika, oli syntynyt Joutsassa 28 p. Tammik. 1853. Tuli ylioppilaaksi Jyväskylän suomenkielisestä alkeis-opistosta 1872 ja suoritti opettajakandidaatti-tutkinnon 1881. Määrättiin v. 1885 suomenkielen kolleegaksi Porvoosen ja kuoli ulkomailla Görbersdorf’in parannuslaitoksessa rintatautisia varten 2 p. Lokak. 1886. Hänen runoelmiansa, joista etenkin ballaadintapaiset, esim. Morsian, ovat huomattavat, löytyy albumissa Kaikuja Hämeestä, Kirjallisessa Kuukauslehdessä sekä Suomen Kuvalehdessä, jonka aputoimittajia hän oli.

Pietari Juhani Hannikainen syntyi 23 p. Jouluk. 1854 Nurmeksessa, jossa isä oli lukkarina, Tuli ylioppilaaksi Jyväskylän suomenkielisestä alkeis-opistosta 1875 ja vihittiin maisteriksi 1882. Määrättiin laulun ja soitannon lehtoriksi Jyväskylän seminaariin 1893. Hänen runoelmissaan, jotka ovat ilmestyneet Koitar-albumissa, Suomen Kuvalehdessä y.m., ilmaantuu vieno, hellä tunteellisuus. Muodoltaan ne ovat erittäin sointuisia ja laulukkaita, esim. Lauluun pyyntö. Suomalaista soitannollista kuukauslehteä Säveleitä on Hannikainen toimittanut vv. 1887-90.

Kaarlo Robert Kramsu oli merimiehen poika Oulusta, syntynyt 22 p. Jouluk. 1855. Tuli ylioppilaaksi 1874, oli useassa paikassa sanomalehden toimittaja ja kuoli mielisairaana Niuvanniemen parantolassa lähellä Kuopiota 26 p. Elok. 1895. On julkaissut kaksi vihkoa Runoelmia 1878 ja 1887. Niistä ovat varsinkin hänen isänmaalliset, Vänrikki Stoolin tarinain tapaiset kertovaiset runonsa huomattavat, niinkuin Hannu Krankka ja Taneli Luukkonen.

Ihmeellistä kyllä ei meillä kukaan ole koettanut suurempaa eepillistä runoelmaa suomeksi kokoonpanna, Sen suuntainen yritys on tosin Thure Juhana Dahlberg’in v. 1862 julkaisema kokoelma Runoja Herkules uroosta, joka on Kalevalan jälkeen laajin teos Suomen vanhalla mitalla; mutta runollisessa katsannossa ei sillä ole mitään merkitystä. Sama Dahlberg on suomentanut Björnstierne Björnson’in novellin Iloinen poika 1862 sekä Kneisel’in näytelmän Viuluniekka Näytelmistössä 1863, molemmat erittäin sujuvalla ja luontevalla kielellä. Hän oli syntynyt 23 p. Maalisk. 1836 Pielavedellä, jossa isä oli siltavoutina, tullut ylioppilaaksi 1861, suorittanut kameraali- ja tuomarintutkinnon 1865 ja kuollut 4 p. Toukok. 1870, ennen kuin vielä oli vakinaiseen virkaan päässyt.

Eepillinen on myös Malakias Costiander’in klassilliseen kuusimittaan puettu runoelma Jaako, Kyröskosken poltissa kerran 1848. Se on kuvauksessaan varsin vilkas ja onnistunut, mutta aineeltansa aivan vähäpätöinen. Costiander oli syntynyt 11 p. Jouluk. 1815 Kostulan kylässä Hämeenkyrössä, jossa isä oli lautamiehenä. Sen-aikuisen kirkkoherran toimesta hän pääsi Porin kouluun, josta Turun kymnaasin kautta tuli yliopistoon keväällä 1839. Hänen oli aikomus lukea papiksi, mutta siitä tuumasta täytyi hänen kohta luopua ruumiinvian tähden. Vielä samana syksynä otti hän vastaan koulumestarin viran Nurmijärvellä, jossa pysyi kuolemaansa saakka 1 p. Marrask. 1870. Mainitun runoelmansa oli hän sepittänyt kansantarinan perustuksella vielä kymnaasissa ollessaan. Sittemmin osoitti hän harrastustaan eepilliseen runoiluun suomentamalla Runeberg’in Hirven-ampujat, joka painettiin 1855 vuoden Suomi-kirjaan. Samoin alkoi hän suomentaa Virgilius’en Aeneidia, josta ensimmäinen runomus ilmestyi 1858 vuoden Suomi-kirjassa. Nämät käännökset todistavat myös runollista kykyä, vaikka jyrkimmästi laajuudelle perustettu mitta tekee niiden nauttimisen mahdottomaksi. Myöhempinä aikoina suomensi hän vielä Auerbach’in novellin Juoseppi lumessa 1863 sekä useita pieniä hengellisiä lastenkirjoja. Kirjallisuuteemme on hän viimein vaikuttanut sillä, että oli Aleksis Kiven ensimmäinen opettaja ja sitten jokapäiväinen seurakumppali lukukausien väliaikoina, jolloin hänen runollinen harrastuksensa epäilemättä viritti nuoren runoilijan intoa.

Merkillistä on myös, että suorasanainen kertovainen kirjallisuus niin kauan pysyi köyhänä. Ja vielä merkillisempää on, että draamallinen kirjallisuus meillä ehti sen edelle. Tällä alalla, näet, astui esiin Aleksis Kivi, ensimmäinen ja kieltämättä etevin kirjailijanero suomenkielellä.

Aleksis Kivi, räätälin poika, oikealta nimeltänsä Stenvall, oli syntynyt 10 p. Lokak. 1834 Palojoen kylässä Nurmijärvellä. Hänen iso-isänsä oli ollut merimiehenä ja iso-äitinsä sen ajan asunut Helsingissä, josta toivat ruotsinkielen taidon mukanaan. Hänen isänsä oli kaupungissa vähän kouluakin käynyt ja saanut siellä oppia pikkusen kirjoitusta ja luvunlaskua, mutta oli viinaan menevä. Äiti oli jumalinen ja ymmärtäväinen ihminen, jolta poika sai hyvät tietonsa Raamatusta ja omisti katsantokantansa maailman asioista. Neljästä veljeksestä oli Aleksis nuorin, ainoa sisar oli kuitenkin häntä vielä nuorempi. Jo aikaisin ilmaantui hänen lahjakkaisuutensa taipumuksena ja haluna maalaamiseen. Hänen ensimmäinen taulunsa kuvasi taivasta ja helvettiä; se oli tekaistu tuvan seinälle tervalla, sillä vasta vähää myöhemmin hankkivat vanhemmat hänelle oikean värilaatikon. Isä toivoi pojastansa räätäliä, mutta tämä piti parempana kulkea pyssyineen metsässä, josta hän jo kaksitoista-vuotiaana toi kotiin ensimmäisen saaliinsa, ison teeren. Hänen ensi askeleitansa opin tiellä ohjasi, paitsi oma isä, Nurmijärven silloinen kiertokoulun-opettaja, mainittu Malakias Costiander; luultavaa on, että hänen kehitykseensä on myös vaikuttanut toinen pitäjässä samaan aikaan oleskeleva kirjailija Räty.

Seitsentoistavuotiaana pääsi Aleksis Helsinkiin kouluun, mutta siihen loppuikin onnellinen aika hänen elämässään. Kun vanhemmilta puuttui tarpeellisia varoja, sai hän usein kärsiä sekä nälkää että kylmää. Huonon toimeentulon murtamalla terveydellä pääsi hän viimein 1857 yksityistä tietä ylioppilaaksi: Koulun ja yliopiston loma-ajat vietti hän kotonaan, kuluttaen aikaansa metsästykseen ja kalastukseen sekä kirjoittelemiseen. Erittäin suurella mielihyvällä hän kuunteli kansantarinoita; varsinkin oli hän mieltynyt muutamaan vanhaan ukkoon, joka oli mainio satujen kertoja. Pyyntiretkillään tutustui hän myös perinpohjin kotiseutunsa luontoon.

Aivan vähäpätöinen tapaus sai Kiven koettamaan kykyänsä kirjallisella alalla. Eräänä päivänä näki hän maitoa kantavan tytön kaatuvan mäessä ja särkevän ruukkunsa, ja siitä hän heti tekaisi pienen hauskan tarinan. Tämä on kuitenkin hävinnyt, samoin kuin muutkin kouluajan ja ensimmäisten ylioppilasvuosien kirjalliset tuotteet. Sen vaan tiedämme, että ne luultavasti kaikki olivat ruotsiksi kirjoitetut; niin esim. Brölloppsresan (Häämatka), jonka pohjalla hän sittemmin pani kokoon Nummisuutarinsa. Erään ranskalaisesta aiheesta kirjoittamansa näytelmän oli hän vienyt nähtäväksi Fredrik Oygnaeus’elle, joka siitä lähtien rupesi häntä suosimaan ja puoltamaan.

Ylioppilaana ajatteli Kivi kandidaatti-lukujakin, mutta häneltä puuttui tarpeellista kestävyyttä, jonka tähden tuon tutkinnon suorittamisesta ei koskaan mitään tullut. Sen sijaan luki hän ahkerasti Kalevalaa, Homerosta, Shakespearen draamoja ja Don Quixote’a, jotka kirjat Raamatun ohella ovat häneen tuntuvasti vaikuttaneet. Lähimpänä aiheena Kiven esiintymiseen julkisuudessa oli se, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle oli jätetty 150 ruplaa palkintona annettavaksi paraimmasta suomenkielisestä näytelmäkappaleesta. Kivi kirjoitti silloin runomitalla ensimmäisen Kullervon luonnoksensa, josta tutkijakunta, sen puutteellisuuksista huolimatta, katsoi voivansa myöntää tekijälle palkinnon, koska hänellä oli "toivollinen tulevaisuus Suomen kirjallisuudessa". Neljää vuotta myöhemmin kirjoitti hän, tehtyjen muistutusten johdosta, näytelmänsä uudestaan, tällä kertaa suorasanaisena, jossa muodossa se myös painettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Näytelmistöön 1864.

Tämän väliajan oli Kivi elänyt mitä suurimmassa puutteessa ja kurjuudessa. Viimein eräs lämminsydäminen nainen, neiti Lotta Lönnqvist, joka oli huomannut hänen luonnonlahjansa, rupesi häntä auttamaan, vuokraten hänelle huoneen Siuntiossa, lähellä omaa asuntoaan ja antaen hänelle ruokaa kotonaan. Siellä hän eli kokonaista seitsemän vuotta ja siellä hän kirjoitti melkein kaikki, mitä on saanut luoduksi. Lopulla vuotta 1864 valmistui häneltä uusi kappale Nummisuutarit, joka saatiin painetuksi erään hänelle ennen tuntemattoman, meille hyvin tunnetun näytelmätaiteemme edistäjän avulla. Tästä huvinäytelmästä sai tekijä seuraavana vuonna valtion määräämän palkinnon, 2500 markkaa, jotka kuitenkin kohta menivät velkojen maksuun. Lähinnä seuraavina vuosina ilmestyivät: toinen vähäisempi komedia Kihlaus Kirjallisessa Kuukauslehdessä ja Kanervala, kokoelma runoelmia, 1866 sekä v. 1867 murhenäytelmä Karkurit Näytelmistössä ynnä yksinäytöksinen Yö ja Päivä. V. 1869 oli hänen aikomuksensa, jollakin tavoin turvatakseen tulevaisuuttaan, mennä oppiin Uudenmaan läänin maanviljelysneuvojan luokse, joka oli myös luvannut ottaa hänet vastaan. V. 1870 piti hänen sinne lähteä Siuntiosta. Mutta tämänkin tuuman teki hänen kivulloisuutensa tyhjäksi. Jo jonkun aikaa oli häntä vaivannut suuri hermojen kiihtymys, joka pakoitti hänet melkein kokonaan lakkauttamaan työskentelemisen. Vielä kuitenkin sai hän valmiiksi Lea näytelmänsä, joka painettiin Viipurin Kirjallisuuden Seuran julkaisemaan sarjaan Näytelmiä 1869. Mutta kun se samana vuonna Helsingissä esitettiin, ei tekijä sisällisen levottomuutensa vuoksi voinut tulla itse näytäntöä katsomaan. Se olikin hänen viimeinen omintakeinen teoksensa; seuraavana vuonna 1870 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimittamaan Novellikirjastoon painettu romaani Seitsemän veljestä oli häneltä aikaisemmin valmistunut. Myöhempään Margareta nimiseen näytelmäänsä, joka ilmestyi v. 1871, on hänelle maisteri Eemil Nervander[204] juonen osoittanut. Hänen tautinsa yhä yltyessä ja pahetessa, oli hänet kevättalvella 1870 tuotu sairashuoneesen Helsinkiin. Siellä hänen järkensä valo viimein kokonaan sammui; mielipuolena vietiin hänet takaisin kotiseudulleen Tuusulassa asuvan veljensä luo, joka häntä hoiti, saaden Nurmijärven pitäjältä viisi tynnyriä jyviä vuodessa elatuksen avuksi. Täällä kuolema vihdoin teki lopun onnettoman runoilijan kärsimyksistä vuoden viimeisenä päivänä 1872.

Aleksis Kiven Valitut teokset, joiden joukossa kaksi ennen julkaisematonta: Koti ja kahleet, idyllinen kertoelma, sekä näytelmä Leo ja Liina, ilmestyivät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta kahtena nidoksena 1877-1878.[205] Niihin liitetyn tekijän elämäkerran on kirjoittanut Eliel Aspelin.[206]

Kullervo on, niinkuin näimme, Aleksis Kiven ensimmäinen julkisuuteen tullut teos. Että nuori kirjailija, joka tunsi tavallista suurempaa voimaa itsessään, ryhtyi tähän kansalliseen aineesen, ei ole ihmeteltävää. Aineen syvä traagillisuus ikään kuin houkuttelee pukemaan sitä draaman muotoon. Mutta toiselta puolen on se melkein mahdoton näyttämöllä esitettäväksi. On aivan kuin tahtoisi esim. noiden klassillisten jättiläisten, Titaanien, taistelua Jumalia vastaan, heidän astimiksensa vuoria päällekkäin latoen, näytellä nykyisessä teaatterissamme, taikka pukea Vanhan Testamentin aikuinen Goljath Uudenmaan pataljoonan univormuun hihoineen, jotka eivät ulotu edes kyynäspäihin, ja lakkineen, joka törröttää korkealla kiharametsän päällä, niinkuin variksenpesä hongan latvassa.

Kullervo-näytelmässä tietysti ei voi olla puhetta kapalojen repäisemisestä muuten kuin sivumennen, eikä ollenkaan suunnattoman aidan panosta. Kasken kaataminen on sopinut mainita, vaan ei puitten sortuminen yhdellä vihellyksellä. Karhujen ja susien kotiin tuonti on yhtä vähän ollut säilytettävissä, kuin sekään runon piirre, että Kullervo yksin suorittaa kostotyönsä.

Pahempi on, että useat lisääntulleet seikat eivät ole yhtään sen ajan mukaisia, jota on ollut tarkoitus kuvata. Niinpä esim. Kimmo keskustellessaan Kullervon kanssa näytelmän alussa rupeaa pilkkaamaan uskoa Tuonelaan. Luonnotonta on niin-ikään, että Kullervon vanhemmat häntä heti ensi hetkestä kammovat Ilmarisen emännän tapon tähden, joka heidän kannaltaan ei olisi pitänyt olla mikään rikos. Sekin, että äidin haamu pyytää Sinipiikaa lepyttämään Ukkoa, on outoa vanhaan suomalaiseen uskontoon nähden.

Jos tätä näytelmää vielä vertaa kansanrunoon, niin siinä usein kaipaa runon herttaista sydämellisyyttä ja hellää tunteellisuutta, joka erittäin äidin rakkauden kuvaamisessa ilmenee. Kalevalan rinnalla tuntuu Kiven teos yleensä proosalliselta, johon myös sen suorasanainen puku osaltansa vaikuttaa; runomuoto, taitavasti käytettynä, olisi sille epäilemättä sittenkin ollut edullisempi.

Kullervon kohtalon traagillisena perisyynä ei näytelmässä esiinny sukukosto, jonka vasta Perander on kansanrunossa keksinyt, vaan on siinä seurattu aikaisempaa Cygnaeus’en käsitystä. Tämän mukaisesti on Kiven Kullervo ylös- ja ulospäin suuriin tekoihin ja maineesen palava sankarihenki, joka onnettomuudekseen on orjan halpoihin arkitöihin tuomittuna, Ainoasti harvoin, aivan alussa on kysymys vanhempain kohtelun kostamisesta. Tämä käsityksen suunta on tietysti myös mahdollinen, ja täytyy tunnustaa, että Kivi on sen taitavasti perille vienyt. Tavallansa sen kautta poistuu tuo heikko kohta Kalevalassa, että Kullervo sittenkin panee täytäntöön kostotuumansa, vaikk’eivät hänen vanhempansa olekaan surmatut, eikä siis sukuoikeuden kannalta katsoen enää ole kostoon syytä. Hyvin nerokas keksintö on Kullervon otsaan poltettu orjanmerkki, jota hänen on erinomaisen vaikea kärsiä. Joka kerta kuin sitä hänelle muistutetaan tai häntä vaan orjaksi nimitetään, leimahtaa hän ilmituleen. Kuinka syvästi hän tuntee tilansa, kuvaa paraiten hänen kamalanrunollinen vertauksensa vangista vuoressa.

Näytelmän alussa Kullervon sydän ei kuitenkaan ole vielä niin suljettu ja kovettunut kuin myöhemmin. Hän rukoilee takaisin entistä aikaa, jolloin kaikki oli vielä tapahtumatta. Silloin olisi hän kutsunut Väinämöisen kanteleineen lauhduttamaan veljesten vainoa ikisovinnoksi. Silloin olisi hänen itsensäkin kelvannut miehistyä isän ortten alla ja Metsolan linnoissa piehtaroida, kirkas keihäs kädessä. Näin metsän pedot hävitettyään, olisi hän viimein sukupuuttoon lopettanut ylpeän Pohjolan suvun ja vapauttanut Kalevan kansan sen veron-alaisuudesta. Se olisi ollut laillista sotaa, hänen mielensä mukaista sankarityötä! Mutta samassa saa hän tietää, että on myöty pilkkahinnasta Ilmariselle.

Heikko on Kullervon yksinpuhelu paimenessa ynnä se kohta, jossa hänen veitsensä katkeaa. Hänen toivottaissaan voivansa loitsia metsän pedot karjan kimppuun, ilmestyy Ajatar luvaten toteuttaa hänen toiveensa. Toiselta puolen tulee Sinipiika hänelle ilmoittamaan, että hänen vanhempansa ovatkin elossa; mutta tämä sanoma saapuu liian myöhään. Kullervon mielessä on nyt ainoasti kosto. Kuitenkaan ei ole alkuansa hänen aikomuksensa surmata Ilmarisen emäntää, vaan ainoasti hävittää hänen omaisuuttansa. Sitten vasta, kun emäntä sättii häntä orjaksi, hän työntää veitsellänsä tämän rintaan.

Tietämättänsä osuu Kullervo vanhempainsa asunnolle. Tässä kohden on kansanrunon esitys ristiriitainen eikä Kivikään ole sitä parantanut. Kuvaelman alussa Kalervo kertoo paenneensa tappelusta, heti kun näki pienen poikansa kaatuvan: mutta selittämätöntä on, mitenkä hän huomaamatta on voinut päästä pakoon. Vanhemmat eivät ensi hetkessä tunne Kullervoa, kun hän heiltä anoo pisaran kylmää vettä, ilmoittaen itsensä murhamieheksi. Erinomaisen voimallisesti on kuvattuna hänen tuskansa tehdystä työstä. Hän muistelee, kuinka kaunis murhattu emäntä oli. Ja hänestä tuntuu aika, joka siitä oli kulunut, niin ijankaikkisen pitkältä,

Omaisten kammo Kullervon murhan johdosta on jo mainittu. Lopulta kuitenkin kaikki heltyvät ja hän saa jäädä vanhempainsa luoksi. Hän ei kuitenkaan menesty kodin pienissä askareissa, vaan karkaa metsälle karhukeihäs kädessä. Erittäin mahtavasti purkautuu täällä hänen mielensä:

Kohtaus sisaren kanssa ei ole onnistunut. Mutta sen jälkeen seuraava monoloogi on vaikuttava.

Epätoivoissaan hän tulee välinpitämättömäksi kaikesta, ja tehty rikoskin tuntuu hänestä jokapäiväiseltä, mitättömältä. Kotiin palatessaan on hän jo täydesti paatunut ja puhuu hirvittävällä raakuudella, ei laisinkaan siihen suuntaan kuin Kalevalassa. Ensin käyttää hän vaan himmeitä sanoja, mutta kun isä, vihastuksissaan hävitetystä veneestä, kutsuu häntä merkityksi juhdaksi, niin hän peittelemättä ilmoittaa asian, josta äiti paikalla pyörtyy. Kullervo itse päättää olevan ajan "alas Tuonen uumentoihin mennä niin kuin nuoli. Kosk’ei menty tästä korkeuteen päin, niin alas mustaan syvyyteen, että silmät tulta lyö!" Mutta silloin hänelle johtuu mieleen että hänen oli vielä kostamatta Untamolle.

Kun hän sitten kostonsa täytettyään vuoren harjulta katselee Untolan paloa, tuntee hän ikään kuin katumusta; on sen punerruksessa näkevinänsä Untolaisten verta, jota itse on vuodattanut. Samassa hän muiston silmällä näkee kuoleman saaliin isänsä kodissa ja tuntee senkin työkseen; myös Ilmarisen emännän surma kuvautuu nyt hänen eteensä. Kuitenkin hän palaa kotiinsa, jonka tietysti tapaa autiona, Ainoasti Kimmo on siellä elossa, hänkin mielipuolena. Kullervon kehottaessa Kimmoa kanssansa yhdessä iloisesti elämää jatkamaan, tämä ei häntä tunne, vaan kysyy orjanmerkkiä hänen otsallaan. Silloin Kullervo tekee päätöksen lopettaa omankin elämänsä. Hän menee metsään, jossa joutuu sisarensa turmion paikalle, ja on juuri täyttämäisillään aikomuksensa, kun Kalevalaiset saapuvat. Ilmarinen tahtoo heti hyökätä hänen päälleen, mutta pidätetään. Kullervo hänelle paljastaa rintansa ja käskee iskemään. Väinämöiseltä sitten tiedustelee oloa Tuonelassa, kääntää viimein toisten huomion nousevan päivän kajastukseen ja sillä aikaa lävistää itsensä miekalla. Tämä loppukohtaus ei ole oikein tyydyttävä.

Pääansiona tässä näytelmässä on Kullervon luonteen kuvaus, vaikk’ei se vedäkään vertoja kuvaukselle Kalevalassa. Mestarillisella tempulla, joka todistaa Shakespeare’n vaikutusta, on hän tehnyt tämän luonteen suuruuden ja jylhyyden vielä tuntuvammaksi, sen kautta että on rinnalle asettanut kaksi muuta ihan erilaista luonnetta. Toinen on Kimmo, joka on joutunut orjaksi yht'-aikaa Kullervon kanssa, mutta jokapäiväisellä luonteellaan käsittää sen välttämättömäksi sallimukseksi ja tyytyy siihen siivosti. Vasta sitten kuin Kalervon suku todella on kuollut sisaren turmeluksen seurauksista, hän kadottaa järkensä, mutta pysyy siinäkin tilassa passiivisena. Toisena, koomillisena vastakohtana Kullervolle on linnunpyytäjä Nyyrikki, joka aina mielistelee läsnäolijaa ja puhuu pahaa poissaolevasta sekä on valmis tekemään kaikki kurjan henkensä ja nahkansa säilyttämiseksi.

Paitsi tätä taipumusta koomillisuuteen, on Kivi Kullervossaan osoittanut myös taitoa esittää talonpoikaista elämää, joka ei siinä kappaleessa kuitenkaan ole aina paikallansa. Mutta oikeaan elementtiinsä pääsi hänen kuvaamiskykynsä Nummisuutareissa.

Koomillisuuden perustus on yleensä siinä, että joku toiminta tai olokohta ei ole tarkoituksensa mukainen, jolloin sitä perikuvaansa verrataan. Tässä näytelmässä on pääjuonena se, että Nummisuutari ja hänen vaimonsa kaikin mokomin tahtovat naittaa pois poikaansa ennen kasvattitytärtä Jaanaa, saadakseen itse korjata korpraalin testamentissa luvatut viisisataa riksiä. Siinä on jo rahanhimo avioliiton oikean vaikuttimen, rakkauden, vastakohtana. Mutta yhä koomillisemmaksi tulee juoni sen kautta, että Topias ja hänen poikansa yksinkertaisuudessaan eivät ole tarkoin perustaneet asiaa, vaan ovat ottaneet leikin todeksi ja luulleet saaneensa morsiamen ja hänen kasvatus-isänsä suostumuksen. Kun Esko suurten ja tärkeitten valmistusten jälkeen saapuu aiotun morsiamen taloon, viettää tämä parast'-aikaa häitänsä toisen kanssa. Tapaus voisi saada traagillisenkin käänteen, jos olisi todellinen rakkaus kysymyksessä, mutta Esko tyytyy kohtaloonsa hyvin helposti, josta näkee, ett’ei tämä ollut syvälle koskenut, ja se saa aikaan koomillisen vaikutuksen. Perheen rahan-ahneus tulee muuten vielä rangaistuksi sillä, että juuri hääretki ja sen varustukset tuovat mukanansa melkoista rahavahinkoa (Eskon temmellykset hääpaikalla ja Iivarin rentusteleminen kaupungissa). Mutta Jaanan hyvyyden kautta taittuu tältäkin vahingolta koskeva kärki. Oikea koomillisuus esiintyy myös monessa muussa pikkuseikassa, esim. klarinetin soittajan asettamisessa tielle odotettua hääjoukkoa vastaan sekä siinä ilossa, joka syntyy, kun "mustalaiskuorma" soittajan kera saapuu, ja joka yhä yltyy, kun Iivari ja Sakeri ilmoittavat tuovansa oikean "rahakuorman"; sitä täydellisempi on pettymys, kun suuren palkinnon toivossa kiinni otettu luultu varas osoittautuu Jaanan isäksi, joka pienellä kepposella on toimittanut itselleen maksuttoman kyydin.

Kappaleen pääansio ei kuitenkaan ole itse juonessa, niinkuin ranskalaisten huvinäytelmäin, sillä se on kaikissa tapauksissa jokseenkin mutkaton ja yksinkertainen. Se on n.k. luonne-komedia, jonka esteetikot syystä asettavat kaikkein korkeimmalle asteelle. Useat henkilöt ovat siinä täydesti koomillisia. Vanha Topias on tavallansa jumalinen mies, jolla on yhtenään raamatunlauseita ja puheenparsia maailman turmeluksesta suussa; mutta siitä huolimatta on hän kovin ahnas rahalle ja viinaan taipuva. Kun kanttori häntä kehoittaa uhraamaan kysymyksessä olevan perinnön onneksi köyhälle tytölle, eikä sitä vääryydellä puoleensa kietomaan, hän siihen vastaa kiertelemällä, että se on hänen vaimonsa Martan asia. Tai kun kanttori häntä varoittaa väkijuomista, joihin ihmissuku on eksynyt luonnon tieltä, Topias kyllä myöntää, että

Myös Esko käyttää, samaten kuin hänen isänsä, mielellään Raamatun vertauskuvia, ja on hänen uskonnollisuutensa totisempaa laatua. Mutta hän on heikko luonne, joka antaa toisten vaikuttaa itseensä. Hän ei ole ijässään väkeviä maistanut eikä huonoilla teillä kulkenut, niinkuin itse kehuu, ja on kaikin puolin hiljainen ja siivo mies. Morsiamen näkeminen häätalossa tosin hänen sydäntänsä karvastelee, mutta hän päättää olla asiasta mitään hiiskumatta. Teemun soimauksetkaan eivät saa häntä vielä ärsytetyksi. Vasta Mikko Vilkastuksen ehdoittama paininlyönti, jossa hän joutuu alle kynsin, saa hänen luontonsa liikkeelle, vaan sittenkään se ei kuohahda yli reunojensa, ennen kuin tämä panee hänet uskomaan, että toinen oli epärehellisellä tempulla vienyt voiton. Heidän huonosti toimitetulta asialta kotiin palatessaan ja kaikki myötäannetut rahat kulutettuaan koettaa Mikko vielä viekoitella Eskoa valehtelemaan. Mutta siihen on hän taipumaton. Helpompi on hänet saada juotetuksi humalaan, jossa tilassa hän on vähällä kuristaa vastaan tulevan klarinetinsoittajan. Vaan hänessä on silloinkin se kunniantunto, ett’ei suostu lähtemään odotettavaa rangaistusta pakoon. Varsinaisesti koomillinen on vastakohta hänen yksinkertaisuutensa ja kuvitellun älykkäisyytensä välillä; isäkin pitää häntä yhtä viisaana kuin mitä itse mielestään on, vaan äiti tietää asian laidan.

Eskon itsepäisyys tulee oikein näkyviin kun hän välttämättä tahtoo pistää omankin puumerkkinsä naimakirjaan. Toiselta puolen on hän valmis matkimaan, mitä muut hänelle päähän pistävät.

Sekä isässä että molemmissa pojissa on vielä koomillista kauhea emännän pampun pelko; sillä vaikka kaikki ovat vahvoja miehiä, on talossa täysi akkavalta.

Kovasti koomillinen on niin-ikään kanttori Sepeteus. Hän on kunnian-arvoinen kelpo mies, täynnä moraalia ja viisautta. Mutta tämän viisautensa tuo hän monesti esille liiaksi juhlallisella tavalla, joten tulee naurettavaksi. Hän osoittaa alin-omaa oppiansa Raamatun ja historian esimerkeillä, toisinaan luonnontieteissäkin filosofeeraamalla.

Tämä luonteiden todenmukaisuus ja tosikoomillisuus tekevät Nummisuutarit ikuiseksi tuoreeksi näytelmäksi, niin että sitä voi väsymättä vaikka kuinka monta kertaa nähdä esitettävän, jota vastoin koomillinen juoni yksin pian kadottaa viehätyksensä, kun on kerran tullut tutuksi. Perinsuomalaista pitkämielisyyttä siinä edustavat, Eskon ohella, vielä häätalon isäntä Karri ja sulhasmies Jaakko. Edellisessä on myös suomalaisen taipumus filosofeeraamiseen kuvattuna. Paitsi sitä on tämä näytelmä täynnä lystillisiä kansan suusta otettuja puheenparsia, sanansutkauksia ja pieniä juttuja, joista mainittakoon kertomus kymnasistin saarnasta. Monestakin sen sukkeluuksista on tullut n.k. "lentävä sana" jokapäiväiseen puhekieleemme.

Kihlaus on asetettava Nummisuutarien rinnalle täysiarvoisena, vaikka pienoisena kuvauksena. Siinä on perusjuonena räätäli Aapelin yritys saada kaunis Herrojen-Eeva omakseen, joka hänelle hyvin huonosti onnistuu. Tämä tulee koomilliseksi sen kautta, että Eevan kirje on ensin herättänyt hänessä koko tuuman, ja että hän vasta pitkien arvelujen jälkeen, kaiken yön pasteerailtuansa, on rohjennut tehdä päätöksensä, sekä että tytön äkäisen luonteen tähden asian myttyyn meneminen on hänelle oikeastaan onneksi. Aapeli on perin rehellinen ja siveä, mutta heikko, epä-itsenäinen luonne, sekä suuri pelkuri, joka suostuu kaikkeen, mitä Eeva sanoo, arvellen että tämä ehkä vaan hänen luontoansa koettelee. Eenokki on vähän kanttori Sepeteuksen kaltainen. Hänkin on usein juhlallinen puheessaan ja viljelee mielellään raamatunlauseita; esim. puhuessaan pahaa Eevasta, hän kohta muistaa vertauksen raiskasta toisen silmässä ja malasta omassa. Peräti koomillinen on hänen saarnaa matkiva kihlajaispuheensa.

Kiven edellämainituissa teoksissa, varsinkin Kullervossa ja Nummisuutareissa, haittaa toiminnan edistymistä vielä liikanainen venytteleminen. Vuoropuhelut ovat tarpeettoman laveita ja väliseikkoja on paljon. Myös kieli on yleensä alhaista laatua ja usein raaka. Karkureissa ovat nämät viat suurimmaksi osaksi vältetyt. Dialoogit ovat siinä suppeammat ja vähemmän on tarpeettomia sivukohtauksia. Kieli miellyttää jaloudellaan ja ylhäisyydellään. Itse juonessa, joka perustuu kahden vanhan ylimyksen keskenäiseen vihaan ja heidän lastensa väliseen rakkauteen, on jännittävä voima. Kuitenkaan ei tämä näytelmä kiinnitä mieltämme samassa määrin kuin esim. Nummisuutarit. Siinä on, näet, esitettynä kirjalijalle aivan vieras maailma, jota hän ainoasti kirjoista lukemalla on tullut tuntemaan. Hän on koettanut kuvata hienojen aatelisherrojen elämää, mutta näiden tapoihin viittaavaa ei siinä ole muuta kuin vieraskieliset hyväily- ja kiroussanat: mon cher, mordieu, Donnerwetter. Niidenkin suhteen mainitut herrat usein unohtavat asemansa, turvautuen supisuomalaisiin haukkumasanoihin, niinkuin: "sä sitkeä ja uppiniskainen kami!" Perin talonpoikamaiselta tuntuu myös puhemiehen käyttäminen. Kuvauksessa on vielä se puute, ett’ei siinä ole vähääkään ajallista tai paikallista väritystä, vaikka ilmoitetaan tapauksen olevan Suomessa. Sitä paitsi on juonessa useita luonnottomia ja mahdottomia kohtia. Niin on esim. tehtävä kirjallinen naimasopimus, jommoista ei meillä ole tapana. Yhtä outoa on valeparran ja -puvun käyttäminen, ja kummaa, että molemmat pojat niissä niin kauan voivat pysyä tuntemattomina, usein sattuvista rooli-hairahduksista huolimatta. Myrkkypullo. jonka Elma tyhjentää, ja joka sisältääkin unijuomaa, muistuttaa niin-ikään pikemmin etelämaalaisia oloja.

Eivät luonteetkaan tässä näytelmässä ole niin elävästi kuvatut kuin edellisissä. Ainoasti molempain isäin sekä varsinkin vanhan Martti pehtorin kuvausta sopii pitää onnistuneena. Mutta toiselta puolen ei voi kieltää, että Karkurit sisältävät yksityisiä, hyvinkin kauniita kohtia, joiden vertaisia runoilija ei sitä ennen ollut luonut, erittäin missä Elman ja Tykon rakkautta esitetään. Olkoon näytteenä kappale Elman hyvästijättö-puheesta elämälle.

Yö ja päivä on verrattain vähempiarvoinen kappale. Vastakohdat ovat siinä samat kuin Karkureissa: vanhempain keskenäinen vihamielisyys ja lasten välinen rakkaus, joista kuitenkin kehkeytyy onnellinen sovinto. Erittäin kauniisti kuvattuna on näkönsä jälleen saaneen tytön ihastus hänelle auenneesen Jumalan luontoon.

Kertomus Seitsemän veljestä sitä vastoin on nerollisin Kiven teosten joukossa ja ylimalkain tähän-astisessa suomenkielisessä kirjallisuudessa, huolimatta kaikista sen puutteista ja vaillinaisuuksista. Totta on, että se on hieman pitkäveteinen, niin että ainakin alkupuoli tuntuu raskaalta lukea. Moni on luultavasti jättänyt kesken lukemisen, mutta se on ollut suuri vahinko. Sillä tämä teos ei ole tavallista kevyttä kaunokirjallisuutta. Se ei kohta ensi lukemisella huvita, mutta kuta useamman kerran sen käy läpi, hitaasti ja tutkimalla lukien, sitä enemmän siihen ihastuu ja kiintyy. Pitkäveteinen se on varsinkin alin-omaisten keskuspuheittensa kautta, joita olisi pitänyt ja voinut vetää kokoon, niillä tarkoitettua luonnekuvausta miedommaksi tekemättä. Kaikkein enimmän luultavasti häiritsee lukijaa se, että nämät puheet esiintyvät paljaaltansa puhujan nimen jälkeen, ilman yhdistäviä lausetapoja "hän sanoi" tai "sanoi hän". Näin ne tekevät sen vaikutuksen, kuin olisivat suunnitellut näytelmää varten, vaikka toiselta puolen niiden eepillinen laveus on aivan epädraamallinen. Seitsemää veljestä on myös moitittu siitä, ett’ei kertomuksessa löydy oikeata perusjuonta, ett’ei ole keskenäistä yhteyttä kuvausten välillä, jotka muka ainoasti perätysten seuraavat toisiaan. Perusjuoni on kuitenkin mielestäni hyvin selvä: tuon luonteeltaan väkivaltaisen ja voimallisen sekä kotikasvatuksen vaillinaisuuden kautta raa’aksi jääneen veljesjoukon kasvattaminen elämän kovassa koulussa kunnollisiksi ihmisiksi. Ja tämä perusjuoni on aivan johdonmukaisesti läpi saatettu.

Nuoruutensa ajan Jukolan veljekset kuluttavat hurjissa leikeissä ja metsänkäynnillä, johon heillä näkyy olleen peritty taipumus; isäkin oli laiminlyönyt maanviljelyksen tilallaan metsästyksen tähden. Vanhempain kuoltua on heidän ottaminen talo haltuunsa; sen johdosta he arvelevat, että olisi emäntäkin tarpeen, ja menevät viisi veljestä yhtäaikaa samaa tyttöä kosimaan, vaan saavat myös yhteiset rukkaset. Sitten he joutuvat aapiskouluun lukkarin luokse, joka vuorotellen kahdeksanvuotiaan tyttärensä kanssa heitä luettaa, käyttäen opetuksen välikappaleina tukistamista, häpeänurkkaan panemista ja eväitten piiloittamista. Tästä tuskaantuneina veljekset karkaavat ja lähettävät, tavatessaan matkalla Kuppari-Kaisan, hänen mukanansa uhkauksia sekä lukkarille että provastille, joka oli heitä vaatinut lukemaan. Kun lisäksi ovat joutuneet toistamiseen tappeluun naapureinsa Toukolaisten kanssa, päättävät he jättää kotitalonsa arennille ja muuttaa takamaille asumaan. Tässä suhteessa he hyvin muistuttavat Cooper’in amerikkalaisia squattereja, jotka eivät voi kärsiä mitään naapureita.

Veljekset asuvat savupirtissä, jota käyttävät sekä asuintupana että saunana; siellä on myös sija heidän mukanaan kuljettamillansa elukoilla: kahdella koiralla, kissalla, kukolla sekä hevosella, jolla on tuvassa oma hinkalonsa. Niinkuin villit, elävät he metsästyksestä ja osoittavat myös luonteissansa suurta villiyttä. Kun he ovat saaneet suden kuoppaan, vaan Timo ymmärtämättömyydessään sen päästänyt pois, niin he hänelle siitä äkeissään kauheasti kiroilevat ja uhkailevat. Samoin Joulun-aattona pehuilla istuessaan he yltyvät keskenänsä tappeluun, jonka johdosta talokin syttyy palamaan. Erittäin mahtavasti on siinä tilaisuudessa kuvattuna myös heidän hurja pakonsa halki korven talviyössä ilkialastomina ja susien takaa-ajamina. Hauskoja kuvauksia entisestä metsästäjäin-elämästä Suomessa on muuten useita. Paitsi Taula-Matin tarinoita, joiden säännöllisenä päätöslauseena on: "ja sitten me ryypättiin", mainittakoon esim. kertomus veljesten sorsanpyynnistä ja karhunjahdista. Kerran on heidän täytymys henkensä pelastamiseksi ampua kuolijaaksi neljättäkymmentä muutaman kartanonherran härkää, jotka ovat heitä ahdistaneet Hiidenkivelle ja pitäneet piiritettyinä kolme päivää. Tämä seikkailu tulee heille tietysti kalliiksi, mutta kääntyy samalla heidän onnekseen, sillä se pakoittaa heitä maatyöhön, suuren kasken ajoon, vahingon korvaamiseksi. Mutta toiselta puolen oman viljan saanti viekoittaa heitä itse valmistamaan viinaa, jonka nautintoon sitten hillittömästi antautuvat, kunnes sen seuraukset heitä säikyttävät. Syttyy vielä uusi tappelu heidän ja Toukolan miesten välillä, jossa muutamat näistä kaatuvat. He ovat jo epätoivoisina menossa sotaväkeen, kun vastaan tuleva nimismies heille ilmoittaa, ett’ei ketään ollut kuollut, samalla tuoden provastilta tervehdyksen sekä anteeksiannon. Tämä nimismies on erittäin patriarkkaalinen ukko, oikea kansan isä, jonka ystävällisyys yhdessä provastin hyvyyden kanssa vaikuttaa veljeksissä täydellisen mielenmuutoksen. He huomaavat, että jos muut ovat olleet pahoja heitä kohtaan, niin ovat he myös antaneet siihen aihetta. Tehdäkseen vuorostansa provastille mieliksi, he lähettävät nuorimman ja terävimmän joukostaan, Eeron, jahtivoudin luokse koulutettavaksi ja oppivat sitten hänen johdollansa lukemaan kahden talven kuluessa. Metsänriistan väheneminen pakoittaa heitä sill’aikaa vakinaisesti maanviljelykseen turvautumaan ja hallan hävitys suon raivaamiseen niityksi. Tässä kohden on kertomus pienoiskuva Suomen maanviljelyksen historiasta. Sitä myöten kuin veljesten toimeentulo paranee, edistyy myös heidän asumuksensa. Pirttiin laitetaan uloslämpiävä uuni, pannaan uusi lattia yli koko huoneen alan ja laitetaan oikeat ikkunat; lisäksi rakennetaan erikoinen sauna. Samassa muuttuvat heidän elintapansakin. Ennen jos olivat jonkun aikaa ankarammalla työllä vaivautuneet, he nukkuivat sen jälkeen kolmekin vuorokautta yhteen menoon; mutta tästä lähtien pitävät ainoasti pyhänä lepopäivää. Viimein he palaavat isänsä taloon Jukolaan, jossa viettävät ihanaa sovintojuhlaa kaikkien entisten vihollistensa kanssa. Vanhin veljeksistä, Juhani, saa omakseen ennen kosimansa Venlan. Toisetkin veljet, paitsi Simeonia, menevät naimisiin, ja kertomus päättyy heidän erilaisten kotiensa kuvaamiseen.

Moitittu on Seitsemää veljestä vielä siitä, että se sisältää paljon raakuuksia. Totta onkin, että niitä on paksulta varsinkin alussa, mutta kertomuksen edistyessä tämä meitä loukkaava ominaisuus yhä vähenee. Taiteilija on ensin ikään kuin leveämmällä ja karkeammalla pensselillä vetänyt, jättäen jälkeensä useita törkeitäkin löntteröitä, mutta vähitellen ruvennut kuvaamaan yhä hienommilla ja vienommilla piirteillä. Kuvaustapa siten kehittyy sisällyksen mukaisesti ja on täydesti realistinen. Jos vertaa tätä teosta esim. Hirvenhiihtäjiin, niin täytyy myöntää, että Runeberg’in kuvaus, samalla kuin se on realistinen, on enemmän idealistinen, ja että siinä hienommalla huumorilla ja suuremmalla taiteellisuudella on lievennetty loukkaavia piirteitä; mutta toiselta puolen on tässä enemmän alkuperäistä voimaa. Runeberg on taiderunoilija, Kivi luonnonrunoilija; edellisellä on korkeamman sivistyksen kautta jalostunut kuvaus-aisti, jälkimmäisessä puhkee ilmi luova kyky semmoisenaan. Kiven oppi ja sivistys, niinkuin olemme nähneet, oli hyvin vaillinainen ja sitä paitsi oli hän luonteeltaankin realistisempi kuin Runeberg. Yksi seikka on lisäksi vaikuttanut erilaisuuteen, nimittäin kuvattava kansan-aines. Pohjois-Hämeen Savolaisten luonne on tiettävästi paljoa hienostuneempi ja runollisempi kuin Uudellamaalla asuvain Hämäläisten, jotka ovat yleensä kovasti proosallisia.

Onpa sitäkin väitetty, että tässä kerrotut tapaukset, niin realistisesti esitetyiltä kuin tuntuvatkin, ovat paikan ja ajan puolesta aivan mahdottomat. Kuitenkin todistavat Wetterhoff’in ynnä muiden metsästyskertomukset, niin myös Heinäkankaan karhuntapot, Hämeen ja Uudenmaan välillä olleen laajoja erämaita. Nurmijärven rosvojen tunnettu elämä, joka tämän vuosisadan alkupuolella pani mielet liikkeelle Hankoniemestä Porvoosen asti, sekä vielä nykyisin paikoittain kansassa tavattava suuri raakuus poistavat viimeisetkin epäilykset kuvauksen todenmukaisuudesta.

Useitten veljesten luonteet ovat selvin piirtein esitetyt. Juhani on tuittupäinen, tulinen ja innokas. Aapo on hiljainen, haaveksivainen ja runollinen; hän on satujen ja kertomusten osaaja, joita on toisinaan liiankin runsaasti tapausten juoksun tiellä, sekä alituinen neuvon-antaja, samoin kuin vanha Nestor Homeeron Iliaadissa. Simeoni edustaa jumalisuutta; hän käyttää raamatunlauseita ja hurskaita mietelmiä puheensa höysteenä. Eero on parantumaton pilkkakirves. Muitten veljesten luonteet ovat vähemmän esiin astuvia. Lopussa ovat myös heidän vaimonsa kuvattuina, ja on huomattava, että niiden joukossa on useita "morakoita". Idealistinen on ainoasti Eeron kainon ja hiljaisen vaimon kuvaus.

Nämät eri luonteet ilmoittautuvat enimmiten keskenäisissä puheluissa, joissa myös moni yleinen piirre kuvattavan kansan luonteessa tulee näkyviin; niinkuin sen taikauskoisuus, omituinen käsitys luonnon-ilmiöistä, esim. ukkosesta, sekä taipumus filosofiseen mietiskelyyn. Kuitenkin, kuten on huomautettu, haittaa keskusteluja se vika, että ne ovat liiaksi pitkäveteisiä, usein väsyttäväisiä. Sitä vastoin ovat kertovaiset osat kaikki ytimekkäästi esitettyjä ja niin elävästi, kuin tapahtuisivat aivan silmien edessä. Välistä ne ovat mahtavan voimakkaita, toisinaan ihastuttavan suloisia, erittäin loppupuolella teosta. Onnistuneimpia ovat: Aapon kuvaus hyvästä emännästä; Juhanin perin koomillinen kertomus kaupungin keikarista ja koketista; yksisilmäinen yöllinen peikko; ensimmäinen Joulu-ilta Impivaaralla; ilveksenhiihto ja yöleiri karhun tapettua; kotiintulijaisissa tanssi, jota ei kukaan rohkene pitkään aikaan ensimmäisenä aloittaa; pyhä-ilta Eeron kodissa; sekä useat viehättävät luonnonkuvaukset.

Lea näytelmässä on jälleen aine, jota kuvailija ei ole omin silmin nähnyt. Vaan tämä on kuitenkin hänelle lapsuudesta asti aivan tuttu äidin kertomusten ja oman lukemisen kautta. Sen vuoksi ovat siinä henkilöjen luonteet yhtä hyvin onnistuneet kuin kansan-elämästä otetuissa kappaleissa.

Raamatussa mainittu publikaani Sakeus esiintyy heti näytelmän alussa maalliseen tavaraan kiintyneenä, mutta vielä herkkänä omantunnon äänelle. Siitä seuraa ristiriita hänen luonteessaan. Tyytyväisyydellä ja ilolla hän lukee rahojansa, vaan muistaa samassa, että ne ovat suureksi osaksi vääryydellä saatuja; kuitenkin lohduttaa hän itseään sillä, ett’eivät muutkaan ennen häntä siinä virassa ole toisin menetelleet. Vielä silloin kun tyttärensä kehoituksesta päättää mennä Jeesusta kuulemaan, on hän horjuvalla kannalla: lähtiessään käskee hän Lean pitämään tarkkaa huolta rahalippaasta, samoin Joaan vartioitsemaan puutarhaa, ja aikoo yhdellä tiellä kiristää vuokramaksut toisesta talostaan. Vasta palattuansa on hän kokonaan muuttunut. — Joas on ulkokullattu fariseus, jossa myös on suuri rahanhimo. Oikean mielensä hän ilmaisee heti ensimmäisessä yksinpuheessaan. Pian se myös pistää esiin, kun hän vaatii myötäjäisiä enemmän, kuin Sakeus tahtoo antaa; vaikka hän juuri vähäistä ennen on vakuuttanut, ett’ei huoli muusta kuin itse tytöstä. Erittäin kuvaavat ovat hänen rukouksensa, joissa hän ylistää omaa itseänsä sekä pyytää rangaistusta ja kadotusta vihamiehillensä. — Lea on mitä suloisin haaveksivan ja itsensä uhraavan naisen perikuva, hyvin Elman kuvan kaltainen, vaan siitä vielä kirkastettu. Tämä luonne on jotain ihan toista kuin Kiven kuvaamain kansannaisten. Se osoittaa, että hän oli oppinut käsittämään sivistyneitäkin naisia, vaikka hänellä oli ollut niin vähän tilaisuutta seurustella heidän kanssaan. Useimmat niistä kohtauksista, joissa Lean alttiiksi-antautuvaisuus tai rakkaus ilmenee, esim. hänen herätessään Aramin suudelmasta ja käskiessään Aramia lähtemään, vaan samalla häntä pidätellessään, ovat ihaninta runoutta, mitä ajatella voi. Joskus on Lean lempeys hyvin taitavasti, välistä vähän pistelijäästikin asetettu vastakohdaksi Joaan ilkeydelle.

Mestarillista on se, että Jeesusta ei ole tuotu näyttämölle, joka ei olisi ollut sopivaakaan, vaan kuitenkin annettu hänen henkensä vaikuttaa koko ajan, aivan kuin hän itse olisi läsnä. Lean sydän ensiksi muuttuu; valtaava on hänen kuvauksensa siitä vaikutuksesta jonka Jeesuksen persoonallisuus on häneen tehnyt. Sitten kääntyvät Sakeus ja Rubens, viimein Lean kautta myös saduseus Aram. Joaan kirous ja toisten siunaukset lopettavat näytelmän. Jeesuksen saarnan sydämiä puhdistava ja rakkautta sytyttävä voima ilmenee läpitse kappaleen mitä suloisimmalla tavalla. Tämä antaa koko kuvaukselle loistavan ja ikään kuin kirkastavan yleisvalaistuksen. Kirjoitustapa on hyvin toisellainen kuin muissa Kiven teoksissa: kauttaaltansa hieno, idealistinen, täynnä vienointa tuoksua ja itämaalaisista vertauksista uhkuva. Joskus vaan tavataan joku ainoa Nurmijärven raaoista puheenparsista, esim. kun Joas vaatii Aramia heitettäväksi ulos, niin "että koivet ryskää".

Kiven viimeisessä näytelmässä, Margaretassa, niinkuin jo on mainittu, ei ole juoni hänen oma keksimänsä. Esityksessä ilmaantuu kivulloista sentimentaalisuutta.

Kiven lyyrilliset runoelmat ovat milt’ei kaikki kertovaisia, Niissä on hienoja ajatuksia, syviä tunnelmia ja kauniita kuvauksia. Kuitenkin haittaa niitä runoilijan taipumus kuvata ylen laajasti. Mutta enimmän häiritsee niiden nauttimista peräti huolimaton runopuku. Riimistä Kivi joko ei ollenkaan pidä lukua taikka, kun joskus yrittää, käyttää sitä takaperoisesti. Esimerkkinä mainittakoon: Keinu, jossa kuitenkin riimin puutteen korvaa antiikkiseen tapaan vaihteleva runomitta, ja Metsämiehen laulu, joka on muuten miellyttävä, vaan siinä suhteessa vaillinainen, että viidestä värssyn säkeestä ainoasti ensimmäinen ja kolmas ovat loppusointuisia. Muun kankeuden lisäksi tulee armoton sanojen katkominen vanhan virsikirjan tapaan, jota tekijä vielä puolustaa sillä, että se muka oli myös tulevaisuuden suomea. Kiven Valituissa teoksissa on näitä runoja siitä syystä täytynyt, jos kohta suurimmalla varovaisuudella, kielen puolesta korjata, ett’ei niiden sisällinen kauneus kokonaan peittyisi muodollisten epämukaisuuksien alle.

Niin suuri kuin Kiven vaikutus on ollut kirjallisuutemme kehitykseen, ei hänellä kuitenkaan ole ollut suoranaisia seuraajia. Nykyinen realistinen kirjallisuutemme ei ole ottanut vaikutusta Kivestä, vaan ulkomaisista kirjailijoista. Kiven voisi sanoa edustavan tulevaisuuden realismia. Sillä vaikka hänkin peittelemättä kuvaa oloja ja ihmisiä semmoisenaan, näkyy kuitenkin kaikissa hänen teoksissaan, mutta etenkin Seitsemässä veljeksessä, ett’ei raakuus ja pahuus ole maailman periaate, vaan sivistys ja siveys.

Se realismi, joka nykyisin on vallalla, on kahta lajia. Toinen ei tahdo muuta kuin leikellä yhteiskunnan mätähaavoja fysioloogin tieteellisellä harrastuksella. Toinen, pohjoismainen realismi tahtoo käytännöllisen lääkärin tavoin paljastaa nämät haavat siinä tarkoituksessa, että ne parannettaisiin. Tämä jälkimmäinen suunta kirjallisuudessa on ajan hengen vaatima ja sillä on suuri, vaikka ainoasti ohimeneväinen tehtävä. Se on moraalisesti tärkeä, mutta ei ajan pitkään voi tyydyttää. Se on, näet, liiaksi yksipuolinen ja hylkää kaiken runouden, mikä sotii sen tarkoitusta vastaan. Se on toisessakin suhteessa yksipuolinen, nimittäin pessimistinen. Se tahtoo maalata maailman niin mustaksi, ett’ei siihen jää mitään muuta kuin mustaa. Näin se joutuu päinvastaiseen liiallisuuteen kuin tuo idealismi, joka kuvaa kaikki ruusunkarvaiseksi. Aleksis Kiven realismissa sitä vastoin on pahaa ja hyvää rinnakkain sekä niiden suhteen uskoa siveellisyyden voimaan ja sivistyksen voittoon.

Aleksis Kiven aikalaisista ovat näytelmänkirjoittajina huomattavat Kaarlo Bergbom_ja _Antti Tuokko sekä myöhemmistä[207] Evald Ferdinand Jahnsson ja Minna Canth.

Kaarlo Juhana Bergbom, hovioikeuden-assessorin poika, syntyi Viipurissa 2 p. Lokak. 1843. Tuli yliopistoon 1859, vihittiin filosofian maisteriksi 1864 ja tohtoriksi 1869. Nuorena jo lähetettynä kouluun Helsinkiin, jonne myöhemmin myös koko perhe muutti isän senaattoriksi nimityksen johdosta, ei hän silloin vielä perin ruotsalaisessa pääkaupungissamme voinut oppia suomenkieltä. Sitä varten kävi hän kaksi erää Saarijärvellä, viettäen siellä ensin ylioppilaana yhden kesän ja sitten sinä vuonna, jona maisteriksi vihittiin, koko vuoden. Täten hankki hän itselleen hyvän käytännöllisen taidon suomenkielessä, jota pian myös kirjallisuutemme hyväksi käytti. Hänen tohtoriväitöksensä Om det historiska dramat i Tyskland (historiallisesta draamasta Saksassa) ja hänen ensimmäinen suuri murhenäytelmänsä Pombal och jesuiterna (Pombal ja jesuiitat), joka esitettiin ruotsalaisessa teaatterissa 1865, vaan ei ole tullut painosta julkaistuksi, olivat vielä ruotsiksi kirjoitetut. Mutta v. 1866 perustettuaan yhdessä mainittuin samanmielisten promotsiooni-tovereinsa kanssa Kirjallisen Kuukauslehden, on hän yksin-omaan suomenkielin esiintynyt. Paitsi eteviä arvosteluita ja kirjallisia katsauksia, on hän tässä aikakauskirjassa julkaissut muutamia pienempiä novelleja: Julian 1867, Aarnihauta 1868, Sydämmiä ihmistelmeessä 1869, sekä syvästi liikuttavan kaksinäytöksisen murhenäytelmän Paola Moroni 1870.

Epäilemättä olisi Bergbom kirjallisuuttamme rikastuttanut vielä monin verroin useammalla teoksella, joll’ei hänen koko voimaansa ja kaikkea aikaansa olisi vaatinut toinen suuri isänmaallinen työ, nimittäin suomalaisen teaatterin perustaminen ja johtaminen.

Niinkuin on mainittu, astui suomenkieli ensi kerran näyttämölle v. 1847, jolloin Hannikaisen Silmänkääntäjä Kuopiossa kaupungin nuorten herrojen ja neitien toimesta näytettiin. Sitä samaa nähtiin sitten muuallakin joskus harvoin, seuraavina vuosina. Helsingissä ei yritetty suomenkielistä seuranäytelmää ennen kuin v. 1858. Täällä panivat yrityksen alkuun ylioppilaat, jotka yhteen aikaan olivat muodostaneet oikean "draamallisen yhtiön" sekä ruotsalaisten että suomalaisten kappaleiden näyttelemistä varten. Myöhemmin jatkoi näitä yrityksiä "Suomalainen seura", joka muun muassa rohkeni v. 1865 murhenäytelmäänkin, Schiller’in Syyn sovitukseen, ryhtyä. Siihen aikaan perustettiin tohtori Oskar Toppelius’en johdolla Helsingissä teaatterikoulu, jossa kasvatettavain näyttelijäin piti esitellä niin hyvin suomen- kuin ruotsinkielisiäkin näytelmiä. Muutamien vuosien kuluttua kuitenkin tämä hanke raukesi ilman sanottavia seurauksia. Paremmin menestyi sitä vastoin pyrintö saada näytelmäkirjallisuutta aikaan suomenkielellä. Osaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, osaksi yksityisten toimesta ilmestyi 1860 luvun alkupuoliskolla koko joukko näytelmäsuomennoksia, joista useimmat ovat edellä mainitut, ja niinkuin jo tiedämme ilmaantuivat tällä vuosikymmenellä melkein kaikki Aleksis Kiven alkuperäiset näytelmät, jotka ikäänkuin ennakoitsevat suomalaista teaatteria.[208]

Tämmöinen oli suomalaisen draamallisen taiteen laita, kun Bergbom asiaan käsiksi ryhtyi. Seuranäytelmillä oli totutettu yleisöä teaatterissa suomeakin kuulemaan; näytelmäkirjallisuuden alkuunpanemisella oli vastaiselle suomalaiselle teaatterille käyttövaroja valmistettu. Mutta kumpikaan keino ei vielä voinut luoda suomalaista teaatteria toivosta todellisuuteen. Siihen tarvittiin varsinaisia näyttelijöitä, todellisia taideniekkoja. Sen käsitti jokainen suomalaisen teaatterin harrastaja, mutta yksin Bergbom uskalsi semmoisia siihen hankkia.

Hänen onnistui saada Helsingin ruotsalaisen teaatterin etevin naisnäyttelijä mieltymään ja innostumaan tähän tuumaan. Rouva Hedvig Charlotta Raa,[209] — ikuisesti pysyvä Suomen kansan kiitollisessa muistossa — teki mahdottomat mahdolliseksi: hän, Ruotsinmaalla syntynyt, oppi meidän kielemme, jota moni omassa maassa sanoi mahdottomaksi oppia, ja 10 p. Toukok. 1869 näyteltiin Kiven Lea ihastuneelle yleisölle.

Seuraavinakin vuosina jatkoi Bergbom näitä kokeitansa joka talvi. Kuinka väsymätöntä intoa, kuinka järkähtämätöntä lujuutta ne vaativat, kun ei ollut ainoasti tuhansia luonnollisia vaikeuksia, vaan vielä kaikellaisia kansallisuutemme asian vihollisten juonia voitettavana, sitä on nykyisen sukupolven vaikea mielessään kuvaillakaan. Ja kuitenkin, mitä oli oikeastaan näillä ponnistuksilla, näillä vaivoilla aikaan saatu? Ainoasti se, että Helsingissä jonkun kerran vuodessa sai ihaella todellista draamallista taidetta suomenkielellä. Mutta milloin ja kuinka kauan edelleen sitä saataisiin nauttia, oli perin epätietoista, vallan sattumuksen nojassa. Eikä ollut draamallinen nautinto vielä oikein täydellinen, sillä sivuhenkilöin puolesta olivat ja pysyivät nämätkin yritykset ainoasti seuranäytelminä. Viimeinen askel oli vielä astumatta, suomalainen teaatteri täyteen elämään ilmestymättä.

Uskalsipa Bergbom vihdoin tuoda esiin sen rohkean ehdoituksen, että varsinainen suomalainen näyttelijäjoukko perustettaisiin. 22 p. Toukok. 1872 yhtyi joukko suomalaisen teaatterin harrastajia, niissä myös paljon edusmiehiä par'-aikaa koossa olevilta valtiopäiviltä, asiasta keskustelemaan. Taiteellisesti tyydyttävän suomenkielisen näyttämön mahdollisuuteen tällä hetkellä lienee juuri harva läsnäolevista itsepäällään uskonut aivan lujasti. Mutta Bergbom’iin kaikki luottivat, ja koska hän asian mahdolliseksi uskoi, niin uskoivat kaikki muutkin hänen uskoonsa, ja melkoinen takaussumma suomalaiselle teaatterille kirjoitettiin kokoon. Vielä samana vuonna 13 päivänä Lokakuuta alkoi tämä kansallinen taidelaitos toimensa Porissa, ja on siitä alkain edistynyt yli kaikkien, tahtoisinpa sanoa, yli alkuunpanijankin toiveiden. Mutta meillä ei olekaan toista kansallista laitosta, joka olisi saanut siinä määrin taitoa, intoa ja rakkautta osakseen, kuin suomalainen teaatteri johtajaltaan Kaarlo Bergbom’ilta[210] ynnä hänen sisareltaan Emilie Bergbom’ilta, joka on hänen uskollinen auttajansa kaiken aikaa ollut.

Antti Törneroos eli Tuokko, talollisen poika, syntyi 3 p. Maalisk. 1835 Iitin pitäjässä. Tuokko, jota hän kirjailijanimenään piti, oli suvun alkuperäinen nimi, vaikka Hämeen tavan mukaan pois käytännöstä jäänyt. Ensimmäinen tietty esi-isä Tuokon Antti oli viime vuosisadalla tullut Mäntyharjusta Iittiin ja tuonut mukanaan kanteleen, jota talossa kauan aikaa muistona ukosta tallennettiin. Nuori Antti sai ruotsalaisen nimensä Loviisan kouluun tullessaan. Ylioppilaaksi hän pääsi 1858 ja maisteriksi 1864. Samana vuonna tuli hän opettajaksi juuri silloin perustettuun Helsingin ala-alkeiskoulun suomalaiseen osastoon. Kun tämä v. 1871 jälleen lakkautettiin, asettui Tuokko Vihdin pitäjään ja toimi yksin-omaan kirjallisella alalla. Vv. 1878-82 hän oli Jyväskylässä Päijänne-lehden toimittajana. Viimeiset ajat hän asui vuoroin maaseudulla, vuoroin Helsingissä, jossa kuoli 8 p. Helmik. 1896.

Tuokon pääteos on Saul, murhenäytelmän mukainen runoelma viidessä näytöksessä, joka ilmestyi v. 1868. Sen ohella on hän julkaissut joukon lyyrillisiä runoja, joista mainittakoon Birger Jarl’in linna. Ne ovat kaikki hajallansa kalenterissa Mansikoita ja Mustikoita, Maiden ja Merien takaa lehdessä, Suomettaressa, hämäläis-osakunnan albumeissa j.n.e. Näissä samoissa on myös sangen suuri joukko suomennoksia vieraskielisestä lyyrillisestä runoudesta; niin-ikään Annikan viidennessä osassa 1872, jossa paitsi Franzén’in Selma-lauluja y.m. on Runeberg’in Hauta Perhossa ja Tegnér’in Aksel. Vielä on mainittava, että Tuokko on ollut etevimpiä osan-ottajia Vänrikki Stoolin tarinain suomennostyössä. Kokonaan kirjallisuuden palvelukseen antauduttuaan on hän suomalaista teaatteria varten suomentanut paljon näytelmiä sekä ooperanlibrettoja, joista jälkimmäiset enimmäksi osaksi ovat painetut, niinkuin myös Runeberg’in perhenäytelmä En voi 1880. Julkaisematta sitä vastoin ovat vielä kaikki muut näytelmäsuomennokset, joista mainittakoon: Schiller’in Maria Stuart ja Wallenstein sekä Topelius’en Regina von Emmeritz.[211] V. 1859 Tuokko kävi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran antamalla apurahalla Länsi-Inkerissä runoja keräämässä, josta matkasta kirjoitti kertomuksen Suomi-kirjaan 1860.

Saul näytelmän aine, lausuu Fr. Cygnaeus[212] laveassa ja seikkaperäisessä arvostelussaan, on hyvin valittu, koska se, paitsi että on syvästi traagillinen, on tuttu koko Suomen kansalle. Toiselta puolen on tapaus tarpeeksi kaukana meistä sekä ajan että paikan suhteen, joten mielikuvituksella on valta sitä jossakin määrin vapaasti esitellä, todellisuuden vaatimuksineen heti päälle tunkeumatta. — Tuokolla vaan valitettavasti ei ollut ollenkaan draamallisuuteen taipumusta runoilijaluonteessaan. Siitä syystä hän ei ole osannut antaa tälle näytelmälleen lyhyyttä ja ytimekkäisyyttä, joka olisi pannut siihen voimaa ja pitänyt sen koossa. Äärettömän pitkät ja ikävystyttävät ovat siinä monoloogit, erittäin Doeg’in, ja dialoogit eli vuoropuhelut ovat monesti vaan useain yksinpuheitten jaksona. Lisäksi ovat henkilöjen luonteet heikosti ja epäselvästi kuvatut. Saul on väliin julma, väliin jalo; eikä hänellä ole sitä sankarisuuruutta, joka nämät molemmat vastakkaiset ominaisuudet yhdistäisi kokonaisluonteeksi. Tuntuu aivan siltä, kuin runoilija olisi pelännyt hänen joutuvan liian syylliseksi ja sen vuoksi antanut hänen toimintansa kokonaan riippua Doeg’in neuvoista. Ei edes Doeg ole luonnistunut, hän on yksin-omaan ilkeä. Onnistuneita ovat tässä näytelmässä ainoasti lyyrilliset kohdat. Viehättävästi on kuvattuna David’in ja Mikal’in rakkaus, samoin David’in ja Jonathan’in ystävyys. Tässäkin, niinkuin kaikissa Tuokon runoelmissa, on erinomaisen kaunis, runollinen ja sujuva kieli sekä hyvin täydellinen riimi. Ainoasti lauserakennusta vastaan sopii muistuttaa, että se on toisinaan vähän hämärä.

Evald Ferdinand Jahnsson, laivurin poika, syntyi Kivimaan kappelissa 22 p. Syysk. 1844. Käytyään koulua Turussa tuli ylioppilaaksi 1864 ja maisteriksi 1869. Suoritti jumaluus-opillisen tutkinnon 1885. Eli väliaikaisena koulun-opettajana ja pappina eri paikoissa, viimeksi vuodesta 1887 vakinaisena kolleegana Turussa, jossa kuoli 7 p. Syysk.