Kymnaasin apulaisena suomea opettaessaan oli Eurén saanut kokea soveliaan kieliopin ja sanakirjan puutetta, ja koko innollaan ryhtynyt tämän puutteen täyttämiseen. V. 1846 tuli painosta Grunddragen till finsk formlära (Suomenkielen muoto-opin pääpiirteet), jossa hän koulunuorison hyödyksi käytti Lönnrot’in ja Castrén’in tutkimuksia. Tätä lyhyytensä vuoksi vaikealukuista kirjasta seurasi v. 1849 lavea Finsk språklära (Suomen kielioppi) sekä sitten v. 1851 Finsk språklära i sammandrag, alemmille kouluille aiottu lyhennys. V. 1852 täytti suomenkielistenkin kouluin tarpeen Suomalainen kielioppi Suomalaisille.[168] Viimeksi ilmaantui v. 1860 Suomalais-ruotsalainen sanakirja, sekin, niinkuin on mainittu, pääasiallisesti Lönnrot’in runsaitten kokoelmain ja tutkimusten avulla. Kaikki nämät teokset ovat erinomaisessa määrässä helpoittaneet ja jouduttaneet kansankielen tuntemisen leviämistä ylhäisempiin säätyihimme, jota paitsi kieliopit ovat suomenkielen muoto-opille antaneet lopullisen vakavuuden. Vielä on Eurén toimittanut osaksi suomentamalla, osaksi itse sepittämällä toista sataa kansankirjasta. Hänen aikaisemmista suomennoksistaan mainittakoon: Beecher-Stowe’n Setä Tuomon tupa 1856, Suomalaisia Uuteloita 1858 sekä Goldsmith’in Maapapin Wakefjeldissa elämä 1859; alkuperäisistä kirjoituksista ovat huomattavat useain Suomen historiassa merkillisten miesten elämäkerrat, viisi vihkosta vuodelta 1858. Myös on hän toimittanut moniaita sanomalehtiä, nimittäin Talousseuran Sanomia 1851-53, Sanomia Turusta 1854 sekä perustamaansa Hämäläistä 1857-71.

Sitä periaatettansa, että oli kirjoitettava suomenkielellä, eikä ainoastaan suomenkielestä, koetti Snellman itsekin toteuttaa ryhtyessään rinnan Saima-lehden kera toimittamaan Maamiehen ystävää. Tämän tarkoitus oli rahvaanlehden ja sen mukainen oli myös sen sisällys. Se kertoili Uusilaatuisesta navetanrakennuksesta, Erinäisten riistain kasvannosta ja elatus-aineesta ynnä Kylmänneistä potaatista, huomautti että: Jo nyt pitää ruveta eläville havuja syöttämään, ja selitteli, varoittaakseen kotiviinan poltosta: Mitä siitä rankista karjalle hyvää on? Sitten se osoitti: Kuinka viisas mies lapsensa kasvattaa, sekä kyseli: Osaattakko, pojat, lukuja laskea? tai Olettako, miehet, urkuja kuulleet? Vielä se opetti, että: Ei mene aurinko mihinkään ja Jos aurinko seisoo, kyllä kuu juoksee; puhuipa joskus myös Ulkomaan asioista ja Kuopion pitäjän miehistä. Niinkuin muutamista näistä päällekirjoituksista voi arvata, osasi Snellman pukea jokapäiväisimmät aineet huvittavaiseen muotoon ja siten pitää vireillä lukuhalua ja tiedonharrastusta. Vaan päämääränä tätäkin lehteä toimittaessaan oli hänellä kansallistunteen herättäminen. Heti ensimmäisessä numerossa hän oli esittänyt: Mitkä Suomalaiset ovat? ja seuraavassa ottanut puheeksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, sitten kertonut: Mikä tieto vanhoilla Suomalaisilla oli Jumalasta ynnä Kristin-opin levittämisestä Suomenmaassa sekä lopuksi tehnyt selkoa Kalevalasta.

Vuosineljänneksen kuluttua näki Snellman kuitenkin mahdottomaksi työlään kouluvirkansa ohella pitää huolta kahdesta sanomalehdestä, jotka kumpaisenkin oli melkein yksin täyttänyt ja paraasta päästä alkuperäisillä kirjoituksilla. Siitä syystä täytyi hänen jättää suomenkielisen lehden toimittaminen sen 15:stä numerosta alkaen toisiin käsiin, voidakseen kokonaan antautua elämänsä päätehtävään: sivistyneen säädyn palauttamiseen oman kansallisuutensa tuntoon. Maamiehen ystävä eli vielä toistakymmentä vuotta, aina vuoteen 1855.

Snellman’in elämäkerta on niin tunnettu ja suuremmalta osalta jo niin täydellisesti esitetty valtioneuvos Th. Rein’in etevässä kuvauksessa, että tässä riittänee muutamain rajaviivain piirtäminen.

Juhana Vilhelm Snellman, suomalaisen merikapteenin poika, oli syntynyt Tukholmassa 12 p. Toukok. 1806. Muutti seitsenvuotisena vanhempainsa mukana Kokkolaan, josta v. 1816 lähetettiin Oulun triviaalikouluun. Tuli ylioppilaaksi 1822 sekä perinpohjaisten opintojen jälkeen maisteriksi 1832 ja dosentiksi filosofiassa 1835. Jatkoi tutkimuksiansa Ruotsissa, Tanskassa ja Saksassa vv. 1839-42, julkaisten useita huomiota herättäneitä tieteellisiä ja kaunokirjallisia teoksia, joista mainittakoon Saksassa painettu tutkimus persoonallisuuden aatteesta Versuch einer speculativen Entwickelung der Idée der Persönlichkeit 1841 ja Ruotsissa ilmestynyt valtio-oppi, Läran om staten, 1842. Samaan aikaan hän kotimaassa antoi ulos aikakauskirjaa Spanska Flugan (Espanjan kärpänen, eräänlaisen laastarin nimitys) 1839-41. Rehtorina Kuopiossa vv. 1843-49 hän toimitteli, paitsi valtiollista Saima-lehteä 1844-46, kirjallisia kuukauslehtiä Kallavesi 1846 ja Litteraturblad för allmän medborgelig bildning 1847-49. Turhaan haettuaan avonaiseksi tullutta filosofian professorin virkaa yliopistossamme 1848 ja estettynä saamasta yksityisillä varoilla pääkaupunkiin perustettavan kauppakoulun johtajan paikkaa, jonka toiveessa oli jättänyt kouluvirkansa Kuopiossa, työskenteli hän jonkun aikaa konttoristina Borgström’in kauppahuoneen palveluksessa ja elätteli muuten satunnaisilla töillä perhettänsä Helsingissä. V. 1855 Aleksanteri II:n noustua valta-istuimelle koitti hänellekin toinen aika. Hän ryhtyi heti Litteraturblad’ia, jota väliajalla oli hoitanut Sven Gabriel Elmgren,[169] jälleen itse toimittamaan. Seuraavana vuonna hän nimitettiin "siveys-opin ja tieteiden järjestelmän" professoriksi ja v. 1863 hän kutsuttiin raha-asiain toimiston päälliköksi kotimaiseen hallitukseemme. Hänen muistoansa senaattorina on aina säilyttävä, paitsi 1863 vuoden kieliasetusta, rahanmuutos vuodelta 1865 sekä sankarimainen taistelu Suomen kansan hengissä pitämiseksi nälkätalvena 1867-68. Snellman erosi senaatista 1868, mutta otti senkin jälkeen innokkaasti osaa valtiolliseen elämäämme. Aateloituna v. 1866 oli hän läsnä kaikilla sitä seuraavilla valtiopäivillä. Litteraturblad’insa oli hän lopettanut 1863, vaan kirjoitteli vielä 1870 luvulla ahkerasti suomenmieliseen Morgonbladet-lehteen. Muista sen-aikuisista kirjoituksista huomattakoon Finska studenten (Suomen ylioppilas) 1875. Myös on mainittava, että hän johti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimia sen esimiehenä vv. 1870-74. Snellman kuoli 4 p. Heinäk. 1881 Kirkkonummella.

Snellman’in vaikutus suomenkielisen sanomakirjallisuuden alalla ei rajoittunut yksistään Maamiehen ystävän perustamiseen, vaan sai tämä, niinkuin on mainittu, pian seuraajia, jotka astuivat siitä vielä askelen eteenpäin. Ensimmäinen Snellman’in esimerkistä alkunsa saanut uusi yritys oli Pietari Hannikaisen Kanava, joka syntyi Viipurissa 1845. Jo tilaus-ilmoituksessaan se lupasi tuoda huvittavaa ja hyödyttävää lukemista kaikille säädyille. Se ei siis aikonut tyydyttää ainoasti talonpoikaisen kansan tarpeita, vaan pyrki sovittamaan sisällyksensä myös sivistyneelle lukijakunnalle kelpaavaksi. Ja tämän aikomuksensa se pani täytäntöön sangen suurella taidolla. Huvittavainen osa sisälsi runoelmia, novelleja ja näytelmiä, sekä omia että suomennettuja. Samaan kaunokirjalliseen osastoon voimme vielä lukea arvostelut uusista kirjoista, sekä koti- että ulkomaisista, ynnä arvostelut Viipurin saksan- ja ruotsinkielisistä teaatterinäytännöistä.[170] Hyödyttävässä osastossa on selvästi havaittavana Saima-lehden vaikutus. Sillä Kanava tarkastelee milloin tätä, milloin tuota laitosta ja olojen kohtaa maassamme, rohkeasti osoittaen, mitä oli väärää ja vaillinaista, sekä ehdoitellen parannuskeinoja. Tämäntapaiset kirjoitukset, joista mainittakoon: Vankihuoneitten laitoksista, Hollikyydin järjestämisestä, Tilojen osituksesta, Elinkeinojen vapaudesta, Kansakouluista, Estääkkö mikä suomenkielistä kirjotuksia ottamasta oikeuksiin? ja Suomenkielen käyttämisestä, koskivat usein kipeästi asian-omaisiin virkamiehiin, joita tietysti enimmin suututti se, että heidän toimensa täten joutuivat ennen kuulumattomalla tavalla itse kansan arvosteltaviksi. Seurauksena oli, että noita tunnettuja variksenjalkoja — -- — alkoi yhä tiheämmin näkyä lehden palstoilla, kunnes se 1847 vuoden lopulla kokonaan kiellettiin ilmestymästä,

Pietari Hannikainen oli syntynyt 24 p. Elok. 1813 Säämingin pitäjässä, jossa isä oli lautamiehenä. Kävi Savonlinnan piirikoulua, joka siihen aikaan oli saksankielinen, ja tuli v. 1833 yliopistoon, mutta erosi siitä jälleen jo v. 1835 ja rupesi maamittarin-apulaiseksi. Tällä virkatiellä sai hän v. 1857 kommissiooni-maamittarin paikan Viipurissa ja v. 1866 samallaisen Uudellamaalla.

Hannikaisen olo yliopistossa sattui samaan aikaan, jolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamisen jälkeen alkoi ilmautua muutamia, jos kohta vähäisiä suomalaisuuden oireita, Hän oli niitä, jotka kevätjuhlassa 1834 päättivät suorittaa vapaehtoisen tutkinnon suomenkielessä; hän oli myös niitä harvoja, jotka siitä päätöksestä tekivät totta. Pysyväisempiä hedelmiä rupesi tämä hänessä itänyt innostus kuitenkin vasta vuosikymmentä myöhemmin tuottamaan. Että se tapahtui Snellman’in vaikutuksesta, osoittaa jo hänen ensimmäisten runokokeittensa ilmestyminen Saima-lehden palstoilla 1844.

Sanomalehden toimittajaksi, joksi hän Snellman’in esikuvaa noudattaen itse seuraavana vuonna rupesi, oli Hannikainen monin puolin erittäin sopiva: hänellä oli kaunokirjallisuuteen taipumusta; hänellä oli sujuva, selvä, kepeä kirjoitustapa, vaikka kieli ei ollut kyllin huolellisesti karsittua; hän oli kansan keskuudessa kasvanut, joten tunsi sen tarpeet ja puutteet perinpohjin. Ja ennen kaikkea oli hänellä tähän toimeen uupumaton harrastus. Kun Kanava kiellettiin ilmestymästä, julkaisi hän viatonta maanviljelyslehteä Lukemisia maamiehille vv. 1849-50; yhteiskunnalliset kirjoituksensa lähetti hän Suomettareen. V. 1856 pani hän alkuun Viipurissa lastenlehden, nimeltä Aamurusko, joka kuitenkin pian muuttui valtiolliseksi ja jatkui 1858 vuoden loppuun asti. Vv. 1861-62 toimitti hän niin-ikään Viipurissa ilmestyvää Otavaa. V. 1864, Suomettaren tultua jokapäiväiseksi, kutsuttiin hän sen päätoimittajaksi ja oli vielä seuraavana vuonna toimituksen jäsenenä.

Näissä sanomalehdissä löytyvät myös kaikki Hannikaisen kaunokirjalliset teokset. Kanavassa jo tapaamme Silmänkääntäjän, sangen lystikkään ilveilyksen kahdessa näytöksessä, joka sitten myös painettiin erikseen v. 1847 ja samana vuonna esitettiin Kuopiossa seuranäytelmänä, antaen näin ensimmäisen alun draamalliselle taiteelle suomenkielellä.

Tämän näytelmän juonessa, lausuu Snellman arvostelussaan,[171] vallitsee satunnaisuus, jota päähenkilö taitavasti käyttää hyväksensä. Aluksi Jussi Oluvisella ei ole muuta tuumaa kuin ruveta herraksi, jonka vuoksi hän lähtee vaan matkalle, ilman mitään ennakolta mietittyä suunnitelmaa. Vasta Hölmölän kestikievarin nöyrä käytös ja puhe saattavat hänet esiintymään silmänkääntäjänä. Siten juoni, jos kohta se on peräti yksinkertainen, tulee täyteen uusia, arvaamattomia seikkailuja. Ja vaikka sen kehitys on satunnaisuuden vallassa, niin seuraa kuitenkin kaikki kestikievarin ja Oluvisen omasta luonteesta varsin johdonmukaisesti. Nämät luonteet, niinkuin myös sivuhenkilöjen, ovat aivan tosiperäisiä, ja koko kuvauksen perustuksena on se historiallinen totuus, että meillä ulkomaalainen on merkinnyt yhtä kuin herra, Suomalainen samaa kuin talonpoika.

Silmänkääntäjällä on todellisen komedian ansiot siinäkin, että se on täydesti tasapuolinen. Se ruoskii toiselta puolen talonpojan herrastelemisen halua ja herkkäuskoisuutta, mutta toiselta puolen myös herrassäätyä näyttämällä, kuinka talonpoikakin, kun vaan on kyllin rohkea ja hävytön, on jo täysi herra. Hienointa siinä on, että Oluvinen tämän hyvin tietää ja vielä itseksensä nauraa sille vähäiselle taidolle, jota tähän tarvitaan. Yksityisistä koomillisista kohtauksista mainittakoon se, jossa kestikievari piiallensa osoittaa raamattua tuntevansa, sekä se, että silmänkääntäjän kummallisia eläviä ei tunneta tavallisiksi kotieläimiksi, vaikka niitä nimen-omaan näiden näköisiksi sanotaan. Liiaksi kouriin tuntuva burleski eli ilvehtivä aines kuitenkin vaikuttaa, ettei Silmänkääntäjä enää oikein sovellu nykyisen teaatterimme näyttämölle.

Niin-ikään Kanavassa julkaistuna oli Antonius Putronius, Suomen oloihin hyvin sukkelasti sovitettu mukailus Holberg’in näytelmästä Erasmus Montanus. Myöhemmin suomensi Hannikainen Näytelmistöä varten Schiller’in huvinäytelmät Selima (Turandot) ja Liukaskielinen (Parasit) 1861 sekä ranskankielestä Pietar Patelin’in 1864. Toisia suomennoksia on ollut Suomalaisen Teaatterin käytettävänä, vaikka eivät ole painosta ilmestyneet, esim. laulunäytelmä Preciosa; julkaisematta jääneet ovat myös alkuperäiset: Lapsuuden ystävät ja Neitsyt Siiri (Brahe).

Ensimmäinen Hannikaisen novelli, joka erikseen tuli painetuksi, oli Serkukset, jutelma Ulla tädiltä 1848; alkuluonnos siihen oli, näet, erään naisen tekemä. Myöhemmin ilmautui muutamia hänen novellejaan Talvikukkasia nimisessä kokoelmassa 1865. Viimeksi vanhoilla päivillään julkaisi hän kaksi vihkoa Jutelmia läheltä ja kaukaa 1882-84. Hannikaisen novelleissa on ranskalaisen kertomistavan kepeys, sujuvaisuus ja jännittäväisyys; tapaukset seuraavat toisiaan nopeasti, eikä esitys ole koskaan pitkäveteistä. Mutta hän ei pidä huolta luonteiden kehityksestä, ei myöskään paikan ja ajan värityksestä; mitä hän kertoo, voisi olla tapahtunutta missä ja milloin hyvänsä. Välistä panee hän toimeen aivan mahdottomia yhteensattumuksia. Hannikaisen kertomukset kuuluvat siihen novellikirjallisuuden lajiin, jota nimitetään följetongi- ja sensatsiooni-kirjallisuudeksi. Jotkut niistä ovat aiheeltansa historiallisia, esim. Salojärven kukkanen (Nuijasodan ajoilta), Torkel ja Viipurin linna sekä Ukon kertomus. Toiset ovat kansan-elämästä otetut, niinkuin Kruunutilalainen. Enimmät kuitenkin liikkuvat keskisäädyn piirissä, esim. Punainen lähde ja Pitäjän pappi.

Hannikaisen runokokeet eivät ole erittäin huomattavia. Ne ovat enimmäkseen suomennoksia ja saksalaisen koulukasvatuksen vaikutuksesta suureksi osaksi valitut Schiller’in ja Göthe’n pienistä runoelmista.

Paitsi kaunokirjallista on Hannikainen julkaissut yhtä ja toista muutakin kansantajuiseen kirjallisuuteen kuuluvaa. Sitä lajia on esim. Pitäjäänkirjasto 1869. Hannikaisen suomennoksista mainittakoon vielä Viron satuja 1847 ja samana vuonna ilmestynyt Asian-ajaja, ensimmäinen lainopillinen käsikirja suomenkielellä.

Pikemmin kuin mitä Snellman saattoi toivoakaan, ilmautui myös ensimmäinen sitä uutta polvea, joka oli oppinut suomenkieltä rakastamaan ja jolla alkoi olla taitoa sitä käyttää. Jo Saima-lehden ensimmäisessä vuosikerrassa ilmestyy muutaman suomenkielisen runon alla ja seuraavassa vielä useammin nimimerkki A. O…​n tai A. Oksanen, joka nykyään on meille kaikille tunnettu August Ahlqvist’in runoilijanimenä.

August Engelbrekt Ahlqvist oli syntynyt 7 p. Elok. 1826 Kuopiossa ja tullut, tässä kaupungissa saatuansa opin alkeet, ylioppilaaksi 1844. Ensimmäiset kaksi vuotta oli hän kuitenkin vähävaraisuuden vuoksi poissa yliopistosta kotipaikoillansa. Tämän ajan käytti hän toimittaakseen painosta ensimmäisen maantieteen oppikirjan Suomalaisia varten, Geografia eli maan-opas, jonka oli jo koulupoikana suomentanut, v. 1844 ja seuraavana vuonna vielä toisen kääntämänsä koulukirjan Yhteinen historia lyhykäisesti Suomen kansalle. Hänen samoihin aikoihin Saima-lehdessä julkaisemansa runokokeet olivat enimmäkseen suomennoksia Runeberg’in idylleistä ja epigrammeista; nämät ilmestyivät v. 1845 myös yhteen kerättyinä nimellä Runoelmia Runeberg’ilta.

Pääkaupunkiin vihdoin päästyänsä otti Ahlqvist luonteelleen ominaisella innolla ja voimalla osaa kaikkiin yliopisto-nuorison kansallisiin harrastuksiin. Savokarjalaisen osakunnan v. 1846 julkaisemaan toiseen vihkoon Lukemisia Suomen kansan hyödyksi saatiin häneltä suomennokset Runeberg’in Pilven veikkoa sekä Almqvist’in novellia Putkinotkon uudispaikka (Grimstahamns nybygge). Toisen Almqvist’in novelleista Kappelin hän oli suomentanut samana vuonna aloitettuun Annikka-sarjaan. Sitä paitsi oli hän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lähettiläänä kesällä 1846 käynyt Suomen Pohjois-Karjalassa keräilemässä runoja Lönnrot’in uutta Kalevalan laitosta varten. Seuraavana vuonna Ahlqvist antoi Suomettareen, jonka perustajia hän oli, paitsi runoelmia, sekä alkuperäisiä että suomennettuja, tuon ihmeen kauniin ja syväaatteisen Sadun Suometar-neidosta ja tämän sisaruksista. Mainittuna vuonna hän myös matkusteli Itä-Pohjanmaalla sekä Vienan läänissä näiden maakuntain kielimurteita tutkimassa.

Mutta varsinaisesti kielitieteen alalle antautui Ahlqvist vasta filosofian kandidaatti-tutkinnon suoritettuansa v. 1853. Käytyänsä kesällä 1854 yhdessä Kaarlo Slöör’in kanssa runonkeruulla Käkisalmen puolella sekä Pohjois-Inkerissä, oli hän ruvennut tutkimaan Länsi-Inkerissä asuvain Vatjalaisten kieltä, josta tuloksena oli Suomen Tiedeseuran toimituksissa seuraavana vuonna ruotsiksi ilmestynyt Vatjan kielioppi. Nähtävästi oli Lönnrot, jolta hän oli saanut apua ja neuvoa jo ensimmäisissä kirjallisissa yrityksissään, vaikuttanut tähän hänen harrastustensa suuntaan. Osaltansa lienee siihen myös vaikuttanut Castrén’in kuolema ja hänen töittensä keskeytyminen. Ahlqvist katsoi häpeäksi Suomen kansalle, jos tämä perintö jäisi vieraille, ja päätti siitä syystä uhrata kaikki voimansa suomen sukukielten tutkimiseen. Oli kuitenkin yksi, joka ei voinut hyväksyä tätä hänen päätöstänsä, ja se oli Snellman. Arvostellessaan mainittua vatjan kielioppia Litteraturblad’issaan 1856 Snellman surumielin lausuu: "Yhä enemmän kasvaa uusien kielioppien luku suomen sukukielten alalla; myös Ahlqvist on nyt lopullisesti tullut kieliopin-tekijäksi. Arvostelija ei voi sitä asiata auttaa; haikealla tunteella täytyy hänen nähdä niin monen voimat kuluvan suomen kielioppiin ja kielentutkimukseen. Tuntuu siltä, kuin ahkeroittaisiin saadakseen ajoissa hautapatsasta valmiiksi sille kielelle, joka sen alle on haudattava. — -- Ahlqvist on sekä suomennoksissaan että omissa vähäisissä kyhäyksissään osoittautunut, kirjoituslaatuun ja kieleen nähden, paraita toiveita antavaksi suomalaiseksi proosakirjoittajaksi. Hän on myös antanut hyviä lupauksia uuden-aikaisesta suomenkielisestä runoudesta, ja hänen kaunis Savolaisen laulunsa on varmaankin kauan kaikuva. Hän on kenties vielä joskus hetkeksi palaava näihin nuoruutensa harjoituksiin; mutta hänen koko elämänsä ponnistus on nyt kuitenkin kääntynyt aivan toiseen suuntaan, ja se työala, jonka hän on valinnut, Venäjällä asuvain suomalais-heimojen kielten tutkiminen, vaatii kyllä useamman kuin yhden miehen koko voiman".

Snellman’in ennustus kävi jossakin määrin toteen, sillä tieteen palvelus tuli tästä lähtien Ahlqvist’in varsinaiseksi työksi, ja ainoasti lomahetkiä saattoi hän enää omistaa Runottarelleen. Sitä kielellistä tutkimusmatkaa, jonka hän oli aloittanut Inkerissä, kesti melkein yhtämittaa lähes viisi vuotta. Syksyllä 1854 oli hän oleskellut Tarton kaupungissa, opiskellen vironkieltä ja tutkiskellen virolaista kirjallisuutta. Muistona siitä ajasta on hänen kirjoituksensa Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta 1855 vuoden Suomi-kirjassa. Keväällä 1855 hän läksi Aunukseen Vepsäläisten kieltä tutkimaan, josta tehdyt muistiinpanot, Anteckningar i nordtschudiskan, sitten painettiin Suomen Tiedeseuran toimituksiin 1859. Kotimaassa vähän käytyänsä, meni hän alussa vuotta 1856 uudelleen matkoille. Kazan’in kaupungissa sekä sen ympäristöillä hän tämän vuoden opiskeli Tatarien, Tshuvasshien ynnä myös vähän Tsheremissien kieltä. Seuraavan vuoden alusta hän siirtyi Simbirsk’in lääniin Mordvalaisten keskuuteen, mutta palasi loppupuolella vuotta takaisin Kazan’iin. Täältä hän matkusti keväällä 1858 vielä edemmäksi Siperian puolelle ja kävi ensin Voguuleja, sitten Castrén’ilta tutkimatta jääneitä Pohjois-Ostjakkeja, ja kotimatkallansa viimein Permiläisiäkin tervehtimässä.

Matkoilta palattuansa suoritti Ahlqvist filosofian lisensiaatti-tutkinnon 1859, jota varten jo v. 1854 oli julkaissut väitöksen suomenkielen tutkimuksen historiasta ennen Porthan’ia, Bidrag till finska språkforskningens historia före Porthan. Seuraavana vuonna tuli hän suomalaisten kielten dosentiksi yliopistoon. Dosenttiväitöksen aineena oli hänellä moksha-mordvan verbioppi, Läran om verbet i mordvinskan mokscha-dialekt; koko tämän murteen kielioppi tuli painosta saksankielisenä Pietarissa 1861 ja sai seuraavana vuonna tiedeakatemialta palkinnon. Hedelmänä hänen matkoiltansa on myös kirjoitus Venäläisiä sanoja suomenkielessä 1857 vuoden Suomi-kirjassa. Käytyänsä vielä kielitieteellisellä opintomatkalla Tanskassa, Saksassa, Itävallassa ja Unkarissa vv. 1861-62 Ahlqvist painatti Suomi-kirjaan ruotsinkielisen kirjoituksen Unkarinkielen sukulaisuudesta suomenkielen kanssa 1863. Samana vuonna hän nimitettiin Lönnrot’in jälkeen professoriksi Suomen kielessä ja kirjallisuudessa.

Epäilemätöntä on, että Ahlqvist sillä ajalla, jonka nämät kieliopilliset työt kuluttivat häneltä, olisi voinut paljoa suuremmassa määrin suoranaisesti hyödyttää kirjallisuuttamme. Mutta yksin noista matkustuksista Venäjälläkin on karttunut kirjallisuudellemme huvittavaiset matkakertomukset, jotka ensin eri kirjeinä ihastuttivat Suomettaren lukijoita huumorillisilla kuvauksillaan meille oudoista oloista ja sitten v. 1859 ilmestyivät uudestaan painosta eri kirjana nimellä Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858. Paitsi sitä ei runouskaan jäänyt Ahlqvist’ilta aivan unohduksiin. Professoriväitöksen aineena oli hänellä Suomalainen runous-oppi, tosin etupäässä kielelliseltä kannalta, ja yhä välistä oli häneltä saatu edes suomennoksia vieraitten kielten paraista runoteoksista. 1856 vuoden Suomi-kirja sisältää kauniin käännöksen Runeberg’in runoelmaa Döbeln Juuttaassa, ja juhlassa, jota v. 1859 täällä vietettiin suuren saksalaisen runoilijan Schiller’in muistoksi, luki Ahlqvist suomentamansa Laulun kellosta.. Seuraavana vuonna 1860 painatti hän kaikki sepittämänsä omat runoelmat ynnä muutamat käännökset yhteen kirjaksi nimellä Säkeniä. Ja kun tähän aikaan oli ruvettu Helsingissä harrastamaan näytelmäin esittämistä suomenkielellä, yhtyi Ahlqvist siihen harrastukseen siten, että suomensi mainittuna vuonna Benedix’in ilveilyksen Riita-asia (vapaasti mukailemalla) ja Molière’n komedian Väkinäinen naiminen ynnä v. 1863 Näytelmistöä varten Schiller’in tragedian Kavaluus ja rakkaus. Työläässä professorinvirassaankin, johon ensi vuosina 1863-65 liittyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerin toimi ja loppu-aikoina 1884-87 yliopiston rehtorin tehtävät, Ahlqvist aina löysi aikaa kaunokirjalliseen tuotantoon. Jo v. 1863 tuli uusi lisätty painos Säkenien ensimmäistä "parvea" ja toinen parvi seurasi 1868. Sen jälkeen ilmestyi molemmista vähennetty ja enennetty laitos 1874 sekä neljäs enennetty painos 1881; niissä on uudestaan painettuna myös hänen promotsiooni-runonsa, ensimmäinen suomenkielinen, vuodelta 1869.[172] Kutsuttuna 1863 vuoden virsikirja-komitean jäseneksi Ahlqvist julkaisi Virren-ehdotuksia taikka 76 virttä, osiksi entisistä korjailtuna, osiksi vast’uudesta suomennettuina, 1866. Vielä toimitti hän painosta Valittuja Suomen kansan sananlaskuja selityksillä nuorisoa varten 1869 sekä Uuden suomalaisen lukemiston 1873.[173]

Myös tieteellisen tutkimuksensa Ahlqvist tästä lähtien suuntasi siten, että siitä olisi mahdollisimman suuri hyöty kirjakielellemme. Sensuuntainen teos on Suomen kielen rakennus, vertaavia kieliopillisia tutkimuksia, jossa Ahlqvistin laajat tiedot sukukielissä ovat käytetyt suomenkielen hyväksi. Siitä valmistui kuitenkin ainoasti ensimmäinen osa, Nominien synty ja taivutus, v. 1877. Samassa tarkoituksessa toimitti hän Kieletärtä eli "tutkimuksia, arvosteluja ja muistutuksia Suomen kirjallisuuden ja kielitieteen alalta", kaikkiaan seitsemän vihkoa, vv. 1871-75 sekä perusti v. 1876 yliopistonuorison keskuudessa Kotikielen seuran. Tämän nuorison suomenkielen opintojen edistämiseksi oli hän v. 1869 painattanut Suomalaisen murteiskirjan tahi lukemisia viron, karjalan, vatjan, vepsän ja liivin kielillä.

Vasta vv. 1877 ja 1880 katsoi Ahlqvist voivansa lähteä uusille tutkimusmatkoille Ostjakkein ja Voguulein keskuuteen. Eikä hän näiden matkojen kielitieteellisistä tuloksista ennättänyt eläissään julkaista muuta kuin ensimmäisen osan teostansa Ueber die Sprache der Nord-Ostjaken (Pohjois-Ostjakkein kielestä) 1880. Saadakseen kokonaan antautua monien edellisiltäkin matkoilta suorittamatta jääneiden kokoelmainsa toimittamiseen, oli hän täysinpalvelleena ottanut eron yliopistosta 1888 ja juuri saanut voguulilaisen sanakirjansa painokuntoiseksi,[174] kun kuolema hänen työnsä keskeytti 20 p. Marrask.