EBOOK SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN VAIHEET *

SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN VAIHEET

Kuvaeli

Julius Krohn

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 86 Osa.

SKS, Helsinki, 1897.

SISÄLLYS:

Esipuhe Johdatuksena: Tekijän omakirjoittama elämäkerta

II. Fennofiilein aikakausi 1642-1809.

III. Kansallinen eli Fennomaanein aikakausi

Nimien luettelo Viiteselitykset

Esipuhe.

Esillä oleva teos oli tekijän alkuansa aikomus julkaista kolmantena osana Kalevalan tutkimuksella aloittamaansa Suomalaisen kirjallisuuden historiaa. Koska kuitenkin ensimmäisen osan kustantajan ei enää sopinut ottaa tätä kustantaakseen, oli luonnollisinta toimittaa se painosta eri teoksena. Toinen osa suunniteltua Suomalaisen kirjallisuuden historiaa, Kantelettaren kertovaisten runojen esitys, tulee vastaisuudessa tietysti myös erikseen ilmestymään.

Tätä teosta voipi sanoa tekijän kaiken ikänsä kirjoitelleen, aina siitä saakka kuin valmisteli väitöskirjaansa Suomenkielinen runollisuus Ruotsin vallan aikana ynnä kuvaelmia suomalaisuuden historiasta 1862 ja kokoili elämäkerrallisia tietoja Helmivyöhön suomalaista runoutta 1866. Samaan aikaan oli hän painattanut esitelmän Suomen nykyisemmästä kansarunollisuudesta kalenteriin. Mansikoita ja Mustikoita 1860 sekä julkaissut useita kirjallishistoriallisia elämäkertoja kuvalehdessä Maiden ja Merien takaa 1864-66. Lukuvuonna 1874-75 piti hän Helsinkiin perustetussa nais-akatemiassa luentoja suomalaisen kirjallisuuden historiasta, ja tältä ajalta, joll’ei jo aikaisemmalta, on se esityksen puolesta täydellinen, vaikka ainoasti Gottlund’iin ulottuva käsikirjoitus, joka on ollut teoksen pääasiallisena pohjana. Erikoisjulkaisuja ilmestyi 1870 luvulla Koittaressa (Poppius’en elämäkerta), Suomen Kuvalehdessä ja Kirjallisessa Kuukauslehdessä (esim. Katsahdus suomenkielisen sanomakirjallisuuden vaiheisin 1871); myös Kertomuksissa Suomen historiasta on suomalainen kirjallisuus huomioon otettu. Vv. 1879-83 antoi tekijä Biografiseen nimikirjaan enimmät kirjallisuutemme historiassa mainittavain miesten elämäkerrat; siihen aikaan hän vielä julkaisi Suomalaisen virsikirjan historian 1880, yleiskatsahduksen Suomalaisuuden ensimmäinen heräys Snellman’in kunniaksi Toukokuun kahdestoista päivä 1881 toimitetussa albumissa sekä kirjallisia arvosteluita Valvojassa. Viimeksi esitti hän yliopistossa lukuvuonna 1885-86 suomalaisen kirjallisuuden historiaa Agricolasta alkaen nykyiseen aikaan asti. Näistä luennoista on tallella paitsi konsepteja, joista hän luki, kahden kuulijan muistiinpanot, toinen pikakirjoituksella, toinen tavallisella kirjoituksella.

Tekijä puhui usein siitä, miten valmiina tämä teos hänellä oli, ainoasti viimeistä silitystä vailla, niin että sen milloin hyvänsä olisi voinut julkaista. Valitettavasti hän monien muiden töittensä estämänä — muun muassa halusi hän ensin saada painosta Kantelettaren tutkimuksen — ei tähän viimeistelyyn eläissään ryhtynyt. Siitä olisi silloin epäilemättä tullut kaikin paikoin yhtä tasainen ja kepeälukuinen kirja, jota ei millään toisen työllä ole ollut mahdollista saavuttaa.

Toimittajan työ on paraasta päästä ollut ikään kuin toisintojen kokoonpanemista; sillä päämääränä on ollut saada teos niin paljon kuin suinkin tekijän omin sanoin ja ajatuksin esiintymään. Tosiasioita ja liitekohtia on tarpeen vaatiessa tietysti usein täytynyt lisätä, jota vastoin esteetisten arvostelujen täydentäminen aniharvoin on tullut kysymykseen.

Ensimmäinen ja toinen luku sekä kolmannen luvun edellinen lohko luovat kukin ajastansa täydellisen kokonaiskuvan, jossa milt’ei joka-ikinen vähänkin merkillinen kirjateos on huomioon otettuna. Ne ovat muodonkin puolesta verrattain eheitä ja suhtaisia, sillä niitä kokoonpannessa on voitu käyttää tekijän valmista käsikirjoitusta. Toimittajan kokonaan uudestaan kirjoittamia elämäkertoja ovat kuitenkin Porthan’in, josta oli runsaasti lisätietoja karttunut, sekä Lönnrot’in, joka puuttui mainitusta käsikirjoituksesta, vaan jota ei olisi ollut sopiva myöhempien konseptien mukaan aivan lyhyesti esittää, lyhyemmin kuin esim. Juteinin ja Gottlund’in elämäkertoja.

Kolmannen luvun jälkimmäinen lohko, Uuden Suomen aika, on sitä vastoin monessa katsannossa vaillinainen ja epätasainen. Muodollisessa suhteessa on toimittajalla ollut monesti vaikea tehtävä saada sujuviksi lauseiksi luentokonseptien katkonaisia iskusanoja, milloin ei Biografinen Nimikirja tai joku kuvalehdissä julkaistu elämäkerta ole ollut apuna. Tekijän esitys ulottuu vuoteen 1886, vaan niinkin pitkälle ainoasti kaunokirjallisten teosten suhteen. Tätä puutetta edes jossakin määrin täyttääkseen on toimittaja lisäillyt elämäkertoja, suureksi osaksi tekijän omia kirjoittamia, etenkin 2:seen (kaikki), 5:nteen ja 6:nteen (kaikki) lukukappaleesen, sekä runsaasti myös rivinalaisiin muistutuksiin. Huomaavainen lukija voi siten saada jotenkin täydellisen kuvan yleensä suomenkielisestä kirjallisuudesta 1860 luvun, tieteellisestä 1870 luvun ja kaunokirjallisesta, niinkuin on mainittu, 1880 luvun keskipaikoille, jota pitemmälle toimittaja ei ole katsonut oikeaksi vainajan teoksessa mennä, muuten kuin tilapäisesti muistutuksissa.

Muodollisista seikoista on vielä mainittava, että kaikki teosten nimitykset sekä otteet ovat kahdessa ensi luvussa kirjain kirjaimelta kopioidut, myöskin mitä ison kirjaimen ja kaksinkertaisen w:n käyttämiseen tulee, joista kolmannessa ei enää ole ollut tarpeen lukua pitää. Lähteitä on yleensä ilmoitettu ainoasti silloin, kun on jotain uutta lisätty.

Lopuksi pyytää toimittaja saada ilmi lausua hartaimman kiitollisuutensa kaikille niille, jotka tiedon-annoilla ja neuvoilla ovat hänelle tässä työssä avullisina olleet, ennen muita vanhemman kirjallisuutemme tarkalle tuntijalle tohtori K. Grotenfelt’ille.

Helsingissä Joulukuulla 1897.

Kaarle Krohn.

JOHDATUKSENA:

TEKIJÄN OMAKIRJOITTAMA ELÄMÄKERTA.

"Käskystä kokoonpantu, tarpeellisten ja tarpeettomain tietoin avulla" (Biografista Nimikirjaa varten, kaikesta päättäen v. 1881).

"Sukuni on Saksanmaalta, Pommerin Rügen-saaresta. Siellä Krohn’eja nytkin vielä kuuluu olevan kosolta, niinkuin ylimalkain koko Pommerissa ynnä Meklenburg’issa. Haaroja on myös nähtävästi levinnyt Tanskaan sekä Norjaan. Rügen’istä tuli isäni isä Aabraham Krohn noin v. 1785 Pietariin onnen haulle. Hän oli köyhä leipurin sälli, koko hänen rikkautensa, sinne tullessa, oli paksu hopeinen taskukello-nauris; mutta ennen kuoloansa oli hän osaksi leipomisella, osaksi oluenkeittämisellä tullut sangen varakkaaksi mieheksi. Varakas oli hän myös lapsista, joiden kautta hänen sukunsa nyt on haarautunut, paitsi Suomeen, myös Saksaan (Sleesiaan, Sakseniin, Baijeriin, Rhein-seutuun), Ranskaan, Lontoosen ja Madeira-saareen. Siksi että Noan arkki tulisi oikein täydelliseksi, nai nuorin hänen pojistansa espanjalaisen tytön — vanhan-aikaiseen tapaan ryöstämällä, koska ei katolinen pappi suostunut siunaamaan avioliittoa vääräuskolaisen kanssa. Minun isäni, nuorinta lähin, jäi yhdessä erään vanhemman veljen kanssa hoitamaan perittyä oluttehdasta Pietarissa. Pommerista tulleena oli koko suku alussa Ruotsin alamaisia; mutta koska siitä luultavasti oli vastuksia liikkeelle, ostivat Pietarissa asuvat veljekset itselleen Suomen kansalais-oikeuden, joka teki heidät Venäjän keisarin alamaisiksi, vaan samassa kuitenkin vapautti monista venäläisistä rasituksista, Tämä seikka ensiksi antoi minun kohtalolleni koko suuntansa. Sen kautta näet isälleni sattui mieleen halu mennä tuota uutta kotimaata katsomaan. Hän matkusti tänne, oppi Kiiskilässä, likellä Viipuria, tuntemaan äitini, Julia Dorothea Dannenberg’in ja nai hänet. Isänsä puolelta oli minun äitinikin Pietarin Saksalaisia, mutta hänen äitinsä taas oli suomalainen papintytär, nimeltä Passelberg, Venjoelta Inkerinmaalta. Sen verran siis on minussa suomalaista verta.

"Naimisensa jälkeen elivät vanhempani talvet Pietarissa, kesät Kiiskilässä (isä tietysti tuli vaan ajoittain, kun jouti työltänsä). Kohta seuraavana kevättalvena taisi äitini jo tulla vähän aikaisemmin sinne, ollakseen lähempänä oman äitinsä hoitoa. Kuitenkaan en syntynyt Kiiskilässä, niinkuin aisoissa pysyvän nuorukaisen olisi sopinut, vaan satunnaisella vieraskäynnillä Viipurin kaupungissa 19 p. Toukok. 1835. Se oli nähtävästi jonkullainen enne, että minusta piti tulla kansallisuutensa ja vanhan tavan rajain yli hyppäävä aituri.

"Ensimmäisen lapsuuteni, niinkuin ylläkerrotusta johtuu, vietin vuoroittain Pietarissa, vuoroittani Kiiskilässä. Ensimmäisen matkani suoritin siis jo 4-kuukautisena, joka siihen aikaan ei ollutkaan lasten leikkiä, kumminkaan kivetyllä, hirmuisesti tärisyttävällä maantiellä Suomen rajalta Pietariin. Kahdeksan vuotisena pääsin vielä etemmäksi. Äitiäni oli jo kauan haluttanut käydä ulkomailla; isäni sen viimein lupasikin, mutta eronhetkellä voitti äidinrakkaus uteliaisuuden. Hän ei voinut erota pienoisistansa. Ei auttanut siis muu, kuin pistää vanhin niistä, allekirjoitettu, pussiin ja viedä mukaan. Se oli kesällä 1843. Minä kävin silloin Englannissa, matkustin Rhein-jokea myöten Sveitsiin, sieltä Itävaltaan ja Elbe-virtaa myöten Hampuriin, josta Lyybekin kautta kotiin. Ett’ei se matka varsin vaikutuksettansa ollut, näyttää se, että minulla vieläkin on selvänä kuvana muistissani moni paikka, jonka silloin näin, niinkuin myöhemmin tehty vertailu on minulle todistanut.

"Seuraavana keväänä vanhempani kokonaan muuttivat Suomeen, sillä äitini terveys ei koskaan ollut hyvä Pietarissa. Isäni erosi tehtaasta ja osti Kiiskilän apeltaan. Ukon aikana oli Kiiskilä, kumminkin kesällä, aina ollut täynnä vieraita. Kaikellaiset ihmiset, erittäin taideniekat poikkesivat vieraanvaraiseen taloon ja oleskelivat usein viikkokausia yhtämittaa. Kiiskilässä on avara, kaunis puisto, noin 3-4 virstaa ympärimitaten, jonka läpi oli teitä raivattu ja johonka oli sopiviin paikkoihin penkkejä istutettu, huvimajoja rakennettu. Sinne hajosivat aina aamusilla vieraat, mikä marjoja tai sieniä poimimaan, mikä lukemaan tai juttelemaan. Kello 1 soitettiin sitten kahdenkertaisen asuinhuoneen kalterilta torveen tai laukaistiin yksi niistä pienistä tykeistä, jotka vallilla huoneen edustalla seisoivat, ja kutsuttiin karkulaiset jälleen kokoon. Lähin osa puistoa oli laitettu kukkasmaaksi, jossa rokoko-ajan aistin mukaan useat puut ja pensaat olivat karsitut palleroin, lohikäärmeitten y.m. muotoisiksi. Myös seisoi siellä täällä puisia kuvia. Vieraissa oli varsinkin usein musiikkitaitureita, jotka yhdessä talon omain ja Viipurin musiikinharrastajain kanssa soittivat duetteja, kvartetteja, jopa suurempiakin kappaleita. Ukko Dannenberg, joka itsekin muistaakseni violoncelloa soitti, oli suurella huolella kasvattanut äitini taitavaksi pianonsoittajaksi ja hankkinut kokonaista orkesteria varten tarpeelliset soittokalut. Tämän ohessa oli ukko myös harras kaikellaisiin käsitöihin. Viipurin siihen aikaan hyvin iloisiin maskeraateihin esim. toimitti hän usein kokonaisia naamusjoukkoja, joiden vaatteet, niinkuin myös muut tarpeet: eläväin päät, pyörillä olevat veneet y.m. suureksi osaksi Kiiskilässä sepitettiin. Siellä oli hänellä myös pari kammaria täynnä sähkökoneita y.m., ja yritteli hän yhteen aikaan 'perpetuum mobilea' eli ikiliikkujaa keksiä.

"Äitini ei ole täyttä 17 vuotta vanhempi minua; se luultavasti on ollut syynä ruumiinheikkouteeni. Erittäin ensimmäinen lapsuuteni aika ei ollut hauska, koska yhä täytyi kivulloisuuden tähden pysyä kotona ja ikävällä katsella ulos ikkunasta, kuinka muut kumppanit leikkivät ulkona. Minä sen kautta opin enemmän itsekseni leikkimään ja miettimään. Näin olin tullut 11 vuoden vanhaksi. Aika oli nyt ruveta koulua ajattelemaan. Luonnollisinta olisi ollut lähettää minut Pietariin johonkuhun saksalaiseen kouluun; mutta vanhemmat eivät hennoneet minusta erota. He päättivät siis lähettää minut veljeni kanssa Viipuriin äitini sisaren luokse, jonka mies oli lehtorina Viipurin kymnaasissa. Siellä valmistettiin meitä kaksi vuotta tähän oppilaitokseen. Sitä varten piti nyt oppia uusi kieli, josta ei ollut meillä siihen saakka ollut paljon aavistustakaan, että se oli olemassa, nimittäin ruotsi. Koko sen seudun herrasväessä oli näet saksa yksinvaltainen. Yhtenä kesänä vaan oli lähiseutuun ilmautunut virkamiesperhe Viipurista (sittemmin senaatori Trapp’in), jonka lapset ihmeeksemme eivät meidän puhettamme ymmärtäneet enempää kuin me heidän. Me huomasimme kuitenkin pian, että oli kumpaisillakin yhteinen välityksen välikappale, suomenkieli, ja sitä me sitten käytimmekin yhteen sattuessamme.

"Ruotsi tuli nyt neljänneksi opetuskielekseni. Ensiksi oli tietysti äiti opettanut minua saksaksi lukemaan; sitten otettiin Pietarissa eräs siellä olevan yliopiston ylioppilas, joka opetti venäjäksi. Sen jälkeen saimme ranskalaisen 'kuvernöörin', joka kaksi vuotta muustakin opetuksesta piti huolen — omalla kielellänsä. Tästä tietysti taivuimme oikeiksi Baabelin tornin rakentajiksi. Koulunkäyntini ajalla puhuttiin vanhempieni kodissa joka päivä viittä kieltä: saksaa vanhempaimme sekä kolmen vanhimman lapsen kesken, ranskaa toisen sisaremme, venäjää nuorimman kanssa ja palvelusväelle ruotsia sekä suomea.

"V. 1848 tulin näin Viipurin kymnaasiin yhdistetyn alkeis-opiston kolmannelle luokalle. Sen-aikuisen alinomaisen 'opin saunan' avulla suoritin kurssini luokka vuodessa, siksi kun v. 1853 pääsin ylioppilaaksi. Koulunkäynti Viipurissa ratkaisevasti teki minusta Suomen miehen. Siihen vaikutti niin hyvin kumppaleissa vallitseva henki, kuin myös useampain opettajain, varsinkin K.V. Ahrenberg’in, K.H. Ståhlberg’in ja K.H.J. Ignatius’en palava isäinmaan-rakkaus. Erittäinkin ensinmainittu osoitti minulle erinomaista ystävyyttä ja koki kaikella tavalla johtaa ajatuksiani ja tunteitani siinä asiassa. Samaan suuntaan vaikutti niinikään lehtori J.O. Fabritius, se sukulainen, jonka luona me asuimme. Vänrikki Stoolin tarinat, jotka häneltä sain, olivat ensimmäinen runollinen teos, jonka muistan lukeneeni. Sitten ahmasin muutkin Runeberg’in runoelmat, sen jälkeen tutustuin ruotsalaiseen kirjallisuuteen (Franzén’iin, Tegnér’iin y.m.), jota vastoin saksalainen runous (Schiller ja Körner poisluettuna) jäi myöhemmäksi. En saa myös suinkaan tässä unhoittaa lehtori Fabritius’en sisarta, Amalia Fabritiusta (sittemmin kuollut Polvijärven kappalaisen Erikssonin vaimona), joka runollinen, monilahjainen, isäinmaallinen nainen aina kertoi minulle syntymäseutunsa Pohjois-Karjalan kauneudesta, sen kansan jaloudesta, ja auttoi minua Kalevalan käsityksessä.

"Ylimalkain oli tuo vaikutus, sen ajan tavan mukaan, kuitenkin hengeltään puoleksi, kieleltään kokonaan ruotsalainen. Rakkaus omaan maahan, omaan kansaan oli pikemmin rakkautta johonkuhun menneesen, kadonneesen, kuolleesen, — rakasta muistoa olleesta paremmasta Ruotsin ajasta, jonka vielä säilyneet jäännökset olivat kalliit. Mitä kieleen tulee, ei ruotsinkielen yhteensopimattomuus tosikansallisen edistyksen kanssa ollut vielä selvinnyt. Minusta tuli koulussa täysi ruotsalainen, kaikissa ajatuksissanikin, tunteissani. Tällä kielellä syntyivät näinä aikoina myös minun ensimmäiset runokokeeni.

"Yhtähyvin ilmautui jo silloin koulunuorisossa yksi ja toinen todellinen suomalaisuuden itu. Meissä oli, varsinkin pari vuotta vanhemman Kaarlo Slöör’in vaikutuksen kautta, syntynyt jokseenkin vilkas kirjallinen harrastus. Kolme, neljä sanomalehteä toimitettiin; myös perustettiin Kirjallisuusseura, joka toimissaan tuli niin pitkälle, että hankki itselleen sinetin ja sitten sen jättiläisponnistuksen jälkeen on levähtänyt tähän hetkeen saakka. Yhdessä näistä sanomalehdistä, jota Slöör toimitti, alkoi ylimalkain ruotsalaisen tekstin seassa välistä ilmautua joku suomalainenkin runokappale (Slöör’illä oli ollut herätyksenä Hannikaisen Kanava). Myös sisälsi se muistaakseni joskus suomenkielen viljelemiseen kehoittavia kirjoituksia. Minuun nämät kehoitukset syvemmin vaikuttivat kuin, sen verran mitä tiedän, keneenkään muuhun koulutovereistani. Minä rupesin hartaasti käyttämään hyväkseni suomenkielen opetusta koulussa; olinpa ainoa luokallani, joka siihen kuuluvat läksyt luin, sillä muut osasivat kieltä käytännöllisesti paljoa paremmin, niin että ilman lukemattakin kutakuinkin saattoivat päästä läpi. Suomenkielen oppiminen siihen aikaan ei ollut leikin asia, kun esim. oli olemassa ainoasti alkupuoli Europaeus’en ruotsalais-suomalaista sanakirjaa, niin että löytääkseen kutakuinkin sopivia suomalaisia sanoja, piti ponnistaa kaikkea kekseliäisyyttänsä, ja keksiä edes A—​L alkavia synonyymejä. Tähän aikaan myös rupesin lukemaan Kalevalaa laajemmalta, kuin mitä koulukurssiin kuului, ja yllämainitun neiti Fabritius’en avulla laittamaan Kalevalassa löytyvien outojen sanojen luetteloa.

"Niinkuin yllä kerroin, olin lapsena kovasti kivulloinen. Minun ruumiini vahvistui kuitenkin suuresti koulun ajalla, etenkin raittiin elomme kautta kesällä ja lupa-aikoina talvellakin. Me olimme koko päiväkaudet metsässä marjassa tai sienessä tai muussa askareessa. Myöhemmin vaihtuivat nämät huvitukset purjehdusretkiin merellä. Tavallisesti ei meitä nähty ennen päivällistä, kun kerran olimme satamasta ulos kiitäneet; usein oli eväs muassa, tuhkassa paistettavia perunoita ja vartaassa paistettavaa lihaa, ja silloin palasimme saaristosta vasta illan hämärtäissä. Tietysti ei laiminlyöty uimista, vaan polskaroittiin, sukellettiin joka salmessa, niin että siihen taitoon jokseenkin hyvin harjaannuin ja välistä uin sangen leveäin selkäin, kerran koko virstanmääräisen poikki. Talvella hiihdettiin ahkerasti. Viimeisenä kouluvuotenani tuli tähän lisäksi metsästys, joka siitä ajoin on ollut vaarallisin epäjumalani, mutta samassa paras terveyden vahvistaja, ruumiin virvoittaja.

"V. 1853 lopetin koulun ja pääsin sitten kesällä ensikerran katsomaan tuota 'luvattua maata', Savoa ja Pohjois-Karjalaa, joista niin kauan jo olin saanut mitä viehättävimmän kuvauksen mieleeni. Seuraten enoni perhettä matkustimme Savonlinnan kautta Rääkkylään, josta Fabritius oli kotoisin, oleskelimme siellä pari viikkoa (muun muassa sain tilaisuuden mahtavan talonpoikais-pohatan häissä nähdä kansan elämää) ja kiersimme sitten Sortavalan ja Valamon kautta kotiin. Tavallisesti paljon kehuttuin esineitten näkö vaikuttaa ihastuksen laimistumista; mutta tässä ei niin tapahtunut. Päinvastoin oli minusta todellisuus, sekä luonnon että kansan, vielä lumoavampi kaikkia mielenkuvitelmiani.

"Syksyllä tulin Helsinkiin ylioppilaaksi. Täällä ensimmäinen lukukauteni ei kuitenkaan ollut oikein hauska. Olin suuren osan sitä aikaa rintatautisena; mutta vielä enemmän vaikutti siihen se, että tuo siihen aikaan perin ruotsalainen Helsingin kaupunki minulle oli kovin outo. Vaikka kyllä koulussa olin niin ruotsalaistunut, tunsin kuitenkin täällä selvästi, että tuo suusuomalaisuus ei voinut minua tyydyttää. 'Kaikki, tahi ei mitään!' on joka asiassa aina ollut tunteitteni ja ajatusteni perusteena. Näin myös tahdoin nyt kokonaan tulla suomalaiseksi. Suomenkielen oppimiseen rupesin siis täällä täydellä innolla, varsinaisten luonnontieteellisten lukujeni ohessa, sillä minä olin, lääkäriksi aikoen, luonnontieteellis-matemaattiseen tiedekuntaan antaunut. Tästä pääsuunnasta poikkeutti minut kahden vuoden kuluttua vaarallinen ja pitkällinen rintatauti, jonka nähtävästi olin saanut kemiallisen laboratoorin myrkyllisten kaasuin kautta. Minun täytyi koko lukuvuosi 1855-56 kivulloisuuden tähden olla poissa yliopistosta kotona, ja kun syksyllä 1856 palasin Helsinkiin, salli isäni, joka muuten ei vaihtelemista voinut kärsiä, minun ruveta filoloogiksi.

"Edellisenä kesänä olin terveyteni vahvistamiseksi ollut lähetetty merille, kuitenkin niin, että joka maassa oli lupa viipyä joku aika. Täten näin uudestaan Pohjois-Saksan ja tutustuin myös vähäsen Pohjois-Englantiin, Skotlantiin sekä Norjaan. Viimeksi vietin kuusi viikkoa yksinäisellä Helgolannin kalliosaarella, meressä kylpemisen tähden. Niinkuin arvata voipi, vaikutti tämä retki, ensimmäinen omain siipein nojassa, yhtä paljon hyvää henkiseksi kehkiämiseksi, kuin ruumiin vahvistukseksi. Elähyttäväiset tavallansa olivat myös olleet edelliset sotavuodet, muun muassa sen kautta, että saaristo isäni maatilan edustalla oli kesällä täynnä venäläistä nostoväkeä, jonka päälliköt olivat kaikki lukeneita, sivistyneitä ihmisiä.

"Palattuani yliopistoon otin pääaineikseni historian sekä filosofian juuri nyt professoriksi tulleen Snellman’in johdon alla. Tietysti jatkoin myös suomalaisia lukujani ja rupesin nyt todentodella suomustamaan itseäni. Historiaa lukiessani, koetin aina päässäni kerrata luettua suomeksi, samoin kääntelin latinaa suomeksi. Tätä tehdessä piti alinomaa turvata sanakirjaan, niin huono Suomalainen yhä vielä olin. Puhumiseen olisin myös mielelläni hakenut harjoitusta, vaan sitä siihen aikaan tuskin vielä oli saatavissa. Niin sanottuin suomikiihkoistenkin seuroissa ei paljon koskaan kuulunut muuta kuin ruotsia. Muistan minä vielä, kuinka masentuneena palasin kotiin eräänä iltana, jonka olin viettänyt Ahlqvist’in, Tikkasen, Polén’in ja Salmelaisen kanssa ja jossa olin ottanut puheeksi, eikö jo olisi meidän aika ruveta suomea edes keskenämme viljelemään, vaan olin tullut nauretuksi ja erittäin viimeksimainitulta saanut pitkän selityksen sen tarpeettomuudesta ja ennen-aikaisuudesta. Ainoasti Slöör’in kanssa, Viipurissa 1856 tehdyn välipuheen johdosta, kävi puhe aina suomeksi.

"Suomenkielen harjoittamisen tähden vietin kesäkauden 1857 Karjalassa, Kaavin pitäjässä; samoin koko syksyn 1858 ja alun vuotta 1859 Rautalammilla. Voitto ei tullut niin suureksi, kuin mitä ennalta olin toivonut; sillä edellisellä kerralla eksyimme (kolme ylioppilasta) aiotulta tieltämme pois hauskoihin herrasväen seuroihin, jälkimmäisellä esti johonkin määrään toinen rinnakkaistarkoitus, nimittäin luku filosofiankandidaatti-tutkintoa varten, joka nyt täällä erämaan hiljaisuudessa viimeinkin oli täydellä todella suoritettava. Kaikissa tapauksissa on kuitenkin suomenkielentaitoni, sen verran kuin sitä on, suureksi osaksi peräisin noista kolmesta olosta kansan keskellä. Kirjallisuutta siihen aikaan vielä oli liian vähän, että se olisi voinut olla suureksi avuksi, yksistään Salmelaisen toimittamat sadut ja tarinat pois luettuina, joita kääntelin ruotsiksi ja parin viikon kuluttua jälleen koetin suomentaa.

"V. 1860 suoritin kandidaatti-tutkintoni ja vihittiin samana keväänä maisteriksi. Sen jälkeisenä kesänä matkustin, taas minulle niin rakkaassa Savossa ja Karjalassa, tutustuen nyt myös jälkimmäisen pohjoispäähän, Lieksaan ja Nurmekseen. Sitä vastoin jäi aiottu retki Venäjän puolelle, Repolaan, valitettavasti kesken.

"Syksyllä tuli painosta ensimmäinen kokoelma runojani, sisältävä muun muassa Kuun tarinoita, yhdessä Slöör’in runoelmain kanssa (Mansikoita ja Mustikoita nimisen kalenterin toisessa vihkossa). Ylioppilaaksi tultuani olin päättänyt laata runoilusta, siksi kuin voisin tehdä sen suomeksi. Siihen kului kuitenkin useampia vuosia, ennen kuin olin tarpeeksi suomistunut, Ensimmäinen suomalainen runokokeeni on talvelta